Pikkutavaraa

Hankin lopulta kumminkin uuden pienikokoisen tabletin, joka on vain puolet iPadin painosta. Opettelen nyt käyttämään tätä ja tekemään matkapostauksia, jotka toivon mukaan onnistuvat tällä kohtuullisella näppäryydellä. Ompputabletin ongelma, mahdollisesti itseaiheutettu (minähän en ohjeita juuri lueskele) oli se,  ettei postauksia voinut myöhemmin korjailla päivämäärän muuttumatta. Se oli harmillista niin typojen kuin kuvien lisäämisenkin  kannalta. Toivon, ettei tätä ongelmaa ole Samsungin kanssa, kokeilen sitä myöhemmin.

Eilen kokosimme Kammenpyörittäjän varastoista yhtä jos toista pikkutavaraa mukaani lähteväksi. Olin kokonaan unohtanut tuon sievän punakuorisen Leathermanin,  kun taittoveitsien kuljettaminen käsimatkatavaroissa muuttui (syystäkin) säännellymmäksi. En koskaan viitsinyt ottaa selkoa millaisen veitsen saisi viedä, jätin kaikenlaiset pois.

Kuvan lampun ostin Azoreilta ja se on oikein kätevä. Se ladataan USB:n kautta, sen voi kiinnittää rinkan lantiovyöhön ja säätää valaistuskulmaa, jolloin se ei paista muitten kulkijoiden silmiin. Siinä on myös kirkkaudensäätö ja punainen sävy. Sen saa myös vilkkumaan sekä kirkasta, että punaista valoa.

Hakaneulat toimittavat pyykkipoikien virkaa. Moni ei halua pistää reikiä kalliisiin vaelluskamppeisiinsa, mutta arvelen voivani ripustaa päivittäiset pyykkini niiden samoista tai pesulapuista. Joskus vaatteita tai pyyhkeen joutunee virittämään rinkan kylkeen kuivumaan, jos ne eivät ole ehtineet kuivua yön aikana. Alusvaatenäyttelyä en välttämättä kehtaa kuitenkaan ripustella,  kaino kun olen. Voihan siinä käydä kyllä niinkin, että luontainen, pitkäänsäilynyt kainouteni sulaa olemattomiin kuten poikien ujostelu armeijassa, kun yksityisyyttä ei ole eikä tule.

Tuplapistokkeella saa sähköä kahteen laitteeseen yhtäaikaisesti, tosin nyt minulle tulee mukaan vain Samsungin laitteita, joten taidan lähteä vain yhdellä laturilla liikenteeseen ja ostaa toisen, jos tarvetta ilmenee. Siskoni puhelin taitaa olla muuta merkkiä, enkä tiedä mitä muita laitteita hänellä tulee olemaan mukanaan.

Kuvassa on vielä todella kevyt taittuva veitsi, jossa on hyvä sahalaita, sillä onnistuu hyvin sämpylän halkaiseminen, mihin Decathlonin muoviveitsi ei pysty niin hyvin. Mietin vielä otanko tuon veitsen kaverit, taittuvan haarukan ja lusikan, vai kaksipäisen sporkin.

Luultavasti postaukseen jää runsaasti typoja ja ohjelman omavalintaisia sanoja, joita ei huomaa ennen kuin on painanut valmis-nappia. Nauretaan niille yhdessä ja kokeilen korjaamista, muotoilua ja kävelycountyvideon lisäämistä myöhemmin.

EDIT: Nyt olen korjaillut läppärillä postausta, tasannut rivit, lisännyt videon ja korjannut typoja, eikä postauksen kellonaika muuttunut, hieno homma! Voin sitten caminon jälkeen lisäillä postauksiin kuvia ja siistiä muotoiluja, sillä ainakaan rivien tasausta en äkkiseltään Samsungin Blogger-ohjelmalla löytänyt, enkä sitä, että kuvia voisi liittää muualle kuin postauksen loppuun. Otan vinkkejä vastaan mielelläni, mikäli ne ovat blondinkestäviä.

Kävelymusiiksi suosittelen tänään lämpimästi Jason Aldeanin kappaletta Big Green Tractor koska.

