The Epic Way Spinoff - Lost in Dorset loppuraportti

Cecile istui Siskon huoneen ikkunalla ja katseli Friaryn pihapiiriä. Typerät lampaat laidunsivat tyytyväisinä aidatulla alueellaan, niitä ei edes kiinnostanut lähteä kauemmas. Ne eivät koskaan pääsisi edes tarkkailijoiksi pelireiteille.  Cecile oli yrittänyt edellisillan neuvotteluissa saada vielä lupaa lähteä Campiksen ja Siskon perään. Miguel oli taipumaton, kissan osuus pelissä oli ohitse. Se voisi tarkistaa kaksikon kunnon, kun nämä palaisivat. Hieman nyrpeänä se käpertyi takaisin koriinsa, jossa sen oli tarkoituskin nukkua, mutta harvoin viitsi.

Alun lupaavuus oli aiheuttanut muutamia nopeita muutoksia betapelin kulkuun. 30 % reittimerkeistä oli poistettu tai muutettu, polkuja oli häivytetty, portteja lukittu tai lukkoja ruostutettu. Laiduntavia eläimiä ei saatu lisää niin nopealla aikataululla, eikä myöskään lampaita vaihdettua sonneihin. Siihen olisi pitänyt hakea lupaa turvallisuusosastolta. Käsittelyajat olivat siellä mitä olivat, vastaus oli usein vain mañana, mañana. Toisaalta turvallisuusasioissa maltti oli valttia, se Miguelinkin oli pakko myöntää ja toisinaan hänen impulsiivisuutensa oli saattaa hänet pulaan. Ja akuutimmin pelihahmot.

Eräs seikka, joka yksi tiimin englantilaisjäsenistä toi pöydälle olivat sähköpaimenet. Hän kysyi, olivatko Campis ja Sisko maalaisnaisia, tunsivatko he nämä vekkulit vekottimet. Campis nyt oli aika ehta emäntä, asui ainakin Barcelonasta katsottuna kaukana kaikesta sivistyksestä ja Siskolla oli etulyöntiasema maalaisasioihin Friaryssä viettämänsä ajan vuoksi. Virtaa lisättiin koeluontoisesti eräälle osuudelle ja se olikin hauskaa katsottavaa. Sisko otti pikalatauksen suoraan niskaansa ja voi sitä huutoa, ilmeisesti suomeksi. Campis kehtasi nauraa, vaikka sohelsikin kyllä langan Siskon niskasta ja tuuppasi tätä ylämäkeen kauas langan alitse. Itse hän ryömi matalana langan alitse ja älysi ottaa repun pois selästään ennen estettä. Se oli sanottava, että pikalataus toimi, Sisko meni jyrkkää ylämäkeä niin reipasta tahtia, ettei caminolla koskaan. Tiimi laittoi muistiin pikalatausmahdollisuuden Espanjan reiteillekin. Muutama latausasema Pyreneille voisi olla hyvä idea.

Uusi avattava latauspistemalli koekäytössä

Majoitukset kaksikko oli saanut tehdä mielensä mukaan, tosin täyttöastetta oli väliaikaisesti varausten tekemisen ajaksi nostettu vaikeusasteen nostamisen nimissä. Tiimi oli ollut varma, etteivät fröökynät menisi youth hostelleihin, vaikka niissä ei olekaan varsinaista nuoruuden vaatimusta (mitä kaksikko ei millään mittarilla täyttäisikään). Caminolla he lipesivät jo alkuvaiheessa yksityismajoituksiin ja jopa hotelleihin, mikä oli kyllä aiheuttanut melkoista etsiväntyötä. Niin salakavalasti he katosivat aivan kunnollisten albeguitten lähellä ja löytyivät vällyjen ja valkoisten lakanoitten välistä vähän ennen päivällisaikaa.

Tällä kertaa Sisko oli ollut puikoissa majoitusasioissa ja keinotekoisen fully booked-tilanteen vuoksi hän oli varannut muutamia airbnb-paikkoja. Ensimmäisessä paikassa koeteltiin Campiksen krumeluurinsietoa lähes kipurajoille. Tuo kaiken sievän, kukikkaan ja vaaleanpunaisen käänteisystävä oli tuntenut pientä kihelmöintiä polvitaipeissaan, mikä oli tavallinen oire liiasta söpöydestä. Pieneksi vihjeeksi pelistä talon emäntä laitettiin puhumaan pehmoisia Francosta ja huumorinaisena tämä sanoi espanjalaisten olevan niin laiskoja, että heitä pitikin aina hieman potkia persuuksille. Se meni Miguelin mielestä jo liian pitkälle ja tuon paikan päälle vedettiin ruksi mahdollisena myöhempien pelien majoituspaikkana. Sisko ja Campis vilkaisivat toisiaan ja kumpikin tunsi saman, hieman kummallisen ailahduksen kuin Cecilen lähtiessä kotimatkalle Erakon majan läheltä.

