15. kävelypäivä Hornillos del Caminosta Castrojeriziin mutapainin ystäville

Aamulla ei ollut lunta maassa, tähtiäkin näkyi, kun kurkkasin ulos pakkaamisen aikana. Sade ehti kyllä mainosti alkaa ennen kuin astuimme ulos vielä hämärän aikaan kello 07.10. Kylätie oli hiljainen, peregrinoja putkahteli albergueiden ovista, ei kuulunut kovin innokkaita buen caminoja, kai se kun vettä vihmoo naamalle hieman latistaa tunnelmaa. 

Tiedossa oli 21 km, eikä se sen lyhyemmältä tuntunutkaan, ei metriäkään. Koskahan sitä pääsisi vaiheeseen, jossa ilomielin jatkaisi vielä aiotun päätepisteen ohitse vaikka ekstrat viisi kilometriä? Ehkei tällä matkalla. 

Kävelimme tänään matkan kahdessa pätkässä, ensin noin 10 km Hontanasiin, koska sitä ennen ei ollut yhtään mitään muuta kuin tietä ja peltoja. Viimeiset 3-4 km ennen kaupunkia saimme yhden oppitunnin caminolla vastaantulevista koettelemuksista, nimittäin kenkiin tarttuvasta mudasta. 

Tie näytti aivan viattomalta, äskeinen sateen katselemalta polulta, mutta jossain kohtaa tienpinta ja vaelluskenkien pohjat alkoivat tehdä tuttavuutta siinä määrin, että sen huomasi. Kenkien pohjiin ja reunoille muodostui paksut muta-anturat, joita ei saanut irti kenkiä kopistelemalla, eikä oikein toisen jalan kengälläkään auttanut potkia, muta vain tarttui toiseen kenkään. Meno oli hidasta ja hoippuvaa, kun kengät painoivat kaksin, kolminkertaisesti normaaliin verrattuna ja välillä kerroksia irtosi ja toinen jalka oli toista paljon pitempi. Sisartani toikkaroimisemme vaikutti huvittavan minua enemmän,  sillä ajattelin jo kauhulla, että tätäkö tämä on Leoniin asti. 

Hontanas tuli näkyviin viimein ja kerrankin kylään oli siinä vaiheessa vain vähän matkaa, usein paikkakunnat näkyvät ikuisuuden horisontissa, mutteivat lainkaan tunnu saavutettavan, vaikka kuinka kävelisi. Saimme kenkiä hieman siivottua viimeisessä alamäessä betonitiellä sateen avulla ja tungimme sisälle avoinna olevaan kahvilaan, jossa muitakin märkiä ja mutaisia oli jo seremoniallisilla maitokahveillaan. Söimme ihanaa haaleaa perunamunakasta ja joimme kahvia ja juuripuristettua appelsiinimehua. 

Monta tuttua edellisyön majapaikasta kömpi paikalle ja ilmeisesti myös Hontanasissa yöpyneitä myöhäislähtijöitä värjötteli katoksen alla odottamassa josko sää selkenisi. Mutta ei se. Sade yltyi ja seassa oli räntääkin. 

Päivän toisen kympin tulimme hyvää kyytiä, onneksi mutaa ei ollut tarjolla enempää. Listalla oli sen sijaan sateita, vettä,  räntää ja rakeita erilaisia miksauksina. Ei kauhean mieltäylentävää, se on pakko myöntää. Olimme Castrojerezissä perillä jo puoliltapäivin. Sade piti juuri taukoa ja aurinkokin vähän vitsaili, että jos tässä paistaisi.

Sen verran uitettuja olimme, että kysyimme ensimmäisesä pikkuhotellista huonetta ja otimme tarjouksen vastaan, 55 euroa kahdelta hengeltä ja aamiainen kuului hintaan. Pysyi vielä budjetissa ja teki mieli sisälle lämpimään. Sisareni kävi hakemassa kuljetetun rinkkansa kunnallisesta alberguesta. Olimme kuulleet, etteivät ne ota kaikkialla vastaan kuljetettuja matkatavaroita, koska katsovat, että se sotii pyhiinvaelluksen ideaa vastaan, ettei peregrino kanna itse rinkkaansa, mutta tässä paikassa oli oltu ihan ystävällisiä. Saimme muuten päivän leimankin tästä hotellista, eikä tarvinut lähteä sitä etsimään muualta.

