21. kävelypäivä San Justo de la Vegasta Rabanal del Caminoon 25 km

Eilisen savihoidon jälkeen meille annettiin kuiva kävelypäivä, mikä on ilolla mainittava. Aamuseitsemältä katu oli kyllä märkä ja pilvet tuntuivat olevan aivan käden ulottuvilla. Päätimme olla iloisia jokaisesta sateettomasta minuutista, sen pitempiä ajanjaksoja ei kannata tässä asiassa miettiäkään. 

Aamukahvipaikkamme oli tänään isohko Astorgan kaupunki, jonne kiipesimme vähän ennen kahdeksaa. Kaupungin albergueista tuli juuri unisia peregrinoja ja moni heistä käveli suoraan samaan baariin meidän kanssamme. Tänään meillä oli tostados-päivä, paahdettu suuri leipäviipale maistui hyvältä kahvin ja appelsiinimehun kanssa. Monta tuttua naamaa näkyi jälleen. On se aika hassua, miten ihmiset kuitenkin osuvat toistensa kanssa samoihin kyliin, kaupunkeihin ja baareihin yhtäaikaa, kun vaihtoehtoja on niin lukemattomat määrät. 

Astorga oli niin pieni kaupunki komeasta katedraalistaan ja hulppeasta plaza mayoristaan huolimatta, että sieltä käveli ulos puolessa tunnissa. Reitti kulki maantien reunaa ja opaskirjamme varoitteli kävelijöitä tienylityksistä, ettei kävisi onnettomuutta. Poikkesimme pieneen kappeliin ottamaan päivän leimat ennen kuin tie lähti asumattomalle alueelle muutamaksi kilometriksi. Polku oli hyväkuntoista ja sille oli vaihtoehtona myös tienposki, jos polku olisi ollut huonossa kunnossa. 

Pidimme tänäänkin useita taukoja, melkein joka kylässä, josta löytyi baari. Vähän syötävää, tai ainakin juotavaa, vessakäynti ja hetki netissä ja taas olivat jalat elpyneet sen verran, että jaksoi. Väkeä oli tänään samoilla kilometreillä aika runsaasti, määrä vaihtelee päivittäin todella paljon. Ilmeisesti olemme moniin verrattuna aamuisin varhain liikkeellä ja tulemme perille päivittäin muita aikaisemmin, mutta tänään meitä saapui yhtä aikaa Rabanaliin yhden ja kahden välillä melko paljon. Osa oli lähtenyt Astorgasta, joten moni varmaan jatkoi vielä kuutisen kilometriä seuraavaan kylään. 

Sisareni rinkka oli toimitettu yhteen kylän hostelleista, mutta siellä oli niin suuri määrä isoja matkalaukkuja Correosin kyltti kyljessä,  etten ihmetellyt sitä, että majatalon kaikki kahden hengen huoneet olivat varattuja. Sain neuvon kysyä naapurihostellista, minkä olin kyllä ihan itsekin älynnyt tehdä. Nyt oli onni myötä ja saimme vähän tyyriimmän kammarin,  jossa passaa kyllä lepäillä. Illempana taas menemme syömään, jospa tarjolla olisi joku ihmistenkin menu. Mahtaisivatko antaa tilata sellaiselta rahaa vastaan? 

Eilen muuten tilasin menu peregrinosta kaksi alkuruokaa, salaatin ja pastan, eikä se tuottanut mitään ongelmaa. Juttelimme aterian ajan australialaisen rouvan kanssa, joka oli alunperin Kanadasta. Hän oli yli 70-vuotias ja kolmannella caminollaan, tällä kertaa lyhyin päiväetapein. Ei ikänsä vuoksi, vaan koska oli katkaissut jalkansa vähän ennen kotoa lähtöä ja käveli nyt jonkunlainen tukikehikko jalassaan. Ilmeisesti hänellä ei ollut ollut juttuseuraa muutamaan päivään, niin innokkaasti hän meille tarinoi perheestään ja caminoistaan. 

Tämän päivän etappiin kuului nousua pari sataa metriä, mutta se tuli niin vaivihkaa ja loivasti, ettei sitä lainkaan pistänyt merkille. Lopuksi tuli mieleen, että missä se luvattu ylämäki olikaan. Huomenna sen sijaan tullemme taas hengästymäänkin, kun kiipeämme koko reittimme korkeimmalle kohdalle. Huomisen kävelymatkaksi tulee pikkuisen alle 20 km, joka sekin ihan varmasti taas piisaa, kun osuudella on nousua ja jyrkkää laskua. Tänään täytyy tarkistaa varpaiden kynnet ja sukkien kunto, että jalat kestävät laskeutumisen. Polviin se voi myös ottaa, mutta pitää kulkea maltillisesti.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tänä päivänä olemme kävelleet melkein joulukalenterillisen verran Camino de Santiagoa ja siltä se alkaa tuntuakin. Tämän erittäin huteran aasinsillan kautta esittelen teille jouluaiheisen countrykappaleen Dear Santa, jonka esittää yksi lukemattomista countryn kultapojista, Tim McGraw. 

