Nyt kun on käsillä vuoden pimeimmät ajat, on tärkeää miettiä, miten näkisi kulkea. Vieläkin tärkeämpää on tulla nähdyksi. Kokeilimme ottaa muutamia kuvia siitä, miten näyn ilman erillisiä näkymisvarusteita. Kammenpyörittäjän minulle lainaama Vaude-reppu on varustettu heijastimilla, enkä ole sen kanssa aivan näkymätön.
Kun puen päälleni pyöräilyyn alunperin hankitun huomioliivini, paistan jo melkoisesti pimeydessä. Koska pidän vempeleistä, asensin oikean jalan kenkään germaanimarketista ostamani led-valon. Sen saisi vilkkumaankin, mutten sentään olen pikkutyttö.
Työmatkastani on noin kolmannes tietä, jolla ei ole katuvalaistusta. Kuutamolla näkee kyllä kulkea, mutta niitä hetkiä, että olisi täysikuu ja selkeää, on verraten harvoin. Ostimme Azoreilta Decathlonista valopakkauksen, joka ladataan USB:n kautta ja on sommiteltavissa pannalla otsalle tai nipsulla vaikka repun olkaimeen. Valon kulmaa voi säätää osoittamaan joko suoraan eteenpäin tai eri kulmiin alaspäin. Valittavana on punainen valo ja kolme eri kirkkautta valkoista valoa. Punainen on käyttökelpoinen pimeäkuvaamisessa tai kaukoputkihommissa, tai kulkijan selkäpuolella vaikka reppuun kiinnitettynä. Yhdellä latauksella laite toimii useita tunteja. Hintaa lampulla muutamin eri kiinnikkein ja latauslaitten kanssa oli 16 euroa.
Ylläolevissa kuvissa näkyy miten huomioliivini hohtaa pimeässä ja kulkuvaloni valaisee tietäni. Kulma on hyvä säätää melko alas, ettei se paista liika vastaantulevien silmiin.
Tällä viikolla olen ehtinyt kävellä vain vähän, noin 30 km. On ihan hassua, että se tuntuu jo vähältä, kun vielä pari kuukautta sitten en kuvitellutkaan käveleväni kuin autolle ja sieltä pois. Kahdensadan kilometrin raja lähestyy ja innostun kävelemisestä joka päivä lisää!
Tietokoneeni otti ja hajosi viikolla, suurinpiirtein minuutti sen jälkeen, kun sain Campasimpukan puolelle kirjoittamani postauksen julkaistua. Vielä siitä osan vaihtamalla tullee peli. Valokuvia meni muutama tuhat bittiavaruuteen. Noin neljä viidesosaa niistä oli tuplia ja triploja samoista pullapaloista, joten suurta vahinkoa ei tapahtunut. On kyllä orpo olo ilman omaa omppuani. Se hyvä puoli tässä on, että olen opetellut monta juttua iPadistani. Ei tällä ole kovin kätevä postauksia rustata, joten Azorien matkan loput ravintolakokemukset ja kävelyretkipostaukset joutuvat vielä odottamaan.
Azorien pääsaari, Sao Miguel on mitä parhain paikka kävelystä vastikään innostuneelle. Täällä on runsain mitoin hyvin maastoon merkittyjä, eritasoisia kävelyreittejä, joilla pääsee näkemään monenlaisia maisemia, kasveja ilmastotyyppejä. Viikon matkamme aikana kävimme kävelemässä neljä noin kolmestakymmenestä reitistä, kaikki hyvin erilaisia luonteiltaan.
Paikallisesta turisti-infosta sai ilmaiseksi paperisia reittikarttoja ja valitsimme reittejä, joiden aloitus ja lopetus oli samassa paikassa, sillä liikuimme vuokra-autolla reittien varteen. Tyypillisesti reittien kulkemiseen kerrottiin kuluvan puolestatoista kolmeen tuntiin ja reitit oli jaettu vaativuudeltaan kolmeen luokkaan. Emme aivan saaneet selkoa oliko vaativuus katsottu vaikeakulkuisuuden vai esimerkiksi nousumetrien mukaan, mutta kaikki kulkemamme reitit soveltuivat hyvin minullekin, joka vasta on löytänyt jalat alleen. Joistakin reiteistä suoriuduimme nopeammin, joillakin tupeksimme pitempään. Opaslehtisissä varoitettiin hyvin nopeasti muuttuvista säistä etenkin niillä reiteillä, jotka ovat korkeammalla merenpinnasta. Tämän saimmekin eilen kokea, kun jouduimme pilveen ja näkyvyys laski muutamaan metriin. Viisaasti käännyimme takaisin ja tänään saimme saman reitin tehtyä paljon paremmassa säässä. Mahdollisia uusia vierailuja Azoreille ajatellen meille jäi vielä monta kiinnostavaa reittiä odottamaan. Kotona rustaan reiteistä paremmalla ajalla kuvilla varustettuja postauksia. Yhteenynnättynä reittiemme yhteispituus ja niin ollen viikon kävelysaldoni on noin kolmisenkymmentä kilometriä. Kun siihen lisää vielä muut kävelyt päälle, ei ainakaan tule liioiteltua, jos kirjaan kokonaissaldokseni nyt 130 km.
