22. kävelypäivä Rabanal del Caminosta Riego de Ambrosiin 20 km

Yöllä satoi ihan mahdottomasti, mutta kun heräilimme vähän ennen seitsemää, sade oli lakannut, maasto oli tietysti hyvin märkä. Aavistelimme, etteivät kenkämme näkisi kuivaa päivää tänäänkään. Ihmeen hyvin ne ovat kyllä kestäneet, vaikkei ole ollut rasvaa lisättäväksi, eikä kenkiä ole oikein päässyt puhdistamaankaan. Kotona kengille pitää kyllä tehdä hellä pedikyyri ja päästää ne hieman lepäämään. En usko, että Meindlit yhdestä caminosta ovat vielä moksiskaan. Nauhatkaan eivät näytä kulumisen merkkejä. 

Tänään oli siis tiedossa nousua pariin otteeseen, niiden välissä Rautaristin ohitus ja sitten laskua monta kilometriä. Jotenkin profiilikuvat etapeista eivät näytä enää niin pelottavilta, eivätkä nousut mahdottomilta,  kun matka on taittunut  so to speak finaaliin, sanoi lennonjohtaja. Eikä päivän nousu paha ollutkaan, etenkin kun ymmärsimme osan matkaa mennä tien kautta. Polku oli suurelta osin tänään sateiden jälkeen, niiden välissä ja aikana hyvin kurainen, märkä ja isojen lätäkköjen vallassa. Tie ja hieman lisää matkaa oli järkiratkaisu. Silloin se onnistuukin, kun tie menee ihan vieressä, mutta välillä niin ei ole ja kun polkua on lähtenyt tuntuu työläältä palata tielle ja sitten löytää takaisin reitille. 

Saavuimme Rautaristin kohdalle noin kymmenen aikaan ja jätin sinne jotain, vaikken muistanutkaan ottaa kotoa kiveä jätettäväksi. En myöskään ole tuntenut, että minulla olisi murheita tai vaikeuksia elämässäni, joita matkalla pohdittuani voisin jättää ristillä taakseni. Jos jotain olen tullut ymmärtämään tällä matkalla niin sen, että minulla on asiat todella hyvin. 

Laskuosuuttakin tulimme aika pitkästi tietä pitkin, se sai minut päättämään, että seuraavat maastokengät saavat olla puoli numeroa suuremmat. Onneksi eivät kuitenkaan varpaiden kynnet alkaneet liikaa tökkiä kenkien kärkiin. Kävellessä alamäki ei useinkaan ole mikään suuri helpotus, vaan voi olla nousuakin hankalampi. Onneksi polvenikin ovat toimineet oikein hyvin, mutta pitkän laskun jälkeen kyllä tietää kävelleensä. 

Tänään ohitimme toisen vähän merkillisemmän taukopaikan, jonka nimi on Manjarin. Sitä pitää yksi mies, hän on muutoin hylätyn kylän ainoa asukas. Jokseenkin ryysyrantamaisen vaikutelman antava donativo-perusteinen paikka tarjoaa oppaamme mukaan perustason palvelut, 35 patjapaikkaa, ulkohuussin ja jonkun verran aurinkokennoilla lämmitettyä kaivovettä. Yhteinen ateria kuuluu asiaan ja runsaasti peregrinoperhemeininkiä,  joka ei kuulosta ihan minun jutultani. Ohitimme paikan ja huomasimme siellä asuvan myös kiltin näköisen koiran ja monta kissaa.

Puolilta päivin olimme laskeutuneet sen verran, että Acebo-niminen kylä viimein tuli vastaan. Siellä oli useita majoituksia ja baareja,  joista yhdessä pidimme hyvän tauon. Sade oli juuri alkamassa, oli mukava mennä sisälle lämpimään baariin, oikein takkatulen ääreen, juoda kuumaa kahvia ja syödä paahdettua pekonitäytteistä leipää. Emme olisI halunneet lähteä sieltä ulos sateeseen,  mutta matkaa oli vielä taitettavana vielä 3,4 km. 

Tulimme perille vähän ennen kahta ja saimme huoneen pensionista, jonne sisareni oli lähettänyt rinkkansa. Tästä paikasta on kyllä reissun hienoimmat maisemat. Iltapäivän olemme levänneet peittojen alla tavallista palelua torjuen. Kohta etsimme baarin, jossa voin julkaista päivän postauksen, pensionin netti toimii hyvin kehnosti. Ruokaakin pitäisi taas saada, sekin kuulema onnistuu kylässä, joka jää suoraan tämän pensionin alapuolelle rinteeseen. 

