Sata kappaletta

Kyllä kaikki on niin toisin kuin ennen. Ennen täytyi ostaa kappaleita iTunesista, että sai musiikkia iPodistaan korviinsa. Sitä ennen täytyi ostaa CD-levy ja väkertää se tietokoneelle ja tehdä levystä kopio ja kuunnella sitä pitaleivän muotoisessa soittimessa, joka ei sietänyt juuri hiipimistä enempiä tärskyjä. Vielä muinoimmin kuljettiin c-kasettisoitin vyölaukussa ja juuri kun askel oli vetävin, täytyi kääntää kasetin puolta, tai paristo loppui. Ja aikojen alussa laulettiin ihan itse, jos musiikkia kaivattiin. Ihan niin pitkälle en sentään mennyt, en laula ihmisten ilmoilla. 

Mutta nyt on Spotify (tämä on käänteismaksettu mainos). On se hienoa, tililtäni lähtee muutama euro kuukaudessa ja ulottovillani on niin paljon roskacountrya kuin ikinä voin toivoa. Ulottuvillani on kaikkea muutakin musiikkia niin paljon kuin voin toivoa, mutten juurikaan toivo. Minulla on täysin yksiulotteinen musiikkimaku. 

Nyt on menossa noin viides vuosi pelkkää countrya. Soittolistoillani on sen lisäksi yksi J Karjalaisen levy ja joku muu, jonka nimeä en muista, siinä nuori mies soittaa kitaraa ilmiömäisesti, sen Kaupunkilainen laittoi minulle kuunneltavaksi siihen aikaan, kun kuskasin häntä vielä soittotunneille. Kaikki muu on kevyintä, tyhjänpäiväisintä ja kliseisintä countrya, mitä ikinä on keksitty julkaista. Niin luotettavaa ja niin helppoa. Ei tule elämäntuskaa sitä kuunnellessa. Sanoituksiin voi aina luottaa ja lopussa kiitetään herraa. 

Ennen countryvaihetta (josta saa syyttää neljää USA:n matkaamme vuosina 2004-2009) minulla oli noin viiden vuoden mittainen klassisenmusiikin vaihe, jonka aikana Arno Cronvallin ääni tuli niin tutuksi, että tunnistan sen puolesta tavusta. Tämän vaiheen aikana ostin vielä CD-levyjä, niitä minun tulee konmarinoida kunhan siihen todella ryhdyn. Minulle jäi muutamia lempikappaleita, joita edelleen tunnistan, mutta mitenkään tietäväiseksi en tullut klassisen musiikin suhteen. Ennen tätä vaihetta taisin olla puolen vuosikymmentä kuuntelematta musiikkia ollenkaan, jäin niillä tienoin radio-orvoksi Radio Mafian kuoltua. En lainkaan saata kuunnella näitä erinäisiä aamulähetyksiä lässytyksineen, eikä kotimainen pop oikein iske. Eläkeläiset ovat asia erikseen, se on taidetta, jota kestän keikan kerrallaan.

Tällä hetkellä kävelycountryt-soittolistallani on 98 kappaletta. Se on siis lähes valmis. 98 kappaletta tarkoittaa 5 h 51 min erilaisia jollotuksia. Noin 3/5 on miesten esittämiä, 1/5 osaa on duettoja ja 1/5 naisten esittämiä. Roskacountryyn kuuluvat olennaisena osana duetot, joissa mies laulaa matalalla äänellä ja naisääni on kiekuva tai vaihtoehtoisesti naukuva. Niissä tarinoissa harvoin on onnellinen loppu, useimmiten yritetään yhteenpaluuta huonoin tuloksin. On olemassa myös miesduettoja, jotka ovat hieman merkillisiä, mutta ilmeisen miehekästä kuitenkin, countrysta kun kumminkin on kyse. Se ei ole nössöjen hommaa ollenkaan. Miesten yksinäänlaulamissa kappaleissa eniten käsitellyt aiheet ovat autot, alkoholi, Jeesus ja naiset. Naiset laulavat miehistä, autoista ja alkoholista, joskus harvoin myös Jeesuksesta. Välillä naiset laulavat myös naisista.

