Talvikävelyllä

Keski-Suomessakin on nyt oikea talvi, lunta on sen verran, että pääsee kehumaan ja pakkastakin muutamia asteita, huomenissa kenties paljon enemmänkin. Lomailuni on saanut minut veltostumaan sen verran, ettei päivittäisiä kävelyretkiä ole tullut tehtyä, mutta tänään olimme Kammenpyörittäjän kanssa reilun tunnin mittaisella kuljeskelulla lähimaisemissa. Aktiivisuusrannekkeeni oli sitä mieltä, että kävelimme 6 km, mutta veikkaan matkan olleen noin 5 km. Uudet säärystimeni pitivät lumen pois kengistäni ja SealSkinz-sukat varpaat lämpiminä. Hankin vastikään lapaset, joissa on fleecevuori ja ohutta toppatakkikangasta päällinen ja ne olivat aivan liian kuumat heti alusta asti. Ne sopivat kauppareissuille tai muille vähäliikkuvaisille ulkoiluille. 

Kuljeskelimme lähipeltojen reunoja ja muistelimme millaista seutu oli siihen aikaan, kun me tänne muutimme. Metsäsaarekkeita oli paljon enemmän ja siellä asusteli lehtopöllöjä, nyt peltojen reunoilla on uusia omakotitaloja ja teitä. Vain yksi koiranulkoiluttaja tuli vastaamme, emmekä nähneet paljonkaan lintuja, muutaman närhen ja keltasirkun. Tuoreessa lumipinnassa oli jäniksenjälkiä nähtävillä, muttei muuta kiinnostavaa.

Muutin minkä päätin

upouudet sisarukset

Kirjoitin muutamia viikkoja sitten siitä, tulenko kävelemään caminon yksin vai jonkun toisen kanssa. Jollakin toisella tarkoitin lähinnä Kammenpyörittäjää, joka onkin jo ilmaissut, ettei häntä napostele ajatus tallustaa halki pohjoisen Espanjan, kun kaksipyöräisetkin on keksitty. Oikein hyvä perustelu, enkä ole asiasta millänikään. Olinkin niin ollen tullut jo siihen tulokseen, että kävelisin caminon yksin, se olisi jopa hyväksi minulle. Kun aikani asiaa pyörittelin, olinkin jo vahvasti sitä mieltä, että minun ehdottomasti tulee tehdä tämä asia elämässäni yksin. 

Päätökset on tehty pyörrettäväksi ja nyt olen pyörtänyt päätökseni. Minulla on isosisko, jonka kanssa olemme olleet aikuisiällä melko vähän tekemisissä. Ja kun ajattelee tarkemmin, niin emme ikäeron vuoksi olleet lapsinakaan tyypillinen paita&peppu-parivaljakko. Taisin olla se ärsyttävä perässäjuokseva räkänokka pikkusisko, jonka kannoilta karistamiseen käytettiin keino jos toinenkin. Kun pääsimme lapsuuden ohi aikuisuuden puolelle, asuimmekin jo kaukana toisistamme, kuten edelleenkin. Meillä ei ole sillä tapaa läheiset välit, että tietäisimme kaiken toisistamme, mutta emme kuitenkaan jostain kumman syystä tunnu vierailtakaan toisillemme, ainakaan minun mielestäni. 

Minä en ole koskaan ollut puhelimessa jutustelija, en vapaa-ajalla soita yhtäkään puhelua, ellei ole jotain tähdellistä asiaa, joka pitää heti selvittää. Ei taida olla sisarenikaan, pidämme yhteyttä silloin tällöin tekstarein ja tapaamme harvakseltaan, lähinnä juhlien yhteydessä. Tällä viikolla sisareni kysyi minulta neuvoa erääseen asiaan, taisi muuten olla ensimmäinen kerta, että minä ylipäätään saatoin antaa hänelle jonkun neuvon. Siitä ajauduimme vaihtamaan kuulumisia ja camino-suunnitelmani nousi esille. 

