28. kävelypäivä Ferreirosista Hospital de la Cruziin 21 km

Teksti on  kirjoitettu  eilen , mutta julkaisuun  nettiyhteys  ei riittänyt.

Tänään me kävelimme aamusta asti eri matkaa aivan tarkoituksella. Ei sen takia, että systerin naama kyllästyttäisi, tai olisimme riidoissa. Päätimme vain kokeilla erillistaaperrusta ennen kuin matka loppuu. Pistin majoituksen oven kiinni takanani tasan seitsemältä, pienenevä kuu oli korkealla taivaalla ja odotin uudenlaista kävelypäivää, kun olisinkin yksin alusta saakka.

Erilainen päivästä tulikin. Aamulla kohtasin ensimmäisten kilometrien aikana vain muutaman irtokoiran lauman, ne hiukan haukahtelivat minulle ja menivät menojaan. Aamu ei ollut niin sumuinen kuin edellinen, varmaankin korkeuseron vuoksi, mutta todella autiota olI.  Juuri kun olin hieman nyrpistellyt nenääni edellisenä päivänä lisääntyneelle väkimäärälle, sain olla nyt aivan yksin. Pian alkoi tuntua siltä, että olin jäänyt tai jopa jätetty yksin. Edes kissoja ei näkynyt, mutta mustarastaita sentään. 

Noin kolmen kilometrin kävelyn jälkeen näin yhden miehen ottamassa valokuvia reppu selässään ja toivoimme hyvät huomenet, kun ohitin hänet siirtyessäni metsäpolkuosuudelle. Pian tuntuikin oudolta, kun miestä ei näkynyt,  en osannut päättää oliko se hyvä vai huono. Muutenkin vilkuilIn ympärilleni tavallista enemmän, vaikkei mitään pelottavaa tai epäilyttävää todellakaan näkynyt eikä kuulunut. Mieli tekee helposti kepposet, kun onkin yksin vieraassa metsässä. Tai ylipäätänsä yksin, kun on tottunut ainakin yhden ihmisen seuraan. 

Tulin Portomarinin kaupungin reunalla,  mutta sen tiesi vain tienviitoista,  koko kaupunki oli sumun peitossa. Juuri ja juuri erotin, että minun on ylitettävä joko leveä joki tai järven lahti pitkää siltaa pitkin, vesi alla oli aivan seisovaa ja tyyntä.  Sillalle astuessani en erottanut sen toista päätä. Muutamia autoja sentään oli jo liikkeellä, joten aiempi ugudibuu-tunne meni ohitse,  en ollut yksin maailmassa. Portomarin on harvoja kaupunkeja, joita caminoreitti vain viistää, muttei varsinaisesti mene kaupungin halki, yleensä reitti menee joka kylän tai pikkukaupungin pääaukion kautta. 

Kun kaupungin reunaan asti olin tullut aivan yksin, jouduin Portomarinin laidalla peregrinoaaltoon mukaan. Juuri kanssani yhtä aikaa reitille lähti erikokoisia porukoita, oli suurta ryhmää, oli pareittain kulkevia, muttei juurikaan yksin liikkuvia. Väkimäärä hajosi heti ensimmäiseen pitkään nousuun, jossa pääsi pois sumusta takaisin kirkkaaseen ilmaan. Minun olisi ollut viisasta poiketa kaupunkiin kahville ja nostamaan käteistä, mutta posotin menemään toivoen ainakin baarin osuvan pian kohdalle. 

Niinhän ei yleensä silloin juuri käy, on vain tietä, mäkeä ylös ja alas, ei baaria, ei pikkukaupunkia tai kylää. Yhden onnettomuuden ohitse kävelin,  ilmeisesti traktori ja henkilöauto olivat törmänneet, tai auto oli väistänyt metsään,  se oli pitkällä pöpelikössä. Auttajia tai ainakin pällistelijöitä oli runsaasti paikalla. 

