Kohta neljä vuotta

Pian on melkein neljä vuotta siitä, kun aloin kävellä. Siis ihan kävelemällä kävellä, eikä vain siirtyä lyhyitä matkoja paikasta toiseen omin jaloin. Tuolloin 10.9.2014 olin niinkin rohkea, että kävelin töistä kotiin yövuoron jälkeen, tunsin itseni oikein sankariksi ja voittajaksi ja sen lisäksi jalkapohjani olivat tulessa. Työmatkani oli tuolloin hieman lyhyempi, sen aikaista reittiä ei pääse enää kulkemaan. Silloin matka oli noin 8,5 km, nyt se on noin 10 km. Siitä päivästä alkoi muotoutua ihan oikea suunnitelma kävellä camino. Päätin jo päivänkin, jona olisin perillä, sillä minulla on usein taipumus mennä perä edellä puuhun. 

Tuona syksynä päätin, että kun täytän 50, tulen perille Santiago de Compostelaan ja niin tulinkin. Tuona syksynä päätin, että pidän vuorotteluvapaata ja niin pidinkin. Olin yksi niitä onnekkaita, jotka ehtivät vielä saada 360 päivän mittaisen vapaan ja aloitin vapaani tammikuun lopulla 2016. 

Sitä ennen ehdin päättää, että lähden caminolle yksin, sillä Antti ei osoittanut kiinnostusta asiaan, hänestä kävely on tylsää, koska polkupyörä. Ihan hyvä perustelu, en voi väittää vastaan. Ehdin kyllä muuttaa mielenikin ja reilua vuotta ennen lähtöä olinkin sopinut lähteväni matkaan sisareni kanssa. Se oli hyvä päätös. 

Ennen vuorotteluvapaani alkua kävelin työmatkan lukemattomia kertoja, tai ei ehkä ihan lukemattomia, mutta niin monta kertaa, että 770 km tuli täyteen. Halusin taapertaa ainakin sen verran, kuin tulisin Espanjassakin kävelemään. Alun sankaruuden tunne ehti haihtua moneen kertaan ja tie tulla tutuksi. Kävelin vaihtelevan määrän viikossa, riippuen työvuoroista ja siitä kuinka kiire olisi työvuoron jälkeen. Kun päivät ensin lyhenivät syksyä ja talvea kohden, kävely hieman väheni lisääntyen sitten taas kevään koittaessa. Joinakin viikkoina kävelin 70 km ja olin siirtynyt sekalaisista huonoista lenkkareista oikeisiin vaelluskenkiin, rakkaisiin meikkuihini. 10 km ei ollut enää matka eikä mikään muuten kuin ajallisesti. Eihän se kauhean järkevää ajankäyttöä ollut, että työmatkoihin meni melkein 4 tuntia päivässä, mutta silti kävelin. Halusin saada mahdollisimman monta kilometriä alle ennen caminoa. 

meikut ja minä

Sitten tuli se camino, hieno matka ei vain Espanjaan, pyhiinvaellusreitille, vaan myös sisaruuteen ja omaan itseeni. Se matka ei ole päättynyt vieläkään, en soisi sen päättyvänkään. Olin skeptinen aikaisemmin jonkun sanoessa, että camino muuttaa ihmistä, mutta muutti se ainakin minua. Ei minusta tullut parasta ihmistä, eikä vikani sulaneet Mesetan mutaan, mutta tuli minusta vähän erilainen ihminen ja toivoakseni pikkuisen parempi. 

Ensimmäisen caminon jälkeen tuntui noin kaksi päivää, että tämä on tässä. Ei enää koskaan. Tämä on niin nähty. Sitten aloin jo miettiä miten saisin Antin suostumaan caminolle ja minne menisin seuraavaksi. Samana kesänä olin vielä sisareni kanssa jaloittelemassa Englannissa ja se oli toinen luku uudeksi elvytettyä sisaruuttamme, hieno kappale Dorsetin pusikoita ja Dinosaurusrannikkoa. 

vielä yksi mansikka

Antti saattoi jo jonain heikkona hetkenään luvata lähteä kanssani jonkunlaiselle kävelylle, sen seurauksena hänkin hankki kunnon vaelluskengät entisten oltua jo lähinnä kaatopaikkakamaa. Rinkan ostoon asti emme päässeet, tällä erää hän on tilassa denial, "en kai minä oikeasti ole luvannut". Hyväksyn senkin, koska caminonhan piti tehdä minusta ainakin pikkuisen parempi ihminen. 

En ole kevään 2016 jälkeen ollut caminolla kuin unissani ja haaveissani, mutta aion sinne vielä. Viimeistään ja todennäköisesti juuri keväällä 2021. Siihen on nyt aikaa noin 950 päivää. Se on hyvä aika harjoitella, eikö olekin? En ole muutenkaan kävellyt enempiä ellei lomareissujen pitkiä kaupunkipäiviä oteta lukuun. 

varuskuntapaikkakunnilla yleinen näky

Aloitin harjoittelun viime viikolla. Jälleen kerran laitoin meikut jalkaani ja työpaikan oven kiinni viime tiistaina kello 08.10. Sää oli ollut tuntia aikaisemmin todella sumuinen, tymä kuten meillä sanotaan. Sumu alkoi hälvetä ja maisemat palata paikalleen. Ilma oli noin 3-4 asteista, juuri sellaista kuin se oli aamuisin caminolla huhtikuussa 2016. Silloin olisin halunnut enemmän lämpöä, mutta nyt tiedän sellaisen sään sopivan minulle parhaiten. 

