Vähän venähti

Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa työterveystarkastuksessa, joka on lakisääteinen yötyötä tekeville. Ammattiini liittyy muutenkin jatkuvaa terveydentilan seurantaa ja tuntuu, että juuri kun vuotuisen syynäyksen saa valmiiksi, seuraava jo on ovella. Nyt hommaan yhdistettiin vielä tämä yötyöaspekti ja vietin viikon aurinkoisen päivän Terveystalon odotushuoneissa. Muuten sain terveen paperit, mutta rokotuskortilleni hieman kohoteltiin kulmia, sillä jäykkäkouristussuojani oli vaatimattomat 14 vuotta vanha. 

Tulin siinä itsekin ajatelleeksi, että caminon lähestyessä (pian alkaa olla enää vuosi lähtöön) olisi viisasta hankkia asialliset rokotukset. Eilen kävin työterveyshoitajan luona piikillä, sain rokotukset jäykkäkouristusta ja hepatiitti A:ta vastaan. Ensimainitun jopa kustansi työnantaja, jälkimmäisen maksoin itse. Otan tehostepiikin vuoden kuluttua, joten suoja A-tyypin hepatiittia vastaan on sitten sekin kunnossa. 

Oli hieman noloa kyllä myöntää, ettei ole ajatellut näitä asioita ollenkaan moneen vuoteen. Minun on varmaan syytä vielä ottaa parempaa selkoa, vaatiiko rokotussuojani lisätoimia. Mikäli caminon käyneillä on tähän asiaan vinkkejä, otan niitä enemmän kuin mielelläni vastaan.

Eilen minun oli tarkoitus kävellä kotiin kaupungista rokotusoperaation jälkeen ja melkein sen teinkin, tai ainakin kolmasosan verran. Kävelytiet ovat juuri romahtaneen talven takia jäisiä ja liukkaita. Tosin se ei ollut ongelma, liukuesteet maastureissani saivat askeleen kyllä varmaksi. Ei välillä kiivastunut vesisadekaan haitannut, sillä varusteeni ovat kunnossa. Vanha kunnon laiskuus ja ajatus siitä, että myöhemmin kauppareissulla olisi ruuhkaa, saivat minut loikkaamaan bussiin kesken kaiken. Sattumalta  Abiturientti aka Uunituore Aikunen sattui olemaan samassa bussissa matkalla kotiin, eikä hän pahastunut vaikka huomioliivein koristeltu punakkanaamainen äiti istahti viereen. Hän on niin kovin joviaali nuorimies. Niinpä eilinen kävelyretki jäi 5,5 km mittaiseksi. 

Espanjaa taapertajalle

Ostin eilen espanjankurssin äänikirjana ja nyt ovat kieliongelmat ratkaistut. Kun lähden keväällä 2016 kävelemään caminoa sisareni kanssa, hän tulee hämmästymään, kuinka täydellistä espanjaa pikkusisko puhukaan! Tämä on vielä savolainen projekti, aloittamista vaille valmis, mutta pieni unelmointi sallittakoon. 

En enää muista, kuinka uutta kieltä aletaan oppia. Aloin opiskella saksaa lukion ensimmäisellä luokalla ja siitä on todenpuhuakseni enemmän kuin muutama vuosi, siitä on 33 vuotta. Vielä kauemman aikaa on siitä, kun aloitin englannin opiskelun. Silloin elimme Where's the cat?- aikakautta. Pitempään elämästä nauttineet tietävät, mitä se tarkoittaa. Hello hello hello, voi miten psykedeelistä kieliopetusta! Kokonainen sukupolvi oppi sanomaan, että the cat is in the moon, vaikka olisi pitänyt sanoa on the moon.

Stan ja Dud lainakuvassa

Lapsena näin kavereideni kotona hienoja tekosamettipintaisia kielikurssisalkkuja, joissa oli koloset c-kaseteille ja oppivihkoselle. Heidän äitinsä (harvemmin isänsä) opettelivat näistä ylellisistä seteistä italiaa ja ranskaa, mutten tiedä kuinka hyviä oppimistuloksia heillä oli. Joskus vielä näkee salkkuja kirppareilla, mutta myynti ei taida olla kovin kiivasta. 

Minä en ole opiskellut  kieliä kuin koulumuotoisesti, kiltisti oppitunnilla opettajan esimerkkiä toistellen, tai ajoittain katkeilevaa magnetofoninauhaa kuunnellen. Niinpä en nyt osaa sanoa kuinka minun tässä missiossani käy. En ole vielä ääninäytettä enempää kuunnellut ostostani ja itseni tuntien siirrän aloitustakin tuonnemmas, sillä turhahan tässä on liian aikaisin mitään opetella, ettei vain pääse unohtumaan ennen varsinaista tarvetta.

