39 vuorokautta

40 olisi kuulostanut paremmalta, tai 50 vielä paremmalta. Mutta mennään nyt luvulla 39. Niin vähäksi on kutistunut päivien lukumäärä ennen vuorotteluvapaani alkua. Minulle on palkattu sijainen ja vuorotteluvapaasopimukseni on monena kopiona korvaushakemuspapereiden kanssa (ettei vain pääse hukkaantumaan). Korvausta en pääse hakemaan ennen kuin olen saanut palkkatodistuksen viimeisten vuorolisien mentyä maksuun. On pitänyt aivan läpsytellä poskia ja muistutella itselleen, vielä pitää olla tarkkana, ettei vaan sattuisi mitään. Lähinnä töissä, eikä muutenkaan kannata möhliä, sillä esimerkiksi nilkan murtaminen nyt olisi katastrofi.

Helmikuun ensimmäisen päivän jälkeen minulla on noin 7 viikkoa aikaa valmistautua täyspäiväisesti tulevaan caminoon. Minut tuntien se tarkoittaa sitä, että 6 viikon ja kolmen päivän jälkeen aloitan miettiä, mitä sitä ottaisi mukaan. Lentolippu minun täytyy kyllä piakkoin hommata, ei toki Ranskaan, eikä nyt ainakaan Espanjaan, vaan Englantiin. 

Suunnitelmani on lentää maaliskuun puolivälin jälkeen sisareni luokse Englantiin, viilaamme siellä varusteemme lähtökuntoon ja jollain tapaa siirrymme sieltä eteläiseen Ranskaan kuun lopulla. Caminoon varaamme 30-36 päivää, jolloin päivittäiseksi kävelymatkaksi tulee 21-25 km. Pääsiäinen on ensivuonna juuri tuolloin maaliskuun loppupäivinä, se vaikuttanee hieman siirtymäsuunnitelmiimme. Perille Santiago de Compstelaan tähtäämme 2.5. Paluu Suomeen on vielä auki, se tarkentuu sen mukaan, miten Kammenpyörittäjä hankkiutuu minua vastaan ja kuinka kiire hänellä on palata töihin.

Syksy on kestänyt aivan kamalan kauan, vieläkin on syksyistä. Lunta on Keski-Suomessa nähty muutaman purskeen verran, onneksi en ole hiihtäjä tai laskettelija, heillä lienee hermot riekaleina, kun ei pääse harrastamaan. Syyskuun lopussa päivät pimenivät nopeasti ja työmatkakävely jäi taas taustalle, kun tavoitteeni kävellä 770 kilometriä tuli täyteen ja ylittyi jopa 6 kilometrillä. Matkan tallustaminen toiseen kertaan ennen caminoa jää haaveeksi. 

Kunhan pyhät ovat ohitse, paneudun jälkeen matkasuunnitelmiini ja saatanpa yllättää itseni tekemällä jonkunlaisen valmistelusuunnitelmankin harjoituskävelyineen, pakkauskokeiluineen ja rinkankantamisineen. Ei sitä tiedä, vaikka alkaisin käydä läpi sitä huhtikuussa ostamaani kielikurssiakin?

Kävelymusiikiksi suosittelen kappaletta Sangria, jonka esittää countryn perusjässikkä Blake Sheldon. En kyllä kamalasti pidä sangriasta, mutta liippaahan se Espanjaa melko liki. 

Melkein maalissa

Menin kauppareissulla järven rantaan, sillä moottoritieltä Palokkajärvi näytti niin kauniilta.
Olisin voinut mennä uimaan, jos uikkarit olisivat olleet mukana

Vaikka olen kehunut olevani kykenemätön kyllästymään, oli nyt myönnettävä, että noin 50 countrykappaleeni valikoima alkoi nyppiä. Osasin kaikki kappaleet ulkoa, eikä edes niin radikaali asia kuin satunnaistoisto enää auttanut. Piti saada uutta kuunneltavaa. Enää ei tarvitse kuunnella nettiradiota ja kopioda kappaleiden nimiä, etsiä ja ostaa (!) kappale kerrallaan iTunesista kävelymusiikkia. Nuorisoni piti minua aivan dinosauruksena, kun vielä vuosi sitten tein niin. Hyvää hyvyyttään he neuvoivat äidille Spotifyn käyttöä, nyt osaan jo etsiä sieltä valmiita soittolistoja, kuunnella radioita ja liittää mieluisia kappaleita omalle listalleni. 

