Ajanvietettä, turvallisuutta ja muita ajatuksia

Ennen viime vuotta olin siinä käsityksessä, että camino on hyvin turvallinen myös naisille ja jopa yksin kulkeville naisille. Ja varmasti se sitä onkin suurimmaksi osaksi. Ikävä kyllä luin camino-aiheiselta foorumilta aika monista häirintätapauksista viime  vuonna. Siellä ihmiset kertoivat ahdistelutapauksista, itsensäpaljastelijoista ja sattuihan viime vuonna tapaus, jossa amerikkalaisnainen johdettiin tahallaan harhaan reitiltä, siepattiin ja surmattiin. En silti ajattele, että camino olisi liian vaarallinen. Se vain tarkoittaa sitä, että on syytä pitää silmät ja korvat auki aivan kuten muuallakin maailmassa, aivan kuten tässä omilla kulmillakin. Nyt olen hyvin tyytyväinen siihen päätökseen, etten kulje yksin, tietysti muistakin syistä, mutta myös tästä turvallisuusnäkökulmasta. 

Nykyisin monissa albergueissa (pyhiinvaeltajia varten pidetyt majatalot) on käytettävissä nettiyhteys, joten voin tarvittaessa olla yhteyksissä kotimaahan. En ole koskaan ollut puhelimessajuttelija, saa nähdä muuttuuko mieleni silloin ja tahdon kuitenkin ottaa whatsapp-puheluita Kammenpyörittäjälle. Aion jokatapauksessa laittaa sijaintini silloin tällöin hänelle tiedoksi paikkamerkkinä google-kartalla edistymisemme seuraamiseksi. Jos kävisi niin ikävästi, että jotain pahaa tapahtuisi, en ainakaan ehtisi olla useita päiviä teillä tietämättömillä. Reitin varrella on myös paljon kahviloita ja ravintoloita, joissa on poimittavissa netti kahvikupillisen ajaksi ja voi ilmoitella itsestään. Muutoin aion käyttää tarvittaessa aamuhämärissä heijastimiä ja otsalamppua näkymisen ja näkemisen parantamiseksi, sekä olla muuten vain yleisvarovainen. 

Iltaisin sisarellani ja minulla lienee jonkun verran aikaa ennen kuin painumme unten maille, joten majoittumisen jälkeen ohjelmassa on suihkussakäymistä, mahdollista vaatteiden pesua ja varusteiden huoltoa, jos ne sitä vaativat. Illallisella täytyy käydä ja ostoksilla, mikäli tarvitaan aamupalatarpeita valmiiksi. Mikäli aikaa jää vielä tämänkin lisäksi jotain ajanvietettä tarvittaneen.

Kirjoja en aio kantaa mukanani yhtä tai kahta pienikokoista opaskirjaa lukuunottamatta. Puhelimessani on muutamia äänikirjoja, mutta niiden kuunteleminen iltaisin vienee turhaan puhelimen akkua ja luulen haluavani puhelimeni makuupussin sisälle talteen ennen kuin käyn nukkumaan. Olen aikeissa ottaa mukaan pienikokoisen tabletin, jolle voi kirjoitella muistiinpanoja ja tallentaa kuvia, sekä käyttää blogin päivittämiseen. Erillistä kameraa en luultavasti ota mukaan. 

Minä en voi kuunnella musiikkia lentomatkoilla. En käsitä miksi, kun voin ihan hyvin kuunnella musiikkia automatkoilla ja kotimaassa kävellessäni. Junassakaan en jostain syystä pääse musiikin, edes roskacountryn makuun. En pidä juurikaan kuulokkeilla kuuntelusta enkä tahdo pakottaa muita kuuntelemaan minulle mieluista musiikkia. Caminolla en aio kuunnella kävellessäni musiikkia, sillä haluan pysyä tietoisena ympäristöstäni liikenteen ja muiden mahdollisten vaaratekijöiden vuoksi. Ja onhan minulla seuraakin, joten olisi epäkohteliastakin uppoutua musiikkiin yhdessä kävellessä. 

Jos ollenkaan tunnen itseäni, saatan olla iltaisin aika kuitti ja haluavani aikaisin nukkumaan. Toivottavasti en ole liian tylsää seuraa sisarelleni. Moni lähtee caminolle osaksi sen mahdollistaman yhteisöllisyyden, muiden caminolaisten seurassa olemisen vuoksi, mutta minä en. Ainakaan ennakolta. Voihan olla,  että mieleni muuttuu. 