Pitää etsiä entistä syrjäisempiä kävelyreittejä, että kehtaan ääneen toistaa äänikirjan esimerkkilauseita. Raportoin tuonnempana, miten kieliopintoni edistyvät. Äänikirjan pituus on 4h 30 min, joten eihän siinä kauan nokka tuhise. Hyvä itseluottamus on yksi hyveistäni.

Dagen efter

Tänään on dagen efter. Ei siinä tavanomaisessa mielessä, vaan kahdessa muussa. Pääsin juuri viimeisestä tämän setin yövuorosta ja olen tavanomaisessa yövuorohypessä, mihin ei missään nimessä kuulu mitään tyynyjä tai peittoja, vaan maanista hereilläoloa kunnes välikuolo korjaa joskus kuuden aikaan illalla. En oikeastaan haluakaan muuttaa tätä vuosikausien vuorotyön minuun tekemää rytmivirhettä. Näin on hyvä. Parasta tässä olotilassa on se, että nyt ovat edessä pitkät vapaat.

Toinen syy dagen efteriin on se, että tein eilen yövuorojen välissä ensimmäisen kunnollisen kävelylenkin pitkään aikaan. Sain rikottua 400 kilometrin rajan, sen joka on roikkunut rikkomatta jo monta viikkoa, oikeastaan kuukautta. Loka- ja marrakuussa kävelin jo/vielä kepoisasti työmatkan kumpaankin suuntaan, jolloin kilometrejä kertyi 18-20 päivässä riippuen reitin valinnasta. Välissä ollut työvuoro tietysti helpotti urakkaa jakaen sen kahteen osaan, enkä saanut lihaksia pahasti jumiin tai rakkoja varpaisiin. Sitten tulivat syksyn pimeimmät viikot, joita seurasi tolkuton lumentulo. Aloin jänistää työmatkan osuutta, jossa vilkkaahko maantie muodostui jatkuvan lumisateen ja jäätymisen takia kelkkarataa muistuttavaksi kouruksi. Kulkuaikanani aamuisin tietä ajavat maitorekat ja iltasella jatkuva letka työmatkalaisia, joten hylkäsin työmatkakävelyn toistaiseksi. 

Nyt alkaa olla valoisaa aikaa jo mukavasti, muutamaan noin 25 erilaisesta työvuorostani pääsisi jo ainakin toiseen suuntaan valoisalla. Kunhan tuo tie tuosta petraantuu, alkaa työmatkakävelykin uudelleen. Eilen kuitenkin kävelin kevyenliikenteenväyliä kaupungista kotiin. Tein ensimmäisen matkan viime syksynä ja käytin silloin kävelyyn aikaa vähän alle kolme tuntia ja kävelysovelluksen oltua tuolloin sekaisin, mittailin matkaa ulkoilukartasta olleen noin 13,5 km. 

Tällä kertaa tavoitteeni oli kävellä pitempää reittiä, joita olikin valittavaksi asti. Ajoimme Opiskelijan kanssa kaupunkiin yliopiston Jyväsjärven rannassa olevaan toimipisteeseen, poika meni luennoilleen autonavain taskussaan ja minä viritin appsit kuntoon ja lähdin kotia kohti. Olin laittanut kenkiini syksyllä ostamani irrotettavat liukuesteet ja ne olivatkin kyllä tarpeen monessa kohtaa reittiä. 

Ensimmäiset, keskustassa kulkemani kilometrit tuntuivat kuin tanssilta, ihana aurinkoinen päivä, mukava sivumyötäinen tuuli ja tuntui, kuin olisin luotu taapertamaan kauas horisonttiin. Tuomiojärven rantaa kulkevan Matti Korpilahden polun varsi näytti vallan erilaiselta kuin syyskuisena, tuolloinkin tuulisena päivänä. Palokkaan asti askel oli kevyt, tuossa vaiheessa kilometrejä oli vasta noin 8. Ohitin marketit ja ABC:n ja jatkoin Palokan puoleista pienempää tietä kohti kotikylää.  Ilmassa oli selvästi keväistä tuntua, mutta kun kilometrejä oli kertynyt noin 13, alkoi askel painaa. Olen kävellyt ja pyöräillyt saman osuuden toiseen suuntaan ja se on selvästi laskuvoittoinen niin päin. Nyt tuntui suorastaan pientä puuskutusta, kun pistin Meindlia toisen eteen. 

