Aamiainen laiturilla

Järvivesien alkaessa pian olla sopivan uimalämpöisiä on luontouintikauden (avantouinnista ei kehtaa ennen jäitä puhua) aloittaminen alkanut pyöriä mielessä päivittäin. Tämä silmällä pitäen pakkasin reppuni toissailtana, laitoin sinne uimakamppeet ja avantouintipaikan avainkortin. Aamulla tulin kuitenkin vilkaisseeksi uintiseuran tiedotetta, jossa luki selvällä suomella, että uimapaikka aukeaa vasta 15.9. Otin uimavehkeet pois repusta ja lähdin pelkälle kävelyretkelle työpaikkaa kohden. 

Eilen aloitin myös syksyn, sillä lämpötila oli kotipihassa vain 5 astetta, kun kello 6 astuin ulos talosta. Puin päälleni niin pitkät lahkeet kuin hihatkin ja jopa pipon päähäni. Sain Campamiitissä Marjalta tuliaiseksi pipon, joka on juuri sopiva, mukavan istuva päähän, mutta silti joustava ja pienen hiipan muodostava. Jos pääsette joskus Marjan pipolistalle, olkaa iloisia, hänen puikoistaan tulee hyvää jälkeä!

Otin kuitenkin pipon pois päästäni ensimmäisen kilometrin jälkeen, ihan niin kylmä ei sittenkään ollut. Koska minulla oli runsaasti aikaa, kävelin rauhalliseen tahtiin ja kuljin taas uusia polkuja Tikkakosken taajamassa. Auringon noustua nousi myös sumu, kuten näin alkusyksystä usein. Ennen seitsemää kylä näytti vielä hyvin autiolta, vain muutama koiranpissittäjä tuli vastaan ja peltifirman auto ajeli edestakaisin, kenties työkohdettaan etsien. 

Harmittelin edelleen sitä, ettei uimakauteni vielä päässyt alkamaan. Uimapaikka sijaitsee varuskunta-alueen miehistösaunalla, eikä pukuhuoneeseen pääse sisälle ennen kuin uimakortti on syksyllä aktivoitu. Paikan luonteen vuoksi rantaviuhahtelu vaatteiden vaihtamisineen laiturilla ei houkuttele. Sotapoliisi piipahtaa siellä silloin tällöin, sen voi todistaa uimakaverini J kyllä tarvittaessa. 

Seitsemältä Tikkakoski heräsi eloon, bussipysäkeillä näkyi unisia ihmisiä ja kaupat aukesivat. Poikkesin yhteen niistä ostamaan aamiaista ja päätin sittenkin mennä uimarantaan, edes aamiaiselle, sillä minulla oli edelleen aikaa enemmän kuin tarpeeksi ennen työvuoron alkua. Halusin myös nähdä, kuinka paljon aikaa minulta kuluu kävellä kotoa uimapaikalle, jospa talven aikana saisin yhdistettyä caminoharjoittelun ja uimisen kätevästi. 

Matka kotoa uimapaikalle oli 8 km ja aikaa siihen verkkaiseen tahtiin kävellen ja kaupassa piipahtaen kului 1h 35 minuuttia. Ainakin vapaapäivinä uimareissun voisi toteuttaa näinkin ja ehkä palata kotiin bussilla, mikäli aika ei riittäisi enää kävelyyn. Istuin laiturin nokkaan ja söin aamupalaa tyynelle, sumuiselle järvelle tähyillen. Olisipa ollut fiksua ottaa se avainkortti kumminkin mukaan ja kokeilla, joko ovi aukeaisi, joinakin vuosina kortit on aktivoitu jo hieman luvattua aiemmin. 

Viimeinen, viiden kilometrin matka työpaikalle meni mukavasti. Tosin soratieosuus oli juuri lanattu ja reuna oli ikävän kivikkoinen. Olin perillä töissä kolme varttia etuajassa, joten ei ollut kiire suihkussakäymisessäkään. Aamukävelylle tuli matkaa 13 km. 

Tämä ei unohtunut tähän eilen

Iltapäivällä kävelin suorinta tietä kotiin, jolloin matkaa tuli mittariin lisää 9 km. Nyt tavoitteeseeni kävellä 770 km on matkaa enää 82 km. Kotimatkalla lämmintä oli 18 astetta, mikä tuntui huomattavasti viileämmältä kuin edellisillä kävelyillä viime viikolla, jolloin keikuttiin hellerajan molemmin puolin. Nafti 20 astetta olisi minulle juuri optimi, etenkin jos vähän tuulee, ei ole väliä sillä onko tuuli myötäinen vain vastainen. 