i

20. kävelypäivä Villadangos del Paramosta San Justo de la Vegaan

Yksi päivä peräkkäin kuivaa säätä on ollut enemmän kuin vakio, eikä se kuiva päivä ollut tänään. Jollei tämä olisi niin totista, tämä voisi olla jopa hauskaa. Sateisillakin päivillä on kyllä eroa, vettä voi sataa pikkukuuroissa niin, että juuri kun kaikki sadereleet on saatu päälle, aurinko jo taas paistaakin. Jollei sadereleitä ala viritellä päälleen, kun kohta kumminkin aurinko jo paistaa voitte olla varmoja, ettei ala ja olet pian nahkaa myöten märkä. Niin mitä siinä enää mitään sadereleitä virittelemään. Vettä voi tulla vaakaan tai pystyyn, tai kun reitti kulkee autotien reunaa, saa pieni peregrino taivaalta tulevan veden lisäksi liikenteen tiestä nostaman likaveden kintuilleen. Taisin eilen toivoa, että voisin pukea jo caprit, no en pukenut. 

Aina ei rankinta läheskään ole vesisade. Tänään rankkuutta reittiin toi pitkähkön matkan lisäksi kuljettavan maaston erityispiirteet. Nimittäin kura ja muta. Meillä päin sitä on vähän niin kuin tottunut siihen, ettei tietyömaalla vielä varsinaisesti kuljeskella, käytetään entisiä reittejä ja kiltisti odotetaan, että ministeri tulee katkaisemaan silkkinauhan ja vihkimään uuden Kärsämäen ja Vilppulan välisen pikatien käyttöön. Sitten sinne saa ja voi mennä. 

Toista se on täällä Espanjassa. Kuljimme tänään pitkät pätkät tietyömaata pitkin, koska niillä main caminoreitti ilmeisesti on iät ajat kulkenut. Nyt paikalla on tienpohja, josta voi päätellä, että EU-rahoja on löydetty jostain iso sammio juurikin vaarassa mennä piloille ja pikaisesti on päätetty tehdä tie joka alkaa satunnaisesti jostain ja päättyy jonnekin. Juuri kun uusi hieno tie on tullut siihen vaiheeseen, että Savatietä tarvittaisiin, uutta asvalttia kaivattaisiin, on kaikki työkoneet ja työhenkilöt viety pois ja paikalla on vesisateessa mudaksi muuttuva pintakerros, jota pitkin meidät pistettiin rahnustamaan. Eikä vain muutamaa sataa metriä, ei yhtä kilometriä, vaan ainakin kolme tai neljä. Jos olisimme tienneet kuinka pitkään sitä riitti, olisimme kääntyneet takaisin edelliseen kylään ja ottaneet taksin, aivan sama kuinka valkosipulilta kuski olisi haissut. Mutta emmehän me mitään tienneet. Harvoin kyllä saa kävellä tarpeekseen aineessa, joka näyttää aivan vauvan kakalta, väriä myöten. Luojan kiitos haju puuttui.

Kyllä sekin kurjuus sitten loppui, kun aikamme kävelimme. Tulimme harjun päälle ja siellä oli ilmaiskioski. Pari penkkiä, sekalaisista romppeista rakennettu sateensuoja ja kamina siellä lämmittämässä. Eräs nuori nainen siellä kehotti kulkijoita ottamaan välipalaa, tarjolla oli juomia,  hedelmiä ja leivonnaisia. Otimme juotavaa ja laitoimme kolikoita lahjoituslaatikkoon. Erikoinen kohtaaminen reitillä juuri kun tuntui, ettei kävelypäivä pääty koskaan.

Noin kolmen kilometrin jälkeen pääsimme perille päivän päätepisteeseen, San Justo de la Vegaan. Jälleen kerran täytyy sanoa, että voimat riittivät juuri siihen, mihin olimme kaavailleet,  ei yhtään pitempään. Kävelyä tuli tälle päivälle pikkuisen vaille 25 km. Astorgaan olisi ollut vielä kolmisen kilometriä matkaa, kolmisen liikaa. Se on suurempi kaupunki, näkyi hyvin rinteestä, jota laskeuduimme tullessamme,  mutta sinne asti emme siis kävelleet. 

Nyt kun olemme pari kolme tuntia taas elpyneet, sataa ulkona vielä kovemmin kuin aiemmin päivällä. Ei ole hassumpi tunne olla lämpimässä peiton alla, eikä tuolla ulkona kävelemässä.  Illan ohjelma on tuttu, ateria seitsemän jälkeen ja lisää unta. Huomiselle olemme kaavailleet noin saman mittaista etappia kuin tänään, siinä on jo neljä sataa metriä nousua kaikkiaan, Rautaristi ja koko reitin korkein kohta lähestyy, torstaina se olisi käsillä. 

Kuvamateriaali on tältä päivältä aika vähäistä kosteudesta johtuen.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Kantrimusiikissa käsitellään elämän kirjoa monelta kantilta, kuten rakkaus, uskonto, isänmaa ja rakkaus, uskonto ja isänmaa. On olemassa myös laaja valikoima sairauslauluja, joissa kerrotaan surullisia tarinoita siitä kuinka joku sairastuu ja mitä sitten tapahtuu. En oikein tiedä missä tällaisia lauluja voi laulaa, haluavatko baariin (vai pitäisikö Teksasissa sanoa saluuna) menneet kuunnella kuinka miehen vaimo kuoli sitten kumminkin syöpään. No, kaikelle on paikkansa ja aikansa, hyvä tai huono, mikä minä olen sanomaan. Ensimmäisiä medikaalisia countrykappaleita, joita muistan kuulleeni on jo esitellyn Alan Jacksonin Sissy's Song.