Luku 100 on ollut lempilukuni jo pitkään. Eräänä vuonna olin 100 päivää karkkilakossa, mikä oli helpompaa kuin uskoinkaan, vieroituin sokerista melko nopeasti ja oli erittäin typerää palata sokerin pariin sadan päivän jälkeen. Toisena vuonna uin avannossa 100 päivänä peräkkäin. Se vaati jo hieman enemmän yritystä, sillä sataan päivään sisältyi hieman matkustamista. Minun piti käydä juoksujalkaa avannossa varhain aamulla ennen 600 km ajomatkaa ja täytyi pakottaa sukulaiset tekemään minulle avanto yli metriseen jäähän. He myös joutuivat pakottamaan minut sinne avantoon, se on ollut kylmin paikka maailmassa, jonne olen mennyt uimapuvussa. Kaikki elossa olevat sukulaiset ja kylän miehet tulivat katsomaan äitini hullua tytärtä, joka todella menee sinne avantoon 25 asteen pakkasella. Mutta tulipa käytyä. 

Muita sadan asian projektejani oli myös sadan kirjan lukeminen, joka on edelleen vaiheessa 50, sillä tein fataalin virheen ottaa puolivälissä luettavakseni Raamatun. Olen leikitellyt ajatuksella siirtää sen takaisin listan hännille ja jatkaa listan läpikäymistä. En muista enää mistä sadan kirjan lukulistani otin, mutta luultavasti löytäisin sen kirjahyllystä ryppyisenä kopiona. Kammenpyörittäjä näki melkoista vaivaa hankkimalla minulle huutonetista ja divareista kirjoja, jotka ovat pian 10 (eivät sentään sataa) vuotta pölyttyneet kirjahyllyssä lukemattomina. Esimerkkinä mainittakoon James Joycen Odysseus, jonka lukemista en tuolloinkaan odottanut lainkaan ilolla. Voi olla, että tuon sata-villityksen todisteet konmarinoin ilolla. Raskain kirja, jonka sain kahlattua läpi oli ehdottomasti Peltirumpu. Vähiten siinä pidin kaikesta. 

Koskapa luku 100 on minulle merkityksellinen, olen halunnut kävelycountry-soittolistani olevan täsmälleen sadan kappaleen kokoinen. Vaikka laittaisin sinne aina vain mielestäni hyviä kappaleita, muodostuu osa kuitenkin liian ärsyttäviksi jopa omassa genressään, että voin poistaa niitä parempien tilalta. Eilen soittolista lähestyi täydellisyyden tilaa. Vain kaksi kappaletta puuttuu. Vain kaksi hienoa laulua, joissa puhutaan vaikkapa nelivedosta, oluesta ja isänmaasta. Haluan vielä harkita, mitkä kaksi kappaletta tekevät listastani täydellisen. 

Caminolla en aio kuunnella musiikkia kävellessäni. En ainakaan niin paljon kuin aluksi ajattelin. Tilannetietoisuuden vuoksi on järkevää kuunnella ympäristön ääniä, säätä, liikennettä, eläimiä ja muita ihmisiä. Ja tietysti sisartani. Minua hieman jännittää mistä kaikesta puhumme matkamme aikana ja mistä emme. 

Viimeaikaisista lisäyksistäni soittolistaani hupaisin on Carrie Underwoodin kappale Before He Cheats. Olen niinkin aallonharjalla, että otin kappaleen listoilleni jo kuusi vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Aluksi ymmärsin sanoituksen väärin ja ihmettelin, miksi tarinan nainen vahingoittaa pettävän poikaystävän uuden ihastuksen autoa, muttei sentään. Vain petturimiehen vehicle saa tuntea petetyn naisen raivon. Ei kivaa käytöstä ollenkaan, kummaltakaan. Kannattaisi vähän miettiä ennen kuin tekee typeryyksiä, puolin ja toisin.