Minun caminossani ei ole ennalta uskonnollisia sävyjä, mutta asia voi muuttua matkan varrella. Tai caminolleni voi tulla joku aivan muu merkitys ja sisältö, jota en vielä osaa edes kuvitella. Tällä hetkellä sen suurin merkitys on kestämisessä ja jaksamisessa. Olen toisaalta hyvin sinnikäs ihminen, mutta toisissa asioissa annan periksi heti, kun ei enää huvita. Camino on hyvä testi siitä, kuinka paljon sitä haluankaan. Kuinka korkea on kynnys keskeyttää, vai kiipeänkö jokaisen tielle tulevan esteen ylitse ja olen todella perillä 2.5.2016 jolloin täytän 50 vuotta. 

Tällä hetkellä varusteeni alkavat olla aika hyvin kasassa, parhaillani käyn läpi henkistä puolta ja kerään voimia. Töiden loputtua reilu viikko sitten olen nukkunut enemmän kuin pariin edeltävään kuukauteen. Alan olla aika virkeä ja hyvävointinen. Olen iloinen, että otin syyspuolella elämäni ensimmäisen influessarokotuksen, sen verran kamalia tautitapauksia olen nähnyt viime aikoina lähipiirissäni. 

Tämän päivän kävelymusiikiksi ehdotan Blake Sheltonin kappaletta Gonna. Se on jotenkin niin leppoisa kappale, siinä ei taideta puhua edes oluesta eikä nelivedosta sanaakaan. Vain siitä, miten kiltti mies tahtoo olla tyttöystävälleen. Lisää näitä!

Eniten pidän olemisesta

Nyt se on alkanut, vapaani, vuorotteluni, karkumatkani työelämästä. Tämän vuoden alusta vuorotteluvapaan maksimipituus on 180 päivää, mutta minä ehdin saada 360 päiväisen, sillä vuorottelusopimukseni allekirjoitettiin viime vuoden puolella, jo syyskuussa ennen lakimuutoksia. Nämä kaksi ylimääräistä päivää ovat vapaapäiviä tänä viikonloppuna ja virallisesti olen vuorotteluvapaalla ensi maanantaista alkaen. 

Eilen minulla oli oikein esimiehen käsky olla puuttumatta mihinkään operatiiviseen (ettei vaan sattuis mitään) ja tottelin aivan täysin. Olin valmistellut yhteislounaan työkavereille ja olikin mukavaa syödä yhdessä ja viimeisen kerran vuoteen keittää kahvia (jota en itse juo) ja olla tutussa seurassa, jossa tietää olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Ja kuulla monta toivotusta siitä, että edessäni on hyvä ja kiinnostava vuosi. Takaisinkin toivottiin, ainakin leipää tai keittoa Kammenpyörittäjän mukana. Tilalleni palkatulle sijaiselle annettiin pikkujoulussamme keittokirja, Ranskalaisen keittiön salaisuudet (tai jotain sinnepäin) ja käsky alkaa siitä kokata etureunasta takakantta kohti. Onneksi tämä nuorimies ei siitä hätkähtänyt, oli jo aloittanut harjoittelun. 

Kammenpyörittäjä piti vuorotteluvapaan viitisen vuotta sitten. Siihen aikaan olimme vielä nelihenkinen perhe, kaksi teiniä kotosalla. Muistelen, etten ollut harmissani siitä, että toisen ei tarvitse aamulla nousta ja lähteä töihin, vaan voi kääntää kylkeä, kun minun on mentävä. Toivon, että nyt käy samoin. Minun tilanteeni on siinä mielessä erilainen, että nyt olemme jo kaksin, eikä minulla ole samanlaisia perheeseen liittyviä velvollisuuksia kaiken aikaa, kuten Kammenpyörittäjällä oli omalla vapaallaan. Minun ei tarvitse huushollata lainkaan niin paljon, enkä ole siitä pahoillani, sillä kodinhengetärtä minusta ei taida koskaan tulla. 

Moni on kysynyt minulta sen suuren kysymyksen. Mitä nyt aion puuhata? Minulla on muutama lähiajan tavoite, kaksi suurta tavoitetta ja loput ajasta aion vain olla. Eniten pidän olemisesta. 