Lisää virtaa

Nykyaikanakin camino voi merkitä täydellistä irtiottoa omista ympyröistä, työstä, ystävistä, jopa perheestä, jos siltä tuntuu. Sanotaan lähtiessä hei hei ja palatessa terve. Minä en sellaista halua tehdä, minulla on rakas puoliso, lapset ja läheisiä sukulaisia ja ystäviä, joihin haluan pitää yhteyttä silloinkin, kun kävelen kohti Santiago de Compostelaa. Minulle tulee mukaani puhelin ja tabletti, joilla voin pitää yhteyttä tärkeisiin ihmisiin, myös niihin joihin olen netin välityksellä tutustunut ja jotka ovat kiinnostuneita siitä kuinka minulla matkallani menee.

Kun käytetään puhelimia ja tabletteja herää aina kysymys siitä missä ja miten saa laitteitaan ladattua. Takana ovat ne nokialaiset onnenvuodet, jolloin puhelinta ladattiin lauantaisin ja muutoin vain porskutettiin menemään. Älypuhelimet vaativat virtaa joka ilta ja käyttötavoista riippuen välillä kesken päivänkin. Minä en soita puhelimellani juuri ollenkaan, viestin Whatsappin kautta ja kirjoittelen sähköpostia, enkä usko että nettiä tulee käytettyä muuten kuin wi-fin ollessa saatavilla. Suuret puhelinlaskut eivät houkuta, enkä välttämättä tarvitse espanjalaista väliaikaisliittymääkään. Voi olla, että mieleni muuttuu tässä asiassa, mutta etukäteen en aio miettiä sitä enempiä.

Sähköä on tietysti saatavilla refugioissa (sama asia kuin alberguet eli vaeltajille tarkoitetut majatalot caminon varrella), mutta etenkin ruuhkaisemmalla kaudella voi pistorasioista olla puutetta. Kenenkään ei pitäisi varata pistokkeita koko illaksi itselleen ja yöksi omat laitteensa halunnee varuiksi ottaa viereensä makuupussin sisälle, kuten muutkin tärkeimmät esineet, kuten lompakon. En maalaa piruja seinille, mutta aina kannattaa pitää huolta tavaroistaan eikä antaa mahdolliselle varkaalle tilaisuutta.

Jos sattuu niin, että jossakin majoituksessa en pääsekään lataamaan puhelintani, on minulla ikioma sähkövoimala mukanani. Se on pieni aurinkokennolaturi, joka on hankittu talouteen ties milloin, useita vuosia sitten. Nyt markkinoilla olevat ovat varmasti kevyempiä ja tehokkaampia, mutta tämäkin on melkoisen pieni, noin puhelimeni (Samsung S5 Neo) kokoinen ja painaa vain muutaman gramman enemmän. 

Aurinkokennon voi ladata tietysti siis auringonvalolla, eikä auringon tarvitse suoranaisesti paistaa kennoon, riittää että on valoisaa. Parhaiten ja nopeiten se luonnollisesti latautuu suoralla auringonpaisteella. Sen lisäksi sen voi ladata verkkovirralla valmiiksi varavirtapaketiksi, jolla ainakin yksi puhelin latautuu kertaalleen. Tänään on hyvin pilvinen sää, mutta kunhan tulee kirkkaampi keli kokeilen latautuuko kenno muovipussin läpi ja voiko se olla rinkan sivussa olevassa verkkopussissa latautuakseen. Vasemmanpuoleinen pussi olisi ihanteellinen, koska se kylkeni on periaatteessa aina aurinkoon nähden edullisimmassa suunnassa. 

Päivän kävelymusiikkiehdotukseni on Brad Paisleyn She's Everything. Se on niitä kappaleita, joissa nainen nostetaan todella korkealle jalustalle, mikä on tietysti aina mukavaa, etenkin näin naistenpäivän jälkimainingeissa. Mutta oikeasti, vähän matalampikin jalusta riittäisi, vai mitä sanotte? Eikö tuollainen palvominen tunnu ahdistavalta?

Ensin harmitti ja sitten olin tyytyväinen

Olen käyttänyt Garminin vívofit-aktiivisuusrannekettani melkein päivälleen vuoden. Ainoastaan juhlissa ja hienommissa ravintoloissa käydessäni olen jättänyt rannekkeen pois. Muuten se on ranteessani yötä päivää. Askelten keruu on mukavaa, vaikka kilometrit rannekkeen mukaan ja todellisuudessa eivät pidä suurestikaan yhtä. Monin eri tavoin mitattu 8,9 km työmatka on rannekkeen mukaan vain noin 5,5-6 km, mutta ei se haittaa. Mittaan kilometrejä muuten. Välillä rannekkeeseen tulee kuolleita päiviä. En mitenkään usko, että kesäkuun 16. päivä olisin kävellyt vain 287 askelta, kun kuitenkin kävelimme paljon jokaisena reissun päivänä. Laivapäivän tosin bongaa tilastosta hyvin, silloin ei juuri kävelty kuin syömään ja nukkumaan, syömään ja nukkumaan. 