Siitä tulikin mieleeni,  että moni peregrino kävelee aika huolettomasti isojen teiden ylitse, kun reitti ylittää autotien,  eivät katso molempiin suuntiin ja ylittävät vinosti tarpeettoman pitkältä matkalta mutkaisissa ja mäkisissä paikoissa. Teillä näkee myös useita peregrinoja rinnakkain, vaikka liikennettäkIn olisi. Oman turvallisuutensa vuoksi kannattaa aina katsoa ja kuunnella muuta liikennettä, kävelijänä on aina alakynnessä muuta liikennettä vastaan. Polkuosuuksilla kulkevat pyöräperegrinot kyllä ilmoittavat tulostaan kellonkilahduksella tai huudahduksella, eivätkä aja liian kovaa. Paikalliset pyöräilijät spandexeissaan sen sijaan ovat välillä tulleet sunnuntailenkeillään melko kovaa sekä ohitse, että vastaan ilman, että tekevät itsestään tarpeeksi melua. 

Liikennevalistusosion jälkeen voin palata päivän, tai oikeastaan viime viikkojen teemaan, kävelyyn. Taapersin tänään kaikkiaan 16 km ennen kuin pidin tauon. Olin siinä vaiheessa juuri päivän kulkija-aallon korkeimmassa kohdassa, ensimmäiseen kohdalleni tulleeseen baariin olivat kaikki muutkin pysähtyneet ja meno oli kuin turkkilaisilla markkinoilla. Olen yleensä pitänyt espanjalaisten baarien tunnelmasta todella paljon. Ne ovat turvasatamia niin paikallisille kuin meille peregrinoillekin. Ehkä se vaihe caminolla on nyt ohitse, tämä oli jo toinen baari Sarrian jälkeen, jossa ei ollut miellyttävä pysähtyä. Kumpikaan näistä baareista ei ollut tavallinen kylän keskus,  vaan vain peregrinoja varten. Meidän vikamme, että sellaisia paikkoja on, mutta silti tuntui jotenkin kolholta,  kun tiskin takana oli todella tympääntyneitä ihmisiä töissä. Oli epäsiistiä ja meluisaa (taas meidän kulkijoiden vika). En viipynyt kauan. 

Viimeinen viitonen oli jälleen kerran itseään pitempi. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa Galician maakunnan kilometripylväät Santiago de Compostelaan näyttivät 80 km. Kylän nimi on Hospital de la Cruz. Sisareni rinkka oli toimitettu kylän pensioniIn.  Täällä on myös albergue, joka on entisessä koulussa.  Kävin hakemassa sieltä päivän toisen leiman. Emäntä kyseli huolestuneena onko pensionissa paljon väkeä. Vakuutin, ettei ole. Alberguessakin näytti hiljaiselta. 

Sisareni saapui jonkun verran minun jälkeeni ja samanlaiset ugudibuu-tunnelmat hänelläkin oli aamulla ollut yksin kulkiessaan. Hän oli poikennut PortomariniIn kahville ja jäänyt osumatta suurimpaan peregrinoaaltoon.  Nyt olemme lämmitelleet peittojen alla, kuinkas muuten. Huoneessa on kerrankin patteri, jota voimme itse säätää. Oma kylppäriä ei ole, muttei kyllä ketään jakamassa yhteistäkään. 

Netti toimii whatsappviestien verran huoneessa ja hieman paremmin baarissa, joten menemme sinne pian kokeilemaan saanko postauksen ilmoille, vai jääkö huomiseen.  Kuvat ainakin tuntuivat latautuvan niin huonosti,  että ne jäänevät huomiseen. Silloin on taas edessä vakio matka,  20 km. Yhdessä mennään taas, eipä se yksin kulkeminen mitenkään erityisen hauskaa ollut.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Päivän iloksi soitan Jerrod Niemannin kappaleen Lover, Lover.