Nyt minulla on tunnin verran uusia kappaleita, joiden sanoja en vielä osaa ulkoa. Kävely sujuu niitä kuunnellessa kuin tanssi. Tavoitteeni kävellä 770 km on täyttymässä, enää on 11 km matkaa! Toivon, että saan tavoitteeni täyteen tällä viikolla. Aion myös ottaa taas Meindlit käyttöön, en ole kävellyt niillä pitkään aikaan, en ehkä toukokuun jälkeen. Voi olla, että nilkkani tulevat aluksi taas kipeiksi. Toinen mitä haluan jo kokeilla on rinkan kantaminen. Aikomukseni on ottaa caminolle noin 7-8 kg kannettavaa, en kyllä osaa yhtään sanoa saanko siihen painoon kaiken tarvittavan mukaani. 

Uudeksi kävelymusiikiksi ehdotan tätä Luke Bryanin kappaletta Kick the Dust Up. Se on juuri sellainen, että ensimmäisestä kuuntelukerrasta tiesin, että tätä tulisin toistamaan. 

Ensin harmitti ja sitten olin tyytyväinen

Olen käyttänyt Garminin vívofit-aktiivisuusrannekettani melkein päivälleen vuoden. Ainoastaan juhlissa ja hienommissa ravintoloissa käydessäni olen jättänyt rannekkeen pois. Muuten se on ranteessani yötä päivää. Askelten keruu on mukavaa, vaikka kilometrit rannekkeen mukaan ja todellisuudessa eivät pidä suurestikaan yhtä. Monin eri tavoin mitattu 8,9 km työmatka on rannekkeen mukaan vain noin 5,5-6 km, mutta ei se haittaa. Mittaan kilometrejä muuten. Välillä rannekkeeseen tulee kuolleita päiviä. En mitenkään usko, että kesäkuun 16. päivä olisin kävellyt vain 287 askelta, kun kuitenkin kävelimme paljon jokaisena reissun päivänä. Laivapäivän tosin bongaa tilastosta hyvin, silloin ei juuri kävelty kuin syömään ja nukkumaan, syömään ja nukkumaan. 

Mielenkiintoisempaa vielä on tieto nukkumisestani. Laite rekisteröi yöllisiä pyörimisiäni ja valveilla oloa hämmästyttävän tarkasti. Joskus kyllä tiedän olleeni toistakin tuntia hereillä, mutta laitteen mukaan kevyessä unessa. Nukun yleensä syvää unta nukahtamisen aluksi noin tunnin pari, sitten alkavat kevyen unen pätkät, joiden välissä on lyhyitä syvän unen tuokioita. Pitemmällä aikavälillä tarkastellessa voi hyvin nähdä yövuoroviikot, jolloin uni sijoittuu hyvin hajanaisesti vuorokauteen ja koostuu lähinnä kevyestä unesta. Voin myös hyvin paikantaa tältä kesältä ne viikot, jolloin olin hyvin kipeänä, yskin yöt ja torkuin päivät. Välillä huolestuttaa kuinka vähän sitä syvää unta oikein kertyy, pitäisi ottaa selkoa kuinka vältttämätöntä se on ja voiko sitä jotenkin lisätä omin konstein. Työni vuoksi en voi käyttää juurikaan mitään nukkumiseen vaikuttavia lääkkeitä, enkä niille kyllä tunne tarvettakaan. 

Melko tavallinen yö                                                          Yö kovassa yskässä

Vuoden käyttökokemuksella voi sanoa, että aktiivisuusranneke on aktivoinut minua. En tosin enää nouse töissä kävelemään edestakaisin, kun ranneke kertoo aktiivisuuden laskeneen, mutta muuten on ollut mukava seurata omaa liikkumistaan näinkin. Olen myös tottunut taas siihen, että rannekello on koko ajan ranteessani, eikä tarvitse kaivaa puhelinta kellonajan tarkistamisen takia. Se kyllä harmittaa, ettei vívofitin näyttö ole valaistu, eikä tarvitse olla kovinkaan hämärää, kun siitä ei enää näe juuri mitään. 