Mielenkiintoisempaa vielä on tieto nukkumisestani. Laite rekisteröi yöllisiä pyörimisiäni ja valveilla oloa hämmästyttävän tarkasti. Joskus kyllä tiedän olleeni toistakin tuntia hereillä, mutta laitteen mukaan kevyessä unessa. Nukun yleensä syvää unta nukahtamisen aluksi noin tunnin pari, sitten alkavat kevyen unen pätkät, joiden välissä on lyhyitä syvän unen tuokioita. Pitemmällä aikavälillä tarkastellessa voi hyvin nähdä yövuoroviikot, jolloin uni sijoittuu hyvin hajanaisesti vuorokauteen ja koostuu lähinnä kevyestä unesta. Voin myös hyvin paikantaa tältä kesältä ne viikot, jolloin olin hyvin kipeänä, yskin yöt ja torkuin päivät. Välillä huolestuttaa kuinka vähän sitä syvää unta oikein kertyy, pitäisi ottaa selkoa kuinka vältttämätöntä se on ja voiko sitä jotenkin lisätä omin konstein. Työni vuoksi en voi käyttää juurikaan mitään nukkumiseen vaikuttavia lääkkeitä, enkä niille kyllä tunne tarvettakaan. 

Melko tavallinen yö                                                          Yö kovassa yskässä

Vuoden käyttökokemuksella voi sanoa, että aktiivisuusranneke on aktivoinut minua. En tosin enää nouse töissä kävelemään edestakaisin, kun ranneke kertoo aktiivisuuden laskeneen, mutta muuten on ollut mukava seurata omaa liikkumistaan näinkin. Olen myös tottunut taas siihen, että rannekello on koko ajan ranteessani, eikä tarvitse kaivaa puhelinta kellonajan tarkistamisen takia. Se kyllä harmittaa, ettei vívofitin näyttö ole valaistu, eikä tarvitse olla kovinkaan hämärää, kun siitä ei enää näe juuri mitään. 

Viime viikolla Berliinin matkalla ranneke napsahti poikki, eikä mitenkään sen kiinnikkeensä kohdalta, johon sain heti kohta ostamisen jälkeen lisävahvikepalankin. Ranneke vain petti ja koko laite putosi kadulle. Onneksi olin kahvilassa ja istuin pöydän ääressä, joten huomasin rannekkeen putoamisen ja sain kerättyä sen talteen. Pidin inkettä repussa päivän ja sielläkin se keräsi mukavan määrän askelia, se oli pisin kävelypäivämme reissussa. Kävimme kysymässä vararanneketta (itse laite irtoaa rannekkeesta helposti, muttei itsestään), mutta Media Markt ei myy vararannekkeita kuin netin kautta. Saturn-liikkeestä sain ostettua kolmen rannekkeen pakkauksen senttiä vaille kolmen kympin hintaan. Olin tyytyväinen, kun sain vívofitin taas ranteeseeni ja sentin vaihtorahan taskuuni. 

Kotiin palattuani tutkin hieman tarkemmin rikkoutunutta ranneketta, sehän oli aivan palasina, siitä irtosi pieniä pätkiä muutaman millin välein. Kirjoitin Garminille reklamaation asiasta maanantaina ja tänään sain heiltä postia aiheesta. Sain vahvistuksen siitä, että minulle lähetetään kolmen vararannekkeen pakkaus tuota pikaa. 

Olen tyytyväinen, eikä minua harmita, että ehdin ostaa itsekin jo samoja vararannekkeita, nytpä niitä riittää vähäksi aikaa ja voin antaa niitä sisarellenikin, jos hänenkin rannekkeensa meinaa lahota ranteeseen. Myös työkaverin vastaava ranneke napsahti poikki joitakin viikkoja sitten, joten aivan parhain mahdollinen materiaali ei tosiaankaan ole kyseessä, kun alle vuodessa tuote hajoaa siinä käytössä, johon on se  tarkoitettu. Olen silti oikein tyytyväinen  Garminin asiakaspalveluun ja jatkan laitteen käyttämistä tästedeskin. Sitten olisin varmaan huomattavasti harmistuneempi, jos olisin pudottanut rannekkeen jonnekin huomaamattani ja menettänyt sen kokonaan, kuten olisi helposti voinut käydä.

