Mitä jos juoksisin?

Näen silloin tällöin unia, joissa juoksen. Juoksen unessa kevyesti ja se tuntuu hyvältä. Oikeassa elämässä en ole koskaan juossut mielelläni ja ilokseni. Ainoastaan koulussa pakosta cooperin testeissä. Ehkä lapsena juoksin ilokseni, mutta sen olen unohtanut. Unissa silti välillä juoksen ja niistä herätessä tuntuu, että olisipa kiva joskus juosta. 

Eilen kun  kävelin aamulla 12 km lenkkiäni tuli mieleeni, että läkähtyisinkö heti, jos ottaisin juoksuaskeleen. Minulla oli jalassa Meindlit, jotka eivät varsinaisesti ole juoksukengät. Kokeilin kuitenkin. Ensin yhden katulampun välin, sitten toisen. Kolmannenkin. Juoksin jonkun matkaa. Ei tuntunut pahalta. Parhain vaikutus caminossa on ollut se, että hengästymisestä palautuu nopeasti. Pitäisiköhän minun alkaa kokeilla jonkunlaista juoksukoulua? Ensin pitäisi kokeilla niitä kauniita lenkkareitani, ovatko ne tosiaankin liian pienet minulle. Vaelluskengillä ei varsinaisesti kannattene juoskennella. 

Jos minä saisin päättää, niin kaikki kävelevät ihmiset kuuntelisivat tänään Tim McGrawn kappaletta Track Yeah. 

Ei sitten satanut!

Niin paljon kuin marisinkin sateesta ja kylmästä caminolla, ei sitä näköjään ollut sitten tarpeeksi! Rasvasin eilen illalla kunnolla Meindlit ja aamulla Kammenpyörittäjä nauhoitti ne siten hienosti symmetrisesti, mitä minä en koskaan osaa (lue:"osaa"). Etsin caminolla käyttämäni kurahousut ja käyttämättömän ultrakevyen sadetakkini, joka on nyt oikein passelin kokoinen minulle. Muistin laittaa avaimen repun taskuun ja menin nukkumaan toivoen kaatosadetta aamuksi. 

Ei tullut kaatosadetta, ihan vähän vain ripotteli vettä, kun kävelin työpaikalta kotiin pientä kiertoreittiä. Kesä on todellakin jo täällä, poissa on se alkukesän vaaleanvihreys, tilalla on kirkas vihreys ja kasvillisuuden ryöpsähtäminen täyteen kukoistukseensa. 

Meindlit tuntuivat jaloissani muutaman viikon lepolomansa jälkeen aivan mahtavilta. Pesin ne matkan jälkeen hyvin saippualla, otin pohjalliset ulos, pesin nauhatkin erikseen. Niistäkin lähti aivan kurainen vesi. Annoin kenkien kuivua kaikessa rauhassa. Minun piti kyllä rasvata ne jo aikaisemmin, mutta on ollut kiire. Nyt uuden rasvakerroksen alla, hyvin nauhoitettuina kenkäni olivat aivan parhaat, askel tuntui niin vakaalta ja turvalliselta, villasukka istui jalan ja kengän väliin niin hyvin, että saatoin unohtaa sukkien rumuuden. Ne ovat varmasti rumimmat villasukat, jotka maailmassa on valmistettu. Ihmettelen edelleen sitä, miksi lenkkarini nyt tuntuvat liian pieniltä. 

Kuljin osan matkaa metsäpolkua, reittiä jota en ole montaa kertaa kulkenut, viimeksi juuri ennen caminoa, kun viimeistelin kuntoani. Silloin oli lunta paljon ja minut ohitti muutama hiihtäjä. Nyt metsäpolku oli melkoisen märkä, siellä ajetaan moottoripyörillä. Syviä uria, turvevelliä ja mutavettä oli tarjolla. Jotenkin se ei ollenkaan haitannut, aivan iloisella mielellä kiertelin kuusien välistä ja loikin märimpien paikkojen ylitse. Ja sain hieman kurahousujeni lahkeisiin rapaa!

