Ei paha, vaan hyvä!

Uudet kengät ovat aina vähän hirvittävä asia, olipa kyseessä juhlakengät tai vaellusbootsit. Pelottaa vähän, että jospa ne ovatkin liian pienet, tai liian suuret. Jos puristaa, tai hankaa. Mitä jos ei pidäkään siitä, miltä kengät näyttävät? Se on kyllä vähän sitten voi voi, jos ei pidäkään ostamiensa kenkien ulkonäöstä, itsepä valitsin. Mutta nuo kokoasiat ovat aina vähän arvoitus, siinäkin tapauksessa, että olisi toiminut järkevästi ja sovittanut kenkiä asiallisesti ennen ostopäätöstä. Tällä kertaa minä en ollut järkevä, vaan ostin kengät netistä ja nimenomaan sen vuoksi, että halusin tietyn näköiset kengät, jotka ovat toki aikomaani käyttötarkoitukseen sopivat. 

Kun ostin ensimmäiset vaelluskengät, en tiennyt niistä mitään. En tiennyt oliko kenkä sopivan kokoinen ja milläpä se Partioaitan myyjäkään tiesi kovasta kengästä onko varpaani varmasti kohdassa, josta voisi päätellä kengän olevan sopivaa kokoa? Sen nyt ymmärsin sentään, etteivät kengät olleet liian pienet niin, että varpaat olisivat olleet heti kiinni kärjessä. Mutta riittävän hyvin meni ja tasamaalla Meindlini ovat oikein passelia kokoa. Sikäli meni sekin ostos ihan hyvin. 

Nyt kun olin ostamassa toisia kenkiäni, olin myös pikkuisen ulkonäön perään ja halusin selvästi isomman parin niille kävelyretkille, joilla on tiedossa myös paljon alamäkeä. Ja sitten halusin kengät, jotka ovat nätit. Tietoisen riskin ottaen tilasin kengät netistä ja sain ne kotiin perjantaina. 

Tänään oli tilaisuus kokeilla kenkiä kunnolla. Ei ikävä kyllä satanut. Oikeasti en valittele kaunista säätä, ei sellaisia ole liikaa ollut tänä kesänä. Aamulla lähdin Kammenpyörittäjän kyydillä työpaikalle ja kävelin sieltä vakioreittini kotiin. Olin laittanut jalkaani uudet sukatkin. Kyseessä oli siis varsinainen tuplatesti. 

Kengissä on melkoisen ohuet pyöreät nauhat, melkein nappaskenkämallia, joka äkkiseltään oudoksutti, kun olin tottunut paksuihin Meindlin nauhoihin. Heti lähtiessäni liikkeelle tunsin, miten jalka liikkuu kengässä, kantapää nousee hieman ja sehän ei ole hyvä juttu ollenkaan. Päästyäni portin ulkopuolelle kiristin nauhoitusta hieman. Se tuntui auttavan heti. 

Kävellessäni laskin vapaani jäljellä olevaa pituutta ja on sitä vielä onneksi paljon jäljellä. Aika vain menee niin nopeasti. Kengät tuntuivat kevyiltä astella ja nyt kotona tuli mieleeni punnita kengät. Punnitsin myös Meindlit ja Hanwagit voittavat keveyskilpailun vähän yli sadalla grammalla, mitä ei millään meinaa uskoa, kun kenkiä puntaroi käsissään.

Hanwagit tuntuivat rullaavan samaan tapaan mukavasti, kuten Meindlitkin. Kun nauhoitus oli kiristetty, jalka pysyi paikallaan kengässä. Aluksi tuntui, että onpa tätä varvastilaa paljon, mutta kunhan 10 km oli takana, tuntui kenkä melkoisen täydeltä paksun sukan ja 20 asteen lämmön vaikutuksesta. Kenkä ei ole ollenkaan liian suuri. Ensimmäinen kokeilu oli mitä lupaavin. 

Entä se kosteuden kesto? Ei satanut, mutta lähdin hieman oikaisemaan tavanomaiselta reitiltäni erään sähkölinjan alle, jossa kuvittelin menevän polun, mukamas muistin sitä kävelleenikin joskus. Jos näin on, siitä on melkoisen kauan, sillä ängin itseni melkoiseen viidakkoon ja jopa suomaiseen kosteikkoon. Minä suorastaan lumpsin. Vettä oli ainakin siihen kohtaan kenkää, mistä varsi alkaa. Kastelin ruovikossa vaatteenikin ja keräsin sellaisen määrän hämähäkinseittejä matkaani, että aivan puistatti. Onneksi pusikossa ei ollut muutamaa sääskeä lukuunottamatta mitään lentävää kaverustoa, kuten vaikka hirvikärpäsiä tai paarmoja. Sisu ei antanut periksi kääntyä takaisin, vaan rämmin noin sadan metrin matkan eteenpäin ja pääsin tielle, joka oli eri tie, jonka luulin sen olevan. Olin kyllä lähellä reittiäni. 