Pilsdonissa Campis oli kokenut persoonakohtaisen minicaminohetkensä, eli menettänyt ruokahalunsa, mutta sitä Espanjassa katsottiin vain hyvällä. Eivät ymmärtäneet kuinka Sisko oli saanut syötyä sen näköistä ruokaa. Korvaukseksi hänen urheudestaan oli cooked breakfastin päivää spontaanisti vaihdettu tavallisesta torstaista keskiviikkoon. Vakioasukkaat vilkuilivat toisiaan kummastuneina, mutta lapioivat kyllä mielellään suuhunsa paistipottuja ja makkaroita vääränäkin päivänä. Kuiskivat kyllä hieman toisilleen, että mikä päivä nyt oikein onkaan. Tilan uusi tarkkailukoira oli juuri saapunut, se oli osa uudelleen viritettävää koiraryhmää, tällä kertaa koulutus aloitettiin aivan pennusta. Vanhat koirat eivät millään opi uusia temppuja, se oli eläinosaston pomon myönnettävä. Minn-niminen pentu oli oikein lupaava, mutta kaksikko ei päässyt sitä enempiä näkemään. He olivat siihen nähden karanteenissa, ettei pentu leimautuisi väärällä tapaa.

Barcelonassa kohoteltiin kulmia kaksikon maksamille majoitushinnoille, etenkin Monkton Wyldin vegeateria ja yläkerran vessa eivät täyttäneet vaativien espanjalaisten standardeja. Mutta omatpa olivat puntansa, tai siis eivät enää olleet, vaan punnat vilistivät sukkelaan luottokortilta yhteisön tilille. Kahvipöydässä päiviteltiin, miten hyvin Espanjassa nukkuisi, söisi ja joisi kylmää punaviiniä noilla hinnoilla, brexit tai no brexit.

Miguel oli tyytyväinen siihen, miten pelihahmot ymmärsivät jo ennen puoltaväliä, että heidän oli syytä lukea karttaa. Hän piti itsensä kurissa, eikä vaihtanut karttaa lennosta väärään, vaan antoi heidän opetella oikealla kartalla. Puhelinverkon hän käänsi lähes nollille, ettei googlepaikannus toiminut kuin satunnaisesti. Oppisivat nopeammin, hän ajatteli. Välillä tuntui kyllä kamalalta katsoa kuinka kaksikko ei lainkaan huomioinut risteystä ja melkein esille laitettuja merkkilätkän puolikkaita kaatuneessa tolpassa, vaan tallusti rupatellen 45° väärään suuntaan ainakin tunnin ennen kuin alkoi ihmetellä, että missähän se suurempi tie tuleekaan vastaan. Caminotyylinen nuolten seuraaminen ei kertakaikkiaan passaa Dorsetiin, sen kaksikko oppi tehtyään 8 mailin matkasta melkein kaksinkertaisen.

Erään maissipellon läpäisemiseen Miguel oli erittäin tyytyväinen. Naiset eivät epäröineet kymmentäkään minuuttia sukeltaa itseään korkeamman kasvuston sekaan ja Campiskin pysyi kohtuudella perässä, kun Sisko suunnisti. Puhua hän ei uskaltanut ennen kuin pellon toisella laidalla, sillä hänen äänensä olisi varmasti värissyt. Mittakaavapöydästä kyseltiin, että levitetäänkö peltoa hieman, kun näyttää sujuvan noin hyvin, mutta Miguelin mielestä oletuskoko riitti hyvin.

Ravinnon suhteen kaksikko siirtyi nesteytykseen panostamiseen melko nopeasti, mikä oli odotettavissakin. Tiimi heitti iloiset yläfemmat, kun Campis nähtiin ensimmäisen kerran kysyvän, että olikohan sitä vettä vielä siellä pullossa. Caminolla oli oltu siinä käsityksessä, ettei vesi kuulu tämän suomalaisen juomavalikoimiin ollenkaan, taisi juoda viiden viikon kävelyllä 1,3 litraa vettä. Sisko osoittautui taitavaksi oluiden valitsijaksi, oli tiitteränä tiskillä maistelemassa ja valitsemassa most localia. Pimm'sin kulutus nousi hetkellisesti, kun kaksikko saapui rannikolle. Samaan aikaan heiltä katosi into kävellä.

Tässä kohtaa Miguel oli armollinen. Hän päätti, että lorvikoon nyt kaksi viimeistä päivää. Hän arvosti sitä, ettei kaksikko lähtenyt toikkaroimaan suljetuille rantajyrkänteille. Siinä hän oli ollut oikeassa, että edes auttava kielitaito on oltava kieltokylttien ymmärtämiseksi. Hetken hän oli ajatellut laittaa kyltit myös suomeksi, mutta se olisi ollut liian epäilyttävää. Varalta hän laittoi kadulle naishenkilön artikuloimaan erittäin selkeästi, että polku on suljettu, ymmärrättehän, suljettu. Myös bussissa kummallekin vieressä istuva miesmatkustaja kertoi tilanteesta, etteivät he paluumatkallakaan eksyisi vaarallisille osuuksille. Näillä kahdella kun oli taipumus ajatella, ettei solekukävellä.

