Puntiksella caminosta

Tämän päivän postauksessa kerron siitä, miten suunnitellaan asioita etukäteen, otetaan tosissaan netistä löydetyt tiedot ja sitten kaikki menee lopulta aivan toisin. Nyt melkein uskon sanontaan "asioilla on taipumus järjestyä". Eihän se tosin ota kantaa siihen miten ne järjestyvät.

Eilen illalla maukkaan kaniaterian (anteeksi Luimupupu) jälkeen olimme jo menossa nukkumaan. Olimme kertoneet kaikki muistamamme vitsit ja lapsuusmuistot. Minä muistan muuten vain yhden vitsin, se on niin lyhyt, että se voi kertoa tässäkin.

Norsu ja hiiri ovat juuri tutustuneet. 

Norsu (möreällä äänellä): Miksi sinä olet noin pieni?

Hiiri (pienellä, kimeällä äänellä): No, olen sairastellut.

Asiaan. Olimme siis iltahysterian jälkitilassa, kun siskoni muisti, että oli unohtanut sähköpostisopia Correosin (paikallinen Itella, korjaan Posti) rinkkansa kuljetuksesta Sahaguniin seuraavana aamuna. Kello oli sen verran, että arvelimme sen olevan liian myöhäistä sille illalle. Niinpä hän kävi nukkumaan sillä mielin, että aamulla olisi edessä taaperrus Sahaguniin vaihteeksi rinkka selässä. 

Aamu sitten koitti ja kuuden jälkeen kurkimme ikkunasta ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla. Nämä viime päivät,  tai oikeastaan melkein kaikki sateiset caminopäivät ovat alkaneet suhteellisen kuivina, tai korkeintaan pienemmällä tihkusateella. Toista oli tänä aamuna.

Niin me päätimme, sisareni ehdotuksesta, jatkaa hieman pötköttelyä ja aamun valjettua ottaa taksin Sahaguniin. Yöpymispaikkamme oli niin pieni kylä, ettei sieltä ollut joukkoliikennettä, ei kai kun ei ollut joukkojakaan. Minun pieni harmistumiseni suunnitelmien muuttumisesta oli helposti nieltävissä. 

Kas niin me teimme, pakkasimme rinkkamme, menimme hostellin baariin kahville ja kysyimme mistä saisi taksin. Taksi järjestyi nopeammin kuin ehdimme juoda maitokahvimme (baari on ilmeisesti kylän hermokeskus) ja hinnaksi sovittiin 25 euroa noin 21 km matkasta. Reippaita peregrinoja puki päälleen sadevarusteita, kun me loikkasimme tilataksiin ja huristimme pois. Caminoreitti kulki suuren osan aikaa tien vieressä ja polku oli erittäin kurainen. Vaeltajia oli paikoin siirtynyt kulkemaan autotien reunaan vähemmälle kuralle. Ei varsinaisesti käynyt kateeksi.

Olin surffaillut iloisella sivulla, jossa kerrottiin auliisti englanniksi miten Sahagunista pääsee 10 kertaa arkipäivässä Leoniin, se ole poika ko loikata junhan niin sie olet 32-36 minuutissa Leonissa! Uskoin. Matkalla mukava naiskuskimme esitti tarjouksen heittää meidän 80 eurolla Leoniin saakka, mutta ekotyttöjen sydämemme sanoivat, että jo riittää taksiajelu ja me menemme junalla, maksoi mitä maksoi. Noin puoli yhdeksän aikaan olimme Sahagunin rautatieasemalla, joka oli autio kuin kansakoulu suomalaisella maaseudulla. Aulassa odotteli yksi peregrino, joka katsoi visusti toiseen suuntaan ja suurisilmäinen, likomärkä tyttö painautuneena lämpöpatteria vasten. 

Tulkkasimme seinällä olevia aikatauluja, mahdollisesti kahden aikaan menisi juna. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan olemassa tiuha bussiliikenteen verkko! Litimärkä tyttö pyöritti päätään ja sanoi,  että ei busseja. Me emme uskoneet. Kävelimme sateessa keskustan suuntaan ja poikkesimme baariin kahville. Ystävällinen emäntä neuvoi meitä bussipysäkin suuntaan ja muisteli bussin menevän kymmeneltä. Ei vaan puoli kymmeneltä, koska oli perjantai. Kello oli 09.10. Mehän sitten kuljimme neuvottua tietä ja löysimme pysäkinkin. Olisihan se ollut liian helppoa. Vanhuksia kuljettavan kutsubussin kuljettaja sanoi, että bussi meni jo yhdeksältä. Eikä muuta enää menisi tänään. 