19. kävelypäivä Leonista Villadangos del Paramoon

Maanantaiaamu on maanantaiaamu caminollakin, ei auta kuin nostaa rinkka selkään ja lähteä kävelemään. Totuuden nimissä on sanottava, että kyllä se pötköttely jo riittikin. Olimme jo illalla maksaneet hotellilaskun, kyllä se minun luottokorttini komiasti kelpasi. 

Jaoimme tavarat nyt hieman eri tavoin rinkkoihin. Minun rinkkaani tuli mukaan sisarelleni yksi siviilivaatekerta ja kosmetiikat siltä varalta, ettei hänen postikuljetukseen jätetty rinkkansa olisi perillä, kun me pääsisimme päivän päätepisteeseen. Minun rinkastani taas makuupussi siirtyi sisareni rinkkaan. 

Jätimme Leonissa reitin alkuosan väliin, sillä caminoreitti kulki katedraalin kautta ja olimme käyneet kävelemässä sen osuuden jo lauantaina. Liityimme simpukoin merkitylle reitille vähän ennen Bernesga-joen ylitystä. Aamu oli viileä, mutta kuiva, minkä ilolla otimme vastaan.  Tiedä vaikka saisimme sateettoman kävelypäivän. Olin kyllä laittanut sadesuojan rinkan päälle, Sipilän maasta kun olen. Muita peregrinoja ilmiintyi reitille sieltä täältä ja mietimme miltä mahtaa tuntua niistä, jotka ovat ensimmäisellä caminopäivällään, Leon on suosittu aloituspaikka sekin. 

Päivän matka meillä oli noin 20-21 km, vähän lähteestä riippuen. Säästimme ehkä kilometrin, kun emme kiertäneet katedraalin kautta. Kesti melkein puolitoista tuntia, että saatoimme sanoa kävelleemme ulos Leonista. Heti kohta olikin aamukahvitaajama kohdalla, meidät oikein pyydystettiin kahvilaan, jossa kaksi ripeää senoritaa teki bisnestä ahkerasti. 

Reitti kulki tänään etupäässä tien vieressä, mutta erillisellä polulla kuitenkin. Maisemissa ei ollut paljon ihailemista, mutta sää oli kyllä mitä parhain, lämmintä lähes 10 astetta,  puolipilvistä, eikä sateen uhkaa. Se teki mielestä iloisen. Pysähdyimme limsalle erääseen kylään ja ilahduimme siitäkin, että huomasimme matkaa olevan enää 7,4 km. Tapasimme baarissa norjalaiskaksikon, jonka olimme nähneet aiemmilla viikoilla muutamaan kertaan. 

Kohta jälkimmäisen baaripysäkin jälkeen jouduimme ensimmäistä kertaa kääntymään reitiltä takaisin ja kiertämään autotien puolelle, sillä autotietä monta metriä alempana kulkeva caminopolku oli tulvan vallassa. Oja tai pieni puro ei mahtunut uomaansa vaan oli noussut polulle, vettä näytti olevan ainakin puoleen sääreen. Joku ryhmä kiipesi korkean siltarummun vieritse, mutta se reitti oli niin kapea ja mutainen, ettemme me uskaltaneet siitä mennä, eikä kahluukaan houkuttanyt. Niinpä kävelimme muutaman sata metriä takaisin edelliseen risteykseen, tien penkkakin oli niin jyrkkä, ettei siitä päässyt rinkan kanssa kiipeämään. Viittilöimme risteyksessä oleville, että älkää tänne tulko, menkää tielle.

Viimeiset kilometrit olivat taas niin pitkiä, jalkoja väsytti, vaikka vasta 20 km lähestyi. Sisareni oli lähettänyt rinkkansa hostelliin ja siellähän se jo odottikin, kun saavuimme perille vähän vaille yksi. Otimme huoneen 45 euron hintaan ja taas kyseessä on oikein siisti ja hyvä yöpymispaikka. Iltapäivällä nukuimme päiväunet, olin ilmeisesti väsynyt, sillä niistä tuli vain yhden kyljen unet. Nyt kohta menemme alakertaan syömään mitäs muuta kuin menu peregrinon ja aamulla matka jatkuu. Kuinkas muuten. Ilman sadetta, Michelle, jos mitenkään passaa! Haluaisin jo laittaa capripituiset housut! Nyt on muuten matkaa perille alle 300 km!

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Päivän countrypläjäys ei näytä toimivan, joten otan sen pois, jos osaan. Tuota turhaa kuvaa lopusta en saa pois. Kiitos ja anteeksi.

Leonissa caminovapaalla

Vapaa viikonloppu caminosta alkaa olla lopuillaan. Olemme keränneet voimia, nukkuneet paljon, ottaneet ammekylpyjä (niitä ei kehtaa ottaa kuin suurissa hotelleissa, ettei lämmin vesi lopu kesken) ja käyneet kuljeskelemassa pitkin Leonin katuja, etteivät jalat aivan unohda mitä varten ovat päässeet reissulle mukaan. Eilen teimme kolme kävelyreissua vesisateitten välissä ja vähän niiden aikanakin. 