Laitoin Spotifysta caminocountryt soimaan. Soittolistani on paisunut moneen sataan kappaleeseen, jota aloitan kuunnella aina alusta, enkä yleensä ehdi noin kymmentä kappaletta pitemmälle. Nyt ehdin, sillä kävelin hieman tavallista pitempää reittiä kotiin, vähän eksyinkin. Ihan totta, tuolla matkalla en muistanutkaan enää, miten eräs metsäosuus menee, sillä polkuja risteilee sikin sokin ja olen kävellyt siellä viimeksi talvella ennen caminoa. Kävelin matkaa 2h 15 minuuttia, mikä on surkea aika, jos ajasta on kiinnostunut. Olin väsynyt ja nälkäinen ja sääkin oli lämmennyt niin paljon, että minulla oli kuuma. Mutta olin iloinen. Jalkani tottelevat minua, kenkäni toimivat, ajatukseni lensivät kävellessäni ja tyhjänpäiväistä countrya hyräillessäni. Varoin kyllä, ettei kukaan kuule, kuinka kuulokkeet päässä inisin olemattomin laulutaidoin. 

hyvät somehanskat Decathlonista

Tästä lähtien päivittelen taas CampaCaminoon kävelyjuttuja ja muita ajatuksiani. Lue jos jaksat. 

Päivän kävelycountryksi suosittelen tämän hetkistä suosikkikappalettani Drunk Girl, jonka esittää Chris Janson. Se ei ole kevyt eikä tyhjänpäiväinen, se on vakava. 

Elonmerkki ja uudet kengät

CampaCaminossa on ollut hieman hiljaisempaa viime kuukaudet. Vuorotteluvapaani loppukuukaudet menivät sellaista haipakkaa, että ne ovat jo hieman puuroutuneet päässäni. Laukkasin erilaisissa blogitapahtumissa CampaSimpukan tiimoilta ja stressasin työpaluuta niin, että pääsin normaaliin vuorokausirytmiini, nukkumaan viimeistään yhdeksältä eikä unta ollut enää viiden jälkeen saatavilla.

Talvi on ollut melkoisen laimea, ei kovia pakkasia pitkiä aikoja, ei paljon lunta. Vielä 10 vuotta sitten olisin pitänyt tällaista talvea surkeana, mutta nykyään se on oikein mieleeni. Mitä vähemmän lunta, sitä parempi. Tosin vähälumisuus ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla jäistä ja liukasta. Sitä on kyllä ollut. Niinpä käveleminen on jäänyt aika vähiin. Tähän perään muita tekosyitä pitkä liuta. 

Nyt alkaa kuitenkin olla se vaihe vuodesta, jolloin valoisuus on lisääntynyt merkittävästi ja teiden posket sen verran sulaneet, että työmatkaakin voi pian alkaa kävellä sekä valoisassa, että ilman jäisiä vaaranpaikkoja. Käytän kyllä meikuissani nastoja, mutta osa työmatkasta on niin vaarallinen talviaikaan, etten halua ottaa riskejä jäädä auton alle. 

Meikuista päästäänkin varsinaiseen asiaan. Nimittäin meikkuihin. Nuo syksyllä 2014 ostamani kengät ovat olleet aivan ihanat. Ostin ne Partioaitasta ja olin kyllä täydellisen tietämätön, millaiset minun kannattaisi ostaa ja ennen kaikkea minkä kokoiset kengät tarvitsisin. Totuttelin kenkiin ennen caminoa noin yhden caminon verran ja ensimmäinen satanen oli kyllä ikimuistoinen. Olin melko varma, ettei koko hommasta tule yhtään mitään. Mutta tuli ja hyvä tulikin. Kävelin Meindleilla caminon viime keväänä ja sen lisäksi reilun viikon Dorsetin jaloittelun elokuussa. Sen lisäksi meikut ovat jalassani aina, kun vain viitsin sitoa nauhat kiinni. Jos olen sitäkin laiskempi, sujautan UGGit jalkaani. Niin hieno lady minä olen. 

Jo caminolla tulin siihen tulokseen, että kenkäni olisivat voineet olla puoli numeroa isommat. Tykkäsin käyttää aika paksuja villasukkia kengässä ja pitkillä laskuosuuksilla, joita caminolla riitti, varpaat olivat hiukkasen liian tiukkaan kenkien kärjissä. Pärjäsin kuitenkin ihan hyvin ja caminon jälkeen kengät saivat hyvän pedikyyrin ja vahauksen. 