Parissa päivässä hämmästyttävän nopeasti laiskistunut kaksikko sitten vietti rantaelämää Lyme Regisissä ja Weymouthissa, nukkui valkoisten lakanoitten välissä ja teki pieniä kävelyretkiä jättäen Meindlit ja rinkat majapaikkaan. Se hankaloitti hieman heidän seuraamistaan, sillä jäljityssirut olivat kummankin rinkoissa ja he liikkuivat myös paikallisbusseilla.

Campiksen puolison tiedettiin saapuvan Weymouthiin sunnuntaina, joten sieltä ainakin kaksikon blondi löytyisi hyvissä ajoin, reppu selässä varmasti kaksi tuntia etuajassa. Näin kävikin. Miguel ei voinut vastustaa kiusausta hieman sörkkiä miehen ajomatkaa Lontoosta rannikolle, hidastaa aikaa 30%:lla ja pistää vähän lisää tietöitä. Hänestä oli hauska katsoa kuinka usein tunnissa Campis tarkistaisi oliko tullut viestiä, oliko puhelimen soittoääni kovimmalla ja värinähälytys päällä. Hän ehti laskea ainakin 48 tarkistusta viimeisimmän tunnin aikana ja toivoi pääsevänsä sataan ennen kuin vuokra-auto saapuisi Palm Courtin pihalle.

Paluu Friaryyn oli ilmoitettu Cecilelle hyvissä ajoin. Se jätti kuittaamatta viestin, sen verran sitä kyrsi vieläkin. Olive oli kyllä lohdutellut, että niin kävi usein ensimmäisellä suurella keikalla, mutta harmitus ei ottanut laantuakseen. Paluuhetken lähestyessä se kuitenkin nousi Siskon tyynyltä, ravisteli itseään kunnolla, ettei turkissa olisi turhia irtokarvoja ja pujahti pihalle. Sillä oli mukanaan sähköinen kaavake, joka piti täyttää Barcelonan tiimiä varten, heillä olisi päätöskokous heti raportin saatuaan. Kaavakkeessa kysyttiin muun muassa ulkoista habitusta, kävelyn vakautta, vaatteiden kuntoa, hiusten puhtaustasoa ja sitä, ottaisiko kaksikko ensin tarjottua teetä vai viiniä. Myöhemmin Cecilen täytyisi vielä tarkistaa Siskon jalat rakkotilanteen osalta, Campis pääsisi siitä livahtamaan. Pari seuraavaa vuorokautta se seurailisi Siskon polvien narinaa ja mittaisi yöunen pituutta.

Aluksi Cecile katseli Siskoa, Campista ja tämän amerikkalaisehkolla aksentilla puhuvaa miestä hieman kauempaa. Se tunsi sääliä miestä kohtaan, miten ihmeessä tämä oli saanut riesakseen naisen, joka halusi kävellä rinkka selässään pitkin maita ja mantuja? No, ristinsä kullakin, se ajatteli. Se ei päässyt katsomaan kuinka ahnaasti naiset söivät tarjottua lounasta, sillä se keittiön oven metalliverho ei houkuttanut syöksymään sisään. Sitä paitsi se veljistä, joka Cecilen oli noutanut kotiin edellisenä maanantaina, ei kuulunut kissan suosikkeihin ja häntä oli viisainta vältellä, tunne oli ilmeisen molemminpuolinen.

Sisko esitteli tunnollisesti Friaryn Campiksen miehelle ja siinä vaiheessa Cecile siirtyi hieman lähemmäs. Takapihan kasvihuoneilla se hiipi aivan viereen ja teki silmämääräisiä havaintoja. Ei mitään erityisiä vaivoja, kumpikaan ei ontunut, eikä ähkinyt poimiessaan luumun puusta. Ilmeisesti olivat sittenkin pärjänneet aivan hyvin. Cecile oli laiminlyönyt liveseurannan täysin, sillä se oli ollut varma, ettei pelistä tulisi yhtään mitään ilman sen panosta. Nyrpeissään se kuunteli, miten kaksikko puhui muka ystävälliseen sävyyn. "Oi voi, tuossa se Cecile on, onkohan se vielä vihainen?" Haistakaa huilu, se ajatteli ja meni menojaan.

Sunnuntain iltakokous Barcelonassa oli lyhyt. Betapeli oli osoittautunut menestykseksi. Peliin valittu kaksikko oli onnistunut mukavasti, oli ratkonut muutamia pulmatilanteita, mokaillut tarpeeksi (hupi oli aina ollut osa Pelin viehätystä), saanut vinkkejä ja ailahduksia pelistä niitä kuitenkaan paremmin tajuamatta. Jatkossakin Englantia voisi käyttää hyvin alustana, mahdollisesti Coast to Coast-reittiä ja todellisia pitkänmatkan taapertajia voisi tuuppia South West Coast Pathille. Siinä reitissä olisi se etu, että se sopisi niillekin joilla suuntavaisto oli vähän huonompi, kunhan piti meren aina vasemmalla puolellaan, ei voinut eksyä. Pubiverkostoa joutuisi todennäköisesti hieman vahvistamaan ja aukioloja pidentämään. Café con leche täytyisi ehdottomasti saada listalle, sekä tarjoillun punaviinin lämpötilaa laskea asiallisiin lukemiin.