Haimme leiman passiin eräästä alberguesta ja vierailimme hienossa Leonin katedraalissa. Pääsymaksu kirkkoon oli 6 euroa, mutta audioguide englanniksi oli niin hyvä, ettei harmittanut maksaa. 

Alkuillasta kävelimme taas noin kilometrin matkan keskustaan ja kävimme tosi trendikkäässä baarissa drinkillä. Minua ujostutti mennä vaelluskengissä ja fleecessä, kun kaikki alkuasukkaat olivat viimeisen päälle tälläytyneet lauantai-illan viettoon. Kyllä meille hyvät GT:t tarjoiltiin ja nettiinkin pääsi instailemaan.

,

Samalla reissulla kävimme myös nunnaluostarissa vesperissä, josta minä en juurikaan mitään ymmärtänyt, mutta nousin seisomaan ja istuuduin samaan tahtiin muiden kanssa. Paluumatkalla hotelliin aurinko paistoi hetkisen, ihan vitsin vuoksi. Yhdeksältä menimme vielä illalliselle luostarin ylläpitämään ravintolaan, siitä ja muusta reissun syömispuolesta kirjoittelin postauksen toiseen blogiini, Campasimpukkaan. 

Tänään olimme aamupäivällä jälleen kävelyllä keskustassa ja hieman sen ulkopuolellakin, eri laidalla Leonia kuin hotellimme on. Olimme päättäneet käydä Leonin modernin taiteen museossa,  jonka nimi on MUSAC. Ennen museokäyntiä mielemme teki churroja ja niitä tarjottiin lähes joka baarissa näin sunnuntaisin. Nyt oli hyvät churrot! 

Museoon oli noin 20 minuutin kävelymatka ja löysimme sinne oikein helposti. Pääsymaksu oli vain 3 euroa. Museossa oli nyt kolme näyttelyä, joista yksi oli ok, yksi vähän ällöttävä ja onneksi viimeisenä näkemämme, Palmen Pereiran näyttely loistava. Siihen oli hyvä lopettaa päivän kulttuuriosuus. 

Kävelimme takaisin eri reittiä, osuimme kauniille puistoalueelle kaupunkia halkovan joen rantaan. Siellä oli paljon ihmisiä sunnuntaikävelyllä. Vielä enemmän heitä oli basaariksi viritetyllä katuosuudella, sieltä olisi voinut ostaa kaikenlaista alushousuista kenkiin, sateenvarjoista mattoihin. Paluumatkalla haimme leimat toisesta alberguesta, en tosin tiedä kuinka tähdellistä niitä on hakea näiltä luppopäiviltäkin, tai onko se jopa "väärin".

Kun pääsimme takaisin hotelliin, näytti vivofitin viitteellinen mittari noin 7 km, mikä ei tuntunut jaloissa yhtään miltään. Vähän tuntui haaskaukselta olla käyttämättä sateetonta päivää caminon edistämiseen, sääennuste lupailee taas koko ensi viikoksi vesisadetta. Nyt olemme kumminkin levänneet oikein urakalla ja huomenna lähdemme taas eteenpäin kahden viikon loppurypistykselle. Illalla käymme vielä jossain lähistöllä syömässä, että jaksamme nukkua. 

Voi kun tänne emme pääse...

Nythän on niin, että tätä sunnuntaipäivää täytyy juhlistaa Josh Turnerin kappaleella Long Black Train. Muu ei tule kysymykseenkään. Sitä paitsi, tässä countrydiskossa minä muutenkin määrään ja te tanssitte.

Me pienet pelinappulat - puntiksella Leonissa osa 2

Moni vanhempi on varmaan tuskaillut, miten nuoriso on koukussa strategiapeleihin, saattaapa itselläänkin olla sims- tai wow-luurankoja kaapissaan. Minä en ole itse koskaan pasianssia pahempiin koukkuihin joutunut, vai mikähän peli se nyt olikaan, jota aikoinaan pelasin jonkun verran, Simtower? Pikkuiset ihmishahmot jonottivat hisseihin ja liukuportaisiin ja muuttuivat sitä punaisemmiksi, mitä kauemmin joutuivat odottamaan, mikäli minä pelaajana en saanut rakennuksen kulkuväyliä ja palveluita toimimaan. 

Nyt caminolla aloimme kehitellä ajatusta siitä, että jospa me tietämättämme olemmekin suuren pelin, Camino -  The Epic Wayn pelinappuloita. Meitä ohjataan ja liikutellaan pelaajien kammareista tai jopa suuresta pelivalvomosta, jossa 24/7 istuu palkattuja nörttejä kolmessa vuorossa pelaamassa laajaa pelikenttää. Miksi, se on sivuseikka.

Pitkillä ja usein märillä etapeilla olemme huvittaneet itseämme ja toisiamme pohdinnoilla siitä, miten tällaista peliä johdettaisiin, mitä voisimme itse tehdä vaikuttaaksemme lopputulokseen ja mitä emme. Voisimmeko huijata pelinjohtajia edes hieman, pitää vähän omaa tahtoa, vai olisimmeko lopultakin vain pikkuruisia pelihahmoja, jotka pahaa aavistamatta astuvat mukaan johonkin paljon suurempaan kuin tietävätkään. 