Muutama kuukausi sitten huomasin, että vasemman kengän sisäsyrjässä näkyy aika selkeä vekki nahassa juuri siinä kohdassa missä kenkä taipuu tuhansissa ja tuhansissa askelissa käytön myötä. Tiirailin sitä läheltä ja hyvässä valossa ja minusta se näytti pieneltä murtumalta. Kävin sitten suutarilla käyttämässä kenkiä ja tutkimme niitä yhdessä tovin. Kyllä, kengässä on nahassa murtuma ja itseasiassa toisessa kengässä on myös, se on vielä vähän pienempi tässä vaiheessa. Suutari oli sitä mieltä, ettei hän voi tehdä kengälle mitään. Sitä ei voi ommella, koska eri kerrokset saisivat siinä neulanpistoja, eikä siihen mitään muutakaan oikein voi taikinoida. Syy murtumaan on yksinkertainen: kenkäni ovat olleet liian vähällä rasvauksella.

Nyyh, olen itseeni oikein pettynyt. Luulin, että olen hoitanut kenkiä tarpeeksi, rasvannut monet kerrat ja kuivannut kunnolla. Luultavasti se caminon moniviikkoinen päivittäinen pinnan kertakaikkinen kastuminen ja kuraantuminen ovat olleet se, mikä aiheutti nahan väsymisen. Varsinaista reikää kengässä ei ole, mutta en lähtisi enää niillä pitkälle matkalle. Caminon aikana meillä ei ollut rasvaamiseen oikein mahdollisuutta, hyvä kun kengät olivat aamuksi pinnastaan kuivaneet. Mutta olisi silti pitänyt hoitaa paremmin, sen minkä olisi voinut. Kuraa oli usein aika hankala saada kengistä pois, ei sitä viitsinyt hostellien kylppäreissä sotkea mutaisten kenkien kanssa ja albergueissa kengät piti usein jättää ovenpielen kenkähyllyyn ja toivoa parasta. 

Suutarilla käynnin jälkeen menin suoraan Partioaittaan ja sanoin, että tarvitsen uudet meikut. Ja tällä kertaa puoli numeroa isommat. Myyjäkin tarkasteli vanhoja kenkiäni ja oli samaa mieltä suutarin kanssa, murtuma on sellainen ja sellaisessa paikassa, että tavallisessa arkikäytössä niillä kävelee kyllä vaikka 10 vuotta, mutta oikealle vaellukselle ei kannata lähteä, jos haluaa pitää jalkansa kuivina. Ymmärrän tietysti sen, että myyjä mielellään myy, mutta kyllähän tuon itsekin ymmärtää. Caminon tapaisella matkalla kengät ovat aivan ykkösasia mitä tulee varusteisiin ja kenkiin täytyy voida luottaa. Toisaalta kenkieni pitää voida luottaa minuun, kyllä ne kestävät pitempään, jos hoidan niitä kunnolla. Sen nyt lupaan itselleni ja Meikku II:lle, I won't let you down!

Seuraava vaihe on suojata kengät ennen käyttöönottoa. Kunnon suihkutus suoja-aineella, vuorokauden kuivatus ja sitten oikein ylenpalttinen rasvaus, joka vie kengistä nupukkimaisen pinnan, mutta on välttämätöntä. Sitten vaan kävelemään. Mielenkiintoista nähdä onko prosessi samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en ollut lainkaan tottunut kävelemään vaelluskengillä. Vai pääsevätkö nilkkani nyt helpommalla? Palaan asiaan, kun kokemuksia kertyy. 

Musiikkimakuni ei ole parantunut, kuuntelen edelleen roskacountrya. Minulla on pitkä lista kappaleita, joita en ole linkannut tänne. Yksi tämänhetkinen suosikkini on Keith Urbanin Blue ain't your color. Kuulin tämän kappaleen ruoanlaiton lomassa joitakin aikoja sitten ja olin ensin vähän, että mikä tuo tyyppi on neuvomaan ketään naista värivalinnoissa, mutta kyse olikin muusta. Katsoin videon kappaleesta vasta nyt tämän postauksen kirjoittamisen yhteydessä. Onpa se ärsyttävä! Ja tuo Keith voisi todellakin jo vaihtaa hiustyyliä. Oletteko samaa mieltä? 

Hankintoja edessä ja takana

Viime viikon suuri (koon 45) kävelyaiheinen hankinta olivat Meindlit Antille. Hän ei kutsune niitä Meikuikseen kuten minä omiani. Luotettava Partioaitta oli ostopaikkana taaskin. Ensin uusi onnellinen omistaja istui pari iltaa sohvalla kengät jalassaan ja käveli joustavin askelin ympäri taloa, muttei mennyt vielä ulos. Sitten minä sain kunnian rasvata kengät ensimmäistä kertaa ja kylläpä minä rasvasinkin. Onneksi nahkabalsami tuoksuukin niin hyvälle ja hoitaa samalla kuivat kädet, ettei minua todellakaan tarvinnut tähän toimeen pakottaa. Eilen Antti nauhoittikin kengät jo, juuri siten kuin pitääkin, symmetrisesti, siten kuin minä en osaa. Nyt kengillä voisi mennä jo uloskin, jos vain raskisi. Vanhat vaelluskengät, mitähän merkkiä ne olivatkaan, päätyvät roskikseen ennen seuraavaa tyhjennystä. 

