Muutin minkä päätin

upouudet sisarukset

Kirjoitin muutamia viikkoja sitten siitä, tulenko kävelemään caminon yksin vai jonkun toisen kanssa. Jollakin toisella tarkoitin lähinnä Kammenpyörittäjää, joka onkin jo ilmaissut, ettei häntä napostele ajatus tallustaa halki pohjoisen Espanjan, kun kaksipyöräisetkin on keksitty. Oikein hyvä perustelu, enkä ole asiasta millänikään. Olinkin niin ollen tullut jo siihen tulokseen, että kävelisin caminon yksin, se olisi jopa hyväksi minulle. Kun aikani asiaa pyörittelin, olinkin jo vahvasti sitä mieltä, että minun ehdottomasti tulee tehdä tämä asia elämässäni yksin. 

Päätökset on tehty pyörrettäväksi ja nyt olen pyörtänyt päätökseni. Minulla on isosisko, jonka kanssa olemme olleet aikuisiällä melko vähän tekemisissä. Ja kun ajattelee tarkemmin, niin emme ikäeron vuoksi olleet lapsinakaan tyypillinen paita&peppu-parivaljakko. Taisin olla se ärsyttävä perässäjuokseva räkänokka pikkusisko, jonka kannoilta karistamiseen käytettiin keino jos toinenkin. Kun pääsimme lapsuuden ohi aikuisuuden puolelle, asuimmekin jo kaukana toisistamme, kuten edelleenkin. Meillä ei ole sillä tapaa läheiset välit, että tietäisimme kaiken toisistamme, mutta emme kuitenkaan jostain kumman syystä tunnu vierailtakaan toisillemme, ainakaan minun mielestäni. 

Minä en ole koskaan ollut puhelimessa jutustelija, en vapaa-ajalla soita yhtäkään puhelua, ellei ole jotain tähdellistä asiaa, joka pitää heti selvittää. Ei taida olla sisarenikaan, pidämme yhteyttä silloin tällöin tekstarein ja tapaamme harvakseltaan, lähinnä juhlien yhteydessä. Tällä viikolla sisareni kysyi minulta neuvoa erääseen asiaan, taisi muuten olla ensimmäinen kerta, että minä ylipäätään saatoin antaa hänelle jonkun neuvon. Siitä ajauduimme vaihtamaan kuulumisia ja camino-suunnitelmani nousi esille. 

Yhtäkkiä minulle iski jännä tunne, halusin kysyä lähtisikö hän minun kanssani kävelemään Pyhän Jaakobin tien. En tiedä oliko hän ällikällä lyöty, vai mikä hänen reaktionsa oli, mutta kohta hän vastasi, että kyllä hän lähtee! Olen vieläkin vähän hämmentynyt siitä, miten mukavalta ajatus tuntuu ja merkillisellä tavalla luonnolliselta. 

Sisarussuhteissa on jotain erityistä. Vaikka emme näe usein toisiamme, emme juttele kaiken aikaa, emme ole aikuisiällä koskaan riidelleet (en ainakaan muista), olemme kuitenkin jotenkin erityisen tuttuja toisillemme. Hänen kanssaan voin hyvin kuvitella käveleväni rinnakkain satoja kilometrejä, jutellen tai vaiti. Ei tarvitsisi olla vieraskoreaa ja voisi vaikka sanoa, että kävellään tänään eri matkaa, nähdään illalla, tai huomenna. 

Valmiina lähtöön!

Sisareni lupasi kirjoittaa myöhemmin CampaCaminoon vieraskynäpostauksen siitä, millaisia ajatuksia caminon toteuttaminen pikkusiskon kanssa on herättänyt. 

Yksin vain yhdessä?