Kokous päätettiin hyvissä tunnelmissa. Pelattu kaksikko oli päästetty vapaaksi ja Cecilen palkkio tilitetty. Tescon kuormuri pyörähtäisi taas Friaryn pihassa alkuviikosta ja toisi sen lempiruokaa useita laatikoita. Luvattu bonus jäi kyllä saamatta, mutta kaikkihan sen tietävät, tulos tai ulos. Sisko luiskahtaisi Friary-arkeensa heti seuraavana päivänä, hänen luulemansa vapaapäivä oli viimekällinä vaihdettu työpäivään. Campis ja miehensä ajoivat väärää puolta tietä kohti itää ja The Epic Way Spinoff- Lost in Dorset päätettiin viimeiseen enterin painallukseen.

Kun Miguel saapui kotiin, tahtoi Michelle heti tietää mikä oli Lost in Dorsetin kohtalo. Menisikö se vielä jatkokehittelyyn, vai pääsikö heti myyntiin. Ja ennen kaikkea, miten kaksikko oli ottanut Englannin märät kelit, kuinka he selvisivät kylmästä säästä nyt, kun heillä piti olla kokemusta caminon mättösateista? Miguelia kylmäsi. Se se oli, sää! Koko ajan  hänellä oli ollut mielessä, että jotain oli unohtunut. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei hän ollut muistanut koko aikana koskea sääpaneeliin kertaakaan ja naisilla aurinko oli paistaa posottanut koko viikon ajan täydeltä terältä. Hän oli varma, että Michelle olisi vihainen ja tämän olisi pakko raportoida eteenpäin. Peliä tuskin voisi päästää myyntiin, mikäli säitä ei olisi lainkaan simuloitu.

Kumma kyllä Michelle vain kohautti olkapäitään, virheitä sattuu. Ei se ole niin nokonuukaa, kyllä sitä ehtii testata vielä myöhemminkin. Ei silti mainosteta tätä missään. Ollaan kuin ei oltaisikaan. Miguel katsoi kihlattuaan hieman kummissaan, mutta kyllä se hänelle passaisi päästä pälkähästä.

Vielä ennen nukahtamista Michelle kysäisi, että mitä Miguel oli istuttanut Campiksen ja Siskon päihin. Siskolla oli keskivahvat defenssit päällä, mutta Campiksen päässä muhi Camino Portugues. Cecile oli onnistunut viimeisessä tehtävässään. Se oli ehtinyt kiehnätä sen verran Campiksen miehen jaloissa, että tartunta oli varma. Mies oli joitakin viikkoja myöhemmin tuntenut olonsa jotenkin omituiseksi (kylmiä väreitä ja ikäänkuin nousevaa flunssaa) ja lupautunut mukaan Campiksen toiselle caminolle.

Niinpä Cecile pääsisi vielä remmiin mukaan, muttei sille kerrottaisi ihan vielä. Olive oli lopullisesti jäämässä eläkkeelle, sen muisti alkoi pettää ja se nukahteli minne sattui ja Cecile saisi sen paikan UK-organisaatiossa. Sen vain oli syytä ottaa opikseen betapelin kömmähdyksestään.

Onpa taas tylsää!

Muut The Epic Way Spinoff - Lost in Dorset -tarinan osat ovat luettavissa täältä (osa 1) ja täältä (osa 2). sekä keväiset  Camino - The Epic Wayn  osat täältä (osa 1) ja täältä (osa 2). Postaukset on koottu myös CampaCaminon yläreunan uudelle The Epic Way-välilehdelle.

Olivea niin väsyttää

No, miltä nyt tuntuu?

Sisarcaminomme päättyi reilu viikko sitten onnistuneeseen lähestymiseen Santiago de Compostelaan vartin etuajassa aivan aikataulun mukaisesti. Matkan saattaminen päätökseen juuri syntymäpäivänäni oli se tärkeä juttu, josta en ollut valmis tinkimään ihan helposti. Olisimme ehtineet perille 1-2 päivää aikaisemminkin, kiitos loikkien ja loppuvaiheen hyvän kävelyvireen, mutta maltoimme mielemme ja pysyimme aikataulussa. 

Edellisessä postauksessa kävin jo läpi varustelistaani ja siinä olikin kyllä aika paljon kommentoitavaa. Matkustan yleensäkin kevyesti, etenkin vaatteiden ja kosmetiikan osalta, mutta muutenkaan en tarvitse paljon omia, tuttuja tavaroita ympärilleni matkatessani. Ja sitä vähemmän, mitä enemmän matkustamiseen sisältyy kantamista. Caminollahan se on juuri sitä. 