Ensimmäiseksi aion nukkua. Olen nukkunut huonosti viime aikoina, herään liian aikaisin ja olen väsynyt iltapäivisin ja sammun jo yhdeksään mennessä. Joululoman aikaan sain hilattua nukkumaanmenoa lähemmäs puoltayötä, ainakin kymmeneen asti ja sillä konstin sain nukuttua viiteen, joskus jopa kuuten asti. Nyt viimeiset työviikot nukuin huonommin kuin vuosiin. Lähiviikkojen tavoitteeni on nukahtaa aina, kun siihen on tilaisuus. Vaikka keskellä päivää. Sitten kun minua ei enää nukuta koko aikaa, yritän päästä tavallisempaan unirytmiin, jossa iltaisin voin tehdä muutakin kuin nuokkua tai katsoa unia. Tosin unet ovat ihania, en koskaan saa tarpeekseni hauskoista ja jännittävistä unistani.

Toinen lähiajan puuhani on valmistautua caminoon. Lähtöön on kaksi kuukautta ja varustelistassani on vielä aukkoja, enkä ole koepakannut, saati -kantanut rinkkaa vielä. Kun työt eivät ole nyt esteenä, ei sääkään saa olla, vaan minun on lähdettävä kävelemään päivittäin valoisaan aikaan, joka onkin jo mukavasti pidentynyt talvipäivän seisauksesta. 

Aion myös paneutua caminoon lukemalla siitä lisää, tutkimalla reittiä ja tekemällä valmiiksi postausrunkoja luonnoskansioon, jotta saan sitten matkan varralla tilannetiedotuksia CampaCaminoon. Tarkoitukseni on ottaa mukaan niin pieni tabletti kuin mahdollista ja päästessäni wifin piiriin päivittää blogia. Pelkästään puhelimen varassa en halua olla, mutta matkan varrella sen sitten näkee, kuinka paljon energiaa riittää blogille. Olisi se kuitenkin jonkunlainen lässähdys, jos ainoa anti caminosta olisi paluun jälkeinen ilmoitus, että tulipa käytyä.

Kolmanneksi aion mennä caminolle. Se on ensimmäinen suuri asia, jonka aion toteuttaa vuorotteluvapaallani. Se on oikeastaan syy, miksi hain vuorotteluvapaata. Lähden matkaan maaliskuun lopulla juuri ennen pääsiäistä. Paluuaikataulu on vielä avoin, se riippuu siitä, miten paljon vapaata Kammenpyörittäjä ottaa/saa tullakseen minua vastaan Santiago de Compostelaan. Kotiin palaan kuitenkin toukokuun alkupuolella ja silloin vapaatani on jäljellä vielä yli puolet.

Neljäntenä aion puuhata paljon toisen blogini, Campasimpukan parissa. Blogilla on toukokuussa 5-vuotissynttärit ja Giro d'Italian alkaessa alkaa myös Campasimpukan kuudes Italia-haaste. En välttämättä ehdi aivan merkkipäiväksi kotiin, mutta heti kun olen palannut, aion uppoutua italialaisen ruoan maailmaan Giron ajaksi. Saman teen kesällä Tour de Francen ajan ja syksyllä Vuelta Espanjan aikaan. Espanjalaisesta ruoasta minulla on siinä vaiheessa paljonkin kokemusta, tai ainakin kahviloiden sämpylöistä, sillä niitä caminon aikana syönen yhden jos toisenkin.

Ruokablogin merkeissä minulla on vapaani aikana mahdollisuus osallistua joihinkin tapahtumiin ja vastata kutsuihin myöntävästi, mikä töissä ollessa on usein mahdotonta. Monet blogeihin liittyvät mielenkiintoiset jutut tapahtuvat Helsingissä, enkä useinkaan ole päässyt niihin mukaan, vaikka olisin halunnutkin. Muuten minulla ei ole muuttuneita tavoitteita ruokablogin suhteen, en ole viemässä sitä kaupallisempaan suuntaan, tai muutenkaan tekemässä siitä enempää kuin rakasta harrastusta. Toivon mukaan pääsemme osallistumaan yhdessä Kammenpyörittäjän kanssa blogaanimiitteihin, ehkä järjestämään sellaisen itsekin, kun tarvitsee sovitella vain toisen työvuoroja. 