Miltä kengät näyttivät rypemisen jälkeen? Kirkkaan punaisilta, iloisilta ja siltä, että ilkkuivat. Luulitko, että jalkasi kastuisivat? Mitä vielä! Hämähäkinseittejä pyyhkien palasin reitille ja olin tyytyväinen, että jalkani olivat kuivat. 

Arvelin eilen, etteivät nämä kengät tarvitse niin suurta kesytystoimenpidettä kuin nahkaiset Meindlit ja nyt olen siitä melkein varma. Tai sitten jalkani ovat tottuneet tukea antaviin kunnon kenkiin, eivätkä vaikeroi turhia. Jatkan kesytystä pikimmiten ja raportoin, miten homma etenee. 

Päivän kävelymusiikiksi esitän luontoharrasteaiheista Luke Bryanin kappaletta Huntin', Fishin' And Lovin' Every Day.

Ensin harmitti ja sitten olin tyytyväinen

Olen käyttänyt Garminin vívofit-aktiivisuusrannekettani melkein päivälleen vuoden. Ainoastaan juhlissa ja hienommissa ravintoloissa käydessäni olen jättänyt rannekkeen pois. Muuten se on ranteessani yötä päivää. Askelten keruu on mukavaa, vaikka kilometrit rannekkeen mukaan ja todellisuudessa eivät pidä suurestikaan yhtä. Monin eri tavoin mitattu 8,9 km työmatka on rannekkeen mukaan vain noin 5,5-6 km, mutta ei se haittaa. Mittaan kilometrejä muuten. Välillä rannekkeeseen tulee kuolleita päiviä. En mitenkään usko, että kesäkuun 16. päivä olisin kävellyt vain 287 askelta, kun kuitenkin kävelimme paljon jokaisena reissun päivänä. Laivapäivän tosin bongaa tilastosta hyvin, silloin ei juuri kävelty kuin syömään ja nukkumaan, syömään ja nukkumaan. 

Mielenkiintoisempaa vielä on tieto nukkumisestani. Laite rekisteröi yöllisiä pyörimisiäni ja valveilla oloa hämmästyttävän tarkasti. Joskus kyllä tiedän olleeni toistakin tuntia hereillä, mutta laitteen mukaan kevyessä unessa. Nukun yleensä syvää unta nukahtamisen aluksi noin tunnin pari, sitten alkavat kevyen unen pätkät, joiden välissä on lyhyitä syvän unen tuokioita. Pitemmällä aikavälillä tarkastellessa voi hyvin nähdä yövuoroviikot, jolloin uni sijoittuu hyvin hajanaisesti vuorokauteen ja koostuu lähinnä kevyestä unesta. Voin myös hyvin paikantaa tältä kesältä ne viikot, jolloin olin hyvin kipeänä, yskin yöt ja torkuin päivät. Välillä huolestuttaa kuinka vähän sitä syvää unta oikein kertyy, pitäisi ottaa selkoa kuinka vältttämätöntä se on ja voiko sitä jotenkin lisätä omin konstein. Työni vuoksi en voi käyttää juurikaan mitään nukkumiseen vaikuttavia lääkkeitä, enkä niille kyllä tunne tarvettakaan. 

Melko tavallinen yö                                                          Yö kovassa yskässä

Vuoden käyttökokemuksella voi sanoa, että aktiivisuusranneke on aktivoinut minua. En tosin enää nouse töissä kävelemään edestakaisin, kun ranneke kertoo aktiivisuuden laskeneen, mutta muuten on ollut mukava seurata omaa liikkumistaan näinkin. Olen myös tottunut taas siihen, että rannekello on koko ajan ranteessani, eikä tarvitse kaivaa puhelinta kellonajan tarkistamisen takia. Se kyllä harmittaa, ettei vívofitin näyttö ole valaistu, eikä tarvitse olla kovinkaan hämärää, kun siitä ei enää näe juuri mitään. 

Viime viikolla Berliinin matkalla ranneke napsahti poikki, eikä mitenkään sen kiinnikkeensä kohdalta, johon sain heti kohta ostamisen jälkeen lisävahvikepalankin. Ranneke vain petti ja koko laite putosi kadulle. Onneksi olin kahvilassa ja istuin pöydän ääressä, joten huomasin rannekkeen putoamisen ja sain kerättyä sen talteen. Pidin inkettä repussa päivän ja sielläkin se keräsi mukavan määrän askelia, se oli pisin kävelypäivämme reissussa. Kävimme kysymässä vararanneketta (itse laite irtoaa rannekkeesta helposti, muttei itsestään), mutta Media Markt ei myy vararannekkeita kuin netin kautta. Saturn-liikkeestä sain ostettua kolmen rannekkeen pakkauksen senttiä vaille kolmen kympin hintaan. Olin tyytyväinen, kun sain vívofitin taas ranteeseeni ja sentin vaihtorahan taskuuni. 