Viime viikolla Berliinin matkalla ranneke napsahti poikki, eikä mitenkään sen kiinnikkeensä kohdalta, johon sain heti kohta ostamisen jälkeen lisävahvikepalankin. Ranneke vain petti ja koko laite putosi kadulle. Onneksi olin kahvilassa ja istuin pöydän ääressä, joten huomasin rannekkeen putoamisen ja sain kerättyä sen talteen. Pidin inkettä repussa päivän ja sielläkin se keräsi mukavan määrän askelia, se oli pisin kävelypäivämme reissussa. Kävimme kysymässä vararanneketta (itse laite irtoaa rannekkeesta helposti, muttei itsestään), mutta Media Markt ei myy vararannekkeita kuin netin kautta. Saturn-liikkeestä sain ostettua kolmen rannekkeen pakkauksen senttiä vaille kolmen kympin hintaan. Olin tyytyväinen, kun sain vívofitin taas ranteeseeni ja sentin vaihtorahan taskuuni. 

Kotiin palattuani tutkin hieman tarkemmin rikkoutunutta ranneketta, sehän oli aivan palasina, siitä irtosi pieniä pätkiä muutaman millin välein. Kirjoitin Garminille reklamaation asiasta maanantaina ja tänään sain heiltä postia aiheesta. Sain vahvistuksen siitä, että minulle lähetetään kolmen vararannekkeen pakkaus tuota pikaa. 

Olen tyytyväinen, eikä minua harmita, että ehdin ostaa itsekin jo samoja vararannekkeita, nytpä niitä riittää vähäksi aikaa ja voin antaa niitä sisarellenikin, jos hänenkin rannekkeensa meinaa lahota ranteeseen. Myös työkaverin vastaava ranneke napsahti poikki joitakin viikkoja sitten, joten aivan parhain mahdollinen materiaali ei tosiaankaan ole kyseessä, kun alle vuodessa tuote hajoaa siinä käytössä, johon on se  tarkoitettu. Olen silti oikein tyytyväinen  Garminin asiakaspalveluun ja jatkan laitteen käyttämistä tästedeskin. Sitten olisin varmaan huomattavasti harmistuneempi, jos olisin pudottanut rannekkeen jonnekin huomaamattani ja menettänyt sen kokonaan, kuten olisi helposti voinut käydä.

Kävelymusiikiksi suosittelen Keith Urbanin kappaletta John Coogar, John Deere, John 3:16.

139 päivää

Löysin eilen aamulla Tielaitokselta unohtuneen lajitteluhatun, se sanoi minulle Puuskupuh, olinhan hengästynyt

Aika kuluu vakionopeudella, vaikkei siltä aina tunnukaan. Takana oleva aika tuntuu menneen nopeasti ja edessä olevaa ei tunnu saavuttavan. Viisi vuotta sitten ja viiden vuoden kuluttua ovat aivan erimittaisia aikamääreitä. Minä itse niiden välissä tunnen olevani sama ihminen, mutten ole. Olen aika erilainen kuin viisi vuotta sitten ja viiden vuoden kuluttua en ole enää tällainen. 

Nyt en kuitenkaan laske päiviä viiden vuoden päähän, vaan tähtäimeni on hieman lähempänä, ensi vuoden alkupuolella. Siellä häämöttää jo camino. Vielä sitä ennen on yksi toinenkin päivämäärä, jota odotan jo innolla. 

Muutama vuosi sitten Kammenpyörittäjä oli vuorotteluvapaalla ja ajattelin silloin, että ehkäpä minäkin sitten joskus. Olin juuri ollut pitkään sairauslomalla nilkan murtumisen seurauksena, melkein puoli vuotta meni keppien kanssa. Ajatus omasta vuorotteluvapaasta ei tuntunut ajankohtaiselta. Työssä  oli tapahtumassa muutoksia, joita ennen tai joiden alussa en tohtinutkaan olla pois. Halusin nähdä, että sopeuden muutoksiin ja pärjään niiden kanssa siinä missä muutkin. Nyt muutoksen vuosi on kääntymässä lopuilleen ja voin todeta pärjääväni. 