Huomenna matkaa on tiedossa noin 22,3 km ja tarkoitus on päätyä Camponarayaan. Aluksi reitti on vielä jyrkänpuoleista laskeutumista ja sitten tasaisempaa, kuljemme myös suurehkon Ponferradan kaupungin läpi.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Toby Keith on saanut ennenkin tilaisuuden esiintyä CampaCaminossa, vaikkei hän niin kovin tunnettu artisti olekaan Suomessa, jos vertaa vaikka Jari Sillanpäähän tai Antti Tuiskuun. Siksipä on hyvä antaa hänelle vielä tilaisuus vakuuttaa, että kyllä Made In America on hyvä juttu.

Toinen ja kolmas kävelypäivä

Eikö sitä ole sellainen sanontakin, että alku aina hankalaa? Tai ainakin raskasta.  Ei minulla ollut sellaista luuloakaan, että Pyreneitten yli noin vain juostaisiin, mutta aika homma se tosiaan oli. Eilen aamulla heräilimme seitsemän maissa ja kahdeksalta olimme valmiit lähtöön. Lähtöä voisi koittaa vähän nopeuttaa pakkaamalla illalla rinkat niin valmiiksi kuin mahdollista.

Säätiedot antoivat ymmärtää,  että sadetta olisi 65% todennäköisyydellä ja olihan sitä. Olimme kävelleet Valcarlosista vasta noin puolitoista kilometriä, kun sade alkoi pikkuhiljaa. Laitoimme rinkkojen päälle sadesuojat ja huput omiin päihimme. Alkumatka oli vilkkaaksi sanotun maantien reunaa, mutta eilen aamulla liikenne oli hyvin vähäistä. Loiva ylämäki meni aika helposti, eikä rinkkakaan tuntunut mitenkään tappavalta.  Sisareni rinkka tuntuu vaativan säätöä useammin. 

Tiesimme, että ennen Roncesvallesia olisi jyrkkä nousu, caminoreitti vei pois maantieltä metsäiseen maisemaan. Paikoin polku oli hyvin mutainen ja jyrkkä, lumikasoja näkyi siellä täällä. Vettä satoi tasaisesti, muttei ollut ollenkaan kylmää. Nousua oli aamusta asti kaikkiaan 9 km ja sen kanssa matka korkeimmalta kohdalta alas Roncesvallesiin vei meiltä kaikkiaan neljä tuntia, matkaa taisi olla noin 14 km. Jätimme yhden oikaisupolun väliin nousuineen ja laskuineen ja taapersimme tasaisempaan ylämäkeen tietä pitkin.

Roncesvalles oli aivan toisenlainen paikka kuin olin luullut, olisihan tuota tietoa ollut tietysti saatavilla, mutta en viitsinyt ottaa selkoa. Se ei ollut suuri kaupunki, eikä oikeastaan edes pieni, vaan siellä oli luostari, caminotoimisto, info ja kahvila. Pari albergueta taisi olla myös. Kuvia päivän kävelyosuudelta ei ole, sillä varjelin puhelintani sateelta.

Vesisade oli lakannut ja poikkesimme kahvilaan kaakaolle. Minun niskani oli aivan jumissa, sillä välillä olin pitänyt huppua alhaalla sateen oltua vähäisempää. Vettä oli kuitenkin valunut niskaani ja teki olosta kylmänkälpäkän. Kävimme hakemassa toimistosta leimat passeihimme ja jatkoimme matkaa. Menimme yöksi seuraavaan pikkukaupunkiin,  tai ehkä sitä voisi sanoa kyläksi. Paikan nimi oli Burguete ja menimme siellä pieneen hotelliin, jossa Hemingwaynkin sanottiin hengailleen. Uskomme. Meillä oli siisti ja mukava huone hintaan 49 euroa ja märän kävelypäivän jälkeen huone täytti kaikki tarpeemme. 

Illalla kävimme kylän ainoan kadun varrella olevassa ravintolassa, jossa menu pilgrim maksoi 10 euroa. Siihen hintaan sai valita alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan muutamasta vaihtoehdosta. Hintaan kuului myös leipää, vettä ja lasillinen viiniä. Söimme alkuun pateta, pääruoaksi täytettyä kalkkunaleikettä ja lopuksi jogurttia. Tällä setillä jaksoi kyllä nukkua.