Olen kävellyt tämän viikon kilometrit aiemmin vähälle käytölle jääneillä Columbian varrettomilla kengillä. Niillä on tunnearvoa, sillä ne on ostettu ensimmäiseltä Amerikan matkalta, Kanadan puolelta Londonin kaupungin mallista. Kengillä on kyllä ihan hyvä kävellä, mutta niissä ei tämän päivän reitille ollut tarpeeksi pitoa, koska reitillä oli varsin jyrkkiä ja märkiä kohtia. Onneksi Kammenpyörittäjä meni vaikeista paikoista ensin ja avusti minua niissä kohdin, kun epäröin loikata. Pidän Columbian kengistä, mutta nilkkatukea saisi olla enemmän, jos mennään pois tasaisilta poluilta. Huomiselle paluulennolle kuvan kengät tulevat jalkaani, koska ne ovat painavammat kaksista mukana olevista kengistäni. Ne ovat tuulettumassa nyt aurinkoisella parvekkeella ja putsaan niistä kuraa, kunhan ovat hieman kuivuneet. Ostin Decathlonista kävelysukkia useamman parin ja ne toimivat kyllä paremmin, kuin pyöräilysukat, joita minulla ensin oli käytössä.
Azoreilla on paljon polkuja käveltävänä, eikä niitä viikossa tallatakaan. Olemme tehneet pari kävelyretkeä upeissa maisemissa ja vaihtelevissa säissä. Eilinen reitti sisälsi paljon nousua ja jyrkkää laskeutumista. Tänään kiersimme Furnas-järven. Retket ovat olleet 5-8 km mittaisia ja niillä on näkynyt muutamia muitakin ulkoilevia ulkomaalaisia. Jäljellä olevina päivinä aiomme käydä vielä muutamalla retkellä, näin hienoja maisemia ja äkkiä vaihtuvia säätiloja ei meilläpäin näe.
Postauksen rustaaminen tabletilla vie hermot, joten lisää matkan kävelyistä seuraa kotiutumisen jälkeen.
Pohkeeni ovat jumissa, vasen enemmän kuin oikea. Ei pahasti, mutta sen verran, että tuntuu. Edellinen kerta oli melko tarkalleen 4 vuotta sitten, kun innostuin kuntouttamaan murtumasta toipuvaa nilkkaani. Pohje meni niin juntturaan, että pari kokonaista fysioterapiakertaa meni pelkkään säären pehmittelyyn. Se sattui ja oli ikävää. Pian sen jälkeen minulla todettiin nilkassa rasitusmurtuma ja sain uudet 10 viikkoa sairauslomaa ja kyynärsauvat takaisin. Sinä päivänä harmitti aika paljon. Saatoin tirauttaa itsesäälin kyyneleenkin.
Luulen, että minun täytyy ottaa selkoa kenkäasioista, millaisia jalkineita minun kannattaisi käyttää, kun aikeena on kävellä paljon ja pitkään. Minulla ei ole koskaan ollut vaelluskenkiä, mutta tiedän ainakin yhden merkin, joka herättää kunnioitusta, se on tietysti Meindl. Kun pojat olivat pieniä, ostimme Saksasta aivan pikkuruiset Meindlit alehyllystä toiselle heistä, ne olivat niin sievät, että ne olisi voinut laittaa vitriiniin. En ole varma, onko ne annettu eteenpäin, vai laitettu talteen. Siis kengät, ei pikkupoikia.