Nyt taas kulkee

Melkein neljän viikon sairastaminen on tänään virallisesti jäänyt taakse, kävelin taas työmatkan molempiin suuntiin ja lisäsin saldooni 18 km ja kuusi sataa harjoituskilometria tuli täyteen. Tuntui todella hyvältä aamun viileydessä vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa, eikä sen jälkeen yskiä viittä minuuttia. Tein jopa reittiennätykseni työmatkalla, vaikkei minun pitänytkään enää tuijotella kelloa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin perille töihin ajoissa. 

Iltasella kävelin kotiin yli kahdenkymmenen asteen lämmössä ja sekin tuntui mukavalta. Mietin sitä, että pian on kulunut vuosi siitä, kun aloitin työmatkan kulkemisen kävellen. Matka on tullut hyvin tutuksi, niin pienet oikopolut kuin asvaltin murtumat. Asvaltin läpi kyllä kasvaa vaikka mitä, tänään huomasin kohdan, josta puski jotain melkoisen voimallista.

Tien reunaan oli myös sakannut perhonen, jota en tunnistanut. Sen siivessä näytti olevan numero 8, mutta luultavasti se oli vain kaksi ympyrää... Tai sitten saman joukkueen muut perhoset olivat selvinneet lennosta paremmin.

Nyt kun olen käyttänyt uusia lenkkareitani muutamia kertoja, olen tullut siihen tulokseen, ettei minulla koskaan aiemmin ole ollut hyviä lenkkareita. Nämä aivan siivittävät askeliani, eikä varpaissa tunnu puutumista, tai jalkapohjissa väsymistä. Pitäisi taas uskaltautua laittamaan Meindlit jalkaan, voi olla ne tuntuvat pitkän tauon jälkeen taas kovilta ja raskailta. 

Päivän kävelycountryksi valitsin soittolistani loppupään kappaleen, joka harvemmin ehtii tulla soitetuksi. Tänään olin niin rohkelikko, että laitoin kappaleet satunnaiseen järjestykseen. Se kyllä hieman häiritsi kävelyäni, joten palaan huomenna normijärjestykseen. Kappaleen esittää Blake Shelton yhdessä Ashley Monroen kanssa. 

Lahjattomat harjoittelevat - olen siis lahjaton

Tänä aamuna työmatkalla näin tuoreet kevään merkit, jonkun jannun bemmun renkaista oli jäänyt merkittävä osa asvaltille. Rengasliikkeet kiittävät. Minä en edes tiedä, miten tuollaiset jäljet tehdään tahallaan. Eikä tarvitse kertoa.

Tein äsken monimutkaisia kilometrilaskelmiani, joita voi seurata henkeä pidätellen blogin sivupalkista. Tavoitteeni on kävellä 770 km ennen caminolle lähtöä ja tänään sain 500 km täyteen. Otan tähän laskelmaan mukaan vain varsinaiset kävelylenkit, en päivittäisiä arkiaskelia. Alan jo helliä ajatusta kävellä toiset 770 km ennen caminolle lähtöä, vaikken ole eläissäni harjoitellut mitään asiaa varten. Tämä on ensimmäinen asia, jota varten olen aloittanut harjoittelemisen ajoissa ja oikeasti jatkanut harjoitteluani. 

Aamuisella työmatkalla tulin ajatelleeksi sitäkin seikkaa, että vuoden kuluttua minun tulisi olla jo hyvän matkaa caminolla, mikäli aion olla perillä syntymäpäivänäni toukokuun alussa. Lähtöön on siis alle vuosi. Aika menee nopeasti! Olemme jo hieman kaavailleet sisareni kanssa, millä aikataululla aiomme caminon toteuttaa. Toivottavasti saamme aikataulun soviteltua niin, ettei meidän tarvitse kävellä verenmaku suussa, vaan voimme pitää päivän tai pari vapaatakin.

Olen vähentänyt vaatetusta kävelymatkoilla, en enää pue varsinaista teknistä paitaa, vaan ohuen pyöräilyyn hankitun aluspaidan takin alle. Tykit on säilötty ensi talvea varten, juoksuhousut tuultapitävin reisikappalein ovat ahkerassa käytössä. Ohut pipo viihtyy päässäni ja hansikkaat korvaan takin hihojen pitkillä rannekeosilla. Sukkina olen käyttänyt Pilkkoset-varvassukkia, mutta nyt olen joutunut laittamaan ne hyllylle, sillä tärvätyn jalkani pikkuvarpaan nahka on hiertynyt pois, en tiedä onko syy sukassa, vai ylipäätään enemmästä kävelystä. Palaan hetkeksi Decathlonin juoksusukkiin. 