26. kävelypäivä Fonfriasta Pintíniin 21 km

Olin aivan oikeassa, Galiciassa ei koskaan sada! Jo toinen kuiva päivä peräkkäin on ylellisyyttä, josta emme olekaan tainneet päästä tällä reissulla aiemmin nauttimaan. Lähdimme aamulla tasan seitsemältä liikkeelle, juuri pienenemään lähtenyt kuu loisti kirkkaana taivaalla ja oli kirpeän viileää. Olimme muutamassa askeleessa ulkona Fonfrian kylästä,  reitti oli aluksi tien sivussa ja vei sitten rinteille kauemmas tiestä. Olimme noin 900 metrin korkeudessa ja alapuoliset laaksot olivat pilvien peitossa. 

Caminopolku oli tänään suurimmaksi osaksi oikein hyväkuntoista, vain päivän varsinainen nousu oli vastaamme virtaavaa spontaanipuroa ja kivikkoa. Kävimme välillä 600 metrissä ja kiipesimme uudelleen 900 metriin. Hyvin näki korkeuseron vaikutuksen kevään vaiheeseen, siihen miten paljon puissa oli lehtiä ja mitä kukkia oli nähtävillä. 

Reitti kulki monen maatilan läpi tai pienen, muutamasta maatilasta muodostuvan kylän halki. Näimme sisälle talleihin ja navettoihin ja saimme haisteltavaksemme kunnon maalaishajuja samalla, kun väistelimme tuoreita lantakasoja tiellä. Leppoisalta näyttävää elämää viettäviä koiria ja kissoja näkyi paljon, eräskin vahtikoira oikein haukkui navatassa pitkällään, eikä kovin pontevasti. Kanoja, kukkoja ja pikkuisia kananpoikia kuljeskeli pihapiirin läpi menneellä caminoreitillä. Tällaisessa ympäristössä reitti ei aiemmin vielä ollutkaan kulkenut. 

Kun aloimme lähestyä päivän määränpäätä laskeuduimme alas pilvikerrokseen, ilma viileni selvästi, enkä osannut päätellä oliko sää sumuinen, vai olimmeko vielä pilvessä. Päivä meni kahdella tauolla, sillä ensimmäinen baari, josta toivoimme saavamme aamukahvia, ei ollut auki kahdeksalta. Vasta melkein 9 km kävelyn jälkeen olivat baarit auki tullessamme pieneen kaupunkiin. Sen jälkeen olimme taas tauotta seuraavat 10 km, mikä tuntui kyllä jaloissa, kun reitti sisälsi melko paljon kiipeämistä ja laskeutumista.  

Tulimme yhden jälkeen perille Pintíniin kävelyämme noin 21 km. Otimme siistin pension-huoneen. Sen yhteydessä on baari ja ravintola. Ilmeisesti kylässä ei muutaman maalaistalon lisäksi olekaan mitään muuta. Viimeiset kilometrit pilvessä saivat meidät palelemaan todella paljon, joten lämmittely peittojen alla oli tarpeen. Nyt ei enää palele ja tunnin kuluttua voimme mennä päivälliselle. 

Huomenna ohitamme viimeisen suositun caminon aloituspaikan, Sarrian kaupungin. Sen jälkeen viimeinen sata kilometriä rikkoutuu ja sen verran peregrinojen täytyy vähintään kävellä saadakseen perillä todistuksen caminon suorittamisesta. Leimoja täytyy olla vähintään kaksi päivässä, kun tähän asti yksi päivässä on riittänyt. Olemme kyllä ottaneet pari kolme leimaa päivittäin jo pitemmän aikaa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tämä kävely on vähän kuin pastantekeminen, juuri kun se alkaa sujua taikina loppuu. Mutta ei ajatella sitä vielä tänään, kuunnellaan kuinka Easton Corbin kertoo kuinka hän on A Little More Country Than That, mikä meinaa sitä, että hän kehuu itseään ihan estoitta, kuten Pohjanmaallakin tehdään. Tämän olisi Rehupiikles voinut laulaa suomeksi. 