Viidentenä tavoitteena minulla on toteuttaa vapaani loppupuolella jonkunlaista kotimme raivausta. Nyt kun pojat ovat muuttaneet vastikään pois kotoa, on talo välivaiheessa. Heidän entiset huoneensa ovat osaksi tyhjillään, mutta huolestuttavasti muuttumassa myös sekalaisen tavaran varastoiksi. Tarkoituksemme on tehdä toisesta huoneesta vierashuone ja toisesta jonkunlainen työhuone, jossa on vakiopaikka ruokakuvausta varten. Kodissamme on myös tuhansittain kirjoja, ne ovat vallanneet kaikki hyllyt ja liian paljon muita tasoja, joten kirjojen sortteeraaminen ja osittainen vähentäminen on aiheellista. 

Olen nyt varovaisen innostunut Marie Kondon KonMari-kirjasta, jonka luin ahmaisemalla viime viikolla. En ole vielä varma, kuinka rohkea olen toteuttamaan täyttä konmaria, mutta ihastuin kirjan ajatuksiin siitä, miten hankkimiaan tavaroita tulisi käyttää niitä kunnioittaen ja hankkiutua eroon niistä, joita ei sen enempää kunnioita kuin tarvitsekaan. Sulattelen konmari-ajatusta nyt kevään ajan ja toteutan siitä helpoimpia, pelkästään itseäni koskevia osia ja jatkan jo omaksumaani tapaa sanoa mielessäni kengilleni kiitos saapuessani kotiin. Samoin taittelen sukkani sievästi. 

Kaiken lopun ajan aion elää aivan tavallista elämää, reissata Kammenpyörittäjän kanssa, pitää yhteyksiä perheen nuorisoon, nauttia olemisesta ilman kiirettä ja stressiä, jota en nähtävästi tunnista ennen kuin siitä pääsee eroon edes määräajaksi. Olen varma, että vuosi menee todella nopeasti ja aivan liian pian on tammikuu 2017 ja minun täytyy ajatella töihinpaluuta, harjoittelua, tarkkaria, medikaalia ja vuorolistaa. Mutta sitä ennen on edessä monta kuukautta, viikkoa, päivää, tuntia, minuuttia ja sekuntia, jolloin olen VAPAA.

Kilometrejä ja varusteita

Caminoni lähestyy, nyt valmistautumisaikaa on jäljellä noin 9 kuukautta. En ole koskaan valmistautunut mihinkään asiaan näin kauan ja minuksi huolella. Tavoitteeni on kävellä harjoitusmielessä 770 km ennen caminoa, matkaa on jäljellä nyt vähän yli 200 km. Olen ajatellut ottaa kerran kiellon päälle ja kävellä toiset 770 km ennen varsinaista caminolle starttaamista.

Kun nyt mietin viime syksynä tehtyä päätöstäni lähteä caminolle ja kävelyvalmiuksiani siinä vaiheessa, on enää vaikea uskoa, miten pitkänä kävellä pidin työmatkaani. Tunsin itseni suorastaan sankarilliseksi, kun olin kävellyt matkan ensimmäistä kertaa. Onhan se ajallisesti edelleen pitkä aika käyttää työpäivänä. Edestakaisin kävellessä työvuorolle tulee mittaa kolme lisätuntia, mutta matkana noin 9-10 km suuntaansa (riippuen reitistä) ei tunnu enää pitkältä ja päivän kävelyannokseksi se tuntuu suorastaan lyhyeltä. Kun kävelen molempiin suuntiin (saan välillä kyydin toiseen suuntaan tai jätän itse autoni työpaikalle) matkaa tulee päivää kohden 18-20 km ja se on jo joltinenkin matka, joka etenkin tauon jälkeen tuntuu hieman lonkissa ja jalkapohjissa. 