Ei satanut kuitenkaan tarpeeksi, olisin mielelläni testannut aiemmin käyttämättömäksi jääneen neonkeltaisen sadetakkini vedenpitävyyttä. Takki on siitä hyvä, että se menee omaan taskuunsa hyvin pieneen tilaan ja käy huomioliivin tilalta tekemään minut näkyväksi. Huppu on mukavan laaja, mutta reunusnauhan vuoksi päässä pysyvä ainakin vähäisellä tuulella. Taskuun mahtuu puhelin ja helma on tarpeeksi pitkä. 

Kävelin 10,9 km tasan kahdessa tunnissa. Siihen vauhtiin ei caminolla hyvin harvoja pätkiä lukuunottamatta päässyt, vaikkei sekään ole edes ripeä kävelyvauhti. Caminolla hyvin yleisesti sai olla tyytyväinen neljään kilometriin tunnissa ja vaikeimmilla osuuksilla kolmekin oli jo usein se, mitä kovempaa ei vain päässyt. Minulla on muutama kävelycountrybiisi, joilla saan itseni kuuden kilometrin tuntinopeuteen. Ne ovat vielä siitä hassuja biisejä, että ne ovat melkein kaikkein letkeimpiä, mutta silti niiden rytmi on sellainen, että matka etenee. 

Suosittelen, että kaikki pitkän päivämatkan kulkeneet nostavat jalat ylös ja kuuntelevat Josh Turnerin kappaleen Lay Low.

Loppu hyvin, kaikki hyvin vaellussauvojen kanssa

Olen kertonut siitä, miten Black Diamond-sauvat eivät kestäneet menossamme caminolla, vaan kolme neljästä hajosi alle 300 km käytöllä.  Viimeinen sauva jäi yksinäiseksi, joten siitä en osaa sanoa, kuinka se olisi kestänyt. Kävelimme loput matkasta ilman sauvoja ja vaikka se ensin tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta, se onnistuikin ihan hyvin. Alun Pyreneitten etapeilla en olisi halunnut moista tosin kokeilla. 

Aluksi ajattelin lähettää sauvat kotiin kesken matkan, sillä ylimääräisen painon kantaminen ei houkuttanut, etenkin kun minua harmitti kohtalaisen paljon se, mitä sauvojen kanssa kävi. Laitoin matkalta postia valmistajalle ja kysyin, voikohan niille mitään, olisiko heillä mitään vinkkejä, voisiko sauvoja saada kuntoon vielä matkan aikana. Vastaus viipyi niin pitkään, että olimme melkein perillä, eikä heillä muuta neuvoa ollutkaan, kuin että lähettäisin kuvia ja keskustelisimme sitten. Lupasin tehdä näin kotiinpaluun jälkeen.

Sisareni siirryttyä Correosin asiakkaaksi laitoimme kummankin sauvaparin hänen rinkkaansa ja siellä ne olivat Santiago de Compostelaan asti. Toin sauvat kotiin ja Kammenpyörittäjä otti niistä sekä informatiivisia, että kauniita kuvia ja minä rustasin reklamaation sähköpostilla saamani linkin kautta. Se oli helppo homma, piti nimetä tuote, kuvailla mikä hätänä ja liittää kuvia.  Sähköinen kaavake oli hyvin toimiva. Mietimme yhdessä mitä sanoja käytän mistäkin osasta sauvoja, kun ei tuo längvitsi tässä genressä ole niin tuttu. Selitin missä olosuhteissa ja minkälaisella käytöllä sauvat olivat menneet rikki, mainitsin myös, että rannehihnoissa oli tuolla käytöllä jo selvää rispaantumista, joskaan en muista mitä sanaan käytin. Sain heti reklamaation lähettämisen jälkeen vastauksen, jossa luvattiin yhteydenottoa 2 arkipäivässä. 

Noin viikon kuluttua sain sitten postia, jossa pyydettiin vielä kertomaan mitä toivoisin asialle tehtävän. Vastasin, että ottaisin mielelläni sauvojen hintaa vastaavan korvauksen. Arvasin, ettei sieltä mitään rahaa lähetetä, mutta lupasivat lähettää uudet sauvat mitä pikimmiten. Se oli joskus viime viikon alussa, olisiko ollut 18.5. Tänään UPS:n mies (ei vieläkään sortseissa) kävi ovella ja toi paketin Sveitsistä. 