Tämä aamu valkeni puolipilvisenä vähän vaille kahdeksan ja siihen aikaan mekin lähdimme liikkeelle. Oloni oli aivan mainio, ei lihasjumia, ei nivelkipuja ja rinkka istui selkääni oikein hyvin. Kävelimme ensin  kolmisen kilometriä seuraavaan kylään, jossa oli melko suomalaisen näköinen kirkko, mutta ennen kaikkea hyvää aamukahvia. 

Muita peregrinoja alkoi näkyä, olivat varmaan lähteneet Roncesvallesista. Ylämäen alussa riisuimme takit, aurinko paistoi paikoin oikein mukavasti. Oli melko suomalainen kesäsää.

Nousua oli tänään paljon enemmän kuin olin ymmärtänyt, mikä oli varmaan ihan hyvä. Nousimme monta rinnettä ylös ja laskeuduimme monta alas. Vaikka sää oli ihan kuiva, edellispäivien sateet olivat tehneet osasta polkuja todella mutaisia ja varovasti kuljettavia. 

Maisemat olivat erittäin kauniita, oli hyvä muistaa katsella kauemmaksi kuin omiin jalkoihinsa, ainakin toisinaan. Saavuimme Zubiriin kahden jälkeen, eikä jaloissa ollut enempää paukkuja jatkaa matkaa. Olimme tosi kurassa lahkeista ja kengistä, oli myös jo nälkä. Menimme ensimmäiseen yksityiseen albergueen, jossa petipaikka lakanoin ja pyyhkein neljän hengen huoneessa maksoi 15 euroa. Saimme alavuoteet, sillä olimme paikalla aikaisin. Pesimme pyykkiä ja huuhdoimme kuraa kengistä, kävimme ostamassa evästä aamuksi ja kartoitimme illallispaikkaa. Kahdeksan maissa menemme syömään taas menu peregrinon. 

Huomenna olisi sitten taival Pamplonaan, sinne on matkaa 22 km. Sään ennustetaan muuttuvan taas sateiseksi loppuviikkoa kohden. Varusteet meillä kyllä toimivat, mutta toivotaan, ettei kuitenkaan ihan kamalasti sada, tai ole kovin kylmää. Jos sää vain muuttuisi selkeästi tasaisen aurinkoiseksi, harkitsen sitä, että lähetän jotain varusteita kotiin, rinkkani paino on aika tapissa ja saisi mielellään painaa vähemmän.

EDIT: Liitän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Toisen ja kolmannen kävelypäivän musiikiksi valitsin jo kotona Zac Brown Bandin kappaleen Colder Weather, vaikka toivon, ettei sää olisi maaliskuun 29. ja 30. päivä liian viileä, vaan kevät jo kunnolla hellisi meitä siskoksia. Ja kyllähän se jälkimmäisenä päivänä hellikin. Laitoin aamulla jopa aurinkovoidetta, rusketuksesta tullee melko toispuoleinen, kun nokka on koko ajan kohti länttä.

Kauas todellakin on pitkä matka

Nyt on hieman epätodellinen olo, kun camino lopultakin on alkanut. Olen ollut jo viikon pois kotoa, mutta varsinainen huvi on nyt päässyt alkuun. Huomenna voi olla, etten kuvaile tunnelmaa sanalla huvi, kun on aika nostaa rinkka taas selkään. Ennen kuin päädyin tänne Ranskan ja Espanjan rajalle ehdin piipahtaa Englannissa ja kokea itselleni erilaisen pääsiäisen, johon kuului monenlaista rukoushetkeä ja lopulta aamiainen piispan pöytänaapurina Lontoossa Southwarkin katedraalissa eilisaamuna ennen Biarritzin lentoa. Lento oli tismalleen niin tylsä kuin lennot aina Ryanairin ahtauslisällä.