Hankin myös ilta- ja yökäyttöön geelisukat. Kuulin niistä ensimmäistä kertaa vasta vähän aikaa sitten ja tilasin netin syövereistä parin sellaisia. Eilen kokeilin niitä ensimmäistä kertaa ja tuntuma oli hieman merkillinen, ei pelkästään miellyttävä. Sukka tai enemmän tossumainen jalanpäällyste tuntui merkilliseltä kävellä, vähän kylmän kälpäkältä, kostealta, eikä vain kivalta. Pidin sukkia suositellut 20 minuuttia ja jalat tuntuivat kyllä miellyttävän viileiltä ja raikkailta käytön jälkeen. Ohjeen mukaan sukkia voisi pitää koko yönkin, jos jalkojen iho on todella kuiva ja huonokuntoinen (muttei iho sentään rikki). En voisi kyllä äkkiseltään kuvitella pitäväni noita kostean tuntuisia sukkia yön yli. Sukkia pitäisi voida käyttää noin 40 kertaa ennen kuin geeli loppuu. Jos ne osoittautuvat toimiviksi ja elvyttävät jalkoja, voisin ajatella hankkivani sellaiset iltakäyttöön caminolle, jolla jalat varmasti ovat kovilla. 

Vaikka toinen pikkuvarpaani on tällä hetkellä hieman kovilla, olen erittäin tyytyväinen Meindl-kenkiini. En ole nyt muutamiin viikkoihin vahannut niiden pintaa, eikä vesikelitkään ole enää pystyneet niihin. Alan olla nauhoituksen kanssa sinut, nauhoitan ehjän nilkan hieman tiukemmin kuin metallilla tuetun. Korjatun jalan varpaat puutuvat toisinaan hieman, mutta vähän löysempi nauhoitus tuntuu auttavan siihen. Puutuminen on todella kelju tunne, pitempiä matkoja kävellessä on varmaan syytä ottaa tauoilla kenkä pois jalasta ja pyöritellä varpaita ja nilkkoja. 

Nyt kun liukkaat kelit ovat ohitse ja katusoraakin on jo jossain määrin siivottu pois, aion kokeilla myös Feelmaxin korkeavartisia kenkiäni, jotka ovat aivan käyttämättömät. Niistä on uudempikin malli, joiden varsi on hieman väljempi, nämä minun Kuuva 2:set ovat hieman työläät pukea. Vaihdoin Feelmaxin edustajan kanssa sähköpostia kengistä niiden lanseerauksen aikaan ja hän neuvoi käyttämään varvassukkia Kuuvan kanssa, minkä teenkin, kunhan pikkuvarpaani saa uuden ihon. Minua kiehtoo ajatus siitä, että caminolla voisin vaihdella kaksia täysin erilaisia kenkiä sen mukaan millaisia maastoja on milläkin etapilla, se voisi olla jaloille iloksi.

Tänään suosittelen kävelymusiikiksi Sheryl Crown kappaletta Easy. Olen jo lakannut murjottamasta hänelle siitä, että seurusteli valehtelevan herra Armstrongin kanssa. 

Dagen efter

Tänään on dagen efter. Ei siinä tavanomaisessa mielessä, vaan kahdessa muussa. Pääsin juuri viimeisestä tämän setin yövuorosta ja olen tavanomaisessa yövuorohypessä, mihin ei missään nimessä kuulu mitään tyynyjä tai peittoja, vaan maanista hereilläoloa kunnes välikuolo korjaa joskus kuuden aikaan illalla. En oikeastaan haluakaan muuttaa tätä vuosikausien vuorotyön minuun tekemää rytmivirhettä. Näin on hyvä. Parasta tässä olotilassa on se, että nyt ovat edessä pitkät vapaat.