Kotiin palattuani tutkin hieman tarkemmin rikkoutunutta ranneketta, sehän oli aivan palasina, siitä irtosi pieniä pätkiä muutaman millin välein. Kirjoitin Garminille reklamaation asiasta maanantaina ja tänään sain heiltä postia aiheesta. Sain vahvistuksen siitä, että minulle lähetetään kolmen vararannekkeen pakkaus tuota pikaa. 

Olen tyytyväinen, eikä minua harmita, että ehdin ostaa itsekin jo samoja vararannekkeita, nytpä niitä riittää vähäksi aikaa ja voin antaa niitä sisarellenikin, jos hänenkin rannekkeensa meinaa lahota ranteeseen. Myös työkaverin vastaava ranneke napsahti poikki joitakin viikkoja sitten, joten aivan parhain mahdollinen materiaali ei tosiaankaan ole kyseessä, kun alle vuodessa tuote hajoaa siinä käytössä, johon on se  tarkoitettu. Olen silti oikein tyytyväinen  Garminin asiakaspalveluun ja jatkan laitteen käyttämistä tästedeskin. Sitten olisin varmaan huomattavasti harmistuneempi, jos olisin pudottanut rannekkeen jonnekin huomaamattani ja menettänyt sen kokonaan, kuten olisi helposti voinut käydä.

Kävelymusiikiksi suosittelen Keith Urbanin kappaletta John Coogar, John Deere, John 3:16.

Lahjattomat harjoittelevat - olen siis lahjaton

Tänä aamuna työmatkalla näin tuoreet kevään merkit, jonkun jannun bemmun renkaista oli jäänyt merkittävä osa asvaltille. Rengasliikkeet kiittävät. Minä en edes tiedä, miten tuollaiset jäljet tehdään tahallaan. Eikä tarvitse kertoa.

Tein äsken monimutkaisia kilometrilaskelmiani, joita voi seurata henkeä pidätellen blogin sivupalkista. Tavoitteeni on kävellä 770 km ennen caminolle lähtöä ja tänään sain 500 km täyteen. Otan tähän laskelmaan mukaan vain varsinaiset kävelylenkit, en päivittäisiä arkiaskelia. Alan jo helliä ajatusta kävellä toiset 770 km ennen caminolle lähtöä, vaikken ole eläissäni harjoitellut mitään asiaa varten. Tämä on ensimmäinen asia, jota varten olen aloittanut harjoittelemisen ajoissa ja oikeasti jatkanut harjoitteluani. 

Aamuisella työmatkalla tulin ajatelleeksi sitäkin seikkaa, että vuoden kuluttua minun tulisi olla jo hyvän matkaa caminolla, mikäli aion olla perillä syntymäpäivänäni toukokuun alussa. Lähtöön on siis alle vuosi. Aika menee nopeasti! Olemme jo hieman kaavailleet sisareni kanssa, millä aikataululla aiomme caminon toteuttaa. Toivottavasti saamme aikataulun soviteltua niin, ettei meidän tarvitse kävellä verenmaku suussa, vaan voimme pitää päivän tai pari vapaatakin.

Olen vähentänyt vaatetusta kävelymatkoilla, en enää pue varsinaista teknistä paitaa, vaan ohuen pyöräilyyn hankitun aluspaidan takin alle. Tykit on säilötty ensi talvea varten, juoksuhousut tuultapitävin reisikappalein ovat ahkerassa käytössä. Ohut pipo viihtyy päässäni ja hansikkaat korvaan takin hihojen pitkillä rannekeosilla. Sukkina olen käyttänyt Pilkkoset-varvassukkia, mutta nyt olen joutunut laittamaan ne hyllylle, sillä tärvätyn jalkani pikkuvarpaan nahka on hiertynyt pois, en tiedä onko syy sukassa, vai ylipäätään enemmästä kävelystä. Palaan hetkeksi Decathlonin juoksusukkiin. 

Hankin myös ilta- ja yökäyttöön geelisukat. Kuulin niistä ensimmäistä kertaa vasta vähän aikaa sitten ja tilasin netin syövereistä parin sellaisia. Eilen kokeilin niitä ensimmäistä kertaa ja tuntuma oli hieman merkillinen, ei pelkästään miellyttävä. Sukka tai enemmän tossumainen jalanpäällyste tuntui merkilliseltä kävellä, vähän kylmän kälpäkältä, kostealta, eikä vain kivalta. Pidin sukkia suositellut 20 minuuttia ja jalat tuntuivat kyllä miellyttävän viileiltä ja raikkailta käytön jälkeen. Ohjeen mukaan sukkia voisi pitää koko yönkin, jos jalkojen iho on todella kuiva ja huonokuntoinen (muttei iho sentään rikki). En voisi kyllä äkkiseltään kuvitella pitäväni noita kostean tuntuisia sukkia yön yli. Sukkia pitäisi voida käyttää noin 40 kertaa ennen kuin geeli loppuu. Jos ne osoittautuvat toimiviksi ja elvyttävät jalkoja, voisin ajatella hankkivani sellaiset iltakäyttöön caminolle, jolla jalat varmasti ovat kovilla. 