Siellä oli kaksi paria prikulleen samanlaisia sauvoja. Olen ihan tyytyväinen. Itse vetkuttelin reklamaation tekemisessä noin viikon verran, he vetkuttelivat saman verran käsittelyssä ja nyt minulla on korvaavat tuotteet käsillä. Kysyin sisareltani, että lähetänkö hänen parinsa Englantiin ja hän mielellään ottaisi oman parinsa sinne käyttöön. En tule nyt käyttämään sauvoja samanlaisessa rääkissä (sauvoja ajatellen), mutta aion kyllä käyttää niitä tässä kävelylenkeilläni ja ensi kuussa tekemällämme Ruotsin ja Norjan matkalla. Luottamukseni Black Diamond-merkkiä on huomattavasti kohentunut ja tyytyväisyyteni asiakaspalvelua ja reklamaatioon suhtautumista kohtaan on mitä parhain. Juuri noin pitää firman toimiakin, kun tuote ei toimi toivotulla tavalla. EDIT: Mutta en silti suosittelisi tätä sauvamallia caminolle, se on kyllä sanottava.

Tänään ehdotan, että kuuntelette kappaleen Blake Shelton: Home

Elokuvaa, kenkiä, yskää ja takapakkia

Minä en ole lukenut juuri mitään caminoon liittyvää kirjallisuutta, en Paul Coelhon tai Shirley McLainen kirjoja, enkä ollut nähnyt etukäteen elokuvaa The Way, jonka sanotaan viimeistään pistäneen peregrinojen hyökyaallon liikkeelle pohjoisen Espanjan teille. Olin kyllä kuullut elokuvasta, mutten ollut niin kiinnostunut, että olisin hankkinut sen käsiini ennen caminoani. Sattumalta näimme Leónissa ollessamme oikein huonon caminoaiheisen espanjalaisen elokuvan, jonka englanninkielinen nimi on Road to Santiago. Sitä ei voi kyllä suositella kenellekään. 

Caminon aikana pyysin Kammenpyörittäjä hankkimaan The Wayn minua odottamaan ja sen hän tekikin. Noin viikon päästä kotiinpaluusta katsoin elokuvan. Tiesin kyllä, että katsoisin sitä kriittisesti ja vähän samaan tyyliin kuin omaa työtä liippaavia elokuvia tai sarjoja. Niitä katsoessa aina tuhahtelee, että just joo, noin ei tosiaankaan tehdä ja ihan väärin sanottu. Vähän samoin kävi tälle elokuvalle, vaikkei se ollut mitenkään naurettava. Tarina oli kohtuukoskettava ja realistinen, mutta luulen elokuvan toimivan paremmin ennen caminoa tai niille, jotka eivät mene caminolle. Nyt sitä vain kiinnitti turhaan huomiota siihen, että älä nyt pösilö aukaise rinkkaa sillan kaiteella ja mites tässä nyt ollaan jo perillä, vaikkei käyty siellä taikka täällä. 

Luulen, että katson elokuvan joskus myöhemmin uudelleen, josko silloin näkisin sen toisin, vähemmän kriittisin silmin, näkisin paremmin itse tarinan yksityiskohtien sijaan. Olisi mukava kuulla, oletteko muut caminon kävelleet lukeneet paljon kaunokirjallisia teoksia caminosta, onko tämä elokuva The Way teille tuttu ja mitä siitä ajattelette.

Minä muuten sairastin tässä viime viikon aikana sen flunssan, jota pidättelin koko caminon ajan. Kurkku oli välillä pikkuisen kipeä öisin ja aamuisin, muttei sen pahempaa. Viime viikolla sitten aloin yskiä ja olin vähän kuumeessakin. Flunssa vähän lätisti ruokablogiini Campasimpukkaan liittyviä blogitapahtumia, joihin menin hieman puolikuntoisena, mutta nyt alkaa tuntua olo taas terveeltä.