Toinen syy dagen efteriin on se, että tein eilen yövuorojen välissä ensimmäisen kunnollisen kävelylenkin pitkään aikaan. Sain rikottua 400 kilometrin rajan, sen joka on roikkunut rikkomatta jo monta viikkoa, oikeastaan kuukautta. Loka- ja marrakuussa kävelin jo/vielä kepoisasti työmatkan kumpaankin suuntaan, jolloin kilometrejä kertyi 18-20 päivässä riippuen reitin valinnasta. Välissä ollut työvuoro tietysti helpotti urakkaa jakaen sen kahteen osaan, enkä saanut lihaksia pahasti jumiin tai rakkoja varpaisiin. Sitten tulivat syksyn pimeimmät viikot, joita seurasi tolkuton lumentulo. Aloin jänistää työmatkan osuutta, jossa vilkkaahko maantie muodostui jatkuvan lumisateen ja jäätymisen takia kelkkarataa muistuttavaksi kouruksi. Kulkuaikanani aamuisin tietä ajavat maitorekat ja iltasella jatkuva letka työmatkalaisia, joten hylkäsin työmatkakävelyn toistaiseksi. 

Nyt alkaa olla valoisaa aikaa jo mukavasti, muutamaan noin 25 erilaisesta työvuorostani pääsisi jo ainakin toiseen suuntaan valoisalla. Kunhan tuo tie tuosta petraantuu, alkaa työmatkakävelykin uudelleen. Eilen kuitenkin kävelin kevyenliikenteenväyliä kaupungista kotiin. Tein ensimmäisen matkan viime syksynä ja käytin silloin kävelyyn aikaa vähän alle kolme tuntia ja kävelysovelluksen oltua tuolloin sekaisin, mittailin matkaa ulkoilukartasta olleen noin 13,5 km. 

Tällä kertaa tavoitteeni oli kävellä pitempää reittiä, joita olikin valittavaksi asti. Ajoimme Opiskelijan kanssa kaupunkiin yliopiston Jyväsjärven rannassa olevaan toimipisteeseen, poika meni luennoilleen autonavain taskussaan ja minä viritin appsit kuntoon ja lähdin kotia kohti. Olin laittanut kenkiini syksyllä ostamani irrotettavat liukuesteet ja ne olivatkin kyllä tarpeen monessa kohtaa reittiä. 

Ensimmäiset, keskustassa kulkemani kilometrit tuntuivat kuin tanssilta, ihana aurinkoinen päivä, mukava sivumyötäinen tuuli ja tuntui, kuin olisin luotu taapertamaan kauas horisonttiin. Tuomiojärven rantaa kulkevan Matti Korpilahden polun varsi näytti vallan erilaiselta kuin syyskuisena, tuolloinkin tuulisena päivänä. Palokkaan asti askel oli kevyt, tuossa vaiheessa kilometrejä oli vasta noin 8. Ohitin marketit ja ABC:n ja jatkoin Palokan puoleista pienempää tietä kohti kotikylää.  Ilmassa oli selvästi keväistä tuntua, mutta kun kilometrejä oli kertynyt noin 13, alkoi askel painaa. Olen kävellyt ja pyöräillyt saman osuuden toiseen suuntaan ja se on selvästi laskuvoittoinen niin päin. Nyt tuntui suorastaan pientä puuskutusta, kun pistin Meindlia toisen eteen. 

Kuuntelin muuten nyt ensimmäistä kertaa pitemmän pätkän äänikirjaa kävellessäni, sillä osuus oli vähäliikenteinen, eikä kuulemisvaikeuksia ollut. Minulla on kuuntelussa kirja nimeltä Vilpittömästi sinun (Pekka Hiltunen). Vasta kolmen tunnin kohdalla aloin varsinaisesti kiinnostua tästä kirjasta. Jos liikennettä on paljon, viihdykkeeksi sopii paremmin Spotify-soittolistani, jonka nimi on kävelycountryt. Osaan kappaleet ulkoa, joten ei haittaa vaikken kuule ihan kaikkea. 