Aamuvuoron alku The Epic Wayn protokollakeskuksessa, kello 0700. Yövuorolaiset briiffasivat aamuvuorolaiset. He kertoivat minne kukin pelihahmo milläkin etapilla oli mennyt yöksi, oliko joku joutunut keskeyttämään ja oliko uusia hahmoja tulossa tänään mukaan. Millaista säätä tälle päivälle oli suunniteltu viikkopalaverissa ja oliko jotain erityistä tiedossa. Vuoron esimies muistutti, että säällä ei sitten leikitä liikaa, ei tornadoja kiitos, Miguelkin muistaa kuinka siinä viime vuonna kävi, meni pari serveriä paskaksi. Miguel luimisteli ja hörppäsi energiajuomaansa. 

Tänään Biarritzin kentälle tulisi kaksi vähän harvinaisempaa hahmoa, suomalaiset sisarukset. Heitä ei niin paljon näy pelissä, joten työnjakopalaverissa heistä hieman kiisteltiin. Veteraanipelaaja, 31-vuotias Michelle halusi ottaa heidät pelattavakseen. Michelle oli ensimmäisiä palkkapelaajia, joita Firma rekrytoi Pelin alkaessa kasvaa, hän oli vain 15-vuotias ja muutti parin vuoden etätyöskentelyn jälkeen Wisconsinista Espanjaan, kun viimein sai luvan vanhemmiltaan.  Nyt hän jäähdytteli jo operatiivisella urallaan, hän seurusteli kymmenettä vuotta kollegansa Miguelin kanssa. Ehkä työura Firmassa jatkuisi strategiaosastolla, kukaan ei tiennyt Pelistä niin paljon kuin Michelle. 

Itseoikeutetusti Michelle nappasi Campiksen ja Sisaren yhteiskansion työpöydälleen, vaikka naapuripisteen Victor kyllä murjotti. Hän ei koskaan ehtinyt varata pohjoismaisia keski-ikäisiä naisia pelattavakseen, vaan joutui yleensä ottamaan joko lauman nuoria aasialaisia, tai iäkkäitä amerikkalaisia pappeja, heitä riitti, eikä kukaan olisi halunnut heitä ottaa, etenkään pappeja. Heillä oli virtsaamisongelmia, eikä heitä saanut kammettua alberguen yläpunkkaan, mutta ei myöskään menemään hostelliin.    

Campis ja Sisar olivat melko standarditapauksia yksilöinä,  noobeja ja hieman keskimääräistä huonommin valmistautuneita sekasyöjiä, joilla kummallakin oli omasta takaa hieman vararavintoa,  mikäli going gets tough ja yleensähän se gets. Tullessaan kumpikin oli terveen kirjoissa, mutta jotain pientä Michelle heti kaavaili heille, kenties flunssaa, tai mahatautia, että saataisiin alkuun hieman dramatiikkaa. 

Se kyllä unohtui, sillä suuremmassa mittakaavassa pelaajien saapuminen hieman sekoittui ja viivästyi pääsiäisen vuoksi. Sitä ei sitten koskaan muistettu keväällä ottaa huomioon, pelihahmot jumittivat täpinöissään lentoasemilla ja autioilla juna- ja rautatieasemilla. Samoin pelistä ulospäässeet tungeksivat vielä exit-pisteillä ja heitä piti hoidella kotimatkoille. Ensi vuonna, jos Michelle olisi strategiapäällikkönä, hän palkkaisi ylimääräisiä pääsiäisen vuoroihin,  että homma saataisiin toimimaan. 

Campis ja Sisar olivat vielä siinä luulossa, että eihän sole ku kävellä ja Michelleä hymyilytti, kun hän päästi heidät pääsiäismaanantain aamuna liikkeelle St Jean Pied de Portista. Kumpikin nosti reippaasti rinkkansa selkäänsä, vaikka Michelle oli nähnyt jo esitiedoista, ettei kumpikaan selviäisi noitten kyttyröitten kanssa. No, annetaan heidän yrittää, ainahan joukkoon mahtui joku yllättävä tapauskin.  Ei tosin yleensä keski-ikäisten, pohjoismaalaisten sekasyöjänaisten joukosta. Michelle hieman ärtyi huomatessaan, että sisaruksilla oli sauvat, nyt pitäisi sitten kuunnella tuota koputtelua seuraavat 770 km. Tai ehkä hän keksisi jotain noiden sauvojen menoksi. 

Yleisenä periaatteena oli antaa pelihahmojen luulla olevansa itsenäisiä peregrinoja, antaa heidän tehdä pieniä päätöksiä, kuten ottavatko bocadillan vai tortillan kahvilassa ja laittavatko sadesuojan rinkan päälle jo alberguesta lähtiessään vai vasta kaatosateen alettua. Näin he pysyisivät mukavasti ruodussa ja ohjailtavina. Jossain vaiheessa heille voisi näyttää unessa pienen väläyksen Pelistä ja jättää sitten hahmon asiaksi ymmärtäisikö hän vai ei, osaisiko hyödyntää näkemäänsä, alkaisiko kapinoida kenties. Ne olivat herkullisia hetkiä Pelissä ja yleensä koko vuoronvahvuus tuli katsomaan miten hahmo reagoi, tekikö yllättävän peliliikkeen, vai jatkoiko kiltisti mudassa taapertamista ja meni muitten mukana samaan lampolaan yöksi ja syömään samaa menu peregrinoa kuin kaikkina iltoina. 