Vaikka toinen pikkuvarpaani on tällä hetkellä hieman kovilla, olen erittäin tyytyväinen Meindl-kenkiini. En ole nyt muutamiin viikkoihin vahannut niiden pintaa, eikä vesikelitkään ole enää pystyneet niihin. Alan olla nauhoituksen kanssa sinut, nauhoitan ehjän nilkan hieman tiukemmin kuin metallilla tuetun. Korjatun jalan varpaat puutuvat toisinaan hieman, mutta vähän löysempi nauhoitus tuntuu auttavan siihen. Puutuminen on todella kelju tunne, pitempiä matkoja kävellessä on varmaan syytä ottaa tauoilla kenkä pois jalasta ja pyöritellä varpaita ja nilkkoja. 

Nyt kun liukkaat kelit ovat ohitse ja katusoraakin on jo jossain määrin siivottu pois, aion kokeilla myös Feelmaxin korkeavartisia kenkiäni, jotka ovat aivan käyttämättömät. Niistä on uudempikin malli, joiden varsi on hieman väljempi, nämä minun Kuuva 2:set ovat hieman työläät pukea. Vaihdoin Feelmaxin edustajan kanssa sähköpostia kengistä niiden lanseerauksen aikaan ja hän neuvoi käyttämään varvassukkia Kuuvan kanssa, minkä teenkin, kunhan pikkuvarpaani saa uuden ihon. Minua kiehtoo ajatus siitä, että caminolla voisin vaihdella kaksia täysin erilaisia kenkiä sen mukaan millaisia maastoja on milläkin etapilla, se voisi olla jaloille iloksi.

Tänään suosittelen kävelymusiikiksi Sheryl Crown kappaletta Easy. Olen jo lakannut murjottamasta hänelle siitä, että seurusteli valehtelevan herra Armstrongin kanssa. 

Minä voitin!

tässä minä kiidän tien viertä, ei kun se onkin uusimman pyöräni merkki

En voittanut lotossa, en edes arpajaisissa, mutta kenkäni voitin. En niin, etteikö niistä olisi pitänyt maksaa, vaan kävelemällä ne omikseni. Noin 100 km se otti, että Meindlit tuntuivat hyviltä laittaa jalkaan ja vielä poisottaessakin tuntui hyvältä. Aluksi tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään ja mietin, mahtaisiko crockseilla sittenkin voida kävellä caminon. Syytin itseäni, huonoa kuntoani, kävelytekniikkani surkeutta, huonoa asvalttia, pehmeää piennarta, kuivaa keliä, märkää keliä, ihan kaikkea siitä, että kävely oli tuskaa. Varret olivat kovat, eikä sopivaa nauhoituskireyttä löytynyt. Kengät tuntuivat niin kolhoilta, että kompastelin portaissa ja ojan ylitys oli lähes ylivoimaista. Se on kyllä sanottava, ettei kengissä alusta astikaan tullut sen enempää kylmä kuin kuumakaan, jalkani pysyivät mukavan kuivina ja sopivan lämpiminä. Se ei lohduttanut paljon siinä vaiheessa, kun nilkkoihin sattui ja tiesi, että matkaa on vielä 7000 askelta. 

Kannatti silti olla sinnikäs. Eilen olin jo puolivälissä työmatkaa, kun huomasin, ettei mihinkään satu. Ei ollut sattunut koko aikana. Ei tuntunut puristusta, ei kiristystä, ei hankausta eikä puutumusta. Askel tuntui joustavalta ja kevyeltä. Sama tänä aamuna, kun kävelin kotiin. Nyt ei haittaa enää vino tien piennar, varret eivät jyrsi nahkaa nilkoistani, eikä pienikin horjahdus tunnu johtavan kaatumiseen. Eilinen tihkusateinen sää kasteli kengistä vain aivan pinnan, sisäpuoli oli kuiva ja lämmin, yön aikana kengät olivat kuivuneet pinnaltaankin kokonaan. Täytyy muistaa viedä työpaikan pukeutumishuoneeseen joku pieni matto tai edes sanomalehti, jonka päällä voin kenkiäni kuivattaa, ettei niistä tule sotkua lattialle. Perillä päästyäni huomasin, että olisin voinut käyttää repussani sitä mainostamaani sadesuojaa. Ehkä seuraavalla sateella muistan.