Mitäpä arvelette meidän tehneen? Kävelimme lisää Sahagunin sateisia katuja ja osuimme yhteen albergueen, jonka emäntä suositteli meille taksia. Niin oli kuulema moni muukin sinä aamuna jo tehnyt. Joo, niin aina. Teimme diilin paikallisen, runsaasti eilen valkosipulia syöneet taksikuskin kanssa, että 68 euron hintaan hän veisi meidät Leoniin. Ekotyttöily unohtui siinä vaiheessa,  eikä tuota tullut laskettua paljonko olisimme säästäneet ottamalla ensimmäisen taksikuskin tarjouksen vastaan. 

Noin 55 km matka sujui nelikaistatietä nopeasti, se suorastaan lohdutti, että vettä satoi edelleen koko ajan. Jonkun verran kyllä harmitti, että osa matkasta meni nyt näin. Olisi ollut mukava kokeilla sitä junayhteyttäkin, mutta totuus oli hieman toinen kuin hilpeä nettisivu antoi ymmärtää.  Takseja on helposti saatavilla ja hinnat ovat Suomen hintoihin verrattuna edulliset. Olkoon nämä asiat vinkiksi muillekin, joilla matkanteko syystä tai toisesta välillä jalan tekee tiukkaa tai muuten vain kaipaa lepoa ja taukoa.

Olimme Leonissa hotellimme edessä yhdentoista maissa. Jätimme rinkkamme hotelliin ja meille kerrottiin, että noin tunnin kuluttua saisimme jo huoneemme, vaikka sisäänkirjautumisen varsinaisesti kerrottiin alkavan kello 14. Saimme kaupungin kartan, jonka unohdin tiskille, löysin sen siitä myöhemmin. Kävimme hotellia vastapäätä olevassa El Corte Ingles-tavaratalossa, joka oli ihan kuin Stokka meillä. Katsastimme ruokaosaston, jossa oli hieno kalatiski ja paljon parempi viiniosasto kuin Stokkalla. Ostimme hammastahnaa, jonka olisi saanut puoleen hintaan, jos olisimme olleet kanta-asiakkaita. 

Kävimme myös harhailemassa hieman keskustan suuntaan, mutta vesisade vähän lannisti intoamme. Kirsikkana kakussa, kaiken kruununa menimme Burger Kingiin syömään Whopperit. Mitä siihen sanotte?

Ennen kuin olimme liian  kastuneita menimme kysymään, joko saisimme huoneemme. Se kyllä onnistui, mutta luottokorttini ei kelvannut. Liekö eilisiä Nordean jumeja vielä? Siitä huolimatta saimme siis huoneen kolmeksi yöksi ja kun kysyin, että maksammeko heti käteisellä, heilutti virkailija huolettomasti kättään, että no problem! Maksa ku jaksat! Ja tämä on ihan hieno hotelli, telkkarikin on suurempi kuin A4.

Nyt me siis lepäämme maanantaihin asti, toivomme sateen taukoavan, että keskustassa on mukavampi kuljeskella. Jos teillä on hyviä Leon-vinkkejä, otamme ne ilolla vastaan. Netistä löydettyihin suhtaudun varauksella. Ainakin, jos sivut ovat englanniksi ja kovin positiiviset.

Nyt muuten tulee juuri telkkarista caminoelokuva,  ei The Way, vaan joku espanjalainen, jossa seksillä vihjaillaan runsaasti, elokuvan nimi on englanniksi Road To Santiago. Leffa on vuodelta 2009 ja se on saanut jopa yhden tähden IMDb:ssä. Me tietysti katsomme tätä tuotosta kriittisesti. Aurinko muka paistaa. Kenelläkään ei ole kunnon reppua ja remmitkin on auki! Eikä tuommoista menoa ole missään alberguesta kyllä nähty. Nih.