Toisinaan hahmo yllätti ja silloin tiimi hurrasi ja jos hahmon pelaaja oli täysin huijattu, joutui hän tarjoamaan vino tinton koko vuoronvahvuudelle lounastauolla. Suurimman sekaannuksen aiheuttivat ne tilanteet, joissa hahmo yhtäkkiä katosi. Ilman yhtään itkukohtausta, lude-episodia, sairastelua tai family crisis-osastoon kuuluvaa viimeistä oljenkortta tuosta vain hävisi. Meni illalla albergueen, pesi hampaansa kello 20.31 ja kömpi makuupussiinsa. Ja aamulla ei hahmosta ollut jälkeäkään, ei kertonut naapuripunkan japanilaisellekaan mitään. Näitä kadonneita lampaita etsittiin jonkun aikaa, rajoja tarkkailtiin ja vilkaistiin sairaalarekistereitä. Jossain vaiheessa he yleensä ilmestyivät kotiinsa tai sitten putkahtivat Camino Portugesille elokuussa luullen sen olevan helppo reitti. Silloin he saivat yleensä hieman penaltya, pari viikkoa armotonta hellettä,  tai kunnon bed bug-epidemian.  

Campikselta ja Sisarelta Michelle otti heti luulot pois. Ei toivoakaan, että olisivat jaksaneet samana päivänä Roncesvallesiin,  hyvä kun puoliväliin. Heille pistettiin heti kunnolla sadetta ja tuulta, mutta yllättävän hyvin sekasyöjänaiset sinnittelivät. Räkää hihaan pyyhkien he taivalsivat ja pääsivät vähitellen jyvälle, mitä tämä nyt olisi seuraavat viikot. Campis menetti ruokahalunsa, Sisar ei. Aamuisin nämä kaksi hahmoa lähtivät niin aikaisin liikkeelle, että yövuoroa valvova meinasi kadottaa heidät ja joutui etsimään heitä joka kahvilasta ennen kuin Michelle tuli töihin, sieltä heidät kumminkin aina löysi, kahvilasta cafe con lechen ääreltä älypuhelimiaan näpelöimästä. 

Siitä olikin ollut viikkopalaverissa puhe, että olisiko tämän kauden uutuus se, että aika ajoin hahmoilta otettaisiin wi-fi pois. Se voisi olla kiinnostavaa nähdä miten hahmot sekoaisivat. Movistar oli tässä asiassa lähestynyt Firmaa, sillä se halusi myydä useammalle mobiililiittymän 24 kk määräaikaisuudella. Toistaiseksi Firma ei halunnut tehdä tämän kaltaista yhteistyötä, mutta toisaalta, kuinka suuri osuus hahmojen selässä roikkuvista rinkoista oli Decathlonin? Eikä sattumalta. 

Campis ja Sisar olivat nyt hieman puntiksella Pelistä. Michellen oli käynyt heitä hieman sääli, vettä oli käännetty operaatiopöydän rain-pisteestä koko huhtikuun osuus jo ennen puoltaväliä. Perjantain kunniaksi Michelle päästi heidät viikonlopuksi irti, mutta kujeillakseen hän hieman sekoitti junien ja bussien aikatauluja. Tyytyväisenä hän katseli kuinka siskokset menivät taksin kyytiin Sahagunista, kyllä he jotain olivat jo oppineet! Mutta sen kaikkein valkosipulinhajuisimman kuskin hän laittoi naisia viemään vielä viimetöikseen ennen kuin lähti vapaalle. Miguel veisi hänet tapaamaan vanhaa isoäitiään Madridiin ja se oli varma merkki siitä, että kosintaa voisi pian odottaa. Vuoroon jäänyt huikkasi vielä, että mitä keliä laitetaan näille Leonissa laiskotteleville. Sadetta tietysti, nauroi Michelle ja meni ovesta ulos. Maanantaina nähdään!

Puntiksella caminosta

Tämän päivän postauksessa kerron siitä, miten suunnitellaan asioita etukäteen, otetaan tosissaan netistä löydetyt tiedot ja sitten kaikki menee lopulta aivan toisin. Nyt melkein uskon sanontaan "asioilla on taipumus järjestyä". Eihän se tosin ota kantaa siihen miten ne järjestyvät.

Eilen illalla maukkaan kaniaterian (anteeksi Luimupupu) jälkeen olimme jo menossa nukkumaan. Olimme kertoneet kaikki muistamamme vitsit ja lapsuusmuistot. Minä muistan muuten vain yhden vitsin, se on niin lyhyt, että se voi kertoa tässäkin.

Norsu ja hiiri ovat juuri tutustuneet. 

Norsu (möreällä äänellä): Miksi sinä olet noin pieni?

Hiiri (pienellä, kimeällä äänellä): No, olen sairastellut.