Nyt on mukava tunne, kun päivän askeltavoitteet ovat jo nakuteltuna vívofitin laskuriin, talo on hiljainen lukuunottamatta vatsani murinaa. Pitäisi viitsiä suoriutua keittiöön laittamaan jotain aamupalaa. Ehkä odotan, että vapaapäivää viettävä Uunituore Aikuinen herää ja keitän sitten meille yhteiset aamupuurot. Sitä odotellessa etsin netistä suojukset, jotka puetaan kenkien ja lahkeiden päälle, tein eilen märkää empiiristä koetta, että bemarikuskit (anteeksi kaikki fiksut bemarikuskit) räiskyttivät eniten loskaa päälleni. Anteeksi sinä bemarikuski, jolle provosoiduin näyttämään äkkinäisen eleen. 

Reppu selkään ja menoksi!

Käytin aluksi työmatkoilla Kammenpyörittäjän pyöräilyyn hankkimaa Vaude-merkkistä reppua. Se on kapea ja siinä on hyvät olkahihnat ja sopivasti taskuja. Sen tilavuus on 20 litraa. Sattumalta osuin urheiluliikkeen loppuunmyyntiin ja siellä oli Deuter-merkkisiä reppuja. Alennuksen jälkeen Futura-repulle jäi hintaa noin 60 euroa. 

Tilavuus tässä uudessa kantolaitteessani on sama 20 litraa, mutta sen malli on hieman toisenlainen, kuin Vaude Corona Air-repussa. Tuntuu ettei siihen mahdu niin paljon tavaraa, kuin Vaudeen. Minulla on työmatkalla yleensä mukana iPad, jotain vaatteita ja juomapullo, pientä sälää huulirasvoista kulkukortteihin ja avaimiin. Nämä kaikki kyllä mahtuvat myös uuteen reppuuni, jonka istuvuus on ainakin yhtä hyvä kuin Vaudessa. Säätömahdollisuuksia on enemmän ja repussa on pätevä runko, joka pitää ilmastoinnin selän ja repun välissä kunnossa. Lantiovyö osuu minulla sopivalle kohdalle ja saan lamppuni siihen sopivasti kiinni, jolloin saan pimeällä valoni alemmas. Aluksi pidin valoa olkahihnassa, mutta se aiheutti ilmeistä häikäisyä autoilijoille, sillä jotkut katsoivat hyväksi vilkutella minulle valojaan ja eräs teki kohdallani ikävän koukkaisunkin. 

Repun alaosassa on vetoketjutaskussa sadesuoja valmiina, kuten Vaudessakin. Se on helposti otettavissa esille ja laitettavissa kantolaitteen suojaksi. Reppu ei ole pienestä tihkusta muutenkaan moksiskaan, mutta kunnon sateella suojaa kyllä kannattaa käyttää. Sivutaskuihin olen asentanut hanskoja valmiiksi, jos lähden paljain käsin liikkeelle ja yläosan läpiviennistä saa tuotua kuulokkeenjohtoa tai juomapussin letkua, jos sellaista käyttäisi. 

Muutaman käyttökerran jälkeen olen tyytyväinen alennusostokseeni, eikä Kammenpyörittäjäkään ole pahoillaan saatuaan oman reppunsa takaisin. Isompaa reppua tai rinkkaa en vielä aio ostaa, ellei nyt satu erityisen hyvää alennusta kohdalle. Jossain vaiheessa hankin kyllä rinkan ja alan kantaa painavampaa taakkaa silloin tällöin aivan harjoitusmielessä. 

Ooh, snug fit!

Eräänä aamuna heräsin liian varhain, enkä saanut enää unta. Olin ajatellut mennä autolla töihin, sillä iltapäivästä olisi muuta puuhaa, eikä olisi aikaa puolentoista tunnin kävelyyn. Joku vipu päässäni on vinksahtanut, sillä kyljenkääntämisen sijaan nousin ylös ja etsin vaatteet päälleni ja lähdin tähtikirkkaaseen aamuun kävellen töihin. Aamu ehti matkan aikana valjeta niin, etten tarvinut lamppua enää viimeisellä katuvalottomalla osuudella ja ilma oli niin raikas, että melkein sattui hengittää. 