Alunperin minun oli tarkoitus järjestää vapaa caminoon vuosilomalla ja säästövapailla, mutta ajatus kolmen kuukauden mittaisesta vuorotteluvapaasta alkoi tuntua houkuttelevalta. Kammenpyörittäjä huomautti samantien, ettei kolmesta kuukaudesta tule kuin vihaiseksi, etenkin jos siitä yli puolet käyttää aiotulla kävelyretkellä. Hetken tuumittuani olin samaa mieltä ja kun keväällä pistin nimen alle vuorotteluvapaa-anomukseeni, hain maksimipituista vapaata, 360 päiväistä.

Viime viikolla istahdimme esimiehen kanssa pöydän ääreen ja allekirjoitimme vuorottelusopimukseni. Kaikki nämä jahkailun kuukaudet tuntuivat rasittavilta, enkä välillä halunnut ajatella koko asiaa. Jahkailupuolesta piti huolen työnantajan ylemmät tahot, jotka pitivät papereita erityisessä huomassaan ehkä sen varalta, että vuorotteluvapaasta säädettäisiin uudelleen tai koko järjestelmä lopetettaisiin. Minulle odottaminen oli ikävää, sillä olin jo asentanut aivoni sille mallille, että pääsisin paussille ja se mahdollisuus, etten alustavista lupauksista huolimatta pääsisikään, tuntui ankealta. 

Nyt kun minulla on monta kopiota tuosta sopimuksesta niin paperilla kuin sähköisenäkin, olen uskaltanut laskea montako päivää vapaan alkuun on. Tänään siihen on 139 päivää. Silloin on maanantai 1.2.2016.

Minulta on kysytty, mitä aion tehdä vapaani aikana. Tärkein asia on tietysti camino, joka sijoittuu vapaani alkuun. Minulla on ennen sitä muutaman viikon valmistautumisaika ja riippuen kävelyseurani ajankäytöstä, voin viipyä matkalla melko vapaan ajan. Sen jälkeen suunnitelmani ovat ei mitään ja mahdollisimman vähän. Tarkoituksella en ota itselleni suuria projekteja lopulle vapaalleni, sillä suurilla projekteillani on taipumus sulaa olemattomiin ja jättää jälkeensä pettymyksen tunteen. Teen mitä tykkään tai en tee mitään. Sen näkee sitten. 

Suosittelen kävely- tai laiskottelumusiikiksi Zac Brown Bandin kappaletta No hurry. Avainsanat Lord ja Heaven mainitaan. 

Aamiainen laiturilla

Järvivesien alkaessa pian olla sopivan uimalämpöisiä on luontouintikauden (avantouinnista ei kehtaa ennen jäitä puhua) aloittaminen alkanut pyöriä mielessä päivittäin. Tämä silmällä pitäen pakkasin reppuni toissailtana, laitoin sinne uimakamppeet ja avantouintipaikan avainkortin. Aamulla tulin kuitenkin vilkaisseeksi uintiseuran tiedotetta, jossa luki selvällä suomella, että uimapaikka aukeaa vasta 15.9. Otin uimavehkeet pois repusta ja lähdin pelkälle kävelyretkelle työpaikkaa kohden. 

Eilen aloitin myös syksyn, sillä lämpötila oli kotipihassa vain 5 astetta, kun kello 6 astuin ulos talosta. Puin päälleni niin pitkät lahkeet kuin hihatkin ja jopa pipon päähäni. Sain Campamiitissä Marjalta tuliaiseksi pipon, joka on juuri sopiva, mukavan istuva päähän, mutta silti joustava ja pienen hiipan muodostava. Jos pääsette joskus Marjan pipolistalle, olkaa iloisia, hänen puikoistaan tulee hyvää jälkeä!

Otin kuitenkin pipon pois päästäni ensimmäisen kilometrin jälkeen, ihan niin kylmä ei sittenkään ollut. Koska minulla oli runsaasti aikaa, kävelin rauhalliseen tahtiin ja kuljin taas uusia polkuja Tikkakosken taajamassa. Auringon noustua nousi myös sumu, kuten näin alkusyksystä usein. Ennen seitsemää kylä näytti vielä hyvin autiolta, vain muutama koiranpissittäjä tuli vastaan ja peltifirman auto ajeli edestakaisin, kenties työkohdettaan etsien. 