Asiaan. Olimme siis iltahysterian jälkitilassa, kun siskoni muisti, että oli unohtanut sähköpostisopia Correosin (paikallinen Itella, korjaan Posti) rinkkansa kuljetuksesta Sahaguniin seuraavana aamuna. Kello oli sen verran, että arvelimme sen olevan liian myöhäistä sille illalle. Niinpä hän kävi nukkumaan sillä mielin, että aamulla olisi edessä taaperrus Sahaguniin vaihteeksi rinkka selässä. 

Aamu sitten koitti ja kuuden jälkeen kurkimme ikkunasta ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla. Nämä viime päivät,  tai oikeastaan melkein kaikki sateiset caminopäivät ovat alkaneet suhteellisen kuivina, tai korkeintaan pienemmällä tihkusateella. Toista oli tänä aamuna.

Niin me päätimme, sisareni ehdotuksesta, jatkaa hieman pötköttelyä ja aamun valjettua ottaa taksin Sahaguniin. Yöpymispaikkamme oli niin pieni kylä, ettei sieltä ollut joukkoliikennettä, ei kai kun ei ollut joukkojakaan. Minun pieni harmistumiseni suunnitelmien muuttumisesta oli helposti nieltävissä. 

Kas niin me teimme, pakkasimme rinkkamme, menimme hostellin baariin kahville ja kysyimme mistä saisi taksin. Taksi järjestyi nopeammin kuin ehdimme juoda maitokahvimme (baari on ilmeisesti kylän hermokeskus) ja hinnaksi sovittiin 25 euroa noin 21 km matkasta. Reippaita peregrinoja puki päälleen sadevarusteita, kun me loikkasimme tilataksiin ja huristimme pois. Caminoreitti kulki suuren osan aikaa tien vieressä ja polku oli erittäin kurainen. Vaeltajia oli paikoin siirtynyt kulkemaan autotien reunaan vähemmälle kuralle. Ei varsinaisesti käynyt kateeksi.

Olin surffaillut iloisella sivulla, jossa kerrottiin auliisti englanniksi miten Sahagunista pääsee 10 kertaa arkipäivässä Leoniin, se ole poika ko loikata junhan niin sie olet 32-36 minuutissa Leonissa! Uskoin. Matkalla mukava naiskuskimme esitti tarjouksen heittää meidän 80 eurolla Leoniin saakka, mutta ekotyttöjen sydämemme sanoivat, että jo riittää taksiajelu ja me menemme junalla, maksoi mitä maksoi. Noin puoli yhdeksän aikaan olimme Sahagunin rautatieasemalla, joka oli autio kuin kansakoulu suomalaisella maaseudulla. Aulassa odotteli yksi peregrino, joka katsoi visusti toiseen suuntaan ja suurisilmäinen, likomärkä tyttö painautuneena lämpöpatteria vasten. 

Tulkkasimme seinällä olevia aikatauluja, mahdollisesti kahden aikaan menisi juna. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan olemassa tiuha bussiliikenteen verkko! Litimärkä tyttö pyöritti päätään ja sanoi,  että ei busseja. Me emme uskoneet. Kävelimme sateessa keskustan suuntaan ja poikkesimme baariin kahville. Ystävällinen emäntä neuvoi meitä bussipysäkin suuntaan ja muisteli bussin menevän kymmeneltä. Ei vaan puoli kymmeneltä, koska oli perjantai. Kello oli 09.10. Mehän sitten kuljimme neuvottua tietä ja löysimme pysäkinkin. Olisihan se ollut liian helppoa. Vanhuksia kuljettavan kutsubussin kuljettaja sanoi, että bussi meni jo yhdeksältä. Eikä muuta enää menisi tänään. 

Mitäpä arvelette meidän tehneen? Kävelimme lisää Sahagunin sateisia katuja ja osuimme yhteen albergueen, jonka emäntä suositteli meille taksia. Niin oli kuulema moni muukin sinä aamuna jo tehnyt. Joo, niin aina. Teimme diilin paikallisen, runsaasti eilen valkosipulia syöneet taksikuskin kanssa, että 68 euron hintaan hän veisi meidät Leoniin. Ekotyttöily unohtui siinä vaiheessa,  eikä tuota tullut laskettua paljonko olisimme säästäneet ottamalla ensimmäisen taksikuskin tarjouksen vastaan. 

Noin 55 km matka sujui nelikaistatietä nopeasti, se suorastaan lohdutti, että vettä satoi edelleen koko ajan. Jonkun verran kyllä harmitti, että osa matkasta meni nyt näin. Olisi ollut mukava kokeilla sitä junayhteyttäkin, mutta totuus oli hieman toinen kuin hilpeä nettisivu antoi ymmärtää.  Takseja on helposti saatavilla ja hinnat ovat Suomen hintoihin verrattuna edulliset. Olkoon nämä asiat vinkiksi muillekin, joilla matkanteko syystä tai toisesta välillä jalan tekee tiukkaa tai muuten vain kaipaa lepoa ja taukoa.