Nyt kun säät ovat olleet vaihtelevat, olen kokeillut erilaisia kerrospukeutumisen malleja. En ole kovin herkkä palelemaan, joten jos ilman lämpötila on plussalla, eikä tuule kovin navakasti, en ole pukenut vielä välikerrosta. Käsineet ja pipo ovat käytössä, jos tuulee tai sataa. Minulla on ollut vain joko tylsiä tai huonoja pipoja, liian suuria, pieniä, vettä tai tuulta pitämättömiä. Tällä viikolla sain Kammenpyörittäjän Chain Reaction-tilauksen yhteydessä SealSkinz-tuotteita. Tilasin pipon, hansikkaat ja sukat. Pipo on juuri sopiva, sukat näyttävät lapselle sopivilta, mutta ovat kuitenkin minun kokoani. Ikävä kyllä hansikkaat ovat minulle liian suuret, joten Kammenpyörittäjä ottaa ne käyttöönsä ja tilaan uudet seuraavaan pakettiin. SealSkinz-merkki ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta nimestä tuli mieleen tv-sarjan jakso, jossa sankariseikkailija änkee itsensä hylkeen nahan sisälle kylmästä selviytyäkseen ja tuumii, että onpa aika piukka. Ystäväperheen poika nimesi tyypin jo melko pienenä K*simieheksi, tämä kun hörppäsi jaksossa jos toisessakin omaa virtsaansa henkensä pitimiksi.

Vedenpitäville sukille ei nyt juuri ole kyllä käyttöä, sillä vaelluskenkäni eivät päästä vettä sisäänsä. Kengillä on kävelty nyt noin 80 km ja jalkani alkavat tottua niihin. Sain aikaan yhden pienen rakon kantapään sivulle viikon aikana, mutta muuten kengät alkavat tuntua melkoisen hyviltä. Varret eivät ole enää niin kovantuntuiset, tai sitten nilkkani ovat kouliutumassa. Alan pitää vaelluskengistäni päivä päivältä enemmän ja olen tyytyväinen ostokseeni. Samoin Decathlonin sukat ovat osoittautuneet aika hyviksi ja näyttävät kestävän pesuakin. 

Kun aloittelin kävelemistäni syyskuun alussa, riitti valoisaa aikaa kaikkiin työvuoroihin mennessä ja niistä tullessa. Nyt päivä on lyhentynyt merkittävästi, eikä valoisaan aikaan pääse enää kuin parista vuorosta kotiintullessa. Aluksi pimeässä käveleminen tuntui hieman pelottavalta, etenkin kun osan matkaa joudun kävelemään tien reunaa ilman katuvalaistusta. Olen jo oppinut muutamat kohdat tienposkessa, jossa ei kannata astua pientareen ulkopuolelle, tai kellahtaa syvälle ojaan. Samoin olen tottunut siihen, etteivät kaikki autoilijat vaihda pitkiltä valoilta lyhyille tähteni, vaan häikäisevät reippaasti silmiini. Ilmeisesti heijastimeni ja valaisimeni toimivat kohtuudella, sillä en ole pelästynyt kuin pari kertaa melko likeltä mennyttä autoa. Talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. ja silloin, alle kahden kuukauden kuluttua päivä alkaakin jo pidentyä! 

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Frankie Ballardin kappaletta Helluva Life, koska sillä on niin hauska nimi. 

200 kilometriä apostolinkyytiä!

Uudet kenkäni ja uusi pyöräni

Tällä viikolla olen viettänyt aikaa tienposkessa monta tuntia ja 200 harjoituskilometrin raja ylittyi. Olen nyt oppinut olemaan ajattelematta niin paljon käyttämääni aikaa, mutta kilometrien keräämiseen olen sangen ihastunut. Pari kertaa minulla oli hieman kiire aikataulu, eikä silloin ole kiva kävellä melkein verenmaku suussa. Etenkään, kun sisäänajaa uusia kenkiä.

Tuulikaapissamme on uusia asukkaita, Meindlin vaelluskenkäpari. Olin katsastanut valmiiksi, missä Jyväskylän kaupoissa merkkiä on myytävänä ja tieni vei Partioaittaan alkuviikosta. Olin aivan ummikko vaelluskenkäasioissa, katselin ensin vääriä kenkiäkin, kun myyjä tuli kysymään, millä asioilla liikun. Olin hyllyllä, jonka kengät näyttivät kyllä siltä, mitä etsin, mutta olivat kuulema "kevyttä kamaa". Toisella puolella hyllyä oli sitten oikeita vaelluskenkiä, joista aloin sovitteluoperaation. 

Kokeilin kahta erilaista kenkää, joista löytyi kokoani, tai oikeastaan sitä, minkä luulin olevan kokoani. Käytän yleensä kenkiä kokoa 37-38 ja laitoin ensin jalkaani kokoa 38 olevat Meindl Vakuum Lady GTX:t. On siinä kengillä hieno nimi. Koska mutkamäenlasku ei ole minulle paria kokeilua enempää tuttua, enkä ole luistellutkaan vuosikymmeniin, eivät mitkään jäykät, tukevat jalkineet olleet minulle tuttu juttu. Tuntui heti, että onpa tässä tönköt kengät, mutta ensimmäisillä askeleilla huomasin, että kengäthän kävelevät puolestani. Kokeilin jotain toista malliakin, muttei se tuntunut niin sopivalta. Myyjä ehdotti vielä puoli kokoa suurempaa kenkää kokeeksi mieluisasta mallista ja se oli sitten se oikea. 