Huoneemme on iso perhehuone, jossa on suuri parivuode ja pikkuisen ylempänä katonharjan alla kaksi kapeaa vuodetta. Kyllä tässä kelpaisi lapsiperheidenkin yöpyä. 

Olemme viettäneet muutaman lämmittelytunnin peiton alla, eikä enää värisytä. Kattoikkunasta vuoroin paistaa aurinko, vuoroin siihen ropisee voimakkaita raekuuroja,  enkä ole lainkaan pahoillani, ettemme ole enää tienpäällä, vaan täällä lämpimässä. Varusteet ovat pian kuivat ja seitsemältä menemme alakertaan hotellin ravintolaan päivälliselle. Mitään muuta ei jaksa, eikä halua tehdä.

Kiitos jalat, olette tosi hyvät tyypit, toitte minut tännekin mukisematta! 

Huomenna on edessä 25 km mittainen Fromistaan päätyvän etappi, jossa on sekä hieman nousua, että laskua ja paljon tasamaata.  Toivottavasti ei paljon mutaa ja savea, kuten tänään. Syömme aamiaista täällä hotellissa ja koitamme päästä tienpäälle puoleen kahdeksaan mennessä, että ehdimme ihmisten aikoihin perille. Fromista on oppaan mukaan noin 800 asukkaan paikkakunta, vähän isompi kuin tämä Castrojerez. Sisareni sanoi minulle äsken opasta tutkiessaan, että Fromistassa näyttää olevan myös juna-asema. Point taken. 

Muistan miettineeni etukäteen, josko minusta sukeutuisi caminolla small talkin ystävä ja yhteisöllisyyden lähettiläs. Mutta ei. Minulle riittää ihan hyvin se, että moikkaan ihmisiä ja vaihdan ehkä sanan, pari. En ollenkaan tunne tarvetta iltaisin mennä albergueiden yhteistiloihin rupattelemaan, enkä varsinkaan vaihtamaan yhteystietoja tai solmimaan lähempiä tuttavuuksia. Olen sanonut sisarelleni, että menisi ihan rauhassa, jos vain haluaa jutella ihmisten kanssa, minä kyllä osaan möllöttää yksinänikin. Jonkun mielestä voi olla väärin, ettei ole yhteisöllinen caminolla,  mutta kuulkaa,  minähän en ole siitä moksiskaan.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Kaksi kävelyviikkoa on taaperrettu. Tähän kohtaan sopii hyvin aiemminkin kävelymusiikkia tarjonneen Luke Bryanin kappale That's My Kind Of Night. Eli suomeksi: Täst mie tykkään. Tässä videossa Luke ottaa ja vetasee kappaleen ihan tuosta vaan keikalla, on se epeli! Lippaki taakkepäin.

14. kävelypäivä Burgosista Hornillos del Caminoon

Vähän tässä viikkopöllöksi tulee, piti oikein muistelemalla muistella, että nyt on sunnuntai. Burgosin aamuhiljaisilla kaduilla näkyi eilisillan juhlinta, mutta siistijät ja lakaisukoneet olivat jo hommissa. Joimme hotellin baarissa kahvit ja saimme hillotut croissantitkin kaveriksi. Hieman sokeria aamuun. Aivan hotellin kulmalta olimme taas keltaisin nuolin ja simpukkakuvioin merkityllä caminoreitillä.

Olin luullut meidän olevan jo lähempänä kaupungin länsireunaa, uloskävely otti kyllä hyvän tunnin. Burgos on aika iso kaupunki, opaskirjamme mukaan siellä on 180 000 asukasta. Sää oli tänään aamulla pilvinen, eikä ainakaan kaupungissa rakennusten välissä kovin tuulinen. Saamani sääennusteen mukaan sadannan todennäköisyys (mikä ilmaisu!) oli 61 %. 

