Elokuvaa, kenkiä, yskää ja takapakkia

Minä en ole lukenut juuri mitään caminoon liittyvää kirjallisuutta, en Paul Coelhon tai Shirley McLainen kirjoja, enkä ollut nähnyt etukäteen elokuvaa The Way, jonka sanotaan viimeistään pistäneen peregrinojen hyökyaallon liikkeelle pohjoisen Espanjan teille. Olin kyllä kuullut elokuvasta, mutten ollut niin kiinnostunut, että olisin hankkinut sen käsiini ennen caminoani. Sattumalta näimme Leónissa ollessamme oikein huonon caminoaiheisen espanjalaisen elokuvan, jonka englanninkielinen nimi on Road to Santiago. Sitä ei voi kyllä suositella kenellekään. 

Caminon aikana pyysin Kammenpyörittäjä hankkimaan The Wayn minua odottamaan ja sen hän tekikin. Noin viikon päästä kotiinpaluusta katsoin elokuvan. Tiesin kyllä, että katsoisin sitä kriittisesti ja vähän samaan tyyliin kuin omaa työtä liippaavia elokuvia tai sarjoja. Niitä katsoessa aina tuhahtelee, että just joo, noin ei tosiaankaan tehdä ja ihan väärin sanottu. Vähän samoin kävi tälle elokuvalle, vaikkei se ollut mitenkään naurettava. Tarina oli kohtuukoskettava ja realistinen, mutta luulen elokuvan toimivan paremmin ennen caminoa tai niille, jotka eivät mene caminolle. Nyt sitä vain kiinnitti turhaan huomiota siihen, että älä nyt pösilö aukaise rinkkaa sillan kaiteella ja mites tässä nyt ollaan jo perillä, vaikkei käyty siellä taikka täällä. 

Luulen, että katson elokuvan joskus myöhemmin uudelleen, josko silloin näkisin sen toisin, vähemmän kriittisin silmin, näkisin paremmin itse tarinan yksityiskohtien sijaan. Olisi mukava kuulla, oletteko muut caminon kävelleet lukeneet paljon kaunokirjallisia teoksia caminosta, onko tämä elokuva The Way teille tuttu ja mitä siitä ajattelette.

Minä muuten sairastin tässä viime viikon aikana sen flunssan, jota pidättelin koko caminon ajan. Kurkku oli välillä pikkuisen kipeä öisin ja aamuisin, muttei sen pahempaa. Viime viikolla sitten aloin yskiä ja olin vähän kuumeessakin. Flunssa vähän lätisti ruokablogiini Campasimpukkaan liittyviä blogitapahtumia, joihin menin hieman puolikuntoisena, mutta nyt alkaa tuntua olo taas terveeltä.

Kävelin eilen 10 km lenkin, menin Kammenpyörittäjän mukana työpaikalle ja kävelin sieltä kotiin pitempää reittiä. Oli aivan ihana lämmin sää, yhtään niin lämmintä päivää meillä ei ollut caminolla. Huomasin hämmästyttävän seikan, viime kesänä ostamani maailman ihanimmat lenkkarit tuntuvat pieniltä! Tuntuu, että varpaat ovat ihan liian kärjessä. Mistähän sellainen voi johtua, olenko vain tottunut vaelluskengillä siihen, että tilaa on enemmän? Olisinko viime kesänä ostanut tyhmyyksissäni liian pienet kengät enkä tajunnut sitä koko kesän niillä kulkiessani? Vai ovatko jalkani nyt isommat kuin silloin? Mystistä. 

Sauvareklamaationi on edennyt ja toivon homman olevan päätöksessään tällä viikolla, kerron siitä lisää sitten, kävi niin tai näin.

Projektini olla more humble and kind otti pienen takapakin, mutta huomasin asian parin päivän kuluessa ja oikaisin asian. Paljon on vielä tehtävää, on huomattavasti helpompi olla kiltti asioissa, joita itse pitää tärkeinä, ei niin helppoa niissä, jotka ovat toiselle tärkeitä. Mutta aion oppia. Ja muistaa. 

Olen kuunnellut ahkerasti countrya ollessani nyt yksin päiviä kotona. Esimerkiksi tätä Luke Bryanin kappaletta I Don't Want This Night To End. 

Kunto palautuu ja paranee

Eilisaamun työmatkajärvi

Monen viikon sairastaminen, vaikkakin vain flunssan, verotti voimia. Ei ollut sen enempää intoa kuin kykyäkään harjoitella caminoa varten. Nyt kun tauti on viimein voitettu ja sääkin on mitä parhain, on kävely taas maistunut. Kävelin eilen aamulla töihin hieman pitempää reittiä ja nautin aamusumuisista maisemista ja viileästä ilmasta. 