Kävin pienen päänsisäisen moraalisen keskustelun itseni kanssa, että kiitänkö nyt asiantuntevasta palvelusta ja kävelen lenkkareissani ulos kaupasta tilaamaan kengät netistä. Olisin ehkä tehnyt niin, jollei minua olisi noteerattu kaupassa mitenkään, tai heikosti. Nyt lähdin mukanani tuliterä pari oikeita vaelluskenkiä, kaupanpäällisenä purkki mehiläisvahaa kenkien käsittelyyn ja pari proteiinipatukkaa. 

Kotiinpäästyäni otin kengistä nauhat pois saadakseni iltin kunnolla auki ja sivelin nahkaosiin reilusti hyväntuoksuista mehiläisvahaa, kuten kaupassa neuvottiin. Sen kerrottiin vievän nupukkimaisuuden pinnasta, mutta suojaavan nahkaa tehokkaasti. Nauhoitin kengät uudelleen ja kun töihinlähdön aika koitti, laitoin kengät jalkaani ja lähdin ensimmäiselle koematkalle. Olin ymmärtänyt, että vaelluskenkien sisäänajo on aikaa vievä prosessi, jossa ei kaikenaikaa välttämättä tunnu vain hyvältä. 

Kävelin työmatkani pienellä lisäkierroksella ja kieltämättä sen päivän osittain jäinen tienreuna ja uuden kengän erilainen tuntuma tekivät askeleistani varovaiset. Heti kun pääsi asvaltilta pois hiekalle, askel tuntui kevyeltä ja hyvältä. 10 km kävelyn jälkeen työpaikan pukuhuoneessa otin kyllä kengät mieluusti pois ja tunnustelin jalkojani. Nilkoissa tuntui väsymystä, etenkin tärvätyssä, joka on paksumpi, kuin toinen. Ei mitään rakkoja tai niiden alkujakaan ollut havaittavissa. Olin töissä myöhään yöhön ja illan mittaan jalat antoivat ymmärtää, että niitä väsytti, jalkapohjia suorastaan kiristi ja nilkat tuntuivat jäykiltä. Pyörittelin nilkkojani useaan otteeseen ja kuuntelin niiden narinaa rappusissa. Nukuin työvuorojen välisen minimilepoajan työpaikan lepohuoneessa ja kävelin kengillä kotiin aamuvuoron jälkeen.

Olipa aika karmea tunne laittaa kengät uudelleen jalkaan vuorokautta ensimmäisen käytön jälkeen, etenkin nilkkoihin sattui heti nauhoitusvaiheessa. En oikein vielä tiedä, kuinka tiukkaan minun pitäisi nauhoittaa varret. Ensimmäiset askeleen kotimatkaa antoivat ymmärtää, etten koskaan pääse perille, mutta niinpä vain askel vertyi ensimmäisellä kilometrillä. Kävelin kotiin suorinta reittiä lievän kiireen vuoksi ja jossain vaiheessa en enää ajatellut sattuuko jalkoihini. Tunnustelin varpaitani, joilla on riittävä tila liikkua, muttei jalkani liu'u kengässä. Pystyin kävelemään aivan tavallista vauhtiani ja askel alkoi tuntua sitä luontevammalta, mitä lähemmäs kotia tulin.

Nyt kengillä on kävelty työmatka edestakaisin kahteen kertaan, noin 40 km. Jälkimmäisellä kerralla menomatka oli jopa ripeä ja kevyt, iltapäivällä taas tuntui nilkoissa hieman tukalalta. Olisi mukava kuulla, kuinka pian vaelluskengät niin sanotusti antavat armoa ja kuinka paljon niiden voi antaa tuntua nilkoissa ikävältä.

Kävelymusiikiksi suosittelen erittäin suurella lämmöllä kaunista ja syvällistä lyriikkaa sisältävän Lady Antebellumin esittämää kappaletta Bartender.

Maailman kirjat ovat sekaisin, minulla on PT!

Kerroin Campasimpukka-blogissani heinäkuussa, että kaipaisin PP:tä, personal pakkaajaa, joka komentaisi minua pakkaamaan laukun hyvissä ajoin ennen matkaa. Sellaista ei ole ilmaantunut ovelle tarjoamaan palveluksiaan. Samassa postauksessa mainitun PT:n minä olen kuitenkin hankkinut itselleni. En elävää ihmistä, vaan pienen ranteeseen tulevan aktiivisuusrannekkeen. Olen aina ollut jossain määrin vempeleorientoitunut, mutta yleensä aika pian kyllästynyt gadgetteihin. Tähän en aio kyllästyä ihan pian. Päättämällä se hoituu. 