Edelleen kävelen aivan tyytyväisenä tuota samaa matkaa, enkä ikävysty, samat countryt säestävät matkaani. Käyttämäni aika on vakio muutaman minuutin toleranssissa. En saa 9 km aikaa puristettua alle puolentoista tunnin, mutten muni sillä juuri yli 1 tunti 35 minuuttiakaan. Lähinnä muutaman minuutin vaihtelut riippuvat siitä onko liukasta, tai kauanko menee aikaa puolustusvoimien portilla valvomon kanssa rupatellessa. Välillä saan kyllä selitellä lupaani useita minuutteja, jos valvomossa on joku uusi hommissa. Virka-ajan ulkopuoliset valvonnat ovat keskittyneet välillä jonnekin aivan toiselle paikkakunnalle ja saan selittää tarkasti, että minkä portin nyt toivonkaan raottuvan. Kerran minulle avattiin porttia Jämsässä ja ihmeteltiin, ettei portilla näy ketään seisoessani portilla Jyväskylässä. Turvallisuus on tietysti tärkeä asia ja siksihän portit ja valvonnat ovat, ettei asiattomia liiku tietyillä alueilla. 

Olen kävellyt suurimman osan noin 550 koossa olevista harjoituskilometreistäni viileillä keleillä, jotka ovat minulle mieluisimpia. Keho tuottaa lämpöä heti kävelyn alusta asti, joten vaatetuksen ei pidä olla liiallinen. Nyt kun on oikeasti kesä ja lämmintä, vaatetus on mahdollisimman vähäinen. Haluan käyttää huomioliiviä, sillä kävelen osan matkaa vilkkaan maantien reunaa ja työpaikan lähestyessä huomioväri on pakollinenkin, että voin taittaa viimeiset sadat metrit säännösten mukaisesti. Käytin aikaisemmin pyöräilyyn hankkimaani huomioliiviä, jossa on runsaasti heijastinpintaa ja selkätaskut. Reppu selässä selkätaskut ovat epäkäytännölliset, samoin liivin tuultapitävä ominaisuus ei kävellessä ole niin tarpeellinen kuin pyöräillessä. Sen kanssa tulee turhan kuuma. Ostin nyt matkalta uuden liivin, tällä kertaa kävelyyn ja juoksuun tarkoitetun. Se on ohutta, pehmeää materiaalia ja heijastinosaa on myös runsaasti, etenkin olkapäillä. Sivutaskut ovat käytännölliset ja pitkä malli peittää häveliään kävelijän takapuolen. Tämäkin liivi on helteellä lämmin, mutta silti kärsin mieluummin hieman kuumuudesta, kuin huonommasta näkymisestä. Räikyvä neonkeltainen väri tekee minut näkyväksi jo kaukaa. 

Liivin lisäksi hankin kesäkäyttöön juoksutrikoot, joiden lahkeet ovat puoleen sääreen. En ole aikaisemmin käyttänyt tällaisia oikeita juoksuhousuja. Ne ovatkin aivan mahtavan istuvat ja mukavat, onneksi se jo mainittu liivi peittää revanterin, ettei niin ujostuta. Hankin kyllä lisää tuollaisia housuja, ei enää lepattavia lahkeita ja löysiä malleja! Ostin myös muutaman euron paitoja, joissa on leikkauksia ja erilaisia materiaaleja, ensimmäisillä käytöillä ovat olleet mukavia. Saa sitten nähdä, kuinka kestävät käyttöä ja pesua. Hieman enemmän sijoittamalla saa varmasti laadukkaampia. Näiden paitoja etu on se, että ne kuivuvat pian ja ovat iloisen värisiä.

Suurin yksittäinen varustehankintani vaelluskenkien jälkeen on rinkka. Ostin Lyypekin Karstadt Sportista Deuter-merkkisen rinkan. Aivan mallinimen mukaista kantolaitetta ei liene nyt mallistossa, mutta kutakuinkin tällainen se on. Rinkassa on erilaisia lokeroita ja taskuosia, joilla voi eristää tavaratyyppejä toisistaan, esimerkiksi pyykkejä tai kenkiä saa pidettyä erillään puhtaista vaatteista. Aion alkaa jossain vaiheessa kantaa rinkkaa koeluontoisesti erilaisilla taakoilla, että totun siihen ja opin, millaista painoa on viisasta selkäänsä sälyttää.

Muita uusia varusteita ovat rinkan sadesuoja, ohut kesälämpöihin soveltuva makuupussi ja silkkinen sisäpussi, joka käy helteillä pelkäksi nukkupussiksi. Kaikki muut hankinnat rinkkaa lukuunottamatta ovat Decathlonista Ranskasta. Käytin niihin yhteensä noin 250 euroa. Rinkka maksoi alennuksen jälkeen 99 euroa ja muista hankinnoista kallein yksittäinen oli huomioliivi, se maksoi 65 euroa. Vaatteet olivat muutamista euroista kymppeihin.