Isäpuoleni kertoi joskus nuorena miehenä miettineensä peilin äärellä, että nyt nämä viikset on leikattava, tai sitten on ostettava kitara. En tiedä kummin hän silloin teki, mutta Alan Jacksonista meidän ei tarvitse miettiä asiaa. Tässä hän laulaa koskettavasti Remember When.

13. kävelypäivä San Juan de Ortegasta Burgosiin ja hieman hyggestä

Kolmastoista kävelypäivä on takana. Olemme nyt kokonaan vailla sauvoja. Kolmaskin Black Diamond napsahti poikki ja varasauva löystyi ja alkoi omia aikojaan lyhentyä. Ilmeisesti muut kuin Exelin sauvat ovat tarkoitettu amerikkalaismalliseen sauvojen ulkoiluttamiseen kävelijän etupuolella aivan eri tahdissa kuin itse askeleet. Pohjoismainen sauvominen on liikaa. Päätimme toistaiseksi, näin Mesetan reunalla, jatkaa ilman sauvoja käsiä heilutellen. Hankimme sitten Leonista uusia, jos tarvitsee. 

Sisareni on nyt kokeillut rinkankuljetuspalvelua. Palveluita tarjoaa ainakin 10 eri firmaa, tai liekö yhden ihmisen puljujakin jotkut, en minä tiedä. Albergueissa on saatavilla pieniä pahvikuoria, joissa on kunkin firman tiedot. Niihin otetaan yhteyttä joko puhelimitse, tai sähköpostilla. Sisareni kokeili paikallisen Postin palvelua. Hän ilmoitti sinne mistä ja milloin rinkka pitäisi hakea ja minne toimittaa. Meillä oli jo varattuna tämän päivän majoitus, joten osoite oli tiedossa. Mainittuun pahvikuoreen kirjoitetaan rinkan omistajan tiedot sekä minne se pitää toimittaa ja kuoreen suljetaan viiden euron seteli. Kertamaksu on tämän verran ja maksimikuljetusmatka on 30 km ja maksimipaino 20 kg. Nämä voivat kaikki vaihdella palveluntuottajasta riippuen. Jos ottaa useamman päivän diilin,  hinta kuljetuspäivää kohden tulee vielä edullisemmaksi. 

Aamulla siskoni jätti sitten rinkkansa tagilla varustettuna casa ruralin aulaan ja kyllä sinne rehellisyyden nimissä tungettiin hieman minun tavaroitanikin. Kävely ilman rinkkaa tuntui kuulema melkein syntisen helpolta. Minunkin hieman kevyempi rinkkani tuntui mukavalta selässä.

Päivän kävelyn katkaisi aamukahvit  mukavassa kahvilassa Agesissa. Jos kahvila on siellä hääränneen herrasmiehen aikaansaannos, niin jopa on melkoinen kaunosielu kyseessä. Paikka oli sekä kahvila, että pieni kauppa ja siellä oli myynnissä kaikenlaisia tuoreita leivonnaisia ja kylmiä juomia ja monenlaista välipalaksi soveltuvaa mukaan ostettavaksi. Jopa vessat olivat niin sievät, että oksat pois. Söimme lämpimät empanadat ja joimme maitokahvit. 

Kohta aamukahvitauon jälkeen aloimme kiivetä päivän nousuosuutta, joka oli sangen karua kivikkoa armeijan piikkilangoin suljetun alueen reunaa. Eipä se alue kovin houkuttelevalta näyttänytkään, joten pysyimme polulla. Muutamia muitakin kulkijoita näkyi. Nousu ei ollut kovin vaativa ilman sauvojakaan. Kun pääsimme huipulle alkoi Burgos jo näkyäkin. Hyvin kaukana. 

Palaan hetkeksi eilisiltaan. Tapasimme uudestaan tanskalaisen pariskunnan, jonka viimeksi näimme noin viikko sitten. Istuimme syömään samaan pöytään ja juttelimme tähänastisten caminojemme tuntemuksista. Minulla kyllä naksahti jotain päässä sen hetken aikana. He puhuivat siitä, miten elämästä pitää nauttia ja caminostakin on lupa nauttia. Muistin jonkun tv-ohjelman, jossa kerrottiin tanskalaisesta hyggen käsitteestä. En saa tähän laitettua linkkiä, mutta googlatkaa hygge,  ellei käsite ole tuttu. 