Tulossa on toinen tärkeä hankinta, jota varten on jo selattu verkkosivuja ja mietitty ominaisuuksia. Kyseessä on tietysti rinkka. Minunkin tekisi mieleni hankkia pienempi rinkka, mutta oikeasti en kyllä tarvitse toista, sillä Deuterini on aivan loistava ja vielä kivan värinenkin. Ensi viikon Keski-Euroopan reissulla päässemme retkeilyalan liikkeisiin ja matkalaukuissa on tyhjän rinkan verran tilaa. Jos sopiva tarjous tai muuten vastustamaton tilaisuus tulee vastaan, niin hankimme Antillekin kantolaitteen. Ei Antin kantamiseen, vaan hänelle tavaroittensa kantamiseen. Minulla on nyt paljon enemmän tietoa aiheesta verrattuna siihen tilanteeseen, kun ostin oman rinkkani. Onneksi minulla kävi tuuri ja kohdalle osui niin hyvä vekotin täysin ummikkona.

Muuten meillä on jo paljon erilaista vaellustavaraa, monta sellaista, jota minä en päässyt kevään sadekeleissä kokeilemaankaan, istuinalustoja ja retkievästelyvälineitä. Kummallakin on säärystimet ja credencialit, on opasta ja on karttakirjasta. Ajankohta on täysin auki vielä, mutta minä toivon joko alkukesää tai syksyä, sillä vaikka niin paljon marisinkin sateista, niin kyllä minulle viileämpi sää on paras. Antille ei voisi olla liian lämmintä. 

Päivän kävelycountryksi suositten yhtä soittolistani uutuutta Justin Mooren veisua You Look Like I Need A Drink. Kuulostaa pahaenteiseltä. 

Nyt ei voi enää perua, eihän?

Tänään sain paketin Camino Forumin Ivarilta. Nyt asia on täysin lukkoonlyöty, enää ei voi millään perua. Kun on opaskirja ja on credencialit, on uusi pinssikin, niin lähdettävähän se on! Ensi viikolla tulee vielä karttakirja. Enää pitää odottaa ensi vuoteen.

Päivän kävelymusiikiksi suosittelen lämpimästi Keith Urbanin kappaletta Blue Ain't Your Color. Hänen naamansa on hieman epätoivoisen näköinen tuossa videon aloituskuvassa, mutta kyllä se siitä!

Kaksi vuotta CampaCaminoa

Tasan kaksi vuotta sitten aloitin tämän blogin, siinä vaiheessa olin päättänyt, että kävelisin vuonna 2016 caminon. Silloin en vielä uskaltanut olla varma, että todellakin tekisin sen, että hurahtaisin kävelemiseen niin, että siitä muodostuu pysyvä osa minua. Olen aloittanut lukemattomia asioita elämässäni ja jättänyt melkein yhtä monta asiaa kesken. Tätä en jättänyt, camino toteutui huhtikuussa ja vieläpä sillä tarkkuudella, että olin perillä Santiago de Compostelassa syntymäpäivänäni, kuten olin haaveillut. Vielä kun saisi tämän päättäväisyyden siirrettyä joihinkin muihinkin elämäni osa-alueisiin.

Tasan puoli vuotta sitten kirjoittelin ensimmäisen caminopäivän postausta. Alkoi matka, joka jatkuu edelleen. Ei mene päivääkään, ettenkö ajattelisi caminoa. Näen siitä erilaisia unia joka viikko ja vilkuilen Camino Forumia ainakin jokaviikkoisen koosteen kolahdettua campamailiin. Kun joku tuttu lähtee caminolle, ajattelen heitä päivittäin ja janoan kuulla heidän matkansa edistymisestä. Olen jopa ajatellut liittyä Facebookiin, mikä on kyllä melkoinen takinkäännös. Siellä ilmeisesti olisi monenlaista caminoryhmää ja mistäpä muusta caminon taapertanut haluaakaan puhua jatkuvasti kuin tiestä.

Nyt puoli vuotta caminon jälkeen olen jo täysin tottunut ajatukseen, että lähden uudelleen. Kesti noin päästä toukokuussa Suomeen, että olin jo antautunut ajatukselle lähteä ehkä joskus vielä jollekin reitille ja nyt jo tiedän, että minun on päästävä Camino Francesille uudelleen. Siihen voi mennä useampi vuosi, että saan niin paljon vapaata kasaan, mutta aivan varmasti lähden sinne uudelleen, mikäli terveyttä riittää. Mikään muu ei minua estä. Nythän tiedän, ettei soleku kävellä!

Jokunen aika sitten tapahtui lähes ihmeeseen verrattava asia. Olin aikaisemmin toivonut saavani Antista kävelykumppanin, mutta hän vannoutuneena pyöräilijänä ei nähnyt mitään mielenkiintoa pitkän matkan kulkemiseen kävellen. Olin kyllä kertonut alivaltiosihteerityyliin lajin eduista ja hyödyistä, mutta hän pysyi taipumattomana. Kunnes sitten muutti mielensä. 

Nyt meillä on sopimus lähteä kävelemään ensi vuonna noin kaksiviikkoinen matka. Ensin ajattelimme hyvin suurella kiinnostuksella Coast to Coast-reittiä Englannissa. Se olisi sopiva kahden viikon matka, 192 mailia upeissa maisemissa. Toiseksi tulimme ajatelleeksi Portugalia, jossa kävimme keväällä caminoni päätteeksi, näimme reppuselkäisiä peregrinoja Camino Portuguesilla. Portosta Santiago de Compostelaan kestäisi kävellä noin kaksi viikkoa sekin. Nyt pitää nopeasti hankkia hänelle Meindlit ja rinkka, mahdollisimman hienot tietty. Sitten olisi mahdotonta enää perua, eikö olisikin?