Viimeiset kilometrit lähikoululta kotiin olivat kyllä jo melkoista tuskaa. Vauhtini hiipui ja oikean jalan pikkuvarpaassa tuntui hiertymää. Niin vain laahustin kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin kotipihassa hivenen tutisevana ja väsyneenä 3h 40 min käveltyäni siinä ajassa 18,6 km. Se oli luultavasti pisin yhtäsoittoa kävelemäni matka ja hellin ajatusta, että yövuoroväsymyksellä oli jonkunlainen osa, suurempi kuin syksyllä keräämäni kunnon hiipumisella. Mutta perille pääsin ja ainoa vamma oli messevä vesikello pikkuvarpaassa, vain vähän varvasta itseään pienempi. Varusteet toimivat hyvin, en liukastellut ja takin tuuletus toimi.

Vitsikästä oli se, että olin juuri asettunut sohvalle suihkun jälkeen ja latasin kävelyreittiäni iPadille, kun Opiskelija tuli kotiin. Hänen iltainen opintotapaamisensa oli siirtynyt ja ehdin niin ollen juuri ja juuri kotiin ennen häntä, vaikka olimme eronneet oppilaitoksen pihassa neljä tuntia aikaisemmin! Järkisyillä järjestelyämme ei kannata yrittääkään selittää.

Tänä aamuna pelkäsin olevani jumissa, etenkin pohkeitten osalta, mutta ilmeisesti vanha sohvaperuna ei tunne lihasjumeja edelleenkään. En nimittäin taaskaan saanut aikaiseksi venytellä, vaikka aina on pyhä aikomukseni. Kumpa ymmärtäisin, miksi se on niin vastenmielistä. En siis olekaan pahassa dagen efterissä, vaan oikein hyvässä. Sen kyllä myönnän, etten ole notkeimmillani juuri nyt, jonkunlaista tönkköyttä on havaittavissa ja nilkoissa väsymyksen tunnetta. 

Otsikkoa mukailemaan liitän tähän googlailuni tuloksen, kappaleen jota pidetään dagen efter-kappaleiden ykkösenä. Johnny Cashia voi muutenkin kuunnella milloin vain, on muuten ainoa countryartisti, jota Uunituore Aikuinen ja Opiskelijakin kuuntelevat silmiään pyörittelemättä. 

300 km

tämän talven ensimmäiset jäälyhdyt

Tänään rikkoutui kolmen satasen raja kilometritehtaassani. Eilinen aamulenkki jätti vajaan 10 km:n uupelon, jonka täytin tänään aamupäivällä kävelyn ja bussimatkan yhdistelmällä, sillä minulla oli hieman aika kortilla työvuoron vuoksi. Voin kyllä kerta kaikkiaan sanoa, että nyt on aikoihin eletty, kun yövuorojen välissä minä (kaikkien sohvaperunoiden matriarkka) lähden kävelemään kotoa kohti keskustaa saadakseni 300 kilometrin rajan rikki. Takaisin tulin bussilla toista reittiä, ettei minun tarvinut kävellä keljua osuutta tienposkessa, jossa ei ole kevyenliikenteen väylää. 

Kävelin jo viime viikolla koereitin meiltä Palokkaan päin, ensin tunnin sinne päin ja sitten tunnin takaisin. Olin ihan varma, että velttoilin paluumatkalla, olin jo uitettu koirakin siinä vaiheessa. Ehkä juuri sade sai minut laittamaan Meindlia toisen eteen rivakkaa tahtia, sillä paluumatkaan menikin vain 58 minuuttia. Tänään jatkoin samaa tietä eteenpäin ja kahdessa tunnissa olin Kirrissä markettien pihassa. Paikoitellen kävelytie oli liukas, minun germaanikaupan liukuesteeni olivat kotona nätisti paketissa. Minulla oli vartti aikaa ennen kuin bussi menisi sopivasti ohitse kotia kohti, joten piipahdin marketin aulassa. Unohdin laittaa Walkmeterin paussille ja sehän menikin siitä sekaisin ja arveli minun kävelleen sisätiloissa 2,7 km viidessä minuutissa. En muista, että niin olisi käynyt, joten vähensin nämä höperrykset pois tilastoistani. 