Nyt ajattelin hieman koota ajatuksiani siitä, miltä camino tuntui päänsisäisesti. Perinteisen urheiluhaastattelukysymyksen mukaan, miltä nyt tuntuu? Marja-viiva-Liisamaisesti saatoin sanoa aluksi, että parhaani teen ja katsotaan sitten mihin se riittää. No riittihän se. Maaliin pääsin ja ihan riittävän voittajalta tuntui. Tuntuu edelleen. Mukana on muutama pieni kauneusvirhe kyyteihin turvautumisen muodossa. Jos olisi ollut yksin (ja olisin ollut yhtä hyvissä voimissa), olisin luultavasti puskenut kaiken kävellen, koska minulla ei ollut mitään vaivoja eikä jaksamisongelmiakaan. Tauko Leónissa teki hyvää, vaikka mieli olikin kävelyssä ja poltteli päästä jatkamaan matkaa. Joskus pysähtyminen on paikallaan, ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. 

Ensimmäinen käännekohta tapahtui jo aiemmin, kun juttelimme alkumatkan tuttavien, tanskalaisen pariskunnan kanssa. He palauttivat mieleeni hyggen käsitteen. Tunsin jonkunlaisen henkisen hyökyaallon käyvän lävitseni siinä espanjalaista mustamakkaraa syödessäni ja siihen liittyi hieman nolostustakin. Olin tainnut piiskata sisartani hieman liikaakin, kiirehtiä ja hoputtaa. Pidin liikaa lukua minun caminostani, vaikka hänellä oli  hänen caminonsa. En muista pariskunnan rouvan nimeä, mies taisi olla nimeltään Ole. Heitä on kiittäminen siitä, että aloin ottaa hieman rennommin lopun matkan. Ei se tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi hieman harmissani loikatuista pätkistä, mutta ymmärrän, ettei harmistukselle ole tarvetta, eikä edes syytä. 

Kun tekee jotain ensimmäistä kertaa, on tietysti aluksi noviisi. Voi lukea muitten kokemuksia, tai kuulla kertomuksia. Ne lukee ja kuulee, mutta ne ovat sanoja vain siihen asti, että omat jalat ovat nilkkoja myöten savessa. Silloin syttyy lamppu pään päällä, että ai jaa, tältä tuntuu kun vie mennessään koko mesetan kenkiensä pohjassa. Se on ärsyttävää, mutta totta. Aivan teknisetkin asiat on vaikea mieltää (ja uskoa) ennen kuin ne oikeasti kohtaa, saati henkimaailman jutut. Se on kuitenkin ihan luonnollista. Sitten kun aloittaa uuden asian, vähitellen pääsee kärryille siitä, mistä on kyse. Käsitykset muuttuvat, luulot oikenevat, pelot jossain asioissa häviävät ja toisissa kasvavat. Vähän sama juttu kuin ensikertalainen ottaa koiran. Voi lukea kaikki maailman koiraoppaat, mutta vasta kun se karvakasa on kotona, alkaa totuus paljastua. Ehkä se onkin avain siihen, että ihminen uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Kun ei tiedä, mihin ryhtyy.

Caminolla rutiineihin luiskahtaminen vei noin viikon. Siinä ajassa ehti muodostua päivärutiini ja alun järkytys kaikesta uudesta ja siitä, että tämä tosiaan alkaa joka aamu uudelleen ehti hieman laskeutua. Minä en pysty kertomaan miltä olisi tuntunut taivaltaa vaivojen kanssa, rakkojen tai kipujen. Aivan kauhistutti katsoa ihmisten varpaita, kuinka niitä oli teipattu yhteen ja rakkolaastareita liimailtiin ja irroteltiin. Minulle ei tullut yhden yhtä rakkoa, joten minun on turha elvistellä, että kyllä ne kestää ja voihan sitä kävellä kipeilläkin jaloilla. En tiedä olisinko voinut kävellä sellaisilla, joita näin pahimmillaan. Tai jos olisi ollut koko ajan muita kipuja. Minun oli helppo kävellä, kun ainoa "vaiva" oli se, että jalkaterät väsyivät päivittäin loppumatkasta, kengät tuntuivat aamua ahtaammilta. 

Kun tekee samaa rutiininomaista asiaa pitkään, on aikaa ajatella. Kyllä minä ajattelinkin, kaikenlaista. Vietimme sisareni kanssa pisimmän yhtäjaksoisen kahdenkeskisen ajan koskaan, eikä se välttämättä (suurella todennäköisyydellä) enää toistu. Juttelimme paljon lapsuudestamme, perheestämme, sellaisesta mitä en ole ajatellut vuosiin. Paljon kuljimme aivan hiljaa, mitä arvostin suuresti. En halua puhua koko aikaa, kenenkään kanssa. Välillä kuljimme vähän eri matkaa, minä usein saavuin hieman aikaisemmin perille ja välillä ehdin järjestää majoituksen valmiiksi, mikä oli sisarelleni mukavaa, etenkin huonolla säällä. 