Garmin vívofit on tullut talouteen yhteistyössä Garminin ja Gigantin kanssa. Sanottakoon heti kättelyssä, että sana yhteistyö on ymmärrettävä niin, että Garmin on inkkeen valmistanut, Gigantti asettanut ostamiselle alttiiksi ja minä olen hoitanut sortumis- ja maksamispuolen. Homma on siis mennyt markkinavoimien lainalaisuuksia noudattaen, kaikki mainostus taikka käänteistyytyväisyys, mikäli sellaista ilmenee, on vilpitöntä kuin vasikan katse. 

Ranneke on ollut minulla nyt reilun viikon verran ja olen oppinut siltä jo monta asiaa. Minun piti päivittää iKoneeni käyttöjärjestelmä, että PT suostui ylipäätään mihinkään. Sain kyseisen homman hoidettua ihan itse, mitä pidän melko suurena ihmeenä. Alikersantti oli suorastaan ällistynyt, kun en viikko sitten lauantaiaamuna tarvinutkaan apua, jota edellisiltana anelin.

Laite määritteli minulle alkutietojen perusteella päivittäisen askeltavoitteen, joka on niin vaatimaton, etten kehtaa sitä tässä kertoa. Voin kertoa sitten myöhemmin, jos se joskus siitä paranee. Luulen, että etana ja kilpikonnakin saisivat  vaativammat tavoiteluvut. Ranneke ei valvo vain päiväaikaista aktiivisuuttani ja ennen kaikkea passiivisuuttani, vaan myös yöllistä untani. Se rekisteröi kaikki vaakakierteeni ja havahtumiseni niin, että aamuisin käppyrää katsellessa voisi päätellä, etten ole nukkunut silmällistäkään. Minun pitää myös antaa itselleni arvosana heräämismielialastani, valittavina ovat hymynaama, peruslukemat tai nyrpeä naama.

Päivän aikana vívofit laskee askeleeni ja kun jos pääsen tavoitteeseeni, se antaa minulle virtuaalipränikän, kun synkronoin rannekkeen iKoneeni kanssa. Se houkuttelee minua interaktiivisuuteen muiden rannekeuskovaisten kanssa, mutta sitä päivää ei ihan heti ole näköpiirissä, että liittyisin mihinkään kanssakannustusporukkaan. Sanokaa teidän sanoneen sitten, kun kerron liittyneeni johonkin keskinäisen kehun kerhoon.

Päiväaikaan laite kyttää minua herkeämättä ja punainen palkki näytön ylälaidassa alkaa kasvaa sitä myöten, mitä mukavammaksi tunnen oloni. Kun makaan aivan viattomasti sohvalla, vívofit on sitä mieltä, että tarttis tehdä jotain. Kun töissä istun rauhallisesti työtuolissani, siinä aikuisten ihmisten tuolissa, ranneke tahtoo ilmaista, että nousepa ylös ja kävele vaikka paikallasi ja heiluttele käsiäsi idiootin näköisesti rytmikkäästi muutamia minuutteja. Ja minähän teen niin, paitsi jos kollegoita on paikalla, paitsi se yksi, jolla on samanlainen ehdonalaisvahti ranteessaan. Hän kyllä ymmärtää, miksi täysin mukavasti istuva ihminen yhtäkkisesti ponnahtaa ylös ja alkaa sätkiä järjettömästi.

Rannekkeen voi pitää ranteessaan 24/7 (ai, että kerrankin pääsin käyttämään tuota ilmaisua), suihkussa, uidessa ja varmaan saunassakin (minä en juurikaan sauno). Se siis toimii näiden toimien jälkeenkin, mikä on merkillepantavaa. Pariston luvataan toimivan vuoden verran, joten ihan päntiönään sitä ei tarvitse vaihtaa, eikä ihmisparka ole jatkuvasti laturin armoilla.

Toistaiseksi olen tyytyväinen ostokseeni. Synkronoin laitteen muutaman kerran päivässä, kun muutenkin olen iKoneeni äärellä. Pakkauksessa ei ollut minkäänlaista käyttöohjetta, vain paperipala, jossa oli nettiosoite, joka neuvoo kuinka pääsee parittamaan laitteen tietokoneensa tai puhelimensa kanssa. Minun iLuurini on niin antiikkinen, ettei se pääse samoihin piireihin vívofitin kanssa. Myyntipakkauksessa oli pieni palikka, joka laitetaan tietokoneen USB:hen, sen kautta rannekkeen synkronisointi toimii Garmin-tilille, johon täytyy luoda käyttäjätunnukset. Voi jestas, miten paljon ihmisellä täytyy olla tilejä ja käyttäjätunnuksia? 50 lienee ihan minimimäärä? Taas yksi salasana unohdettavaksi.

työmatkalla sumuisena aamuna