Eilen aloitin kävelycountryni kotimatkalla hieman tavallita pitemmältä soittolistaani ja ehdin pitkästä aikaa Lady Antebellumin kappaleeseen Downtown. Sen videossa on jotain tuttuja piirteitä elävästä elämästä. Kuinka ollakaan? Enkö minäkin muka osaa pitää hauskaa?

Ooh, snug fit!

Eräänä aamuna heräsin liian varhain, enkä saanut enää unta. Olin ajatellut mennä autolla töihin, sillä iltapäivästä olisi muuta puuhaa, eikä olisi aikaa puolentoista tunnin kävelyyn. Joku vipu päässäni on vinksahtanut, sillä kyljenkääntämisen sijaan nousin ylös ja etsin vaatteet päälleni ja lähdin tähtikirkkaaseen aamuun kävellen töihin. Aamu ehti matkan aikana valjeta niin, etten tarvinut lamppua enää viimeisellä katuvalottomalla osuudella ja ilma oli niin raikas, että melkein sattui hengittää. 

Nyt kun säät ovat olleet vaihtelevat, olen kokeillut erilaisia kerrospukeutumisen malleja. En ole kovin herkkä palelemaan, joten jos ilman lämpötila on plussalla, eikä tuule kovin navakasti, en ole pukenut vielä välikerrosta. Käsineet ja pipo ovat käytössä, jos tuulee tai sataa. Minulla on ollut vain joko tylsiä tai huonoja pipoja, liian suuria, pieniä, vettä tai tuulta pitämättömiä. Tällä viikolla sain Kammenpyörittäjän Chain Reaction-tilauksen yhteydessä SealSkinz-tuotteita. Tilasin pipon, hansikkaat ja sukat. Pipo on juuri sopiva, sukat näyttävät lapselle sopivilta, mutta ovat kuitenkin minun kokoani. Ikävä kyllä hansikkaat ovat minulle liian suuret, joten Kammenpyörittäjä ottaa ne käyttöönsä ja tilaan uudet seuraavaan pakettiin. SealSkinz-merkki ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta nimestä tuli mieleen tv-sarjan jakso, jossa sankariseikkailija änkee itsensä hylkeen nahan sisälle kylmästä selviytyäkseen ja tuumii, että onpa aika piukka. Ystäväperheen poika nimesi tyypin jo melko pienenä K*simieheksi, tämä kun hörppäsi jaksossa jos toisessakin omaa virtsaansa henkensä pitimiksi.

Vedenpitäville sukille ei nyt juuri ole kyllä käyttöä, sillä vaelluskenkäni eivät päästä vettä sisäänsä. Kengillä on kävelty nyt noin 80 km ja jalkani alkavat tottua niihin. Sain aikaan yhden pienen rakon kantapään sivulle viikon aikana, mutta muuten kengät alkavat tuntua melkoisen hyviltä. Varret eivät ole enää niin kovantuntuiset, tai sitten nilkkani ovat kouliutumassa. Alan pitää vaelluskengistäni päivä päivältä enemmän ja olen tyytyväinen ostokseeni. Samoin Decathlonin sukat ovat osoittautuneet aika hyviksi ja näyttävät kestävän pesuakin. 

Kun aloittelin kävelemistäni syyskuun alussa, riitti valoisaa aikaa kaikkiin työvuoroihin mennessä ja niistä tullessa. Nyt päivä on lyhentynyt merkittävästi, eikä valoisaan aikaan pääse enää kuin parista vuorosta kotiintullessa. Aluksi pimeässä käveleminen tuntui hieman pelottavalta, etenkin kun osan matkaa joudun kävelemään tien reunaa ilman katuvalaistusta. Olen jo oppinut muutamat kohdat tienposkessa, jossa ei kannata astua pientareen ulkopuolelle, tai kellahtaa syvälle ojaan. Samoin olen tottunut siihen, etteivät kaikki autoilijat vaihda pitkiltä valoilta lyhyille tähteni, vaan häikäisevät reippaasti silmiini. Ilmeisesti heijastimeni ja valaisimeni toimivat kohtuudella, sillä en ole pelästynyt kuin pari kertaa melko likeltä mennyttä autoa. Talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. ja silloin, alle kahden kuukauden kuluttua päivä alkaakin jo pidentyä! 