Meillä oli edessämme 21 km mittainen etappi, jolla noustaisiin Mesetalle. Alkumatkasta Burgosin ulkopuolella reitti kulki uusien tiejärjestelyiden vuoksi melko pitkiä kiertoreittejä ylittäen nelikaistaisen tien ja alittaen sen toisessa kohtaa. Vasta noin 9-10 km kuljettuamme saavuimme ensimmäiseen kylään, jossa oli niin albergueita kuin ainakin yksi auki oleva kahvilakin. Sää oli muuttunut viileämmäksi ja etenkin  tuulisemmaksi ja kahvilan lämpö houkutteli sisälleen varmaankin jokaisen peregrinon. Tauon jälkeen puin pipon ja hanskat, nostin kauluksen kunnolla ylös ja lähdin puskemaan ylämäkeen. Siskoni muisteli haikeudella kotiin lähettämiään pipoa ja hansikkaita.

Nousua oli muutaman kilometrin matkalla vain  toista sataa metriä, mutta oli sitä siinäkin laahustamista. Pääsimme kuitenkin laakealle huipulle, josta Meseta sitten varsinaisesti alkoi. Silmänkantamattomiin oli vihreää maastoa ja peltoja, välillä maasto teki jyrkkiä rotkoja jokien varsiin.  Me laskeuduimme "aasintapporinteeksi" kuvailtua polkua alas jokivarteen,  aika jyrkkä se lasku olikin, suoraan rinnettä  alas kivikkoisessa maastossa, muttei sentään tullut sauvoja ikävä. 

Päivän päätepiste oli nimeltään Hornillos del Camino ja sen pääkadun varressa oli lukuisia albergueita, baareja ja pieni kauppakin. Kysyin Meetingpoint-nimisestä yksityisestä alberguesta sijaa ja otinkin meille kahden hengen huoneen, se maksoi 30 euroa, yksityiskylppärinkin olisi saanut vielä kympillä lisää. Niin herraskaisiksi emme ruvenneet.  Kun on kaksi jakamassa kustannuksia, ero yhteismajoituksen hintaan jää melko pieneksi. Paikassa on myös pesukone ja kuivaaja, olimme niiden tarpeessa. Vaatteemme alkoivat olla kaikki enemmän tai vähemmän likaisia. 

Tässä paikassa netti toimii hyvin ja päivällisenkin voi syödä, jos tahtoo. Me taidamme mennä naapuriin ravintolaan, sillä tässä paikassa on tänään paellaa ja me söimme sitä juuri eilen Burgosissa. 

Mesetaa on nyt sitten edessä monta monituista päivää. Sisareni ottaa rinkankuljetuksen muutamalle päivälle, etapit ovat vaihtelevan mittaisia, 20-26 km. Maasto on ilmeisen tasaista poislukien ne kohdat,  joissa reitti laskeutuu maastoon kaivautuneiden jokien tasalle. Tässä nyt koetellaan sitä väitettä,  ettei minulla ole koskaan tylsää! Voi olla, että todellakin kaipaan muutaman päivän jälkeen vaihtelevaa maastoa pitkine nousuineen ja jyrkkine laskuineenkin, joita caminon viimeisellä kolmanneksella sitten taas onkin. 

Sää kun muuttuisi edes hieman lämpimämmäksi, että voisi pitää taukoja ulkosalla. Nyt tulee kylmä heti, kun ulkona pysähtyy ja sisätiloissakin pysähtyminen pistää värisemään. Hellettä en toivo, eikä se taida tähän aikaan vuodesta kovin todennäköistä ollakaan. Ensiyöksikin  uhkailtiin mahdollista lumentuloa. En ole vielä päässyt käyttämään macabi skirttiäni, tyttöhamekin on ollut päällä vain iltaisin legginsien kanssa päivällisreissuilla. Tyylikkyys on todellakin  toisarvoista.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tätä kävelypäivää ilahduttamaan ehdotan Cole Swindellin kappeletta Chillin' It. Mikäpä se siinä videon avauskuvassa onkaan kuin dude's track? 