Päivän kävelycountryksi ehdotan Dan + Shayn kappaletta From The Ground Up

Mennään bussilla!

Toissailtana kävimme Lyme Regisissä rantaravintolassa syömässä kampasimpukoita, hieman rantaravintolahinnoitteluun, mutta hyvin valmistettuna fenkolin ja pekonin kanssa. Ilta pimeni nopeasti ja kymmeneltä oli kohokohdan vuoro. Cobb oli suljettu yleisöltä jo aiemmin, sillä siellä viriteltiin kello 22 alkavaa ilotulitusta. Koko pitkä rantakaistale oli pullollaan ihmisiä, kun musiikin säestämänä ilotulitus alkoi. Se kesti kaikkiaan 10 minuuttia ja oli kyllä hieno katsella lämpimässä elokuun illassa. Sitä hieman ihmettelimme (lue:paheksuimme),  miten monia koiria oli mukana rannalla pelkäämässä. Ilotulitus liittyi Lyme Regisin menossa olleeseen karnevaaliviikkoon.

Eilen tiesi jo heti aamusta,  että nyt tulee kuuma päivä. Taivas oli niin sininen, että silmiin sattui. Ennen kuin lähdimme liikkeelle, söimme hyvän aamiaisen The Cobb Arms-majatalossa, tarjolla oli hedelmiä, marjoja, paksua jogurttia ja tuoremehua alkuun. Listalta tilasimme vielä kuumat annokset ja pannun teetä. Niillä vatsoin kyllä jaksoi lähteä kävelemään rantabulevardia kohti bussipysäkkiä. 

Rantahiekkaa oltiin juuri lanaamassa, ihmisiä oli jo tulossa rannalle yhdeksän maissa, oli tulossa täydellinen rantapäivä. Weymouthiin suuntaan ajavan bussin X51 pysäkki oli yksi katu rannasta ylös päin rinteessä ja lopulta kävelimme ylämäkeen ainakin puolet matkasta takaisin päin. Löysimme pysäkin ystävällisen herran neuvoin ja tulkkasimme aikataulua niin, että noin 20 minuutin kuluttua menisi bussi Weymouthiin. Ja niin menikin.

Ostimme 8 punnan hintaisen meno-paluuliput. Näin siksi, että punnan lisähinnalla lipusta tuli joustava niin aikataulun kuin reitin kun suhteen. Pelkkä menolippu Lyme Regisin ja Weymouthin välille olisi maksanut 7 puntaa ja edellyttänyt ajallisesti nopeinta yhteyttä vaihtoineen. 

Pääsimme bussin yläkertaan hyville paikoille, saimme rinkkammekin matkatavarakaukaloon. Bussiin tuli väkeä vähän joka pysäkiltä ja oli mukava katsella maisemia korkealta. Olisi siinä ollut kyllä kävelemistä, ylämäki Lyme Regisistä oli aivan tolkuton ja South West Coast Path näytti aika pitkälti menevän nyt autotien vartta varsinaisten polkujen ollessa joko eroosion vuoksi hajonneet tai vaarassa tehdä niin. 

Noin puolen tunnin matkan jälkeen olimme Bridportissa, jossa meillä olisi joka tapauksessa ollut bussin vaihto. Joustolipuillamme päätimme pitää pienen paussin ja kuljeskella hetken sisarelleni tutussa kaupungissa. Se olikin aika iso paikka, etsimme hetken aikaa Rivercottage-kauppaa, mutta joko se on loppunut, muuttanut tai sisareni muisti sijainnin väärin. Teetä meillä ei vielä tehnyt mieli, mutta osuimme kivaan käsityökauppaan, josta ostin hieman tuliaisia,  ne kun ovat kevyitä ja vievät pienen tilan. Siellä juttelimme myyjän ja asiakkaan (tai myyjän ystävän) kanssa. Myyjä kertoi olleensa Suomen Lapissa hiihtämässä ja asiakas/ystävä tarjoutui viemään meidät Bridportin rannalle. Sinne oli kuulema noin mailin matka ja hän oli muutenkin menossa sinne suuntaan. Otimme ystävällisen tarjouksen vastaan, sillä halusimme nähdä tämänkin kaupungin rannan. 

Maili oli joko pitempi kuin tavallisesti,  tai niitä olikin ainakin kaksi, mietimme jo kumpikin, että mahtaa tulla lämmin kävellessämme takaisin kaupunkiin bussiasemalle. Kiitämme ystävällistä naista kyydistä ja rinkat selässä, vaelluskengissä jalassa lähdimme katsastamaan Bridportin rantaa. Se olikin jylhä paikka. Itään päin rinne nousi hyvin korkeaksi ja keltainen pystysuora kallio oli kylttien mukaan unstable, paljon lohkareita näkyikin jyrkänteen alla. Ennen vesirajaa oli ensin korkea pyöreistä kivistä muodostuva dyyni ja vesirajassa ranta oli jo hiekkaa. 