Kävelymusiikiksi suosittelen Keith Urbanin kappaletta John Coogar, John Deere, John 3:16.

Tyhmästä päästä kärsii koko lompakko

että semmoinen tapaus

Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin ei olisi kannattanut nousta vuoteesta lainkaan, ei ainakaan ennen kuin on ihan pakko. Ei olisi kannattanut yrittää yhdistää päivän menoja, eikä hövelisti tarjota kyytiä kenellekään. Olisi kannattanut olla samaa mieltä itsensä kanssa siitä, ettei lenkille lähdetä autolla ja kävellä voi tässä kodin lähettyvilläkin. 

Minä kuitenkin puin aamusta varhain ulkoilureleet päälleni, kokosin heijastusvärmeet mukaani ja tarjosin perheen opiskelijalle kyytiä keskustaan. Heittäisin hänet ensin koululle, sitten ajaisin Jyväsjärven rantaan ja kävelisin järven ympäri oikein päin, kun viimeksi kävelin väärin päin ja nipistin matkastakin hieman. Kävelyn jälkeen kävisin ruokakaupoissa, niin ettei minun illalla tarvisi enää lähteä kaupoille. Hieno suunnitelma, hyvä sää ja parempi mieli. 

Kun viritin itseäni satamassa kävelykuntoon, eli puin ylle huomioliiviä, aukaisin puhelimen musiikki- ja kävelysovelluksia, tein tapani mukaan montaa asiaa yhtäaikaa, koska olen siinä niin hyvä, simultaanikapasiteetti, you know. Laitoin kuulokkeita päähän, tungin autonavaimia hihassa olevaan taskuun ja unohdin, että kuulokkeet olivat jo sekä päässäni, että kiinni auton katolla olevassa puhelimessa. Niinhän siinä kävi, että uskollinen omenaiseni putosi maahan, vieläpä suojakuori auki ja saatoin kuulla, kuinka Jyväsjärven ympäri kaikui kymmenille säröille paukahtavan lasin vaikerrus. Ainakin siltä se tuntui. Hyvä, etten hätäpäissäni vielä astunut päälle, se nyt olisi ollut vain kirsikka katastrofin katolla. 

Meni fiilikset, ei paljon innostanut suunnittelemani kävelyreitti, sääkin tuntui muuttuvan entistä rumemmaksi. Oli niin aikainen aamu, etteivät kaupatkaan olleet vielä auki. Kävelin vain pienen lenkin, vaivaiset viisi kilometriä myöhemmin olin jälleen autolla, eikä mieleni ollut sanottavasti iloisempi. 

Vakavasti loukkaantunut puhelimeni oli jo vanhuuseläkkeen partaalla, sen akku ei juuri kestänyt muutamaa tuntia enempää, eikä suostunut joihinkin kaipailemiini appseihin. Niinpä menin sinne, missä nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa ja ostin uuden iLuurin. Siinä kärsivällisyyttäni venytettiin äärimmilleen, juuri avattuun liikkeeseen ehti minun edelleni kaksi asiakasta, joiden palvelemiseen kahdelta työntekijältä meni 45 minuuttia. Miksei minulla koskaan mene missään asioidessani viittä minuuttia kauempaa? Miksei minun taakseni tule yhtään muuta jonottajaa? Tietysti jokaisella on oikeus asioida niin kauan, kuin asiaa riittää. Saatoin huokailla aavistuksen äänekkäästi. 

Nyt on jo iltapäivä, uusi puhelin on saatettu siihen kuntoon, että sillä voi soittaa, niin puheluita, kuin kävelycountryakin. Ketutuksen määrä on asettumassa vakiotasolle. Huomenna teen uuden yrityksen kävellä reipas, pitkänpuoleisen lenkki, mutten lähde autolla pihasta sitä varten, lähden omasta pihasta omin jaloin. 

Sen kuitenkin opin  jo lokakuisesta tietokoneeni kosahduksesta, että olin laittanut puhelimesta talteen kaikki tärkeät asiat. Minun ei tarvinnut aloittaa ensin palauttamalla sataa salasanaa tai miettimällä, keitäs yhteystiedoissani mahtoikaan olla. 