Kuuntelin muuten nyt ensimmäistä kertaa pitemmän pätkän äänikirjaa kävellessäni, sillä osuus oli vähäliikenteinen, eikä kuulemisvaikeuksia ollut. Minulla on kuuntelussa kirja nimeltä Vilpittömästi sinun (Pekka Hiltunen). Vasta kolmen tunnin kohdalla aloin varsinaisesti kiinnostua tästä kirjasta. Jos liikennettä on paljon, viihdykkeeksi sopii paremmin Spotify-soittolistani, jonka nimi on kävelycountryt. Osaan kappaleet ulkoa, joten ei haittaa vaikken kuule ihan kaikkea. 

Viimeiset kilometrit lähikoululta kotiin olivat kyllä jo melkoista tuskaa. Vauhtini hiipui ja oikean jalan pikkuvarpaassa tuntui hiertymää. Niin vain laahustin kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin kotipihassa hivenen tutisevana ja väsyneenä 3h 40 min käveltyäni siinä ajassa 18,6 km. Se oli luultavasti pisin yhtäsoittoa kävelemäni matka ja hellin ajatusta, että yövuoroväsymyksellä oli jonkunlainen osa, suurempi kuin syksyllä keräämäni kunnon hiipumisella. Mutta perille pääsin ja ainoa vamma oli messevä vesikello pikkuvarpaassa, vain vähän varvasta itseään pienempi. Varusteet toimivat hyvin, en liukastellut ja takin tuuletus toimi.

Vitsikästä oli se, että olin juuri asettunut sohvalle suihkun jälkeen ja latasin kävelyreittiäni iPadille, kun Opiskelija tuli kotiin. Hänen iltainen opintotapaamisensa oli siirtynyt ja ehdin niin ollen juuri ja juuri kotiin ennen häntä, vaikka olimme eronneet oppilaitoksen pihassa neljä tuntia aikaisemmin! Järkisyillä järjestelyämme ei kannata yrittääkään selittää.

Tänä aamuna pelkäsin olevani jumissa, etenkin pohkeitten osalta, mutta ilmeisesti vanha sohvaperuna ei tunne lihasjumeja edelleenkään. En nimittäin taaskaan saanut aikaiseksi venytellä, vaikka aina on pyhä aikomukseni. Kumpa ymmärtäisin, miksi se on niin vastenmielistä. En siis olekaan pahassa dagen efterissä, vaan oikein hyvässä. Sen kyllä myönnän, etten ole notkeimmillani juuri nyt, jonkunlaista tönkköyttä on havaittavissa ja nilkoissa väsymyksen tunnetta. 

Otsikkoa mukailemaan liitän tähän googlailuni tuloksen, kappaleen jota pidetään dagen efter-kappaleiden ykkösenä. Johnny Cashia voi muutenkin kuunnella milloin vain, on muuten ainoa countryartisti, jota Uunituore Aikuinen ja Opiskelijakin kuuntelevat silmiään pyörittelemättä. 

Matkalukemista

Blogikaverini Allu suositteli minulle luettavaksi saksalaisen koomikon Hape Kerkelingin kirjaa hänen camino-kokemuksestaan. Koska vinkki oli tarjottu aivan Amazon-linkkiä myöten, siinä kävi tavanomaiset. Minuuttia myöhemmin olin tilannut kirjan ja tällä viikolla se saapui luettavakseni. En ole ehtinyt vielä alkua pidemmälle, mutta kirja vaikuttaa lupaavalta. Kerkeling on minulle aivan vieras kuuluisuus, sillä en tunne Saksan kulttuuria juuri lainkaan. Mutten anna sen häiritä.

Oma kävelyni on edelleen taukovaiheessa. Valoisuutta alkaa jo riittää, joten mikään tekosyy ei kohta kelpaa enää edes itselleni. Kun vielä tuo yksi pätkä työmatkasta hieman helpottuu tiekelin puolesta, aloitan taas päivittäisen työmatkakävelyn. 