Blueskaavalla jälleen - tehtiin kävelyretki kahteen kertaan

Sää vaihteli Azorien saariin kuuluvalla Sao Miguelilla nopeammin kuin ehti sanoa cavok (ceiling and visibility ok). Halusimme käydä yhdellä saaren korkeimmista huipuista, Serra Devassa-nimisellä kävelyreitillä. Siellä luvattiin olevan kraaterijärvi, joka olisi näkemisen arvoinen. Matkaa Ponta Delgadasta oli noin 30 km reitin alkuun ja olimme käyneet seudulla jo ensimmäisellä ajeluretkellä saaren länsiosassa. 

Ensimmäinen yritys huipulle oli perjantaina, jolloin sää oli epävakaisen oloinen jo alusta asti. Toivoimme kuitenkin selkenemistä ja lähdimme liikkeelle pienen aamuisen kaupunkikävelyn jälkeen. Kammenpyörittäjä oli löytänyt kauppahallin kuvausreissuillaan ja minäkin halusin päästä näkemään sen. Halli sijaitsi noin vartin kävelymatkan päässä ja aamuruuhkaisilla kaduilla saattoi nähdä, milloin lähestyimme hallia, kun vastaantulevilla alkoi olla erinäisiä ostoskasseja kädet täynnä. 

Hallissa oli keskellä suuri vihannes- ja hedelmäosasto ja reunoilla erilliset kala- ja lihaosastot. Väkeä oli perjantaiaamuna ennen yhdeksää melko paljon, muttei mitenkään tungokseksi asti. Olimme jo marketeissa huomioineet, mitä paikallista on saatavilla, mutta hallissa valikoimaa oli vielä paljon enemmän. 

Marketissa rypäleitä olisi pitänyt ostaa kilon satseina, hallissa onnistui pienten terttujen valinta ja ostimmekin pieniä tummia rypäleitä välipalaksi. Samoin hankimme muutamia paikallisia banaaneja, sekä meille aiemmin tuntemattoman annoonan ja yhden azorilaisen ananaksen. 

Lihaosasto oli vaikuttavan näköinen, monta kauppiasta möi hienonnäköisiä lihoja, etupäässä nautaa ja possua. Koko saarella emme nähneet yhden yhtä lammasta, mutten sano, etteikö niitäkin Sao Miguelilla olisi. Kalaosasto oli lievä pettymys. Suuria mustekaloja näimme ja tonnikalaa, sekä meille tuntemattomia suuria valkoisia kaloja. Mutta äyriäispuolta ja simpukoita oli hyvin vähän. Emme tienneet eikö niiden aika ollut juuri nyt, vai eikö niitä ylipäätään ole tarjolla siellä suunnalla maailmaa, vaikka merta riittääkin ympärillä. 

Hallireissun jälkeen hyppäsimme pököttiin ja ajoimme sisämaahan. Tuolloin osuimme aiemmin mainitun hylätyn hotellin pihaan. Emme vielä tienneet, että seuraavan mutkan takana oli ruuhkaisa näköalapaikka ja hotellin ympäristö näytti sumussa hyvin aavemaiselta. Minä olen tunnetusti vellihousu, enkä halunnut mennä hotellin sisälle. Kammenpyörittäjä kurkkasi vähän aulaan, muttei lähtenyt sen sisemmäksi, koska alahuuleni väpätti huolesta pihalla. Uskalsin kuitenkin mennä avoimen aulan läpi hotellin toiselle puolelle, josta avautui upeat maisemat, sen minkä matalalta pilveltä näki. 

Löysin hotellin nimen Hotel Monte Palace pienellä googlettelulla ja siitä löytyi paljon erilaisia Youtube-pätkiä ja kuten arvelimme, ilmasto-olosuhteet näyttivät olleen suurin syy sen hylkäämiseen.