Olen käyttänyt jonkun verran Feelmaxin kenkiä, näitä paljasjalkatuntumaa hakevia jalkineita. Yhdet varhaista mallistoa olen kävellyt puhki, toiset hankin liian pientä kokoa ja kolmannet, pitkävartiset ovat käyttämättöminä neljättä vuotta. En oikein tiedä, voisiko Feelmaxeilla oikeasti kävellä Caminoa. Kestäisivätkö niiden pohjat, tukisivatko ne nilkkoja tarpeeksi? Olen metsästellyt käyttökokemuksia Feelmaxeista netistä ja harkitsen Kuuva 3:n hankkimista kokeilukäyttöön. Firman oma sivu ei puhu kolmosista mitään, mutta muualta olen bongannut korkeavartisen kolmosen. Feelmaxeissa kiehtoo ajatus keveydestä ja siitä, että niitä mahtuisi kokonsa ja painonsa vuoksi mukaan kaksikin paria, joten voisi caminon aikana vaihdella käytössä olevaa jalkineparia ja siten tuoda jaloille vaihtelua.
Tänään minullakin alkoi loma, Kammenpyörittäjällä jo eilen. Olen häärännyt yhtä jos toista, mutta viisi yövuoroa yhtä kyytiä alkaa vaatia veronsa ja luulen, ettei unta tarvitse erityisesti haeskella illalla. Aamulla kello soi loman kunniaksi hyvin varhain, sillä lennähdämme Kammenpyörittäjän kanssa Portugalin maaperälle Azoreille, jossa toivoaksemme näemme upeita maisemia, syömme hyviä merenantimia ja kävelemme monta haastavaa kilometriä!
Kun aloitin työmatkakävelyn viime kuun alkupuolella, aloin myös kirjata kilometrit ylös. Haluan seurata, kuinka kauan tällä satunnaisella tallustelulla menee siihen, että kasassa on 770 km, joka on suunnilleen se matka, jonka Camino de Santiagossakin tulen kävelemään, mikäli sinne pääsen ja saan reitin kuljettua. Tänä aamuna ensimmäiset 100 kilometriä tulivat täyteen kävellessäni yövuorosta kotiin. Eiliset noin 13 km tuntuivat hieman pohkeissa, olenhan universumin laiskin venyttelijä. Ehkäpä tulevaisuudessa opin suhtautumaan siihenkin tarvittavalla innolla.
ystävällinen kissa ja minä
Teiden ja polkujen varsilla näkee toisinaan eläimiä, eniten oravia ja kissoja. Tänä aamuna olin ohittaa pienen kissan lähellä kotia, yleensä ne singahtavat pusikkoon, kun niitä sattuu katsomaankin, mutta tällä yksilöllä ei ollut mikään kiire. Sain puhelimen kamerankin avattua ja otettua kissasta kuvan, ennen kuin se alkoi kierrellä jaloissani ja katsella minua uteliaasti. Yleensä kissat halveksivat minua ja antavat ymmärtää, etten ole niille edes ilmaa. Sen verran nopsasti kissa kierähteli ympärilläni, ettei muihin kuviin tullut kuin hännänpää.
Tämän aamun kävelymusiikkia edustaa Chris Youngin mestariteos Aw Naw. Perheemme nuoriso pyörittelee silmiään aina, kun tämä kappale soi autossani. En käsitä miksi.
Tänä aamuna keräsin aktiivisuusrannekkeeni tavoiteaskeleet kasaan jo ennen kello kymmentä, kun kävelin töistä kotiin. Menin illalla töihin autolla, jonka Kammenpyörittäjä tuo iltapäivällä kotiin. Järjestely ei ole aivan vedenpitävä, mitä tulee polttoaineen säästämiseen. Osasin pyytää riittävän kauniisti, että sain valjastettua hänetkin työmatkakulkemiseeni.
Meillä oli viime viikolla töissä yhteinen lounas torstaina. Vein silloin crock-potin töihin ja haudutimme yön yli hernekeittopadallisen. Viime yön hiljaisina tunteina pata pääsi töihin hauduttamaan riisipuuroa. Puuro tuli sopivasti valmiiksi kahdeksaksi, kun aamuvuorolaiset tulivat töihin. Minun vuoroni loppui samoihin aikoihin ja söin lautasellisen puuroa mehukeiton kanssa ennen kuin puin ylleni huomioliivin ja vedin pipon syvälle päähän. Olen kävellyt työmatkoja aamuisin lähes tyhjin vatsoin, joten nyt tunne oli aivan eri lähtiessä, paljon parempi. Oli pakkasta kolme astetta ja aurinko paistoi. Aivan erinomainen kävelysää.
8,7 km myöhemmin tulin kotipihaan, kelloa en katsonut nyt enää muuten kuin, etten ole pahasti löntystellyt. Walkmeter toimi tällä kertaa moitteettomasti, eikä ehdotellut absurdeja lukuja tai reittejä. Ei olisi pitänyt ottaa alkumatkasta päällimmäistä fleecekerrosta pois, sillä nyt minulla on turkasen kylmä. Saan pian kotibaristan tekemää maitokahvia, joka kyllä lämmittää.