Pirtsakaksi kävelymusiikiksi ehdotan tänään Toby Keithin kappaletta Drinks After Work. Minusta olisi joskus kiva käydä lasillisilla töiden jälkeen, muttei se oikein passaa, kun töitä tehdään täällä syrjässä ja ollaan autolla liikkeellä ja kotiin on kiire ja kaikkea muuta. Mutta jos voisi, olisi joskus kiva käydä drinkillä töiden jälkeen. Ehkä enemmän britti- kuin jenkkityyliin kuitenkin. Vähän sillälailla kuin Emmerdalessa. 

200 kilometriä apostolinkyytiä!

Uudet kenkäni ja uusi pyöräni

Tällä viikolla olen viettänyt aikaa tienposkessa monta tuntia ja 200 harjoituskilometrin raja ylittyi. Olen nyt oppinut olemaan ajattelematta niin paljon käyttämääni aikaa, mutta kilometrien keräämiseen olen sangen ihastunut. Pari kertaa minulla oli hieman kiire aikataulu, eikä silloin ole kiva kävellä melkein verenmaku suussa. Etenkään, kun sisäänajaa uusia kenkiä.

Tuulikaapissamme on uusia asukkaita, Meindlin vaelluskenkäpari. Olin katsastanut valmiiksi, missä Jyväskylän kaupoissa merkkiä on myytävänä ja tieni vei Partioaittaan alkuviikosta. Olin aivan ummikko vaelluskenkäasioissa, katselin ensin vääriä kenkiäkin, kun myyjä tuli kysymään, millä asioilla liikun. Olin hyllyllä, jonka kengät näyttivät kyllä siltä, mitä etsin, mutta olivat kuulema "kevyttä kamaa". Toisella puolella hyllyä oli sitten oikeita vaelluskenkiä, joista aloin sovitteluoperaation. 

Kokeilin kahta erilaista kenkää, joista löytyi kokoani, tai oikeastaan sitä, minkä luulin olevan kokoani. Käytän yleensä kenkiä kokoa 37-38 ja laitoin ensin jalkaani kokoa 38 olevat Meindl Vakuum Lady GTX:t. On siinä kengillä hieno nimi. Koska mutkamäenlasku ei ole minulle paria kokeilua enempää tuttua, enkä ole luistellutkaan vuosikymmeniin, eivät mitkään jäykät, tukevat jalkineet olleet minulle tuttu juttu. Tuntui heti, että onpa tässä tönköt kengät, mutta ensimmäisillä askeleilla huomasin, että kengäthän kävelevät puolestani. Kokeilin jotain toista malliakin, muttei se tuntunut niin sopivalta. Myyjä ehdotti vielä puoli kokoa suurempaa kenkää kokeeksi mieluisasta mallista ja se oli sitten se oikea. 

Kävin pienen päänsisäisen moraalisen keskustelun itseni kanssa, että kiitänkö nyt asiantuntevasta palvelusta ja kävelen lenkkareissani ulos kaupasta tilaamaan kengät netistä. Olisin ehkä tehnyt niin, jollei minua olisi noteerattu kaupassa mitenkään, tai heikosti. Nyt lähdin mukanani tuliterä pari oikeita vaelluskenkiä, kaupanpäällisenä purkki mehiläisvahaa kenkien käsittelyyn ja pari proteiinipatukkaa. 

Kotiinpäästyäni otin kengistä nauhat pois saadakseni iltin kunnolla auki ja sivelin nahkaosiin reilusti hyväntuoksuista mehiläisvahaa, kuten kaupassa neuvottiin. Sen kerrottiin vievän nupukkimaisuuden pinnasta, mutta suojaavan nahkaa tehokkaasti. Nauhoitin kengät uudelleen ja kun töihinlähdön aika koitti, laitoin kengät jalkaani ja lähdin ensimmäiselle koematkalle. Olin ymmärtänyt, että vaelluskenkien sisäänajo on aikaa vievä prosessi, jossa ei kaikenaikaa välttämättä tunnu vain hyvältä. 