Katselin tuossa jo millaisia camino-appeja on tarjolla ja onhan niitä, pitää tutkia tarkemmin, millaisen lataisin uuteen puhelimeeni, johon ostin heti suojakuoren ja erillissuojan vielä näyttöönkin. Lisävakuutusta en sentään ottanut, sillä eihän nyt moista vahinkoa voi sattua kahta kertaa. Eihän? 

Näe ja tule nähdyksi

Nyt kun on käsillä vuoden pimeimmät ajat, on tärkeää miettiä, miten näkisi kulkea. Vieläkin tärkeämpää on tulla nähdyksi. Kokeilimme ottaa muutamia kuvia siitä, miten näyn ilman erillisiä näkymisvarusteita. Kammenpyörittäjän minulle lainaama Vaude-reppu on varustettu heijastimilla, enkä ole sen kanssa aivan näkymätön. 

Kun puen päälleni pyöräilyyn alunperin hankitun huomioliivini, paistan jo melkoisesti pimeydessä. Koska pidän vempeleistä, asensin oikean jalan kenkään germaanimarketista ostamani led-valon. Sen saisi vilkkumaankin, mutten sentään olen pikkutyttö.

Työmatkastani on noin kolmannes tietä, jolla ei ole katuvalaistusta. Kuutamolla näkee kyllä kulkea, mutta niitä hetkiä, että olisi täysikuu ja selkeää, on verraten harvoin. Ostimme Azoreilta Decathlonista valopakkauksen, joka ladataan USB:n kautta ja on sommiteltavissa pannalla otsalle tai nipsulla vaikka repun olkaimeen. Valon kulmaa voi säätää osoittamaan joko suoraan eteenpäin tai eri kulmiin alaspäin. Valittavana on punainen valo ja kolme eri kirkkautta valkoista valoa. Punainen on käyttökelpoinen pimeäkuvaamisessa tai kaukoputkihommissa, tai kulkijan selkäpuolella vaikka reppuun kiinnitettynä. Yhdellä latauksella laite toimii useita tunteja. Hintaa lampulla muutamin eri kiinnikkein ja latauslaitten kanssa oli 16 euroa.

Ylläolevissa kuvissa näkyy miten huomioliivini hohtaa pimeässä ja kulkuvaloni valaisee tietäni. Kulma on hyvä säätää melko alas, ettei se paista liika vastaantulevien silmiin. 

Tällä viikolla olen ehtinyt kävellä vain vähän, noin 30 km. On ihan hassua, että se tuntuu jo vähältä, kun vielä pari kuukautta sitten en kuvitellutkaan käveleväni kuin autolle ja sieltä pois. Kahdensadan kilometrin raja lähestyy ja innostun kävelemisestä joka päivä lisää!

Tietokoneeni otti ja hajosi viikolla, suurinpiirtein minuutti sen jälkeen, kun sain Campasimpukan puolelle kirjoittamani postauksen julkaistua. Vielä siitä osan vaihtamalla tullee peli. Valokuvia meni muutama tuhat bittiavaruuteen. Noin neljä viidesosaa niistä oli tuplia ja triploja samoista pullapaloista, joten suurta vahinkoa ei tapahtunut. On kyllä orpo olo ilman omaa omppuani. Se hyvä puoli tässä on, että olen opetellut monta juttua iPadistani. Ei tällä ole kovin kätevä postauksia rustata, joten Azorien matkan loput ravintolakokemukset ja kävelyretkipostaukset joutuvat vielä odottamaan.

Maailman kirjat ovat sekaisin, minulla on PT!

Kerroin Campasimpukka-blogissani heinäkuussa, että kaipaisin PP:tä, personal pakkaajaa, joka komentaisi minua pakkaamaan laukun hyvissä ajoin ennen matkaa. Sellaista ei ole ilmaantunut ovelle tarjoamaan palveluksiaan. Samassa postauksessa mainitun PT:n minä olen kuitenkin hankkinut itselleni. En elävää ihmistä, vaan pienen ranteeseen tulevan aktiivisuusrannekkeen. Olen aina ollut jossain määrin vempeleorientoitunut, mutta yleensä aika pian kyllästynyt gadgetteihin. Tähän en aio kyllästyä ihan pian. Päättämällä se hoituu. 

Garmin vívofit on tullut talouteen yhteistyössä Garminin ja Gigantin kanssa. Sanottakoon heti kättelyssä, että sana yhteistyö on ymmärrettävä niin, että Garmin on inkkeen valmistanut, Gigantti asettanut ostamiselle alttiiksi ja minä olen hoitanut sortumis- ja maksamispuolen. Homma on siis mennyt markkinavoimien lainalaisuuksia noudattaen, kaikki mainostus taikka käänteistyytyväisyys, mikäli sellaista ilmenee, on vilpitöntä kuin vasikan katse. 