Tämän aamun suositukseni kävelymusiikiksi on viime vuonna J. Karjalaisen julkaisemalta levyltä kappale Mennyt Mies. Se saa minut hyvälle tuulelle ja sopii jonkun hitaamman kappaleen jälkeen jälleen ripeyttämään menoa.
Katson ympäristöäni hyvin eri silmin ympäristöäni nyt, kun mietin miten kunkin matkan taittaisin, jos olisin jalkaisin liikenteessä. Tuttu reitti on aivan erilainen, kun sen autolla hurauttamisen sijaan käveleekin. Myös ero pyöräilyn ja kävelyn välillä on huomattava, vaikka voisikin käyttää pitkälti samoja reittejä.
Jos ajattelee pelkästään kulkemiseen kuluvaa aikaa, ei kävely ole ykkössijalla heti, kun matka on enemmän kuin pari kolme kilometriä. Kun puhutaan yli 10 kilometrin matkoista, saa aloitteleva kävelijä varata aikaa niin paljon, että järki karkaa yhä kauemmas. Tottunutkaan kävelijä ei voi kiristää tahtia määräänsä enempää ja apostolinkyydin hyödyt on haettava jostain muualta kuin ajankäytöstä, tai on pistettävä juoksuksi. Viime mainittu ei kuulu suunnitelmiini.
Hyötyjä on kuitenkin olemassa. Auton polttoainetankki ei vajene yhtään, jos auto seisoo kotipihassa. Jos työmatkan kävelee päivittäin toiseen suuntaan ja käyttää autoa toiseen suuntaan työvuorojen ollessa sopivasti ketjussa, bensakulut ainakin laskevat.
Raittiin ilman hyötyä ei voine kiistää, mutta silloin täytyy välttää nelostien laitaa, siellä saa niellä pakokaasuja ikävän paljon. Olen kävellyt nyt muutamaan otteeseen parin kilometrin pätkän tätä Suomen valtaväylän laitaa, eikä se ole kovin miellyttävää. Rekkoja kulkee tasaiseen tahtiin, meteli on niin kova, ettei matkamusiikkini kuulu ja tunnen tarvetta kävellä vielä pientareenkin ulkopuolella muutamien autoilijoiden mentyä liikuttavan liki. Ihmiset näyttävät kyllä puuhailevan ajaessaan mitä merkillisempiä asioita. Onneksi voin valita muutaman eri reitin välillä, kuinka työmatkaa kuljen.
Näin yövuoroviikolla ei töihin ole mukava kävellä, sillä vuoro alkaa hyvin myöhään illalla. Aamulla olisi kyllä kiva kävellä kotiin, mutta silloin auto jäisi väärään päähän ajatellen mahdollisia päivämenoja ja taas iltaista töihinmenoa. Toisaalta minun on kyllä pian luovuttava ajatuksesta, ettei pimeässä voisi kävellä, tai saan jatkaa projektiani keväällä.
Koska halusin lisätä kilometrejä henkilökohtaiseen kävelymittariini tälläkin viikolla, kävelin eilen kaupungista kotiin. Aivan kuten työmatkakin oli minulle uusi käveltäväksi vielä jokunen viikko sitten, myös matka kaupungista kotiin taittui nyt aivan ensimmäistä kertaa kävellen. Menin aamulla asioille keskustaan bussilla ja asioiden hoiduttua pistin tossua toisen eteen kotimatkan verran.
Oli todella hieno sää, aurinko paistoi ja tuuli hyvin navakasti länsilounaasta, kun pistin torin laidalla puhelimeni Walkmeter-sovelluksen päälle kello 11.27. Poikkesin heti alkajaisiksi Sepänkadun Tallinnan kauppaan ostamaan hyvää juotavaa mustikkajogurttia matkaevääksi ja suuntasin Viitaniemeen, jossa on Martti Korpilahden polun alkupää, tai loppu, miten vain.
Vaikka olen asunut näillä seuduin jo melkein puolet elämästäni, en ollut koskaan liikkunut jalkaisin Tuomiojärven rannalla. Uimaranta oli syyspäivänä tyhjä, samoin muutama tenniskenttä. Huomioin frisbeegolfradan jyrkässä metsäisessä rinteessä. Polku kulkee entisen Tuomiojärven leirialueen halki ja näin ensimmäistä kertaa avantouintiseuran uintipaikankin. Olen käynyt vain Tikkakosken uimapaikalla niinä vuosina, kun ahkerasti avantouin.