En kuunnellut musiikkia kävellessäni kuin kerran, sinä päivänä jolloin kävelimme koko päivän eri matkaa. Oli hyvä seurata ympäristöä, liikennettä, muita kulkijoita, pitää tilannetietoisuutta yllä. Iltaisin toisinaan kuuntelin voimakappaleitani, joista tekin olette saaneet nauttia kävelycountryvideoitten kautta. Enimmäkseen siis olin hiljaa ja ajatukseni vaeltelivat siellä täällä. Minulla ei ollut mitään huolia eikä murheita käsiteltävänäni, ei suuria asioita, joita halusin jättää taakseni tai muuttaa. Siksi minun oli helppo vain kävellä ja antaa matkan huveta. Minulla oli myös erityisen mukava matkan päätös tiedossa, kun Kammenpyörittäjä oli tulossa minua vastaan ja pääsisin heti ikävästäni. 

Matkalla kohtasimme monta mieleenjäänyttä ihmistä, mutta keneenkään en tutustunut niin paljon, että olisin vaihtanut yhteystietoja. Tämäkin pieni kanssakäyminen johtui sosiaalisemmasta sisarestani, minä olisin voinut hyvin kulkea matkan sanomatta mitään kenellekään, paitsi kiitos ja anteeksi. Ehkä liioittelen vähän. Muistan monta ihmistä nimeltä ja vielä enemmän kengistään tai repuistaan, sitä kun katselee ihmisiä lähinnä takaapäin. Monen monta kävelytyyliä jäi mieleeni ja montaa ihmistä tervehdin aina, kun satuimme samaan kahvilaan. Silti olin caminosivullinen, niin kuin olen sivullinen aina kaikessa muussakin kuin aivan omassa lähipiirissäni. Se on omavalintainen paikkani maailmassa, eikä se muuttunut caminollakaan miksikään.

Jos joku kysyy minulta nyt miksi läksin, ei minulla ole siihen edelleenkään muuta vastausta kuin se, että halusin. Minulla oli mahdollisuus ja käytin sen. Matkani tarkoitus ei ole avautunut minulle vielä muulta kuin aivan fyysiseltä tasolta, kokeilin pystynkö ja pystyin. Sen tiedän, että elämäni tärkeät asiat ja ihmiset ovat vielä tärkeämpiä minulle nyt, kun olin irrallani tavallisesta elämästäni tovin. Tiedän, että haluan olla vastaisuudessa heille enemmän läsnä, avuksi, iloksi ja hyödyksi. Humble And Kind. Mikäli uusia ulottuvuuksia ilmenee, saatan niistä kertoa, saatan pitää ne itselläni. 

Jos joku kysyy minulta lähtisinkö uudelleen, en tiedä siihenkään vastausta. Kävellä haluan, pitkiäkin matkoja ja ehkä yksinkin, tai Kammenpyörittäjän kanssa, jos hän suostuisi. Mutta tällä erää luulen Camino Francesin ainakin kokonaisuutena olevan kertakokemus. Mutta voin olla väärässäkin. Hyvä kokemus se kuitenkin oli. Märkä, kurainen, viileä, pitkä, puuduttava, hyvä.

Jos joku kysyy minulta kannaattaako caminolle lähteä, noin ylipäätään tai kannattaako kysyjän lähteä, niin vastaan ettei se ole lainkaan kannattavuuskysymys. Jos minä sen kävelin, niin luultavasti lähes jokainen kysymyksen esittänytkin siihen pystyisi. Järkikysymyskään se ei ole, ei oikein voi kysyä onko järkeä lähteä caminolle. Erityisen järjettömältä se tuntuu alkuvaiheessa, kun ei vielä ole päässyt rutiiniin. Jos joku ihminen haluaa lähteä caminolle ja hänellä on siihen mahdollisuus, niin suosittelenko häntä lähtemään? Kyllä minä suosittelen. Eihän sole ku kävellä! <sarkasmia.

Olette jaksaneet (kenties) lukea näin pitkälle vain sen toivossa, että tiedossa olisi lisää kävelycountrya ja sitähän on. Tämänhetkinen ykkösartistini, henkinen oppi-isäni ja guruni (just kiddin') Tim McGraw lauleloi nyt teille yhdessä Faith Hillin kanssa veisun nimeltä Meanwhile Back At Mama's.

Me pienet pelinappulat - puntiksella Leonissa osa 2

Moni vanhempi on varmaan tuskaillut, miten nuoriso on koukussa strategiapeleihin, saattaapa itselläänkin olla sims- tai wow-luurankoja kaapissaan. Minä en ole itse koskaan pasianssia pahempiin koukkuihin joutunut, vai mikähän peli se nyt olikaan, jota aikoinaan pelasin jonkun verran, Simtower? Pikkuiset ihmishahmot jonottivat hisseihin ja liukuportaisiin ja muuttuivat sitä punaisemmiksi, mitä kauemmin joutuivat odottamaan, mikäli minä pelaajana en saanut rakennuksen kulkuväyliä ja palveluita toimimaan. 

Nyt caminolla aloimme kehitellä ajatusta siitä, että jospa me tietämättämme olemmekin suuren pelin, Camino -  The Epic Wayn pelinappuloita. Meitä ohjataan ja liikutellaan pelaajien kammareista tai jopa suuresta pelivalvomosta, jossa 24/7 istuu palkattuja nörttejä kolmessa vuorossa pelaamassa laajaa pelikenttää. Miksi, se on sivuseikka.