Tuona illallishetkenä, johon sivumennen sanoen kuului erittäin hyvää paikallista tapolaa eli mustaamakkaraa,  huomasin olleeni tähän asti hieman sumussa tai tunnelissa sen suhteen miten olen caminoon suhtautunut ja antanut muiden odotusten tai paineiden vaikuttaa. Etenkin täällä matkan varrella olevien ihmisten suhtautuminen on vaikuttanut minuun enemmän kuin uskoinkaan. 

Huomaamattani olen pistänyt merkille kuka tuttu naama milloinkin näkyy milläkin etapilla ja kalkuloin kuinka kukin on ehtinyt sinne missä nyt on. Samaa tuntuu moni muukin tekevän. Aivan turhaan. Kukaan ei ole tilivelvollinen minulle, enkä minä kenellekään. En tee tätä yhtään sen oikeammalla tai vääremmällä tavalla kuin kukaan toinenkaan. Järjellä olen tietysti tämän tiennytkin, mutta vasta 12. päivän yhtäsoittoisen kävelyn jälkeen pitkin pohjoista Espanjaa oikeasti ymmärsin, ettei minua odota maalissa hyvän peregrinan palkinto olinpa kuinka kuuliainen omille tai toisten odotuksille. Minua odottaa siellä jotain paljon tärkeämpää kuin yksikään kävelemäni kilometri. Odotan sitä hetkeä jo kovasti. Sitä ennen vain kuljen vielä yli 500 km tavalla tai toisella, vähemmän silmälapuin, enemmän katsellen ja kuunnellen, mitä Espanja haluaa minulle näyttää.  Mutta tiedän, että päivän viimeiset kilometrit ovat jatkossakin pitkiä ja haluan päästä niistä aina niin nopeasti kuin mahdollista.

Sitten taas tähän päivään. Burgos ei tuntunut tulevan lähemmäs vaikka kuinka kävelimme. Reitti vei lentokentän reunaa ja tuntui ikuisuudelta, että pääsimme sen tasalle ja ohitse. Burgosin itäpuolella on Villafria-niminen kaupunki, joka lienee jo Burgosin talousaluetta. Siellä loikkasimme paikallisbussiin monen muun peregrinon kanssa ja euron hintaan pääsimme puolessa tunnissa Burgosin keskustaan. Koko ajan vilkkaan tien vieressä näkyi vaeltajia, suurin osa hyvin väsynein askelin kulkemassa viimeisiä kilometrejä. Oli minulla vieläkin hieman huono omatunto, muttei niin paljon kuin maanantain bussimatkasta. 

Saavuimme keskustaan puoli yhden aikaan ja ilman kaupunkikarttaa osuimme todella hyvällä tuurilla suoraan hotelliimme,  josta saimme huoneemme jopa hieman etuajassa. Myös sisareni rinkka oli saapunut etuajassa perille, sen oli luvattu saapuvan puoli kolmeen mennessä. Kuljetuspalvelu siis toimi mainiosti, rikkinäiset sauvatkin olivat tallella rinkan kyljessä.

Lähdimme heti metsästämään leimoja passeihimme ja saimmekin ne katedraalin viereisestä alberguesta. Siellä oli juuri saapumisruuhka menossa. Otimme vain leimat ja jätimme monta tuttua sinne asettumaan. Kävimme lounaalla, kun juuri sellaiseen aikaan kerrankin satuimme ihmisten ilmoille, jaoimme suuren salaatin ja yhden hengen paellan.  Jopa tuli vatsa täyteen. 

Nyt on vielä iltaa jäljellä, tuumimme lähipäivien suunnitelmia, miten aiomme Mesetan selättää. Edelleen rakkosaldo on nolla, suosittelen lämpimästi villasukkia vaelluskenkiin, ainakin minulla ne toimivat hyvin. Sitä olen harmitellut, etten ottanut hyviä säärystimiäni mukaan, niitä punaisia, joista tein oman postauksenkin aikoinaan. Kyse ei ole niinkään sateelta suojautumisesta, vaan kurasta, jota on ollut tarjolla melkein jokaisena päivänä. Aina ei tarvitse sadehousuja, mutta sitten on lahkeet kuitenkin kurassa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Ehdotan, että iltaamme ihastuttaa jälleen yksi countryn nättipoika, Keith Urban kappaleellaan Little Bit of Everything. Jokaiselle jotakin, eiköstä vaan?