Yhtäkkiä minulle iski jännä tunne, halusin kysyä lähtisikö hän minun kanssani kävelemään Pyhän Jaakobin tien. En tiedä oliko hän ällikällä lyöty, vai mikä hänen reaktionsa oli, mutta kohta hän vastasi, että kyllä hän lähtee! Olen vieläkin vähän hämmentynyt siitä, miten mukavalta ajatus tuntuu ja merkillisellä tavalla luonnolliselta. 

Sisarussuhteissa on jotain erityistä. Vaikka emme näe usein toisiamme, emme juttele kaiken aikaa, emme ole aikuisiällä koskaan riidelleet (en ainakaan muista), olemme kuitenkin jotenkin erityisen tuttuja toisillemme. Hänen kanssaan voin hyvin kuvitella käveleväni rinnakkain satoja kilometrejä, jutellen tai vaiti. Ei tarvitsisi olla vieraskoreaa ja voisi vaikka sanoa, että kävellään tänään eri matkaa, nähdään illalla, tai huomenna. 

Valmiina lähtöön!

Sisareni lupasi kirjoittaa myöhemmin CampaCaminoon vieraskynäpostauksen siitä, millaisia ajatuksia caminon toteuttaminen pikkusiskon kanssa on herättänyt. 

Tyhmästä päästä kärsii koko lompakko

että semmoinen tapaus

Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin ei olisi kannattanut nousta vuoteesta lainkaan, ei ainakaan ennen kuin on ihan pakko. Ei olisi kannattanut yrittää yhdistää päivän menoja, eikä hövelisti tarjota kyytiä kenellekään. Olisi kannattanut olla samaa mieltä itsensä kanssa siitä, ettei lenkille lähdetä autolla ja kävellä voi tässä kodin lähettyvilläkin. 

Minä kuitenkin puin aamusta varhain ulkoilureleet päälleni, kokosin heijastusvärmeet mukaani ja tarjosin perheen opiskelijalle kyytiä keskustaan. Heittäisin hänet ensin koululle, sitten ajaisin Jyväsjärven rantaan ja kävelisin järven ympäri oikein päin, kun viimeksi kävelin väärin päin ja nipistin matkastakin hieman. Kävelyn jälkeen kävisin ruokakaupoissa, niin ettei minun illalla tarvisi enää lähteä kaupoille. Hieno suunnitelma, hyvä sää ja parempi mieli. 

Kun viritin itseäni satamassa kävelykuntoon, eli puin ylle huomioliiviä, aukaisin puhelimen musiikki- ja kävelysovelluksia, tein tapani mukaan montaa asiaa yhtäaikaa, koska olen siinä niin hyvä, simultaanikapasiteetti, you know. Laitoin kuulokkeita päähän, tungin autonavaimia hihassa olevaan taskuun ja unohdin, että kuulokkeet olivat jo sekä päässäni, että kiinni auton katolla olevassa puhelimessa. Niinhän siinä kävi, että uskollinen omenaiseni putosi maahan, vieläpä suojakuori auki ja saatoin kuulla, kuinka Jyväsjärven ympäri kaikui kymmenille säröille paukahtavan lasin vaikerrus. Ainakin siltä se tuntui. Hyvä, etten hätäpäissäni vielä astunut päälle, se nyt olisi ollut vain kirsikka katastrofin katolla. 

Meni fiilikset, ei paljon innostanut suunnittelemani kävelyreitti, sääkin tuntui muuttuvan entistä rumemmaksi. Oli niin aikainen aamu, etteivät kaupatkaan olleet vielä auki. Kävelin vain pienen lenkin, vaivaiset viisi kilometriä myöhemmin olin jälleen autolla, eikä mieleni ollut sanottavasti iloisempi. 

Vakavasti loukkaantunut puhelimeni oli jo vanhuuseläkkeen partaalla, sen akku ei juuri kestänyt muutamaa tuntia enempää, eikä suostunut joihinkin kaipailemiini appseihin. Niinpä menin sinne, missä nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa ja ostin uuden iLuurin. Siinä kärsivällisyyttäni venytettiin äärimmilleen, juuri avattuun liikkeeseen ehti minun edelleni kaksi asiakasta, joiden palvelemiseen kahdelta työntekijältä meni 45 minuuttia. Miksei minulla koskaan mene missään asioidessani viittä minuuttia kauempaa? Miksei minun taakseni tule yhtään muuta jonottajaa? Tietysti jokaisella on oikeus asioida niin kauan, kuin asiaa riittää. Saatoin huokailla aavistuksen äänekkäästi. 