Pitkillä ja usein märillä etapeilla olemme huvittaneet itseämme ja toisiamme pohdinnoilla siitä, miten tällaista peliä johdettaisiin, mitä voisimme itse tehdä vaikuttaaksemme lopputulokseen ja mitä emme. Voisimmeko huijata pelinjohtajia edes hieman, pitää vähän omaa tahtoa, vai olisimmeko lopultakin vain pikkuruisia pelihahmoja, jotka pahaa aavistamatta astuvat mukaan johonkin paljon suurempaan kuin tietävätkään. 

Aamuvuoron alku The Epic Wayn protokollakeskuksessa, kello 0700. Yövuorolaiset briiffasivat aamuvuorolaiset. He kertoivat minne kukin pelihahmo milläkin etapilla oli mennyt yöksi, oliko joku joutunut keskeyttämään ja oliko uusia hahmoja tulossa tänään mukaan. Millaista säätä tälle päivälle oli suunniteltu viikkopalaverissa ja oliko jotain erityistä tiedossa. Vuoron esimies muistutti, että säällä ei sitten leikitä liikaa, ei tornadoja kiitos, Miguelkin muistaa kuinka siinä viime vuonna kävi, meni pari serveriä paskaksi. Miguel luimisteli ja hörppäsi energiajuomaansa. 

Tänään Biarritzin kentälle tulisi kaksi vähän harvinaisempaa hahmoa, suomalaiset sisarukset. Heitä ei niin paljon näy pelissä, joten työnjakopalaverissa heistä hieman kiisteltiin. Veteraanipelaaja, 31-vuotias Michelle halusi ottaa heidät pelattavakseen. Michelle oli ensimmäisiä palkkapelaajia, joita Firma rekrytoi Pelin alkaessa kasvaa, hän oli vain 15-vuotias ja muutti parin vuoden etätyöskentelyn jälkeen Wisconsinista Espanjaan, kun viimein sai luvan vanhemmiltaan.  Nyt hän jäähdytteli jo operatiivisella urallaan, hän seurusteli kymmenettä vuotta kollegansa Miguelin kanssa. Ehkä työura Firmassa jatkuisi strategiaosastolla, kukaan ei tiennyt Pelistä niin paljon kuin Michelle. 

Itseoikeutetusti Michelle nappasi Campiksen ja Sisaren yhteiskansion työpöydälleen, vaikka naapuripisteen Victor kyllä murjotti. Hän ei koskaan ehtinyt varata pohjoismaisia keski-ikäisiä naisia pelattavakseen, vaan joutui yleensä ottamaan joko lauman nuoria aasialaisia, tai iäkkäitä amerikkalaisia pappeja, heitä riitti, eikä kukaan olisi halunnut heitä ottaa, etenkään pappeja. Heillä oli virtsaamisongelmia, eikä heitä saanut kammettua alberguen yläpunkkaan, mutta ei myöskään menemään hostelliin.    

Campis ja Sisar olivat melko standarditapauksia yksilöinä,  noobeja ja hieman keskimääräistä huonommin valmistautuneita sekasyöjiä, joilla kummallakin oli omasta takaa hieman vararavintoa,  mikäli going gets tough ja yleensähän se gets. Tullessaan kumpikin oli terveen kirjoissa, mutta jotain pientä Michelle heti kaavaili heille, kenties flunssaa, tai mahatautia, että saataisiin alkuun hieman dramatiikkaa. 

Se kyllä unohtui, sillä suuremmassa mittakaavassa pelaajien saapuminen hieman sekoittui ja viivästyi pääsiäisen vuoksi. Sitä ei sitten koskaan muistettu keväällä ottaa huomioon, pelihahmot jumittivat täpinöissään lentoasemilla ja autioilla juna- ja rautatieasemilla. Samoin pelistä ulospäässeet tungeksivat vielä exit-pisteillä ja heitä piti hoidella kotimatkoille. Ensi vuonna, jos Michelle olisi strategiapäällikkönä, hän palkkaisi ylimääräisiä pääsiäisen vuoroihin,  että homma saataisiin toimimaan. 

Campis ja Sisar olivat vielä siinä luulossa, että eihän sole ku kävellä ja Michelleä hymyilytti, kun hän päästi heidät pääsiäismaanantain aamuna liikkeelle St Jean Pied de Portista. Kumpikin nosti reippaasti rinkkansa selkäänsä, vaikka Michelle oli nähnyt jo esitiedoista, ettei kumpikaan selviäisi noitten kyttyröitten kanssa. No, annetaan heidän yrittää, ainahan joukkoon mahtui joku yllättävä tapauskin.  Ei tosin yleensä keski-ikäisten, pohjoismaalaisten sekasyöjänaisten joukosta. Michelle hieman ärtyi huomatessaan, että sisaruksilla oli sauvat, nyt pitäisi sitten kuunnella tuota koputtelua seuraavat 770 km. Tai ehkä hän keksisi jotain noiden sauvojen menoksi. 