Caminosuunnitelmaani (yhteiseen sisareni kanssa) kuuluu melko aikainen keväinen ajankohta. Tarkoitus on lähteä liikkeelle jo maaliskuun puolivälin tienoilla. Tuolloin sää voi olla vielä melko viileä, reitin vuoristoisimmilla osilla ajoittain jopa talvinen. Luulen sellaisen sopivan minulle ja sisarelleni aika hyvin. Minua ainakaan ei haittaa olla hieman kylmissäni aamuisin kävelyä aloittaessamme, enkä pelkää ajoittaista liukkauttakaan. 

Eilen aamulla lähtiessäni työmatkalle, oli lämmintä 8 astetta, ilma tyyni. Olin pukeutunut lyhythihaiseen paitaan ja capripituisiin housuihin (ostin ne muuten Lidlistä, ihan kelpo pöksyt edullisesti). Alkumatkasta sormissani tuntui viileyttä, mutta noin kilometrin käveltyäni olin aivan lämmin. Kun pääsin perille töihin 10,7 km ja 1h 57 min myöhemmin minulla oli oikeinkin lämmin, ilman lämpötila oli tuolloin 12 astetta. Näinpä ajattelen, ettei minun välttämättä tarvitse caminollakaan ainakaan loppupäästä pukeutua aamuisinkaan missään vaiheessa kovin lämpimästi. 

Eilisellä kotimatkalla kello 16 jälkeen ilman lämpötila oli juuri ja juuri yli hellerajan. Kävelin kotiin suorinta tietä, jolloin matka on melkein 9 km. Kasvoni tulivat punaisiksi ja hikoilin kunnolla, otin tämänkin yhtälailla harjoitteluna. Kestän kyllä lämmintä siinä kuin viileyttäkin, kunhan vain asennoidun siihen niin, että siinä säässä kävellään, mitä sattuu tulemaan. Ymmärrän kyllä, että aivan hurjat lämmöt, yli 30 asteiset loppukesällä ovat kyllä minulle liikaa, mutten sellaisiin ole menossakaan.

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Ronnie Dunnin kappaletta Cost of Livin', joka tuo mieleemme Kammenpyörittäjän Amerikan-vuoden ystävien ja tuttujen nykyisen(kin) elämätilanteen. Ehkä meistä moni kumminkin elää täällä vieläkin herran kukkarossa. 

Nyt taas kulkee

Melkein neljän viikon sairastaminen on tänään virallisesti jäänyt taakse, kävelin taas työmatkan molempiin suuntiin ja lisäsin saldooni 18 km ja kuusi sataa harjoituskilometria tuli täyteen. Tuntui todella hyvältä aamun viileydessä vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa, eikä sen jälkeen yskiä viittä minuuttia. Tein jopa reittiennätykseni työmatkalla, vaikkei minun pitänytkään enää tuijotella kelloa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin perille töihin ajoissa. 

Iltasella kävelin kotiin yli kahdenkymmenen asteen lämmössä ja sekin tuntui mukavalta. Mietin sitä, että pian on kulunut vuosi siitä, kun aloitin työmatkan kulkemisen kävellen. Matka on tullut hyvin tutuksi, niin pienet oikopolut kuin asvaltin murtumat. Asvaltin läpi kyllä kasvaa vaikka mitä, tänään huomasin kohdan, josta puski jotain melkoisen voimallista.

Tien reunaan oli myös sakannut perhonen, jota en tunnistanut. Sen siivessä näytti olevan numero 8, mutta luultavasti se oli vain kaksi ympyrää... Tai sitten saman joukkueen muut perhoset olivat selvinneet lennosta paremmin.

Nyt kun olen käyttänyt uusia lenkkareitani muutamia kertoja, olen tullut siihen tulokseen, ettei minulla koskaan aiemmin ole ollut hyviä lenkkareita. Nämä aivan siivittävät askeliani, eikä varpaissa tunnu puutumista, tai jalkapohjissa väsymistä. Pitäisi taas uskaltautua laittamaan Meindlit jalkaan, voi olla ne tuntuvat pitkän tauon jälkeen taas kovilta ja raskailta. 

Päivän kävelycountryksi valitsin soittolistani loppupään kappaleen, joka harvemmin ehtii tulla soitetuksi. Tänään olin niin rohkelikko, että laitoin kappaleet satunnaiseen järjestykseen. Se kyllä hieman häiritsi kävelyäni, joten palaan huomenna normijärjestykseen. Kappaleen esittää Blake Shelton yhdessä Ashley Monroen kanssa.