Nyt on jo iltapäivä, uusi puhelin on saatettu siihen kuntoon, että sillä voi soittaa, niin puheluita, kuin kävelycountryakin. Ketutuksen määrä on asettumassa vakiotasolle. Huomenna teen uuden yrityksen kävellä reipas, pitkänpuoleisen lenkki, mutten lähde autolla pihasta sitä varten, lähden omasta pihasta omin jaloin. 

Sen kuitenkin opin  jo lokakuisesta tietokoneeni kosahduksesta, että olin laittanut puhelimesta talteen kaikki tärkeät asiat. Minun ei tarvinnut aloittaa ensin palauttamalla sataa salasanaa tai miettimällä, keitäs yhteystiedoissani mahtoikaan olla. 

Katselin tuossa jo millaisia camino-appeja on tarjolla ja onhan niitä, pitää tutkia tarkemmin, millaisen lataisin uuteen puhelimeeni, johon ostin heti suojakuoren ja erillissuojan vielä näyttöönkin. Lisävakuutusta en sentään ottanut, sillä eihän nyt moista vahinkoa voi sattua kahta kertaa. Eihän? 

Nyt saa tulla vettä, räntää ja lunta!

Onhan minulla tulevaisuutta mallimaailmassa?

Enpä olisi arvannut, miten paljon varusteita tarvitsen kävelemiseen. Parin kuukauden ikäinen innostukseni on saanut minut ostamaan jo monenmonta vaatetta ja varustetta. Olen kyllä ostanut ne sitä silmälläpitäen, että voisin käyttää niitä pitkään ja hartaasti, olen myös onnistunut hankkimaan monta varustetta hyvästä alennusmyynnistä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat säärystimet, sillä pari kävelylenkkiä vesisateessa tai sohjoisella tiellä vakuuttivat minut siitä, ettei näin voi jatkua. Siis en voi kastella housujani polvia myöten ja samalla uittaa kenkiäni ylenmäärin, vaikka ne ovatkin tulossa melko hyvään kuntoon kiitos ahkeran mehiläisvahauksen. 

Katselin säärystimiä eri nettikaupoista ja kotimaisesta kaupastakin olisivat Vaude-merkkiset löytyneet. Värillähän ei ole väliä, kunhan se on punainen, joten jätin musta-harmaat ostamatta kyseisestä kaupasta, sillä Saksan Amazonilta löysin puna-mustat, jotka olivat heti kivemman näköiset. Hintaa tuli postimaksujen kanssa muutama euro enemmän, kuin kotimaisesta kaupasta, noin 45 euroa.

Säärystimet ovat kokoa M, sillä arvelin vaelluskenkieni olevan sen verran kookkaat, ettei kannata ottaa pienintä kokoa. Ei tuo liian suuri koko olekaan ja Kammenpyörittäjäkin voi lainata niitä retkiluisteluun tai lumikenkäilyyn. Säärystimissä on heijastimet, tiivis vetoketjukiinnitys ja sen suojana vielä tarraläppä. Suoja kiinnitetään kengän alta menevällä säädettävällä remmillä ja pienellä koukulla nauhoituksen päältä. Yläosan nauhakujasta säärystin kiristetään sopivalle kireydelle. Pidän säärystimien ulkonäöstä, huomenissa pääsen kokeilemaan niitä tositoimissa, sillä meilläkin on hieman lunta ja mahdollisesti ensi yönä tulee vähän lisää. Lämpötila mennee huomenna plussan puolelle, joten loskaakin voi olla tiedossa! Palaan käyttökokemuksiin, kun niitä tulee. 