13. kävelypäivä San Juan de Ortegasta Burgosiin ja hieman hyggestä

Kolmastoista kävelypäivä on takana. Olemme nyt kokonaan vailla sauvoja. Kolmaskin Black Diamond napsahti poikki ja varasauva löystyi ja alkoi omia aikojaan lyhentyä. Ilmeisesti muut kuin Exelin sauvat ovat tarkoitettu amerikkalaismalliseen sauvojen ulkoiluttamiseen kävelijän etupuolella aivan eri tahdissa kuin itse askeleet. Pohjoismainen sauvominen on liikaa. Päätimme toistaiseksi, näin Mesetan reunalla, jatkaa ilman sauvoja käsiä heilutellen. Hankimme sitten Leonista uusia, jos tarvitsee. 

Sisareni on nyt kokeillut rinkankuljetuspalvelua. Palveluita tarjoaa ainakin 10 eri firmaa, tai liekö yhden ihmisen puljujakin jotkut, en minä tiedä. Albergueissa on saatavilla pieniä pahvikuoria, joissa on kunkin firman tiedot. Niihin otetaan yhteyttä joko puhelimitse, tai sähköpostilla. Sisareni kokeili paikallisen Postin palvelua. Hän ilmoitti sinne mistä ja milloin rinkka pitäisi hakea ja minne toimittaa. Meillä oli jo varattuna tämän päivän majoitus, joten osoite oli tiedossa. Mainittuun pahvikuoreen kirjoitetaan rinkan omistajan tiedot sekä minne se pitää toimittaa ja kuoreen suljetaan viiden euron seteli. Kertamaksu on tämän verran ja maksimikuljetusmatka on 30 km ja maksimipaino 20 kg. Nämä voivat kaikki vaihdella palveluntuottajasta riippuen. Jos ottaa useamman päivän diilin,  hinta kuljetuspäivää kohden tulee vielä edullisemmaksi. 

Aamulla siskoni jätti sitten rinkkansa tagilla varustettuna casa ruralin aulaan ja kyllä sinne rehellisyyden nimissä tungettiin hieman minun tavaroitanikin. Kävely ilman rinkkaa tuntui kuulema melkein syntisen helpolta. Minunkin hieman kevyempi rinkkani tuntui mukavalta selässä.

Päivän kävelyn katkaisi aamukahvit  mukavassa kahvilassa Agesissa. Jos kahvila on siellä hääränneen herrasmiehen aikaansaannos, niin jopa on melkoinen kaunosielu kyseessä. Paikka oli sekä kahvila, että pieni kauppa ja siellä oli myynnissä kaikenlaisia tuoreita leivonnaisia ja kylmiä juomia ja monenlaista välipalaksi soveltuvaa mukaan ostettavaksi. Jopa vessat olivat niin sievät, että oksat pois. Söimme lämpimät empanadat ja joimme maitokahvit. 

Kohta aamukahvitauon jälkeen aloimme kiivetä päivän nousuosuutta, joka oli sangen karua kivikkoa armeijan piikkilangoin suljetun alueen reunaa. Eipä se alue kovin houkuttelevalta näyttänytkään, joten pysyimme polulla. Muutamia muitakin kulkijoita näkyi. Nousu ei ollut kovin vaativa ilman sauvojakaan. Kun pääsimme huipulle alkoi Burgos jo näkyäkin. Hyvin kaukana. 

Palaan hetkeksi eilisiltaan. Tapasimme uudestaan tanskalaisen pariskunnan, jonka viimeksi näimme noin viikko sitten. Istuimme syömään samaan pöytään ja juttelimme tähänastisten caminojemme tuntemuksista. Minulla kyllä naksahti jotain päässä sen hetken aikana. He puhuivat siitä, miten elämästä pitää nauttia ja caminostakin on lupa nauttia. Muistin jonkun tv-ohjelman, jossa kerrottiin tanskalaisesta hyggen käsitteestä. En saa tähän laitettua linkkiä, mutta googlatkaa hygge,  ellei käsite ole tuttu. 

Tuona illallishetkenä, johon sivumennen sanoen kuului erittäin hyvää paikallista tapolaa eli mustaamakkaraa,  huomasin olleeni tähän asti hieman sumussa tai tunnelissa sen suhteen miten olen caminoon suhtautunut ja antanut muiden odotusten tai paineiden vaikuttaa. Etenkin täällä matkan varrella olevien ihmisten suhtautuminen on vaikuttanut minuun enemmän kuin uskoinkaan. 