Kello oli tuolloin vähän yli kymmenen ja väkeä oli tulossa jo rannalle aika paljon. Moni tarkeni mennä uimaankin. Pötköttelimme jonkun aikaa hiekalla ja katselimme rantaelämää. 

Kyydin antanut lady oli arvellut,  että rannikkobussi saattaisi ajaa rannan kautta, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Kun olimme lepäilleet kylliksi, lähdimme ottamaan asiasta selkoa. Uimarantakaistaleen lisäksi rannalla oli huvivenesatama ja pienimuotoista kalastussatamaakin. Heti laiturialueen vieressä oli bussipysäkki ja iloksemme saimme selville, että sama linja, jolla olimme Lyme Regisissä bussiin hypänneet meni tätäkin kautta. Noin vartin odottelun jälkeen bussi tulikin ja matka jatkui. 

Alkumatka oli kulkenut enemmän sisämaassa, nyt lähempänä rantaa. Korkealta toisesta kerroksesta näki maisemia hienosti, vaikka rantaan oli matkaa paikoin varmaan mailin verran. Bussi poimi matkustajia kyytiinsä aivan asumattomiltakin kohdin. Pysäkkikohdilla näytti menevän teitä rannalle ja autojakin saattoi pysäköidä pienille parkkipaikoille. South West Coast Path kulkee niillä main melko rannan tuntumassa ja saatoimme nähdä siellä kulkevan joitakin vaeltajiakin rinkat selässä. Tuli mieleeni,  että kuljetaankohan sitä reittiä pääasiassa aina idästä länteen, vai onko myös vastakarvaan kulkevia.

Puoli yhden aikaan saavuimme Weymouthiin, joka olikin paljon suurempi paikka kuin olin otaksunut. Jäimme bussista muutama kortteli ennen rantabulevardia ja lähdimme kuljeskelemassa kaduille. Majoitukseen pääsisimme kahdelta,  joten sisareni näytti minulle hänelle aiemmilta vierailuilta tuttuja paikkoja. Väkeä oli kaduilla ja rannalla ainakin yhtä paljon kuin Lymessä,  ellei enemmänkin. Kuuma sää ja kirkas auringonpaiste tekivät rantabulevardista aivan aidon etelän rantalomakohteen. Oli pomppulinnaa ja karusellia, hiekkaveistoksia ja hattarakioskeja. Enimmäkseen lomanviettäjät näyttivät olevan brittejä, liekö brexit muuttanut monen matkasuunnitelmia.

Istuimme hetkeksi yhteen baareista odottamaan kello kahta, iltapäiväpimms sopi hyvin tunnelmaan. Sitten kävelimme lyhyen matkan b&b-paikkaamme, jolla on upeahko nimi, Palm Court, mutta joka on pieni majatalo, jossa taitaa olla 7 huonetta. Meidät otti vastaan ystävällinen isäntä, josta tuli mieleen Bridget Jonesin äidin korukanavan myyntimiehenä toiminut poikaystävä. Hyvä, että äiti palasi isän kanssa yhteen, noin sivumennen sanoen. Poikaystävä oli niin oranssikin. 

Sisareni arvasi ulko-ovella, että onkohan huoneemme ylimmässä kerroksessa ja olihan se. Sisustus ja dekoreeraus on aitoa 80-lukua,  mutta hyvin siistillä tapaa. Kylpyhuoneemme sijaitsee hassusti käytävän toisella puolella, mutta ei kuitenkaan ole jaettu, vaan vain meidän käytössämme. Meillä on telkkari, tuuletin ja jääkaappi. Siellä on pikkuinen maitopullo teetä varten.  Somaa! Netti toimii ihan kohtuullisesti, vaikka isäntä sanoi, että se on vähän siinä ja siinä yläkerran huoneissa. Salasanan nettiin on oikein sopiva tähän paikkaan, mutta sitä en kohteliaisuussyistä sitä tässä mainitse. 

Iltasella kävimme katselemassa kaupunkia, etenkin kalastuslaiturikortteleita, jossa söimme myös päivällistä, must-osastoon kuuluvat fish and chips sisarelleni tutussa paikassa. Se olikin hyvin suosittu. Erikseen oli noutojono ja ravintolajono.  Saimme sopivasti pöydän ja tilauksen tehtyä. Olisi kyllä piisannut yksi annos,  mutta onpa nyt kiintiö täynnä. Juomana meillä oli hyvää siideriä. 

Vaikka emme varsinaisesti eilen vaeltaneet, kertyi vivofitin mittariin kuitenkin 13 km. Katsoimme hetken televisiota ennen kuin uni tuli silmään. Lokit pitivät melko kovaa  ääntä, muttei se unta haitannut. 

Tänään menemme Portlandiin bussilla, käymme katsomassa sen majakkaa,  Billiä. Sitä ennen tähtäämme Palm Courtin etukäteen tilatulle aamiaiselle, sen aikaikkuna on klo 08.15-09.00, joten tarkkana saa olla. Meillä oli kontinentaalinen fiilis tilaustamme tehdessään,  otimme kumpikin mannermaisen aamiaisen. Saapa nähdä millainen se on.

Huomenna Antti saapuu meitä hakemaan, jippii!