Kävelin työmatkani pienellä lisäkierroksella ja kieltämättä sen päivän osittain jäinen tienreuna ja uuden kengän erilainen tuntuma tekivät askeleistani varovaiset. Heti kun pääsi asvaltilta pois hiekalle, askel tuntui kevyeltä ja hyvältä. 10 km kävelyn jälkeen työpaikan pukuhuoneessa otin kyllä kengät mieluusti pois ja tunnustelin jalkojani. Nilkoissa tuntui väsymystä, etenkin tärvätyssä, joka on paksumpi, kuin toinen. Ei mitään rakkoja tai niiden alkujakaan ollut havaittavissa. Olin töissä myöhään yöhön ja illan mittaan jalat antoivat ymmärtää, että niitä väsytti, jalkapohjia suorastaan kiristi ja nilkat tuntuivat jäykiltä. Pyörittelin nilkkojani useaan otteeseen ja kuuntelin niiden narinaa rappusissa. Nukuin työvuorojen välisen minimilepoajan työpaikan lepohuoneessa ja kävelin kengillä kotiin aamuvuoron jälkeen.

Olipa aika karmea tunne laittaa kengät uudelleen jalkaan vuorokautta ensimmäisen käytön jälkeen, etenkin nilkkoihin sattui heti nauhoitusvaiheessa. En oikein vielä tiedä, kuinka tiukkaan minun pitäisi nauhoittaa varret. Ensimmäiset askeleen kotimatkaa antoivat ymmärtää, etten koskaan pääse perille, mutta niinpä vain askel vertyi ensimmäisellä kilometrillä. Kävelin kotiin suorinta reittiä lievän kiireen vuoksi ja jossain vaiheessa en enää ajatellut sattuuko jalkoihini. Tunnustelin varpaitani, joilla on riittävä tila liikkua, muttei jalkani liu'u kengässä. Pystyin kävelemään aivan tavallista vauhtiani ja askel alkoi tuntua sitä luontevammalta, mitä lähemmäs kotia tulin.

Nyt kengillä on kävelty työmatka edestakaisin kahteen kertaan, noin 40 km. Jälkimmäisellä kerralla menomatka oli jopa ripeä ja kevyt, iltapäivällä taas tuntui nilkoissa hieman tukalalta. Olisi mukava kuulla, kuinka pian vaelluskengät niin sanotusti antavat armoa ja kuinka paljon niiden voi antaa tuntua nilkoissa ikävältä.

Kävelymusiikiksi suosittelen erittäin suurella lämmöllä kaunista ja syvällistä lyriikkaa sisältävän Lady Antebellumin esittämää kappaletta Bartender.

Ensimmäiset 100 harjoituskilometriä

Kun aloitin työmatkakävelyn viime kuun alkupuolella, aloin myös kirjata kilometrit ylös. Haluan seurata, kuinka kauan tällä satunnaisella tallustelulla menee siihen, että kasassa on 770 km, joka on suunnilleen se matka, jonka Camino de Santiagossakin tulen kävelemään, mikäli sinne pääsen ja saan reitin kuljettua. Tänä aamuna ensimmäiset 100 kilometriä tulivat täyteen kävellessäni yövuorosta kotiin. Eiliset noin 13 km tuntuivat hieman pohkeissa, olenhan universumin laiskin venyttelijä. Ehkäpä tulevaisuudessa opin suhtautumaan siihenkin tarvittavalla innolla. 

ystävällinen kissa ja minä

Teiden ja polkujen varsilla näkee toisinaan eläimiä, eniten oravia ja kissoja. Tänä aamuna olin ohittaa pienen kissan lähellä kotia, yleensä ne singahtavat pusikkoon, kun niitä sattuu katsomaankin, mutta tällä yksilöllä ei ollut mikään kiire. Sain puhelimen kamerankin avattua ja otettua kissasta kuvan, ennen kuin se alkoi kierrellä jaloissani ja katsella minua uteliaasti. Yleensä kissat halveksivat minua ja antavat ymmärtää, etten ole niille edes ilmaa. Sen verran nopsasti kissa kierähteli ympärilläni, ettei muihin kuviin tullut kuin hännänpää. 

Tämän aamun kävelymusiikkia edustaa Chris Youngin mestariteos Aw Naw. Perheemme nuoriso pyörittelee silmiään aina, kun tämä kappale soi autossani. En käsitä miksi.