Kävelycountryehdukseni tällä kertaa on Blake Sheltonin Who Are You When I'm Not Looking. Olin varma, että olisin jo laittanut tämän kappaleen aikaisemminkin, mutta enpä löytänyt. Pidän sen sanoituksesta, se on jopa vähän vähemmän pöhkö kuin countrykappaleissa yleensä. Jos mahdollista.

Ooh, snug fit!

Eräänä aamuna heräsin liian varhain, enkä saanut enää unta. Olin ajatellut mennä autolla töihin, sillä iltapäivästä olisi muuta puuhaa, eikä olisi aikaa puolentoista tunnin kävelyyn. Joku vipu päässäni on vinksahtanut, sillä kyljenkääntämisen sijaan nousin ylös ja etsin vaatteet päälleni ja lähdin tähtikirkkaaseen aamuun kävellen töihin. Aamu ehti matkan aikana valjeta niin, etten tarvinut lamppua enää viimeisellä katuvalottomalla osuudella ja ilma oli niin raikas, että melkein sattui hengittää. 

Nyt kun säät ovat olleet vaihtelevat, olen kokeillut erilaisia kerrospukeutumisen malleja. En ole kovin herkkä palelemaan, joten jos ilman lämpötila on plussalla, eikä tuule kovin navakasti, en ole pukenut vielä välikerrosta. Käsineet ja pipo ovat käytössä, jos tuulee tai sataa. Minulla on ollut vain joko tylsiä tai huonoja pipoja, liian suuria, pieniä, vettä tai tuulta pitämättömiä. Tällä viikolla sain Kammenpyörittäjän Chain Reaction-tilauksen yhteydessä SealSkinz-tuotteita. Tilasin pipon, hansikkaat ja sukat. Pipo on juuri sopiva, sukat näyttävät lapselle sopivilta, mutta ovat kuitenkin minun kokoani. Ikävä kyllä hansikkaat ovat minulle liian suuret, joten Kammenpyörittäjä ottaa ne käyttöönsä ja tilaan uudet seuraavaan pakettiin. SealSkinz-merkki ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta nimestä tuli mieleen tv-sarjan jakso, jossa sankariseikkailija änkee itsensä hylkeen nahan sisälle kylmästä selviytyäkseen ja tuumii, että onpa aika piukka. Ystäväperheen poika nimesi tyypin jo melko pienenä K*simieheksi, tämä kun hörppäsi jaksossa jos toisessakin omaa virtsaansa henkensä pitimiksi.

Vedenpitäville sukille ei nyt juuri ole kyllä käyttöä, sillä vaelluskenkäni eivät päästä vettä sisäänsä. Kengillä on kävelty nyt noin 80 km ja jalkani alkavat tottua niihin. Sain aikaan yhden pienen rakon kantapään sivulle viikon aikana, mutta muuten kengät alkavat tuntua melkoisen hyviltä. Varret eivät ole enää niin kovantuntuiset, tai sitten nilkkani ovat kouliutumassa. Alan pitää vaelluskengistäni päivä päivältä enemmän ja olen tyytyväinen ostokseeni. Samoin Decathlonin sukat ovat osoittautuneet aika hyviksi ja näyttävät kestävän pesuakin. 

Kun aloittelin kävelemistäni syyskuun alussa, riitti valoisaa aikaa kaikkiin työvuoroihin mennessä ja niistä tullessa. Nyt päivä on lyhentynyt merkittävästi, eikä valoisaan aikaan pääse enää kuin parista vuorosta kotiintullessa. Aluksi pimeässä käveleminen tuntui hieman pelottavalta, etenkin kun osan matkaa joudun kävelemään tien reunaa ilman katuvalaistusta. Olen jo oppinut muutamat kohdat tienposkessa, jossa ei kannata astua pientareen ulkopuolelle, tai kellahtaa syvälle ojaan. Samoin olen tottunut siihen, etteivät kaikki autoilijat vaihda pitkiltä valoilta lyhyille tähteni, vaan häikäisevät reippaasti silmiini. Ilmeisesti heijastimeni ja valaisimeni toimivat kohtuudella, sillä en ole pelästynyt kuin pari kertaa melko likeltä mennyttä autoa. Talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. ja silloin, alle kahden kuukauden kuluttua päivä alkaakin jo pidentyä! 

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Frankie Ballardin kappaletta Helluva Life, koska sillä on niin hauska nimi.