Postauksen asettelussa on ilmeisesti jotain hämminkiä, omassa näkymässäni kuvien vierellä näkyy seuraavan kappaleen alkua kirjain kerrallaan, korjaan asiaa kotona, jos osaan.

Edit: Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme.

Edit 2: Nyt keksin, leveitä kuvia ei voi tasata vasempaan reunaan, ainakaan aina, vaan toisinaan seuraava kappale lähtee kuvan oikealle puolelle kirjain pari kerrallaan  kuvan korkeuden verran. Kun tasasin keskelle, ongelma poistui. Tykkäisin kyllä enemmän vasemmasta reunasta leveille kuville, mutten tuosta sotkusta.

Päivän kävelymusiikista vastaa Jason Aldean kappaleella Lights Come On, joka on vissiin suomeksi teinityyliin: Valoa tauluun!

Nyt päästiin asiaan

Uusi elämä aloitetaan yleensä maanantaisin, se on hyvä päivä aloittaa myös varsinainen kävelyretki. Pari harjoituskävelyä tuntuivat kyllä hieman jaloissa, mutta reippaasti nostimme rinkat selkään kello 07.15 tehtyämme eväät Friaryn hiljaisessa keittiössä. Lähdimme liikkeelle kohti Hookea.

Ensin tuntui hauskalta, että yksi talon kissoista, Cecile lähti saattamaan meitä. Juttelimme sille ja se kieppui jaloissamme, kun lähdimme kiipeämään jyrkkään ylämäkeen. Kun olimme kulkeneet noin vartin, se alkoi naukua huolestuneesti ja juosta milloin edellemme polulla, milloin jääden jälkeen. Alkaessamme lähestyä isompaa tietä toivottelimme kissalle, että kannattaisi kääntyä jo kotiin. Cecile senkun naukui ja viipotti mukanamme.

Lopulta sisareni oli soitettava Friaryyn, että joku tulisi hakemaan kissan kotiin, ettei se jäisi auton alle. Aluksi Cecile oli sisareni sylissä ihan mielikseen, mutta pian se oivalsi, että nyt ei kaikki ole menossa sen mielen mukaan ja ennen kuin sitä tultiin hakemaan olimme kumpikin saaneet sen kynsistä. Kyydin tullessa sisareni nakkasi kissan autoon ja oven äkkiä kiinni, ettei se ehtinyt karata. Karvapalloja lenteli auton ympärillä ja ikkunassa näkyi todella vihaisen näköinen lemmikki. Myöhemmin kuulimme, että se oli sylkenyt ja sähissyt noutajalleen ja tullut nakatuksi puolivälissä pihalle... Ei tainnut olla Cecilen paras päivä.  Vilkuilin välillä taaksemme, ettei siellä vaan ole hiipivää kissaa taas.

Kirjoitin äsken jo koko postauksen valmiiksi, mutta netin katkeaminen hävitti loput tekstistä. Minua harmittaa sen verran, etten ala nyt naputtaa sitä uudelleen, vaan julkaisen alun mobiilidatan avulla. Täydennän postausta paremmalla netillä myöhemmin. Sen verran vielä mainitsen, että päästyämme kissasta eroon, kävelimme kaikkiaan 24 km hienoja Dorsetiin kumpuilevia maisemia,  söimme pubissa aivan samanlaisen aamiaisen kuin caminolla ja eksyimme reitiltä vähän. Nyt olemme kivassa airbnb-paikassa ja pian on illallisen aika. Huomenissa lisää!  Suokaa anteeksi kaikki typot, niitä ei nyt ehdi korjata.

Edit: Nyt torstaina Lyme Regisissä majatalon hyvällä netillä jatkan maanantain tapahtumista, kun vielä niitä yhteistuumin saimme palautettua mieliimme. 

Saatuamme Cecilen pois jaloistamme, jatkoimme matkaamme iloisin mielin. Sen verran aikaa on jo kulunut, etten muista minkä kylän pub se oli jonne osuimme yhdeksän ja kymmenen välillä. Poikkesimme kysymään saisiko sieltä kahvia. Sisareni puhui meille oikein kunnollisen caminoaamiaisen, vaikka paikassa yleensä tarjoillaan aamiaista vain talossa yöpyneille asiakkaille. Se tietysti hieman latisti tunnelmaa, ettei satanut vettä emmekä olleet kylmissämme.

Maanantain polut olivat aika helppoja, ylitimme peltoja ja laitumia, reitti oli melko hyvin merkitty aamupäivän osuudella. Kuljimme hauskan todella kukkarikkaan alueen poikki, kaunis jokikin kulki pöpelikössä.  Kun tulimme taas jonkun kylän liepeille, pidimme lounastauon kirkon pihalla, söimme Friaryssa tekemämme eväät. 

Lounastauon jälkeen alkoikin sitten päivän koettelevampi osa. Putosimme kartalta, koska emme vielä ymmärtäneet, ettei kartan vilkuilu silloin tällöin riitä. Kun pääsimme kartalle aikanaan, olimme noin puolitoista kilometriä pohjoisempana kuin piti. Otimme uuden kurssin ja liityimme reitille uudelleen myöhemmin. Söimme loput eväät toisen kirkon pihalla, ne ovat hyviä levähdyspaikkoja. Reitiltä putoamisen vuoksi näimme hienon vanhan kartanon ja kuljimme oikein kauniin metsän halki, joten harmi ei ollut suuri. 