  

Sää ei näyttänyt kovin kaksiselta, muttei kuitenkaan satanut, joten etenimme suunnitelmamme mukaan. Lähdimme kävelyreitille, jonka pituudeksi oli kerrottu 4,4 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2 tuntia. Profiililtaan reitti olisi aluksi nousuvoittoinen, sitten tasaista ja paluu toista reittiä hieman loivemmalla laskulla. Polku lähti heti loivasti nousuun pienten harjujen välistä ja oli paikoittain sadeveden voimakkaasti uurtamaa. Tästä reitistä erityisesti varoitettiin sään suhteen ja olimmekin heti varuillamme, ettemme joutuisi liian huonoon keliin. 

ruksi merkissä kertoi, ettei tuonne suuntaan

Käveltyämme vartin verran tulimme aukealla paikalle, jossa tuuli tuntui yltyvän aivan yhtäkkisesti ja sen mukana meni vaakaan vettä, josta emme olleet varmoja oliko se varsinaisesti sadetta vai pilvien pohjissa olevaa kosteutta. Vedimme sadetakit yllemme ja jatkoimme matkaa. Edessä oleva huippu oli välillä nopeasti liikkuvien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi reikiä pilvessä, mikä antoi toivoa sään paranemisesta. Kuljimme melko jyrkästi nousevaa polkua yhä ylemmäs noin puolen tunnin ajan. Polku oli hyvin merkitty, joten siltä eksyminen ei ollut vaarana tässä vaiheessa. Kosteutta oli ilmassa ainakin 100 %:n verran ja tuuli erittäin kova. Kun tulimme reitin siihen kohtaan, jossa olisi pitänyt näkyä kraaterijärvi kaukana alhaalla, emme nähneet sitä kuin vilaukselta, kun pilvet kiitivät alapuolella ja paljastivat järven hetkeksi. Polku vei yhä ylemmäs harjanteelle, emmekä nähneet huippua lainkaan. 

tämä merkki tarkoitti oikeaa suuntaa

Siinä vaiheessa minulla meni pupu pöksyyn, kun olisi pitänyt lähteä yhä kapenevaa polkua harjannetta pitkin, kohti pilveen katoavaa huippua kovassa tuulessa ja muutaman metrin näkyvyydessä. Ehdin juuri sanoa Kammenpyörittäjälle, että tuonne en taida uskaltaa lähteä, koska ei näe kuinka syvät pudotukset polun molemmin puolin on. Hän ei tainnut kuulla minua siinä puhurissa, mutta hän kääntyi puoleeni ja sanoi, että nyt kyllä käännytään takaisin. 

sinne se polku katosi

Helpotuksesta huokaisten olin täsmälleen samaa mieltä ja lähdimme laskeutumaan rinteeseen tehtyä möykkelikköistä polkua takaisin. Onneksi ei ollut kovin liukasta kuitenkaan, emmekä ottaneet perstuntumaa maastoon. 

Reilun tunnin kävelyn jälkeen olimme taas autolla, parkkipaikalla ei satanut lainkaan, joten arvelimme olleemme niin tukevasti pilven sisällä, ettemme olleet varsinaisesti sateessa. Olimme jonkun verran märkiä muutoin kuin sadetakkia alta, muttemme kylmissämme. Kävimme ennen paluumatkaa vielä katsomassa pienen matalammalla olevan järven, jonka oli tien toisella puolella. Jäi hieman kaihertamaan mieltä, ettei kävelyretki onnistunut kunnolla ja päätimme yrittää uudelleen seuraavana, viimeisenä mahdollisena päivänä.

Uusintayritys lauantaina oli alkuvaiheissaan melko samanlainen. Kiersimme saaren länsipään mutkaisen ja mäkisen tien kautta aloituspaikkaan nähden tullessamme länsirannikon pienet kaupungit ja kylät. Nyt sää oli hieman paremmalta vaikuttava, huippu näkyi kokonaan lähtiessämme liikkeelle samasta paikasta, kuin edellisenä päivänä. Meidän edellämme reitille lähti toinen pariskunta, edellisenä päivänä emme nähneet ketään muita. 