Etukäteen varaamani kuljetus lentokentältä toimi mainiosti, kyytiin oli kerätty autolastillinen ihmisiä, joten hintakin noin tunnin automatkasta oli 19 euroa, mikä oli mitä kohtuullisinta. Kuljetusfirma on nimeltään Express Bourricot, laitan tähän myöhemmin linkin, tabletilla en osaa. Mukava kuljetusta hoitanut nuori nainen kertoi myyvänsä yrityksensä tämän kauden jälkeen, toivottavasti uusi yrittäjä on yhtä ponteva työssään. Sama firma tarjoaa myös päivittäistä varusteiden kuljetuspalvelua niille, jotka eivät voi tai halua kantaa kaikkia tavaroitaan tse. Muutama sellainen peregrino oli samassa kuljetuksessa kanssamme ja saimme pyytämättä monenlaisia neuvoja siitä miten asiat tulisi hoitaa. Kuljetus vei meidät St Jean Pied de Portiin aivan caminotoimiston lähelle ja poikkesimme heti sinne ostamaan caminopassin ja saamaan pyydettyjä neuvoja seuraavaa aamua varten. Napoleon-reitin kerrottiin olevan edelleen suljettu ja lupasimme totella.

Olimme ensimmäisen yön pienessä hotellissa ja kävimme katselemassa kaupunkia hieman ennen yöpuulle vetäytymistä. Jonkun verran näkyi ihmisiä, joiden saattoi vaatetuksesta päätellä olevan samoilla asioilla kuin mekin. Juuri tapahtuneen kesäaikaan siirtymisen vuoksi aurinko nousi tänään vasta lähes kahdeksalta ja niihin aikoihin mekin lähdimme liikkeelle. Muita kävelijöitä putkahteli niin eteemme kuin taaksemmekin ja alkoi heti tuntua siltä, että nyt ollaan tien päällä.

Vaikkei vaihtoehtoreitti nouse niin korkealle kuin Napoleon-reitti,  oli siinäkin kyllä kiipeämistä ja laskeutumista vähintäänkin tarpeeksi. Maisemat olivat kaikenaikaa kauniita ja reitti kulki lähes koko ajan rauhallisia pikkuteitä. Pidimme tavoitteenamme kävellä ensimmäisen etapin puoleen väliin ja niin ollen totella samalla caminotoimiston mukavan herran neuvoa olla ahnehtimatta ensimmäisenä päivänä liikaa. Niin me sitten teimme ja tulimme ensimmäiseen albergueemme Valcalrosiin. Tämä on pieni kunnallinen, kahden majoitushuoneen ja 24 vuoteen majapaikka, jossa punkan saa käyttöönsä kymmenen euron sopuhintaan. Lämmintä suihkua on saatavilla, pyykkiä voi pestä koneella ja netti universumin pisimmällä salasanalla toimii oikein hyvin. Ainakin tämä huone, jossa minun petipaikkani on, on täynnä näin alkuillasta. Keittiössä voi tehdä ruokaa ja viettää aikaa, mutta minusta tämä oma yläpunkka on nyt maailman mukavin paikka.

Muut kulkijat ovat olleet mm. amerikkalaisia, tanskalaisia ja australialaisia.  Monet esittäytyvät ja käyvät kevyelle juttelulle, muttei minua ainakaan vielä kiinnosta suuremmin muut ihmiset. Kävimme sisareni kanssa ostamassa hieman aamupalatarpeita ja samalla syömässä menu del dian keskustan ravintolassa. Saimme aivan kelpoisan aterian 12,50 eurolla. Nyt ei ole tarpeen tehdä yhtään mitään. Muutkin matkaajat näyttävät naputtavan älylaitteitaan, erilaisia näppäinääniä kuuluu jokapuolelta, onneksi Opiskelija poisti omastani nuo äänet. 

Näin yhden puolikkaan kävelypäivän kokemuksella en osaa sanoa caminosta vielä yhtään mitään.  Rinkan kantaminen ei tuntunut mitenkään liian kamalalta, minulla oli sopivasti päälläni ja kenkäni ovat mukavan tutut. Alamäkiin voisi olla viisasta hieman kiristää nauhoitusta.  Sauvat auttavat todella paljon kävelyä. Amerikkalainen tapa näyttää usein olevan sellainen epätasainen sauvojen heiluttelu,  mutta eihän nordic walk heidän keksintöjä olekaan. Vaikuttaisi, että olemme siskoni kanssa melko perusikäisiä caminolaisia, tosin on nuoriakin näkynyt, sekä selvästi meitä vanhempiakin ihmisiä.

EDIT: Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Joudun lisäämään kävelycountryvideon ja kuvat jälkeenpäin sekä tasaamaan rivit ja kappalevälit postaukseen, joten jos satut lukemaan postauksen heti sen julkaisun jälkeen, älä ihmettele olenko unohtanut laittaa ne. Päivän musiikiksi suosittelen Rascal Flattsin kappaletta What Hurts The Most, jonka en toivo olevan todellisuutta huomenna.