left & right

Tällä viikolla olen kävellyt minuksi paljon, viitenä päivänä yhteensä 63 km. Valoisaa aikaa on enää vähän yli kuusi tuntia (ja päivä tästä vielä neljän viikon ajan lyhenee), joten työmatkoista suurin osa menee pimeässä tai ainakin hämärässä. Walkmeteriä tutkiessa huomaa, mikä kohta reitistä on hankalin, kotoa lähtiessä toiseen kilometriin menee aina muutama minuutti muita enemmän aikaa, sillä pimeässä joudun väistämään tien reunasta ojan puolelle autoilijoiden häikäistessä minua ja ollessani muutamia sekunteja näkemättä tietä edessäni. Työmatkaan kuluvaksi ajaksi lyhintä tietä on vakiintunut 1 h 35 minuuttia ja sen lisäksi varaan puoli tuntia suihkussa käymiseen ja pukeutumiseen. Vähempikin riittäisi, mutten pidä kiireen tunnusta ja olen mielelläni työvuorossa hyvissä ajoin. Jos kävelen työmatkan molempiin suuntiin, käytän aikaa 3h 30 min työvuoron mitan päälle, kun autoillessa matkoihin menee kellonajasta riippuen 20-30 minuuttia edes takaisin. Eihän tässä kävelemisessä ajankäytöllisesti ole mitään järkeä, mutta minulla ei ole tällä haavaa useinkaan mitään kiireellistä tekemistä työvuoron jälkeen ja aamuisin herään jokatapauksessa aikaisin ja usein liian aikaisin. Niinpä kävelyyn käyttämäni aika on pois ainoastaan sohvalla makoilusta, eikä se liene kovin paha asia. 

Minnan innostamana olen tutustunut viime päivinä äänikirjojen maailmaan kävellessäni. Kuuntelen useimmiten musiikkia, mutta ajattelin kokeilla myös äänikirjaa. Olen kuunnellut niitä paljonkin autoillessani, mutta silloin CD-levyiltä, joita muutamia vuosia sitten ostin eri paikoista. Nyt olen opetellut käyttämään Elisa-kirjaa ja olen ilokseni osannut ladata ohjelman iPuhelimeeni ja iPadiini ja vahingossa myös tietokoneeseeni. Ehkä myös jonnekin muualle. Olen ostanut pari e-kirjaa luettavaksi iPadilta (puhelimen näyttö on siihen minusta auttamatta liian pieni) ja yhden äänikirjan. Toistaiseksi en ole kovin vielä innostunut kuuntelemaan luettua tekstiä kävellessäni, sillä liikenteen melu on usein sen verran kova, että minun täytyisi pitää äänenvoimakkuutta niin suurella, ettei se hiljaisempina tuokioina ole mukavaa ja puhelin on taskussani, joten äänenvoimakkuuden säätäminen ei ole kätevää. Musiikissa ei niin haittaa, jos hetken aikaa ei kuulekaan loistavia lyriikoita tarkasti, mutta kirjan juonelle se tekee pahaa. Minulla on kyllä hyvät KOSSin kuulokkeet, joten niistä se ei varsinaisesti ole kiinni. Ostamani kirjakaan ei sitten ihan kauheasti sytyttänyt, joten sekin voi olla syynä, etten toistaiseksi ole suuresti innostunut kirjojen kuuntelemisesta kävellessäni. Kuuntelisin mielelläni vaikka Jane Austenia Juliet Stevensonin lukemana tai Jeremy Ironsin lukemaa Mennyttä maailmaa. Ne minulla löytyy CD-levyinä, mutten taida viitsiä enää alkaa askaroida niitä levyiltä iTunesin kautta puhelimeen.

Oikein hyvän äänikirjan löytymistä odotellessani suosittelen kävelymusiikiksi tätä Alan Jacksonin kappaletta Country Boy. Se sopii tähän marraskuuhun kuin viikset nenän alle, vaikka lyriikasta tuleekin hieman vaikeahko olo. Alan kyllä vakuuttaa, ettei ole stalker, mutta mistäpä sen tietää, en taitaisi mennä kyytiinsä. Ei hän kyllä taitaisi pyytääkään. 