Nyt ei tuullut niin kovasti ja saimme hyvän alun reitille. Tuttua polkua kiipesimme kohti huippua ja näimme melkein korkeimmalta kohdalta järven, joka edellisenä päivänä oli vain vilahtanut pilvien välistä. 

Nousu ei tuntunut lainkaan niin jyrkältä ja pitkältä nyt, kun sen teki toiseen kertaan. Puolessa tunnissa saavuimme sille kohtaa, mistä edelliskerralla käännyimme takaisin. Polku olikin puoliksi rinteen suojassa, eikä meidän olisi tarvinut uskaltautua kuin korkeintaan 50 metriä kulkea vaikka kyyryssä, että olisimme päässeet suojaiseen kohtaan ja reitti olisi alkanut laskeutua. Kun sitä ei pilven keskellä nähnyt lainkaan, ei uskallus riittänyt. 

ei se niin vaarallinen paikka ollutkaan

Menimme iloisin mielin senkin kohdan. Kammenpyörittäjä otti kuvia eri suuntiin ja hyvä, että ottikin, sillä parissa minuutissa pilvi peitti näkymät ja sade alkoi piiskata meitä. 

Taas sadetakit vaan päälle ja jatkoimme matkaa, sillä olimme ohittaneet korkeimman kohdan ja menimme jo alamäkeen. Polku oli useassa kohtaa uurtunut melkein metrin syviin kraatereihin ja meidän oli loikattava uurrosten ylitse. Niissä kohtaa minun oli laitettava neliveto päälle ja Kammenpyörittäjän kiskaistava minut ylitse toiselle puolelle, sillä olen arka hyppäämään. Samalla metodilla näytti edellämme kulkeva pariskuntakin menevän. He jäivät odottamaan siksi aikaa, että minäkin olin polun kulkukelpoisella osuudella taas, mikä oli huolehtivaista.

Jatkoimme lähes yhtämatkaa alas rinnettä aina järven rantaan asti. Siellä oli merkillinen kivimökki ja veteen menevä laiturinpohja tai joku muu rakennelma, jolle emme keksineet tarkoitusta. Mökki oli upeasti sammalten ja kasvien peitossa ja jotenkin jopa aavemaisen oloinen. 

Tähän kohtaan reittiä pääsi myös kapeaa tietä pitkin vuoren toiselta puolelta, olimme käyneet vain alle kilometrin päässä alkuviikon retkellä. Nyt jatkoimme polkua pitkin kohti reittimme alkupistettä. Tämä reitti ei sovi huonojalkaisille, sillä sadeveden tekoset tekivät polusta paikoin hyvinkin hankalan kulkea, kun puolta täytyi kaiken aikaa vaihtaa ja hyppiä kiveltä toiselle. Mutta minun tasapainolleni se vielä soveltui hyvin. 

Viimeisen kilometrin kuljimme jälleen tuttua reittiä, kun ympyräreitti sulkeutui ja näimme kohtuullisessa säässä, miten jyrkästi polku nousikaan korkeimpaan kohtaan. Jyrkkää osuutta on aina helpompi nousta kuin laskeutua, vaikka pulssi olisikin eri mieltä. 

Koko reitin kulkemiseen meni noin pari tuntia, sillä pysähtelimme katsomaan maisemia ja ottamaan kuvia tavallistakin enemmän. Olimme todella iloisia, että saimme reitin käytyä kokonaan ja tyytyväisiä, ettemme edellispäivänä saattaneet itseämme typerästi vaaraan. Mitä ei näe, ei kannata sohaista, ettei käy hullusti.

Jos olisin kuunnellut kävellessäni musiikkia, se olisi voinut olla tämä metka kappale, jonka Joe Nichols esittää. Sen nimi on ytimekkäästi Yeah ja se kertoo, mitä kaikkea ihminen tekeekään miellyttääkseen uutta tuttavuutta, jopa kuuntelee hipahtavaa musiikkia. Arvostan kovasti karaokehtavaa videota, vaikken eläissäni ole laulanut karaokea, edes yksin pimeässä.