Hookeen saapumisen yhteydessä kuljimme vielä hieman ylimääräistä, koska emme tohtineet mennä kovin läheltä laiduntavia lehmiä. Jouduimme hieman palaamaan takaisinkin. Tulimme lopulta Hookeen juuri sopivalta puolelta, sillä osuimme aivan airbnb-emäntämme talon pihaan.

Carol otti meidät lämpimästi vastaan, saimme heti kupposet teetä somassa pihamajassa. Illalliseksi Carol tarjosi meille ensin mureaa kanaa ja jälkiruoaksi mahtavaa crumblea vaniljakastikkeen kanssa. Ateria maksoi 15 puntaa  hengeltä ja emäntä tarjosi sen koristeellisessa ruokasalissaan, muttei itse syönyt kanssamme. Hän oli sen verran puhelias, että parempi niin.

Illalla katsoimme vielä olympialaisia, lajeina olivat uimahypyt ja voimistelu. Miesten uimahypyt ja voimistelu.  

Edit: Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme.

Kenny Chesney: Noise

Toinen lähikävelypäivä Dorsetissa

Tänään sunnuntaina lähdimme kävelylle vasta kymmenen jälkeen, aamiaisen aikaan sataa tihuutti vettä, mutta kun päiväreppumme oli pakattu ja kissa jätetty päiväunille,  sadekin oli jo loppunut. Eikä vettä enää tullut lisää. 

Tämän päivän retken käännepiste oli Evershotin kylä. Sisareni kertoi kävelleensä sinne kerran lounaalle ja saman mekin aiomme tehdä. Maisemat olivat tuttuun dorsetilaiseen tapaan hyvin kumpuilevat ja saimme kyllä pulssin nousemaan ja hien pintaan ensimmäisessä nousussa, jolla oli mittaa varmasti toista kilometriä ja jyrkkyyttä paikoin kymmenisen prosenttia. 

Ensimmäinen pysähdyskohta oli Batcomben kylässä, jonka kauniissa kirkossa pistäydyimme. Sisareni kertoi käyneensä siellä joulun aikaan jumalanpalveluksessa. 

Jonkun matkaa kylän jälkeen ylitimme suuremman valtatien, jonka paikalla on muinoin ollut roomalaisten rakentama tie. Edelleen samalla kohtaa kulkee valtatie, jonka ylityksessä jalkaisin sai olla tarkkana. Holywellin kylän jälkeen lähdimme pois autotieltä, kuljimme maatilojen pihojen poikki, vaikka hieman ujostutti. Löysimme kuitenkin tiemme, vaikka karttaan merkitty polku oli monessa kohtaa hyvin viitteellinen. Avasimme ja suljimme lukuisia portteja, kiipesimme Jane Austen-porttien ylitse ja loikimme purojen yli. Maisemat vaihtelivat hyvin runsaista lehtometsistä aukeisiin peltoihin,  tylsää kohtaa ei reitillemme osunut.

Paikoin syyllinen lannanhajuun oli vielä nähtävillä

Saavuimme Evershotin kylään noin yhden aikaan, vivofit näytti tuolloin noin kahdeksaa kilometriä. Menimme kylän ainoaan pubiin lounaalle, samoissa puuhissa oli moni muukin. Eilisestä viisastuneina otimme vain alkuruoan ja puddingin puolikkaan tuopin kanssa. Söimme salaattia, minä jälkiruoaksi sticky toffeepuddingin ja sisareni otti pannacottan persikkakeiton kanssa. Sopivan kylläisinä lähdimme paluumatkalle.

Nyt kuljimme koko matkan autotien varsia, teitä oli monen levyistä, onneksi liikennettä oli aika vähän. Emme löytäneet sen polun päätä, jota olimme aikoneet kulkea, mutta tiekin oli aivan mukava kulkea. Kumpuilevassa maisemassa sisareni piti lukua siitä montako ylä- ja alamäkeä vielä oli jäljellä ennen kuin olisimme taas Hilfield Friaryssa.

Pääsimme perille tunti ennen iltapäiväteetä, matkamittari näytti ranteessani 16,5 km. Eilinen 21 km tuntui jonkun verran ja lämmin sää myös,  kengät olivat ahtaan oloiset ja hiukset hikiset. Oli mukava päästä suihkuun ennen teetä. 

Tämän päivän reitillä ei ollut niin paljon nähtävää kuin eilisellä, mutta pidin siitäkin paljon. Mietimme miten paljon kuumempaa voi nyt olla Espanjassa tutuilla peregrinoilla,  meille tämä englantilainenkin kesäsää on riittävän lämmin. 

Huomenna lähdemme sitten varsinaiselle kävelyretkellemme ja ensimmäisen päivän päätepiste on Hooke-nimisessä kylässä. Siellä majoituimme yksityismajoitukseen. Mikäli nettiyhteyttä ei ole, päivän postaus siirtyy tuonnemmas.

Edit: Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme.

Brothers Osborne suorittaa päivän countryosuuden kappaleella 21 Summer.