Olimme Leonissa hotellimme edessä yhdentoista maissa. Jätimme rinkkamme hotelliin ja meille kerrottiin, että noin tunnin kuluttua saisimme jo huoneemme, vaikka sisäänkirjautumisen varsinaisesti kerrottiin alkavan kello 14. Saimme kaupungin kartan, jonka unohdin tiskille, löysin sen siitä myöhemmin. Kävimme hotellia vastapäätä olevassa El Corte Ingles-tavaratalossa, joka oli ihan kuin Stokka meillä. Katsastimme ruokaosaston, jossa oli hieno kalatiski ja paljon parempi viiniosasto kuin Stokkalla. Ostimme hammastahnaa, jonka olisi saanut puoleen hintaan, jos olisimme olleet kanta-asiakkaita. 

Kävimme myös harhailemassa hieman keskustan suuntaan, mutta vesisade vähän lannisti intoamme. Kirsikkana kakussa, kaiken kruununa menimme Burger Kingiin syömään Whopperit. Mitä siihen sanotte?

Ennen kuin olimme liian  kastuneita menimme kysymään, joko saisimme huoneemme. Se kyllä onnistui, mutta luottokorttini ei kelvannut. Liekö eilisiä Nordean jumeja vielä? Siitä huolimatta saimme siis huoneen kolmeksi yöksi ja kun kysyin, että maksammeko heti käteisellä, heilutti virkailija huolettomasti kättään, että no problem! Maksa ku jaksat! Ja tämä on ihan hieno hotelli, telkkarikin on suurempi kuin A4.

Nyt me siis lepäämme maanantaihin asti, toivomme sateen taukoavan, että keskustassa on mukavampi kuljeskella. Jos teillä on hyviä Leon-vinkkejä, otamme ne ilolla vastaan. Netistä löydettyihin suhtaudun varauksella. Ainakin, jos sivut ovat englanniksi ja kovin positiiviset.

Nyt muuten tulee juuri telkkarista caminoelokuva,  ei The Way, vaan joku espanjalainen, jossa seksillä vihjaillaan runsaasti, elokuvan nimi on englanniksi Road To Santiago. Leffa on vuodelta 2009 ja se on saanut jopa yhden tähden IMDb:ssä. Me tietysti katsomme tätä tuotosta kriittisesti. Aurinko muka paistaa. Kenelläkään ei ole kunnon reppua ja remmitkin on auki! Eikä tuommoista menoa ole missään alberguesta kyllä nähty. Nih.

Isäpuoleni kertoi joskus nuorena miehenä miettineensä peilin äärellä, että nyt nämä viikset on leikattava, tai sitten on ostettava kitara. En tiedä kummin hän silloin teki, mutta Alan Jacksonista meidän ei tarvitse miettiä asiaa. Tässä hän laulaa koskettavasti Remember When.

18. Kävelypäivä CARRIÓN DE LOS CONDESista CALZADILLA DE LA CUEZAan 17 km

Nyt tulee lyhyt postaus, netti on äärimmäisen heikko. Kävelimme tänään todella helpon osuuden, jossa ainoat tapahtumat olivat sateen ja tuulen määrän vaihtelut. Lähdimme meiksi myöhään liikkeelle,  vasta kahdeksan jälkeen ja joimme aamukahvit jo lähtökaupungissa. Etappi oli tosiaankin vailla mitään palveluita ja vaikka kuulostaa oudolta, niin 17 km ilman vessamahdollisuutta on scary as hell. Mutta emme joutuneet turvautumaan puskiin. Tulimme hieman eri tahtia perille puolilta päivin ja hommasin meille hostellihuoneen 40 eurolla. Tämä 60 asukkaan kylä vilkastuu päivittäin maksimissaan 80 hengellä riippuen siitä montako peregrinoa tänne pysähtyy. 

Söimme tänään matkan parhaan aterian hostellin ravintolassa,  sisareni otti valkosipulikeiton ja minä salaatin alkuun ja molemmat söimme kania pääruoaksi. Se oli tosi hyvää! Paikan omistaja ja oman elämänsä master chef kävi käsi-olalla-metodilla kyselemäsä kuinka maistuu. Harvoin näkee kauluksesta pursuvan siihen malliin kultaketjuja ja rintakarvoja, minivoguekin oli kuin suoraan 70-luvulta. Mutta kani oli tosiaan hyvää. Jälkiruoka oli menu peregrino-tyyliin joko jäätelö, jogurtti tai hedelmä. Maksoi kympin ja pöydässä oli myös iso pullo vettä, pullo punaviiniä ja leipäkori.

Huomenna siis sekä kävelemme, että huijaamme. Kävelemme Sahaguniin ja sieltä junailemme Leoniin. Kävelyä on vähän lähteestä riippuen 21-22 km. Nyt koitan julkaista tämän nopsaan,  kun netti jotenkuten toimii. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, CampaCamino käy yöpuulle, onhan kello jo puoli yhdeksän!

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tänään tarjoan teille ainutlaatuista mahdollisuutta kuunnella Michael Rayn kappaletta Real Men Love Jesus. Jos satutte pitämään kappaleesta voitte kuunnella sen uudelleenkin, sillä mahdollisuuden ainutlaatuisuus piilee juuri sen moninaisuudessa. Kun pakotin Opiskelijan autossa kuuntelemaan tätä kappaletta, voitte kuvitella miten syvä oli nuoren miehen huokaus. Hän piti tätä äärimmäisen huonona kappaleena. Kasvatustyöni on valunut hukkaan. Reipas ehkä ymmärtäisi valehdella, jos kysyisin häneltä. Täytynee muuttaa testamenttia.