Kävelin eilen 10 km lenkin, menin Kammenpyörittäjän mukana työpaikalle ja kävelin sieltä kotiin pitempää reittiä. Oli aivan ihana lämmin sää, yhtään niin lämmintä päivää meillä ei ollut caminolla. Huomasin hämmästyttävän seikan, viime kesänä ostamani maailman ihanimmat lenkkarit tuntuvat pieniltä! Tuntuu, että varpaat ovat ihan liian kärjessä. Mistähän sellainen voi johtua, olenko vain tottunut vaelluskengillä siihen, että tilaa on enemmän? Olisinko viime kesänä ostanut tyhmyyksissäni liian pienet kengät enkä tajunnut sitä koko kesän niillä kulkiessani? Vai ovatko jalkani nyt isommat kuin silloin? Mystistä. 

Sauvareklamaationi on edennyt ja toivon homman olevan päätöksessään tällä viikolla, kerron siitä lisää sitten, kävi niin tai näin.

Projektini olla more humble and kind otti pienen takapakin, mutta huomasin asian parin päivän kuluessa ja oikaisin asian. Paljon on vielä tehtävää, on huomattavasti helpompi olla kiltti asioissa, joita itse pitää tärkeinä, ei niin helppoa niissä, jotka ovat toiselle tärkeitä. Mutta aion oppia. Ja muistaa. 

Olen kuunnellut ahkerasti countrya ollessani nyt yksin päiviä kotona. Esimerkiksi tätä Luke Bryanin kappaletta I Don't Want This Night To End. 

No jo hellittää vähitellen

Caminon päättymisestä on vähän yli kaksi viikkoa ja nyt en enää kävele öitäni. En muutenkaan enää ajattele kävelemistä koko ajan. Tosin mietin miten saisin Kammenpyörittäjän suostumaan pieneen kävelyretkeen Englannissa tai Portugalissa ja Espanjassa.  Onko teillä hyviä suostutteluvinkkejä? Hän väitti, ettei voisi lähteä, koska hänellä ei ole rinkkaa. Aika pieni hidaste, vai mitä?

Yllätyksiä ja pettymyksiä?

Vaikka lähtee tietentahtoen matkalle, jolla on tarkoitus pääasiassa kävellä, on sittenkin jonkunlainen yllätys, että sellaisella reissulla ei sitten oikeastaan tehdäkään muuta kuin kävellään. Ainakaan minä ja sisareni emme juuri muuhun taipuneet. Varmasti on niitäkin peregrinoja, joilla energiaa riittää lähteä päivän kävelyurakan jälkeen katsomaan kylää tai kaupunkia, nähtävyyksiä, mennä messuun tai jopa kulkea vaihtoehtoisia pitempiä reittejä sen lyhimmän sijaan. Useimmiten me emme.

Alussa olimme selvästi uupuneita ja kylmissämme jokaisen etapin jälkeen, sillä sää oli viileä ja märkä. Majoittumisen jälkeen oli nopeasti käytävä suihkussa ja mentävä lämmittelemään kaikkien saatavissa olevien peitteiden alle. Unihan siinä usein tuli ja iltapäivät ennen päivällistä sujuivat useimmiten torkkuen ja laiskasti jutellen. Siitä tuli tapa, jota noudatimme senkin jälkeen, kun sää oli jo parempi. Jonain päivänä huomasimme, että eihän meitä palelekaan kamalasti, eikä edes väsytä, mutta peittojen alla vain olimme. Siellä oli niin mukavaa.

Oli oikeastaan mielenkiintoista huomata miten kapeaksi maailma tuntui käyvän. Omat hyvinkin perustavaa laatua olevat tarpeet tulivat ykkösasiaksi. Kuppi kahvia, hetki nettiä, vessa, kuivat varusteet, polku edessä, päivän kilometrien väheneminen, ne kiinnostivat. Ei paljon mikään muu. Caminolla on mahdollisuus keskittyä itseensä, tehdä vain asioita omaksi hyväkseen. Sellaisesta tulee ensin hieman huono omatunto, mikä minä olen tässä tekemään vain minua miellyttäviä tai minulle välttämättömiä asioita, mutta sitten siihen tottuu ja sitä pitääkin kohta aivan luonnollisena. Tietysti täytyy ottaa huomioon muut ihmiset majoituksissa ja kahviloissa, olla avulias ja ystävällinen, poluilla ja teillä, mutta periaatteessa huolehtii vain itsestään, kaikki arkiset rutiinit ja velvollisuudet on riisuttu pois peregrinan niskasta ja hän kulkee vain omassa caminoputkessaan. Se on aika vapauttavaa.