Viime viikkoina YLE on esittänyt uusintana muutaman vuoden takaisen sarjan Löytöretki. Katsoin sen ensimmäiselläkin kerralla ja pidin ohjelmasta, nyt satuin huomaamaan uusinnat toisen jakson kohdalta ja olen katsonut kaikki esitetyt jaksot Areenasta. Sarjassa kuusi suomalaista, kolme naista ja kolme miestä, kävelevät ryhmänä caminon ja tämä 8-osainen sarja kertoo heidän vaiheistaan ja ajatuksistaan matkan aikana. Sarjan katsominen uudelleen on saanut ajatukseni ahkerasti pyörimään caminossa, vaikka aikeen toteuttamiseen on aikaan vähimmässäkin laskussa puolisentoista vuotta.

Siihen aikaan, kun aloin helliä ajatusta pyhiinvaelluksesta, olin toiveikas, että Kammenpyörittäjä lähtisi kävelylle kanssani. Hän on ilmaissut, ettei ajatus kiehdo häntä, eikä siihen paljon ole nokan koputtamista. Sittemmin olen päätynyt siihen tulokseen, että camino onkin asia, joka minun pitää tehdä yksin. Minut on testattu työhön liittyvissä yhteyksissä erittäin selkeäksi introvertiksi, eikä siihenkään asiaan ole nokan koputtamista. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.

Siksipä ajatus siitä, että olisin kaukana kaikista tuntemistani ihmisistä kuukauden ajan, eikä minun tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään kanssa, ellen haluaisi, saisin olla ns. rauhassa, tuntuu hyvin houkuttelevalta. Olen luonnostani sivulliseksi asettuva ihminen, voin olla toisten ihmisten parissa, osallistuakin, mutta silti olen jossain reunalla. Olen lukenut viime päivinä useita camino-aiheisia blogikertomuksia ja moni on vakuutellut matkan parasta antia olleen kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, lähtipä kirjoittaja matkaan yhdessä jonkun kanssa tai yksin. Voin kuvitella, että minulle ei käy aivan niin, vaan kuljen tuppisuuna 770 km, korkeintaan vastaan jonkun tervehdykseen. Tai sitten minulle käy juuri päinvastoin ja palaan Facebookiin liittyneenä, uudestisyntyneenä ekstroverttina, joka tahtoo olla kaikkien kanssa yhteyksissä koko ajan. Tai sitten jotain siltä väliltä. 

Kotimaisissa caminokertomuksissa ei mitenkään viitattu siihen, etteikö caminoa olisi ihan turvallista kävellä yksin, naisenkin. Amerikkalaisissa yhteyksissä turvallisuusnäkökohtiin kiinnitetään huomiota enemmän, eurooppalaiset tuntuvat olevan yhtenäisesti sitä mieltä, että camino on yksinkin turvallista, kunhan pitää normaaliin tapaan huolen itsestään. Minua ajatus yksin kävelemisestä ei pelota, olen varovainen, enkä ota mielelläni riskejä. Muussa matkailussa olen tottunut pitämään huolta tavaroistani ja katsomaan ympärilleni, missä liikunkin. 

Ajatus matkan taittamisesta jonkun kanssa yhdessä on myös jollain tapaa kiehtova, jos lähipiirissäni olisi ihminen, jonka tuntisin riittävän hyvin ja jolla olisi samanlainen mahdollisuus irrottautua arjestaan caminoa varten. Vieraimmalta tuntuisi ajatus siitä, että liittyisin johonkin ennalta koottavaan ryhmään, jonka jäsenet eivät tunne tosiaan.  Tällaisissa yhteyksissä minusta sukeutuu jollain kummalla tavalla porukan vääpeli, vaikka tiukasti väitän, ettei ota tehtävää omakseni tarkoituksella. Tai sitten olen kiukkuinen jouduttuani seuraan, jota en ole valinnut. 

Nyt en ole voinut muutamaan päivään kävellä työmatkaa, jalat alkavat olla levottomat, mutta sääkarttojen katselu ennen yövuoroa on saanut minut turvautumaan autoiluun. Ehkä huomenna taas laitan Meindlit jalkaani, pipon kunnolla korville ja lähden kilometrien keruuseen.  Se kävisi hyvin vaikka tämän kappaleen myötä, Blake Shelton, Doin' What She Likes. Nuorten miesten äitinä en tosin toivo, että he tekevät ihan kaiken kuten laulun mies.