Yleisenä periaatteena oli antaa pelihahmojen luulla olevansa itsenäisiä peregrinoja, antaa heidän tehdä pieniä päätöksiä, kuten ottavatko bocadillan vai tortillan kahvilassa ja laittavatko sadesuojan rinkan päälle jo alberguesta lähtiessään vai vasta kaatosateen alettua. Näin he pysyisivät mukavasti ruodussa ja ohjailtavina. Jossain vaiheessa heille voisi näyttää unessa pienen väläyksen Pelistä ja jättää sitten hahmon asiaksi ymmärtäisikö hän vai ei, osaisiko hyödyntää näkemäänsä, alkaisiko kapinoida kenties. Ne olivat herkullisia hetkiä Pelissä ja yleensä koko vuoronvahvuus tuli katsomaan miten hahmo reagoi, tekikö yllättävän peliliikkeen, vai jatkoiko kiltisti mudassa taapertamista ja meni muitten mukana samaan lampolaan yöksi ja syömään samaa menu peregrinoa kuin kaikkina iltoina. 

Toisinaan hahmo yllätti ja silloin tiimi hurrasi ja jos hahmon pelaaja oli täysin huijattu, joutui hän tarjoamaan vino tinton koko vuoronvahvuudelle lounastauolla. Suurimman sekaannuksen aiheuttivat ne tilanteet, joissa hahmo yhtäkkiä katosi. Ilman yhtään itkukohtausta, lude-episodia, sairastelua tai family crisis-osastoon kuuluvaa viimeistä oljenkortta tuosta vain hävisi. Meni illalla albergueen, pesi hampaansa kello 20.31 ja kömpi makuupussiinsa. Ja aamulla ei hahmosta ollut jälkeäkään, ei kertonut naapuripunkan japanilaisellekaan mitään. Näitä kadonneita lampaita etsittiin jonkun aikaa, rajoja tarkkailtiin ja vilkaistiin sairaalarekistereitä. Jossain vaiheessa he yleensä ilmestyivät kotiinsa tai sitten putkahtivat Camino Portugesille elokuussa luullen sen olevan helppo reitti. Silloin he saivat yleensä hieman penaltya, pari viikkoa armotonta hellettä,  tai kunnon bed bug-epidemian.  

Campikselta ja Sisarelta Michelle otti heti luulot pois. Ei toivoakaan, että olisivat jaksaneet samana päivänä Roncesvallesiin,  hyvä kun puoliväliin. Heille pistettiin heti kunnolla sadetta ja tuulta, mutta yllättävän hyvin sekasyöjänaiset sinnittelivät. Räkää hihaan pyyhkien he taivalsivat ja pääsivät vähitellen jyvälle, mitä tämä nyt olisi seuraavat viikot. Campis menetti ruokahalunsa, Sisar ei. Aamuisin nämä kaksi hahmoa lähtivät niin aikaisin liikkeelle, että yövuoroa valvova meinasi kadottaa heidät ja joutui etsimään heitä joka kahvilasta ennen kuin Michelle tuli töihin, sieltä heidät kumminkin aina löysi, kahvilasta cafe con lechen ääreltä älypuhelimiaan näpelöimästä. 

Siitä olikin ollut viikkopalaverissa puhe, että olisiko tämän kauden uutuus se, että aika ajoin hahmoilta otettaisiin wi-fi pois. Se voisi olla kiinnostavaa nähdä miten hahmot sekoaisivat. Movistar oli tässä asiassa lähestynyt Firmaa, sillä se halusi myydä useammalle mobiililiittymän 24 kk määräaikaisuudella. Toistaiseksi Firma ei halunnut tehdä tämän kaltaista yhteistyötä, mutta toisaalta, kuinka suuri osuus hahmojen selässä roikkuvista rinkoista oli Decathlonin? Eikä sattumalta. 

Campis ja Sisar olivat nyt hieman puntiksella Pelistä. Michellen oli käynyt heitä hieman sääli, vettä oli käännetty operaatiopöydän rain-pisteestä koko huhtikuun osuus jo ennen puoltaväliä. Perjantain kunniaksi Michelle päästi heidät viikonlopuksi irti, mutta kujeillakseen hän hieman sekoitti junien ja bussien aikatauluja. Tyytyväisenä hän katseli kuinka siskokset menivät taksin kyytiin Sahagunista, kyllä he jotain olivat jo oppineet! Mutta sen kaikkein valkosipulinhajuisimman kuskin hän laittoi naisia viemään vielä viimetöikseen ennen kuin lähti vapaalle. Miguel veisi hänet tapaamaan vanhaa isoäitiään Madridiin ja se oli varma merkki siitä, että kosintaa voisi pian odottaa. Vuoroon jäänyt huikkasi vielä, että mitä keliä laitetaan näille Leonissa laiskotteleville. Sadetta tietysti, nauroi Michelle ja meni ovesta ulos. Maanantaina nähdään!