Polku päättyy Saarijärventien varteen vähän ennen Mankolaa, jossa on nyt uusi koulukompleksi ja paljon uudisrakentamista. Tässä kohtaa huomasin, että puhelimen kävelysovellus oli sekaisin kuin seinäkello. Sen mielestä olin kävellyt 43 minuuttia ja matkaa oli taittunut 8 km. Mukavaltahan se kuulosti, mutta oli päin mäntyä, sillä reittijälki poukkoli Tuomiojärvessä olevalle saarelle ja Palokkajärven itäpuolelle. Aika kyllä piti paikkaansa, mutta arvelin kulkeneeni noin 3,5 km. Puhelimen näytössä luki jotain turkasen pienellä präntillä, jota en siinä tuulessa alkanut tulkata, vaan jatkoin pelkän ajanmittauksen varassa. Myöhemmin tutkin tilanteen kotona ja iPuhelin vaati laitteen uudelleenkäynnistämistä.
Kotimatka sujui aurinkoisessa säässä mukavasti, vihreä Jyväskylän liikenteen Linkkinro 22meni ohitseni ja tuli vastaani aika monta kertaa, mikä piti hyvin mielessä sen, kuinka vähän järkeä on kävellä tällaista matkaa, jollei järki ole juuri kävelemisen harjoittelemisessa. Kevyenliikenteen väylät on meillä päin rakennettu usein niin, että niillä tulee kävelleeksi monta pientä mutkaa ja mäkeä enemmän kuin autolla menisi tietä pitkin. En puhu pelkästään alikuluista, mutkia ja mäkiä on aivan rakentamalla rakennettu esimerkiksi Kirrissä.
Matkan ainoa osuus, jolla ei ole kevyenliikenteen väylää on 2,4 km mittainen ja sen kohdan yritin pistellä menemään rivakkaa tahtia. Alkuiltapäivän hetkenä liikennettä ei ollut kovin paljon. Tiessä ei tuolla kohdin ole piennarta lainkaan, tiemerkintä on maalattu joltisellakin tarkkuudella aivan asvaltin reunaan ja siitä heti alkaa kalteva ruohikkoreuna. Muutamia kertoja väistin suoraan ruohikkorinteeseen, kun autoja tuli letkoissa molempiin suuntiin ja minun vuokseni vastaantulijoiden olisi pitänyt hidastaa melkein pysäyksiin.
Olin kotona 2 tuntia 48 minuuttia myöhemmin. Matkan aikana pistäydyin lyhyesti marketin aulassa, vastasin puheluun ja pariin viestiin, otin muutaman valokuvan, katselin tuuliselle järvelle ja solmin kengännauhoja muutamaan otteeseen. Koska GPS oli sekaisin, mittasin matkan karttaohjelman mittatyökalulla ja sain tulokseksi 13,6 km. Lisäsin sen kokonaiskilometrimäärään, jota olen alkanut kartuttaa ensimmäisestä työmatkakävelystäni, jonka tein 10.9. Nyt kilometrejä on kasassa 85. Ynnään tulokseen mukaan vain nämä kävelemällä kävellyt "harjoituskilometrit", en tavallisia arkipuuhissa tulevia matkoja, joita vívofitini kyllä jonkunlaisella holkkumalla kirjaa ylös.
Tulin nyt ajatelleeksi, että minunhan on lakattava ajattelemasta kävelemiseen käyttämääni aikaa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin sinne minne olen menossa. Kun tarkoitukseni on tulevaisuudessa kävellä 770 km Espanjassa, ei siinä minuutteja lasketa, ei edes tunteja. Kävely itsessään on tarkoitus. Niinpä nyt hylkään kellon tuijottamisen ja ajattelen vain sitä, miten metreistä tulee kilometrejä ja opettelen nauttimaan tiestä tai polusta edessäni.
Aloitan toivottavasti eeppisiin mittoihin kasvavan suosittelusarjan kappaleista, joita ehdottomasti kannattaa kuunnella kävellessään. Ensimmäisenä kunnian saa Shania Twain kappaleellaan That don't impress me much. Tässä tsipaleessa on juuri sopiva rytmi sille, että askelta vähän ripeyttää ja neljän minuutin ajan tie jää taakse hieman nopeammin. Ja onhan Shanian pilkkupuku aika hot. Ihan vielä en sellaista pukisi päälleni, mutta ehkä 770 kilometriä myöhemmin. Tai ehkä en silloinkaan.