300 km

tämän talven ensimmäiset jäälyhdyt

Tänään rikkoutui kolmen satasen raja kilometritehtaassani. Eilinen aamulenkki jätti vajaan 10 km:n uupelon, jonka täytin tänään aamupäivällä kävelyn ja bussimatkan yhdistelmällä, sillä minulla oli hieman aika kortilla työvuoron vuoksi. Voin kyllä kerta kaikkiaan sanoa, että nyt on aikoihin eletty, kun yövuorojen välissä minä (kaikkien sohvaperunoiden matriarkka) lähden kävelemään kotoa kohti keskustaa saadakseni 300 kilometrin rajan rikki. Takaisin tulin bussilla toista reittiä, ettei minun tarvinut kävellä keljua osuutta tienposkessa, jossa ei ole kevyenliikenteen väylää. 

Kävelin jo viime viikolla koereitin meiltä Palokkaan päin, ensin tunnin sinne päin ja sitten tunnin takaisin. Olin ihan varma, että velttoilin paluumatkalla, olin jo uitettu koirakin siinä vaiheessa. Ehkä juuri sade sai minut laittamaan Meindlia toisen eteen rivakkaa tahtia, sillä paluumatkaan menikin vain 58 minuuttia. Tänään jatkoin samaa tietä eteenpäin ja kahdessa tunnissa olin Kirrissä markettien pihassa. Paikoitellen kävelytie oli liukas, minun germaanikaupan liukuesteeni olivat kotona nätisti paketissa. Minulla oli vartti aikaa ennen kuin bussi menisi sopivasti ohitse kotia kohti, joten piipahdin marketin aulassa. Unohdin laittaa Walkmeterin paussille ja sehän menikin siitä sekaisin ja arveli minun kävelleen sisätiloissa 2,7 km viidessä minuutissa. En muista, että niin olisi käynyt, joten vähensin nämä höperrykset pois tilastoistani. 

Pirtsakaksi kävelymusiikiksi ehdotan tänään Toby Keithin kappaletta Drinks After Work. Minusta olisi joskus kiva käydä lasillisilla töiden jälkeen, muttei se oikein passaa, kun töitä tehdään täällä syrjässä ja ollaan autolla liikkeellä ja kotiin on kiire ja kaikkea muuta. Mutta jos voisi, olisi joskus kiva käydä drinkillä töiden jälkeen. Ehkä enemmän britti- kuin jenkkityyliin kuitenkin. Vähän sillälailla kuin Emmerdalessa. 

Aamukävelyllä

kohinaa Jyväsjärvellä

Pari viime viikkoa on mennyt varsin vähin kävelyin. Syynä ei kerrankin ole laiskuus, vaan kiire. Työvuorot, työmatkat ja vapaa-ajan reissut ovat pitäneet Meindlini eteisessä enemmän kuin olisin halunnut. Enää ei voi laskea sen varaan, että ehtisi kävellä valoisaan aikaan mistään työvuorosta kotiin, pariin vuoroon pääsee valoisassa, mutta kotimatka on sitten pilkkopimeää. Talvipäivän seisaukseen on enää tasan viisi viikkoa ja sitten alkaa taas päivän pidentyä, mitä odotan innokkaammin kuin koskaan.

Lunta ei meidän korkeuksillamme ole nyt ollenkaan, pieni satanut lumimäärä on sulanut pois ja maa on musta, yhä lisäten pimeyttä. Yleensä pidän kyllä lumesta, mutta nyt toivoisin vaikka kokonaan lumetonta talvea (tiedän, etteivät tuttumme kaupungin eteläreunalla pidä tästä), jolloin liukkaus ei olisi niin suuri ongelma. Olen katsellut kenkiini liukuesteitä ja sattumoisin germaanimarket myi tänään kenkien pohjiin puettavia liukuesteitä. Kävin aamulenkkini päätteeksi ostamassa muutaman parin kokeiluun edulliseen hintaan.