No nyt se sekosi täysin!

kotikylän raitti lauantaiaamuna kello 6

Vaikka toivoinkin lumetonta talvea, en pistä pahakseni tätä kaunista puhdasta hankea, johon kotiseutuni on peittynyt. Tosin nyt alkaisi lumi riittää jo. Kävelyprojektini on ollut jokseenkin jäissä, sillä työmatkalla on näillä keleillä sen verran vaarallinen osuus vilkkaan maantien reunassa, etten ehdoin tahdoin ota riskejä pimeässä. Talvipäivän seisaus oli ja meni pian kolme viikkoa sitten, eikä vielä voi väittää päivän näkyvästi pidentyneen. Enemmän vaikuttaa säätila, kirkkaalla kelillä valoisa aika alkaa aikaisemmin ja jatkuu pitempään kuin tymällä. 

Huono omatunto on viime päivinä hieman kolkutellut vähäisen ulkoilun vuoksi ja siksi herättyäni tänään jälleen kerran liian aikaisin, käytin aamuhetken pieneen kävelylenkkiin. Sitä ennen tein kevyet lumityöt, mutten muistanut laittaneeni jo kävelysovelluksen päälle puhelimestani. Sain aikaan melkoisen syherön taluttaessani lumikolaa pitkin pihaa ensimmäisen puolituntisen. 

Että semmoisella lenkillä! Ja tiedän, iPadin näyttö kaipaisi puhdistusta

Lumitöiden jälkeen taapersin vielä ihanassa talviaamussa 40 minuutin lenkin pitkin esimerkillisesti aurattua kevyenliikenteen väylää. Minulla oli käytössä taannoin ostamani säärystimet ja SealSkinz-sukat, kummatkin toimivat kuten pitikin. On mukava, että varpaat ovat ulkoilun jälkeen lämpimät, mutteivat hikiset, olipa ilma pakkasella tai ei. Samoin säärystimet pitävät nilkat varmasti kuivina, eikä kenkiin mene lunta. Oikein kunnon märällä kelillä en ole vielä testannut säärystimiä, mutta varmasti sekin aika vielä tulee. 

Vieraskynäilyä

Sisareni lupautui kirjoittamaan vieraskynäpostauksen siitä, miltä ajatus yhteisestä caminosta tuntuu hänestä. Tässä se tulee, kuvat ovat hänen ottamiaan viime matkaltaan Englantiin.

"Minulla on monta ystävää ja tuttavaa, jotka ovat kävelleet pyhiinvaellusreittiä Santiago de Compostelaan. Jotkut ovat taittaneet matkaa lomillaan, vähän kerrallaan, usean vuoden aikana. Toiset ovat vuorotteluvapaan aikana kävelleet kuukauden, enemmänkin. Monelle se on ollut jonkinlainen siirtymäriitti, pitkä kävelyretriitti ennen astumista toiseen avioliittoon tai uuteen ammattiin. Keski-ikäisiä ovat kaikki tuntemani caminon kulkijat, ja usea lähtee taipaleelle juuri 50-vuotispäivänsä lähestyessä. Itselläni kyseinen päivä meni jo pari vuotta sitten. Kuulun niihin ihmisiin, joille uskonto on elämisen lähtökohta ja perusta. Monet uskontoon liittyvät rituaalit kiehtovat, ja pyhiinvaellus on ilman muuta yksi sellainen rituaali. Se voisi viedä Roomaan, Trondheimiin, Jerusalemiin tai vaikka Hattulan kirkon vaiheille. Jaakontie on klassinen valinta ja merkittävä siitäkin syystä, että se nykyään yhdistää niin monia ihmisiä, uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta.

Kun sisko tekstasi vinkin uudesta blogistaan, kävin heti vilkaisemassa ja ensin kiinnitin huomioni siihen aktiivisuusrannekkeeseen. Olin itsekin miettinyt sellaisen hankkimista, mutta en tiennyt, olisiko se hyödyllinen tällaiselle tavikselle, jonka urheilut ovat vain pikkuisen enemmän kuin ei yhtään mitään. ”Hyvä, että sisko testaa ja sitten, jos se osoittautuu kelpohärpäkkeeksi, minäkin voin investoida ja kysyä vielä siskolta käyttöohjeita”, ajattelin. Kun sitten jatkoin blogin seuraamista saadakseni tietää, kuinka ranneke toimii, aloin olla varsin vaikuttunut siitä, kuinka hyvin se kannusti siskoa ulos ja kävelemään pitkiä matkoja. Tämähän voisi toimia minullakin. Sisko hoivasi hellästi kenkäpariaan ja minäkin muistin, että en ollut rasvannut omia vaelluskenkiäni. Olin ostanut ne loppukesästä juuri ennen kuin lähdin viideksi viikoksi Englantiin. Määränpääni oli Dorset, ja ihanat kävelymaastot lähtivät heti majapaikan ulko-ovelta. Kopsuttelin dorsetilaiset mudat kenkien pohjasta ja huomasin, että kas, nämähän on Meindlit, niin kuin siskollakin. Kaapista löytyivät myös kävelysauvat, joita olin ulkoiluttanut edellisen kerran yli vuosi aiemmin. Parin kävelylenkin jälkeen uskaltauduin viestittämään siskolle, että olen alkanut taas kävellä hänen bloginsa kannustamana.