Olen aiemminkin kertonut, että minulla ei ole yleensä koskaan tylsää ja etukäteen mietin joudunko kohtaamaan tylsyyttä viimeistään mesetalla tarpoessani. Ja miten käsittelen mahdollista tylsyyttä. En minä oikeastaan kohdannut tylsyyttä, minulle sopi oikein hyvin, että jokaisen päivän kaava on sama, herätys, tien päälle, majoittumaan, suihkuun, syömään, nukkumaan. Sitä olin tullut tekemään ja sitä tein. Ehkä jotain pieniä pitkästyneisyyden hetkiä oli, muttei varsinaista tylsyyttä. Näin ollen voin edelleen sanoa, ettei minulla ole koskaan tylsää.

Koska minulla ei ollut mitään fyysisiä vaivoja matkallani, eikä vastoinkäymisiä muutenkaan, en voi sanoa, miten sellaisista olisin selvinnyt. Mietin joskus onko siinä mitään mieltä, että ihmiset nilkuttivat suurissa tuskissaan, kun jalat olivat pahoilla rakoilla, tai polvet turvonneet, lonkat kovilla. Monella oli tietysti suuria taloudellisia satsauksia matkassaan, kun olivat tulleet Eurooppaan Aasiasta, USA:sta, Kanadasta tai Australiasta. Moni käytti usean vuoden lomansa tai olivat joutuneet ottamaan palkatonta vapaata voidakseen kävellä caminon. Silloin ei varmasti helpolla halua luovuttaa. Toivoo, että jospa nämä vaivat pian helpottavat, jospa kävely kohta alkaa sujua. Ja kyllä heitä näkyikin, joilla vaivat olivat helpottaneet tai ainakin he sanoivat niin, kun tiedustelimme vointia puolin ja toisin tavatessamme.

Eniten minua hämmästytti se, miten caminon kävelemisen mittakaava muuttui kokemuksen aikana. Alkoi tuntua, että eihän tämä ole homma eikä mikään, kun tiellä edessä ja takana oli ihmisiä tekemässä juuri sitä samaa. Kun hekin siihen pystyivät, kun minäkin siihen pystyin, niin eihän tämä ollut niin kovin erikoista tai suurta. Kun pääsi perille, oli Santiago de Copostelan kaduilla satamäärin ihmisiä, jotka olivat juuri saaneet päätökseen saman asian, jotka itse olin tehnyt ja me kaikki olimme siitä selvinneet, kuka mitenkin, mutta perillä me olimme. Nyt kun joku ihmettelee, että tosiaanko kävelit satoja kilometrejä, niin ei oikein tiedä mitä sanoisi. Tulee mieleen vähätellä, että eihän se nyt niin kumma juttu ollut, sen kun kävelin vain. Outoa. Samaan aikaan tuntuu, että on tehnyt jotain suurta, mutta sitten kuitenkin ihan tavallista. Tuntuu, että olisi pitänyt kiivetä vuorille tai uida meren ylitse, että olisi tehnyt jotain oikein erikoista. Aivan pöhköä. Ei sillä ole merkitystä, teinkö jotain suurta tai pientä, erikoista tai tavallista. Kävelin caminon ja siinä se.

En oikeastaan osaakaan nimetä mitään, mikä olisi yllättänyt minut negatiivisesti tai mihin olisin pettynyt. Pikkujutut ovat jo unohtuneet, eikä mitään suurta hankaluutta osunut kohdalle. En kohdannut ikäviä ihmisiä, enkä turvattomuutta, tai vaaroja. Aivan lopussa, toiseksi viimeisenä päivänä, kun kävelimme Santiago de Compostelan lentokentän laitaa, polulla seisoskeli mies pitkässä takissaan. Hän ei näyttänyt peregrinolta varusteissaan ja hänen kätensä olivat klassisesti takin taskuissa juuri siten kuin potentiaalisella itsensäpaljastajalla, joka juuri aikoo levittää kalleutensa nähtäville. Oli aurinkoinen, lämmin päivä, yksi niistä harvoista, joita meidän caminollemme osui. Mietin, että nytkö meillekin esitellään tätä ilmeisen yleistä puolta kesäcaminosta, mutta ei. Mies vain seisoskeli tien poskessa ja kenties vilkaisi meitä. Ehkä hän odotteli jotain ja hänen mielestään oli vielä kylmä sää ja hän aivan viattomasti oli kääriytyneenä takkiinsa.