Aamulenkkini sijoittui tällä kertaa Jyväsjärven ympäri, melkein täyden rinkulan, nipistin vain pienen päätyosan Alban päästä, sillä minusta on niin kiva kävellä kaunista siltaa järven ylitse yliopiston rakennusten vieritse. Lähtö- ja maalipaikkani sijaitsi volkkarikaupan pihassa, sillä jätin autoni sinne määräaikaishuoltoon ja käytin reilun kolmetuntisen odottelun kävelyyn. Sää oli mitä mainioin, tyyntä ja kuivaa, ilma juuri pakkasen puolella. En ollut koskaan liikkunut noilla main jalkaisin, joten olin vähän epävarma, mistä nelostien ylittävät kevyenliikenteen sillat menevätkään. Osuin kuitenkin tuurilla yhden sillan pieleen ja ylitin nelostien vähän ennen kahdeksaa aamulla. Vielä sillalle astuessani en ollut päättänyt, kumpaan suuntaan kiertäisin järven, mutta päädyin lähtemään ns. väärään suuntaan. Olen kysellyt ihmisiltä, miten päin heidän mielestään Jyväsjärvi täytyy kiertää, jos sen on kiertääkseen ja jokainen on tainnut sanoa, että se kierretään Kuokkalasta Viherlandiaan päin, ei toiseen suuntaan. En tiedä miksi.

tästä iKohinaisen kuvan pyörästä Kammenpyörittäjäkin sanoisi: raato

Muitakin kulkijoita oli paljon liikenteessä, työmatkaa pyöräileviä, lenkkeilijöitä ja koiran ulkoiluttajia. Sain kulumaan kaikkiaan kaksi tuntia järven kiertämiseen ja viimeisen odottelutunnin käytin Lidlissä piipahtamiseen, tämän lisälenkin kanssa aamukävelylleni tuli kaikkiaan pituutta 15,13 km, joka on pisin yhtäkyytiä kävelemäni matka, ehkä ikinä. Kenkäni ovat jo aivan kaverit kanssani, ei varpaiden puutumista, ei varsien puristamista, vain mukavuutta ja sopivuutta. Otin kengät mukaani työvuoroon, jonka hiljaisina hetkinä ehdin lisätä uuden kerroksen mehiläisvahaa pintaan ja sovitella niin liukuesteitä kuin uusia säärystimiäni, jotka auttavat pitämään housunlahkeeni ja kenkäni kuivempina sohjoisella kelillä.

Kävelymusiikiksi suosittelen tällä kertaa Dierks Bentleyn kappaletta 5-1-5-0. Miksihän näillä countrytähdillä on niin kummallisia nimiä?

Sauvoilla vai ilman?

Olen päässyt jo yli 10 vuotta sitten nolostuksesta ulkoiluttaa kävelysauvoja, taidanpa vähän osata tekniikkaakin. Ainakaan en sohi sauvoilla miten sattuu, eivätkä ne ole liian pitkät minulle. Nyt en ole käyttänyt sauvoja, sillä työmatkareitilläni on sekä hiekkaosuutta, että asvalttia. En tykkää koputella piikeillä asvaltilla, enkä vaihdella edestakaisin tossujen ja piikkien välillä. Viime yönä lumi tuli maahan täällä Keski-Suomessa, joten piikit kävisivät koko matkaan. Liukkailla keleillä sauvoista on sekin hyöty, että ne hieman auttavat pystyssä pysymistä. Ajattelinkin ottaa seuraavalle työmatkalle sauvat käyttöön, mikäli lumi kestää maassa. 

YLEn Löytöretki-sarjassa suomalaisryhmällä oli mukanaan kokoontaitettavat sauvat ja muutama heistä näytti käyttävän sauvoja hyvin uskollisesti, toiset taas satunnaisemmin. Voin kyllä kuvitella, että sauvojen kilke voi niihin tottumattomia ärsyttää, jos sattuu kulkemaan samaa tahtia kilkuttelijoiden kanssa. Koska caminoon liittyy myös runsaasti alamäkeen kulkemista, alan kallistua sauvojen kannalle. Minulla on tavalliset teleskooppisauvat kotona käytössä, mutta ehkä caminolle hankin sitten kokoontaittuvan mallin. Mukaan tulisi myös varatossuja. 

Jos CampaCaminoon eksyy joku jo caminon kulkenut, kuulisin mielelläni mielipiteitä ja kokemuksia sauvojen käytöstä pitkällä matkalla. Unohtaakohan ne joka toiselle tauolle?