Sisko pohti, kävelisikö yksin vai jonkun seurassa. Yksi kohta erityisesti jäi mieleeni. ”Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.” Ahaa, meitä on siis useampikin. Olisin voinut kirjoittaa tuon kohdan itse. Tästä piirteestä saan aika ajoin moitteita rakkaalta aviopuolisoltani. Yritän sanoa, että hei, älä ota henkilökohtaisesti, minä vain olen tämmöinen enkä osaa muuta. Saman piirteen huomaan omissa lapsissanikin. Jos minä joskus haluaisin kävellä caminoa, niin juuri siskon kanssa. Mutta en kyllä kehtaa ehdottaa, kun hän on jo päättänyt kävellä yksin.

Olen aikuisella iällä vaihtanut ammattia. Olen kotitalousopettaja ja tulevien kotitalousopettajien kouluttaja. Muistan, kuinka joskus ennen Campasimpukan syntyä sisko kysyi jotain ohjetta kalkkunan täyttämisestä tai vastaavasta. Vuosiin hän ei ole enää tarvinnut neuvojani, vaan on ruoka-asioissa paljon asiantuntevampi kuin minä. Työnikin on muuttunut teoreettisemmaksi. Osat ovat vaihtuneet ja nyt se olen minä, joka katselee vinkkejä siskon blogista ja kysyin neuvoakin. Samalla kun sain vastauksia kysymyksiini, vaihdettiin kävelykuulumisia. Ajattelin mielessäni, että jos nyt kumminkin sisko kysyisi, lähtisinkö hänen mukaansa caminolle, niin voisin vastata myöntävästi. Meni minuutti ja sieltä se kysymys tuli! Kylläpä tulin iloiseksi! Emme ole aikuisena tehneet oikeastaan mitään yhdessä. Unissani yhä edelleen pelastan pikkusiskoa tulipaloista ja vuoren jyrkänteiltä. Ja kutsun tytärtäni sisareni nimellä.

Vietin joululomaa siellä Dorsetissa ja pari pitkää kävelyä pitkin kapeita maalaisteitä mahtui ohjelmaan. Kelitkin suosivat. Välillä paistoi kalpean lempeä talviaurinko ja sadekuurot olivat maltillisia. Palaan sinne helmikuussa ja voin kirjoittaa kävelyretkistäni lisää, ja lähettää kuvia lumikellojen koristamista tienpientareista."

Talvikävelyllä

Keski-Suomessakin on nyt oikea talvi, lunta on sen verran, että pääsee kehumaan ja pakkastakin muutamia asteita, huomenissa kenties paljon enemmänkin. Lomailuni on saanut minut veltostumaan sen verran, ettei päivittäisiä kävelyretkiä ole tullut tehtyä, mutta tänään olimme Kammenpyörittäjän kanssa reilun tunnin mittaisella kuljeskelulla lähimaisemissa. Aktiivisuusrannekkeeni oli sitä mieltä, että kävelimme 6 km, mutta veikkaan matkan olleen noin 5 km. Uudet säärystimeni pitivät lumen pois kengistäni ja SealSkinz-sukat varpaat lämpiminä. Hankin vastikään lapaset, joissa on fleecevuori ja ohutta toppatakkikangasta päällinen ja ne olivat aivan liian kuumat heti alusta asti. Ne sopivat kauppareissuille tai muille vähäliikkuvaisille ulkoiluille. 

Kuljeskelimme lähipeltojen reunoja ja muistelimme millaista seutu oli siihen aikaan, kun me tänne muutimme. Metsäsaarekkeita oli paljon enemmän ja siellä asusteli lehtopöllöjä, nyt peltojen reunoilla on uusia omakotitaloja ja teitä. Vain yksi koiranulkoiluttaja tuli vastaamme, emmekä nähneet paljonkaan lintuja, muutaman närhen ja keltasirkun. Tuoreessa lumipinnassa oli jäniksenjälkiä nähtävillä, muttei muuta kiinnostavaa.