Huomaamattani olen pistänyt merkille kuka tuttu naama milloinkin näkyy milläkin etapilla ja kalkuloin kuinka kukin on ehtinyt sinne missä nyt on. Samaa tuntuu moni muukin tekevän. Aivan turhaan. Kukaan ei ole tilivelvollinen minulle, enkä minä kenellekään. En tee tätä yhtään sen oikeammalla tai vääremmällä tavalla kuin kukaan toinenkaan. Järjellä olen tietysti tämän tiennytkin, mutta vasta 12. päivän yhtäsoittoisen kävelyn jälkeen pitkin pohjoista Espanjaa oikeasti ymmärsin, ettei minua odota maalissa hyvän peregrinan palkinto olinpa kuinka kuuliainen omille tai toisten odotuksille. Minua odottaa siellä jotain paljon tärkeämpää kuin yksikään kävelemäni kilometri. Odotan sitä hetkeä jo kovasti. Sitä ennen vain kuljen vielä yli 500 km tavalla tai toisella, vähemmän silmälapuin, enemmän katsellen ja kuunnellen, mitä Espanja haluaa minulle näyttää.  Mutta tiedän, että päivän viimeiset kilometrit ovat jatkossakin pitkiä ja haluan päästä niistä aina niin nopeasti kuin mahdollista.

Sitten taas tähän päivään. Burgos ei tuntunut tulevan lähemmäs vaikka kuinka kävelimme. Reitti vei lentokentän reunaa ja tuntui ikuisuudelta, että pääsimme sen tasalle ja ohitse. Burgosin itäpuolella on Villafria-niminen kaupunki, joka lienee jo Burgosin talousaluetta. Siellä loikkasimme paikallisbussiin monen muun peregrinon kanssa ja euron hintaan pääsimme puolessa tunnissa Burgosin keskustaan. Koko ajan vilkkaan tien vieressä näkyi vaeltajia, suurin osa hyvin väsynein askelin kulkemassa viimeisiä kilometrejä. Oli minulla vieläkin hieman huono omatunto, muttei niin paljon kuin maanantain bussimatkasta. 

Saavuimme keskustaan puoli yhden aikaan ja ilman kaupunkikarttaa osuimme todella hyvällä tuurilla suoraan hotelliimme,  josta saimme huoneemme jopa hieman etuajassa. Myös sisareni rinkka oli saapunut etuajassa perille, sen oli luvattu saapuvan puoli kolmeen mennessä. Kuljetuspalvelu siis toimi mainiosti, rikkinäiset sauvatkin olivat tallella rinkan kyljessä.

Lähdimme heti metsästämään leimoja passeihimme ja saimmekin ne katedraalin viereisestä alberguesta. Siellä oli juuri saapumisruuhka menossa. Otimme vain leimat ja jätimme monta tuttua sinne asettumaan. Kävimme lounaalla, kun juuri sellaiseen aikaan kerrankin satuimme ihmisten ilmoille, jaoimme suuren salaatin ja yhden hengen paellan.  Jopa tuli vatsa täyteen. 

Nyt on vielä iltaa jäljellä, tuumimme lähipäivien suunnitelmia, miten aiomme Mesetan selättää. Edelleen rakkosaldo on nolla, suosittelen lämpimästi villasukkia vaelluskenkiin, ainakin minulla ne toimivat hyvin. Sitä olen harmitellut, etten ottanut hyviä säärystimiäni mukaan, niitä punaisia, joista tein oman postauksenkin aikoinaan. Kyse ei ole niinkään sateelta suojautumisesta, vaan kurasta, jota on ollut tarjolla melkein jokaisena päivänä. Aina ei tarvitse sadehousuja, mutta sitten on lahkeet kuitenkin kurassa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Ehdotan, että iltaamme ihastuttaa jälleen yksi countryn nättipoika, Keith Urban kappaleellaan Little Bit of Everything. Jokaiselle jotakin, eiköstä vaan?