Harmittelin edelleen sitä, ettei uimakauteni vielä päässyt alkamaan. Uimapaikka sijaitsee varuskunta-alueen miehistösaunalla, eikä pukuhuoneeseen pääse sisälle ennen kuin uimakortti on syksyllä aktivoitu. Paikan luonteen vuoksi rantaviuhahtelu vaatteiden vaihtamisineen laiturilla ei houkuttele. Sotapoliisi piipahtaa siellä silloin tällöin, sen voi todistaa uimakaverini J kyllä tarvittaessa. 

Seitsemältä Tikkakoski heräsi eloon, bussipysäkeillä näkyi unisia ihmisiä ja kaupat aukesivat. Poikkesin yhteen niistä ostamaan aamiaista ja päätin sittenkin mennä uimarantaan, edes aamiaiselle, sillä minulla oli edelleen aikaa enemmän kuin tarpeeksi ennen työvuoron alkua. Halusin myös nähdä, kuinka paljon aikaa minulta kuluu kävellä kotoa uimapaikalle, jospa talven aikana saisin yhdistettyä caminoharjoittelun ja uimisen kätevästi. 

Matka kotoa uimapaikalle oli 8 km ja aikaa siihen verkkaiseen tahtiin kävellen ja kaupassa piipahtaen kului 1h 35 minuuttia. Ainakin vapaapäivinä uimareissun voisi toteuttaa näinkin ja ehkä palata kotiin bussilla, mikäli aika ei riittäisi enää kävelyyn. Istuin laiturin nokkaan ja söin aamupalaa tyynelle, sumuiselle järvelle tähyillen. Olisipa ollut fiksua ottaa se avainkortti kumminkin mukaan ja kokeilla, joko ovi aukeaisi, joinakin vuosina kortit on aktivoitu jo hieman luvattua aiemmin. 

Viimeinen, viiden kilometrin matka työpaikalle meni mukavasti. Tosin soratieosuus oli juuri lanattu ja reuna oli ikävän kivikkoinen. Olin perillä töissä kolme varttia etuajassa, joten ei ollut kiire suihkussakäymisessäkään. Aamukävelylle tuli matkaa 13 km. 

Tämä ei unohtunut tähän eilen

Iltapäivällä kävelin suorinta tietä kotiin, jolloin matkaa tuli mittariin lisää 9 km. Nyt tavoitteeseeni kävellä 770 km on matkaa enää 82 km. Kotimatkalla lämmintä oli 18 astetta, mikä tuntui huomattavasti viileämmältä kuin edellisillä kävelyillä viime viikolla, jolloin keikuttiin hellerajan molemmin puolin. Nafti 20 astetta olisi minulle juuri optimi, etenkin jos vähän tuulee, ei ole väliä sillä onko tuuli myötäinen vain vastainen. 

Kävelycountryehdukseni tällä kertaa on Blake Sheltonin Who Are You When I'm Not Looking. Olin varma, että olisin jo laittanut tämän kappaleen aikaisemminkin, mutta enpä löytänyt. Pidän sen sanoituksesta, se on jopa vähän vähemmän pöhkö kuin countrykappaleissa yleensä. Jos mahdollista.

Töihin vähän pitempää reittiä

Eilen aamulla heräsin vähän liian varhain ja huomasin, että minulla oli aikaa kävellä hieman pitempää reittiä töihin. Iltapäivällä ei ollut aikaa kävellä kotiin edes lyhintä reittiä, joten olin pyytänyt Opiskelijaa hakemaan minut. Mutta aamulla en vielä ajatellut iltapäivää, vaan pukeuduin kevyesti ja lähdin happirikkaaseen aamuun. 

Taas Vianorilla tykätään

Kun kävelen töihin lyhintä reittiä, matkaa tulee noin 8,9 km ja aikaa kuluu 1h 35min. Nyt kiersin taajaman keskustan ja varuskunnan asuntoalueen kautta niin, että työpaikan ovella Walkmeterissä oli kaikkiaan 12,75 km ja aikaa oli kulunut 2h 22min. 

Kuljin osan matkaa polkuja, joiden varsilla oli upeita vadelmapöheikköjä, niistä sai pientä aamupalaa matkaa ilostuttamaan. 