Ranneke on ollut minulla nyt reilun viikon verran ja olen oppinut siltä jo monta asiaa. Minun piti päivittää iKoneeni käyttöjärjestelmä, että PT suostui ylipäätään mihinkään. Sain kyseisen homman hoidettua ihan itse, mitä pidän melko suurena ihmeenä. Alikersantti oli suorastaan ällistynyt, kun en viikko sitten lauantaiaamuna tarvinutkaan apua, jota edellisiltana anelin.

Laite määritteli minulle alkutietojen perusteella päivittäisen askeltavoitteen, joka on niin vaatimaton, etten kehtaa sitä tässä kertoa. Voin kertoa sitten myöhemmin, jos se joskus siitä paranee. Luulen, että etana ja kilpikonnakin saisivat  vaativammat tavoiteluvut. Ranneke ei valvo vain päiväaikaista aktiivisuuttani ja ennen kaikkea passiivisuuttani, vaan myös yöllistä untani. Se rekisteröi kaikki vaakakierteeni ja havahtumiseni niin, että aamuisin käppyrää katsellessa voisi päätellä, etten ole nukkunut silmällistäkään. Minun pitää myös antaa itselleni arvosana heräämismielialastani, valittavina ovat hymynaama, peruslukemat tai nyrpeä naama.

Päivän aikana vívofit laskee askeleeni ja kun jos pääsen tavoitteeseeni, se antaa minulle virtuaalipränikän, kun synkronoin rannekkeen iKoneeni kanssa. Se houkuttelee minua interaktiivisuuteen muiden rannekeuskovaisten kanssa, mutta sitä päivää ei ihan heti ole näköpiirissä, että liittyisin mihinkään kanssakannustusporukkaan. Sanokaa teidän sanoneen sitten, kun kerron liittyneeni johonkin keskinäisen kehun kerhoon.

Päiväaikaan laite kyttää minua herkeämättä ja punainen palkki näytön ylälaidassa alkaa kasvaa sitä myöten, mitä mukavammaksi tunnen oloni. Kun makaan aivan viattomasti sohvalla, vívofit on sitä mieltä, että tarttis tehdä jotain. Kun töissä istun rauhallisesti työtuolissani, siinä aikuisten ihmisten tuolissa, ranneke tahtoo ilmaista, että nousepa ylös ja kävele vaikka paikallasi ja heiluttele käsiäsi idiootin näköisesti rytmikkäästi muutamia minuutteja. Ja minähän teen niin, paitsi jos kollegoita on paikalla, paitsi se yksi, jolla on samanlainen ehdonalaisvahti ranteessaan. Hän kyllä ymmärtää, miksi täysin mukavasti istuva ihminen yhtäkkisesti ponnahtaa ylös ja alkaa sätkiä järjettömästi.

Rannekkeen voi pitää ranteessaan 24/7 (ai, että kerrankin pääsin käyttämään tuota ilmaisua), suihkussa, uidessa ja varmaan saunassakin (minä en juurikaan sauno). Se siis toimii näiden toimien jälkeenkin, mikä on merkillepantavaa. Pariston luvataan toimivan vuoden verran, joten ihan päntiönään sitä ei tarvitse vaihtaa, eikä ihmisparka ole jatkuvasti laturin armoilla.

Toistaiseksi olen tyytyväinen ostokseeni. Synkronoin laitteen muutaman kerran päivässä, kun muutenkin olen iKoneeni äärellä. Pakkauksessa ei ollut minkäänlaista käyttöohjetta, vain paperipala, jossa oli nettiosoite, joka neuvoo kuinka pääsee parittamaan laitteen tietokoneensa tai puhelimensa kanssa. Minun iLuurini on niin antiikkinen, ettei se pääse samoihin piireihin vívofitin kanssa. Myyntipakkauksessa oli pieni palikka, joka laitetaan tietokoneen USB:hen, sen kautta rannekkeen synkronisointi toimii Garmin-tilille, johon täytyy luoda käyttäjätunnukset. Voi jestas, miten paljon ihmisellä täytyy olla tilejä ja käyttäjätunnuksia? 50 lienee ihan minimimäärä? Taas yksi salasana unohdettavaksi.

työmatkalla sumuisena aamuna