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Frankie Ballardin kappaletta Helluva Life, koska sillä on niin hauska nimi. 

Minne menossa?

En muista enää milloin ensimmäisen kerran kuulin Camino de Santiagosta, pyhiinvaellusreitistä pohjoisessa Espanjassa. En muista sitäkään, koska aloin haaveilla sen kävelemisestä, siitä on ainakin 10 vuotta. Neljä vuotta sitten haaveeni kokivat melkoisen täräyksen sillä sekunnilla, kun putosin työpaikan rappusissa ja oikea nilkkani murtui pahasti. Tapaturman jälkeisestä leikkauksesta herättyäni (heti sen jälkeen, kun muistin, että kotiin pitää soittaa) mieleeni iski ajatus, että caminosta on sitten varmaankin luovuttava. Sanoin sen minut leikanneelle kirurgille hänen tullessaan katsomaan minua. Hän sanoi minulle rauhoittavasti olevansa niin hyvä, että nilkka tulee kyllä kuntoon. Pidin hänen itsevarmuudestaan ja vastasin, että hyvä on, luovun sitten haaveestani tulla ballerinaksi. Älytöntä miten huonoja vitsejä ihminen päästää suustaan lääkepöllyissään. Hän oli samaa mieltä, että 44-vuotiaana voin luopua siitä haaveesta aivan hyvin. 

Pari ensimmäistä vuotta nilkan tärväämisen jälkeen en ajatellut kävelemistä kuin välttämättömänä pahana, enkä todellakaan uskaltanut helliä haavettani espanjalaisten maisemien halkomisesta apostolinkyydillä. Kolmantena vuonna huomasin, etten enää varo jalkaani, en mieti kummalla ponnistan ojan ylitse. Huomasin ottavani pieniä hyppyaskelia rappusissa, en tosin niissä, joissa kohtasin maan vetovoiman tuhoisin seurauksin. Niissä nimenomaisissa rappusissa pidän edelleen visusti kiinni kaiteesta. 

Jokainen minut tunteva ihminen tietää, ettei minua ja urheilullisuutta tule mieleen ajatella samana päivänä. Minussa ei ole tippaakaan kilpailuviettiä, en suurin surminkaan halua osallistua  mihinkään sisätiloissa suoritettavaan liikuntaan, eivätkä joukkuelajit ole minun juttuni. Ainoa validi uudenvuodenpäätökseni koskee sitä, etten koskaan mene enää aerobic-tunnille. Lupasin näin 31.12.1989 ja se pitää edelleen. Tosin asiaa helpottanee se, ettei aerobic-tunteja ole taidettu pitää enää 20 vuoteen. Mutta ymmärtänette pointtini. 

Nyt olen kuitenkin tehnyt vakaan päätöksen, että minähän kävelen Camino de Santiagon omin jaloin, joista toinen on tavallinen kinttu ja toisessa on titaanilevy ja nippu ruuveja tukena. Tähtään vuoden 2016 kevääseen, jolloin täytän 2x25 vuotta. Jos toiveeni toteutuu, olen perillä Santiago de Compostelassa syntymäpäivänäni. Vielä en tiedä kuinka kauan varaan aikaa noin 770 kilometrin kävelemiseen ja taivallanko sen yksin vai jonkun muun kanssa. Tällaiset pikkuseikat tarkentuvat lähempänä kevättä 2016. 

Tästä alkaa valmistautumiseni pyhiinvaellukseeni, jonka tarkoitusta en vielä tiedä. Olen aloittanut kävelyn lisäämisen ja muutenkin muuntautumiseni sohvan paikallaanpitäjästä matkakävelijäksi. Jos haluat seurata matkaani, tule toistekin CampaCaminoon. Jätä kommentti, jos sinulla on minulle vinkkejä tai kysymyksiä. Edesottamuksistani keittiössä ja matkailun parissa voi lukea toisesta blogistani, Campasimpukasta, joka on yhteinen hanke puolisoni Kammenpyörittäjän kanssa. Siellä pyöräily on edelleen kantavana voimana etenkin keväästä syksyyn, kun ammattipyöräilyssä ajetaan suuria ympäriajoja.