Kiersin parin uuden työmatkajärven kautta ja ihailin tyyniä vedenpintoja, ajatus luontouimisesta alkoi taas houkuttaa. Olin avantouimari monet vuodet, mutten nykyään oikein innostu ajatuksesta ajaa erikseen autolla uimapaikalle, siinä tulisi kuitenkin ylimääräistä ajoa 15 km/uintikerta. Ehkäpä voisin ottaa syksyä kohden ajatukseksi käydä uimassa niinä aamuina, jolloin muutenkin menen autolla töihin ja jättää uimisen väliin kävelyaamuina. 

Olisi meillä uimakelpoinen järvi ennen varsinaista talvea tässä aika lähellä omalla kylälläkin. Sinne tulee kävelymatkaa noin 4 kilometriä ja pienin lisämutkin siitäkin saisi 10 km lenkin helposti. Ensi viikolla voisinkin yövuoropäivinä tehdä pienen yhdistetyn kävely- ja uintiretken. Minähän en varsinaisesti ole mikään uimari, pysyn auttavasti pinnalla, mutta pidän kovasti kylmästä vedestä ja sen tuomasta euforisesta olosta. 

Tämän illan suositukseni kävelymusiikiksi on Chris Youngin kappale Voices. Siinä on hyviä neuvoja elämään, niin isän kuin mumminkin antamana. Niillä neuvoin pärjää pitkälle.

Kunto palautuu ja paranee

Eilisaamun työmatkajärvi

Monen viikon sairastaminen, vaikkakin vain flunssan, verotti voimia. Ei ollut sen enempää intoa kuin kykyäkään harjoitella caminoa varten. Nyt kun tauti on viimein voitettu ja sääkin on mitä parhain, on kävely taas maistunut. Kävelin eilen aamulla töihin hieman pitempää reittiä ja nautin aamusumuisista maisemista ja viileästä ilmasta. 

Caminosuunnitelmaani (yhteiseen sisareni kanssa) kuuluu melko aikainen keväinen ajankohta. Tarkoitus on lähteä liikkeelle jo maaliskuun puolivälin tienoilla. Tuolloin sää voi olla vielä melko viileä, reitin vuoristoisimmilla osilla ajoittain jopa talvinen. Luulen sellaisen sopivan minulle ja sisarelleni aika hyvin. Minua ainakaan ei haittaa olla hieman kylmissäni aamuisin kävelyä aloittaessamme, enkä pelkää ajoittaista liukkauttakaan. 

Eilen aamulla lähtiessäni työmatkalle, oli lämmintä 8 astetta, ilma tyyni. Olin pukeutunut lyhythihaiseen paitaan ja capripituisiin housuihin (ostin ne muuten Lidlistä, ihan kelpo pöksyt edullisesti). Alkumatkasta sormissani tuntui viileyttä, mutta noin kilometrin käveltyäni olin aivan lämmin. Kun pääsin perille töihin 10,7 km ja 1h 57 min myöhemmin minulla oli oikeinkin lämmin, ilman lämpötila oli tuolloin 12 astetta. Näinpä ajattelen, ettei minun välttämättä tarvitse caminollakaan ainakaan loppupäästä pukeutua aamuisinkaan missään vaiheessa kovin lämpimästi. 

Eilisellä kotimatkalla kello 16 jälkeen ilman lämpötila oli juuri ja juuri yli hellerajan. Kävelin kotiin suorinta tietä, jolloin matka on melkein 9 km. Kasvoni tulivat punaisiksi ja hikoilin kunnolla, otin tämänkin yhtälailla harjoitteluna. Kestän kyllä lämmintä siinä kuin viileyttäkin, kunhan vain asennoidun siihen niin, että siinä säässä kävellään, mitä sattuu tulemaan. Ymmärrän kyllä, että aivan hurjat lämmöt, yli 30 asteiset loppukesällä ovat kyllä minulle liikaa, mutten sellaisiin ole menossakaan.

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Ronnie Dunnin kappaletta Cost of Livin', joka tuo mieleemme Kammenpyörittäjän Amerikan-vuoden ystävien ja tuttujen nykyisen(kin) elämätilanteen. Ehkä meistä moni kumminkin elää täällä vieläkin herran kukkarossa.