Viime vuonna tapahtuneen sieppauksen ja murhan jälkeen moni on ajatellut turvallisuuttaan caminolla aivan uudessa mittakaavassa. Niin minäkin etukäteen. Nyt huomasin jossain vaiheessa, jo monta viikkoa käveltyäni, etten ollut ajatellut aktiivisesti turvallisuusasioita ollenkaan. Ei ollut tarvinut, tavallinen perusvarovaisuus riitti hyvin. Missään vaiheessa ei ollut sellaista oloa, ettenkö ollut aivan turvassa. Meitä oli tietysti kaksi, joten senkin puolesta olimme toistemme peräänkatsojina. Me myös vahdimme toistemme tavaroita ollessamme tauolla. Moni näytti jättävän aika huolettomasti tavaroitaan esille kahviloissa mennessään vessaan, puhelinta, jopa lompakkoa pöydällä, rinkkaa avoimena. Sitä tuli aina pitäneeksi silmällä niitä, kunnes omistaja palasi paikalle. Yhtäkään kertaa ei ollut tilannetta, jossa olisi pitänyt miettiä, onko joku liikkeellä muilla kuin hyvillä aikeilla, mutta luonnollisesti en itse jättänyt omia tavaroitani esille vahtimatta.

Reitin merkinnöistä tulee mieleeni vielä muutamia seikkoja. Suurimmaksi osaksi ne ovat erittäin hyviä. Monessa paikassa on aina seuraava merkki näkyvissä edellistä ohittaessa. Enimmäkseen merkit ovat keltaisia, spraymaalilla tehtyjä nuolia seinissä, kivissä, asvaltissa, aidoissa, liikennemerkkien varsissa tai taustoissa. Sitten on virallisempia pieniä simpukkakylttejä ja niiden kanssa nuolia, on katukiveyksissä olevia metallisia simpukkamerkkejä ja vanhempia puisia tienviittoja, joissa oikea suunta kerrotaan. Joillakin pitemmillä autioilla taipaleilla täytyi mennä aina niin suoraan kuin mahdollista, jos merkkiä ei näkynyt. Teiden risteyksissä merkin puuttuessa piti tulkita, että mikä näistä nyt menisi selvimmin suoraan. Märässä tienpinnassa yleensä näkyi se reitti, jolla oli eniten tai ylipäätään jalanjälkiä ja sauvojen merkkejä kurassa tai hiekassa, joten sitä reittiä sitten mentiin. Välillä täytyi hieman tuumia, että onkohan tämä oikea reitti. Mutta näitä kertoja oli aivan muutama ottaen huomioon, että ohitimme tuhansia tienristeyksiä ja mahdollisuuksia mennä vikaan. Yhtään kertaa emme varsinaisesti lähteneet väärään suuntaan. Joissakin kohdin peregrinot olivat tehneet seuraaville merkkejä maahan kivistä tai oksista, nuolen muotoon osoittamaan oikeaa suuntaa.

Oppaamme mukaan joissakin suuremmissa kaupungeissa olisi reitin seuraaminen hankalampaa ja välillä jopa suositeltiin julkisia tai taksia kaupungin halkaisemiseen. Me emme huomanneet yhtäkään sellaista kohtaa, jossa olisimme kaupungissa olleet eksymisvaarassa. Joskus nuolia oli kyllä maalattu selvästi jonkun muun kuin varsinaisen reitin ilmaisemisen tarkoituksessa, ohjaamaan väkeä johonkin yritykseen, kahvilaan, majoitukseen tai kauppaan. Mutta ne oppi kyllä pian erottamaan. Aivan selkeää harhaanjohtamista reitiltä emme onneksi kohdanneet, kuten viime vuotisessa tapauksessa ilmeisesti kävi, peregrina lähti väärien merkkien mukaan yksin kulkiessaan ja kohtasi elämänsä päätöksen. Sellaista ei oikein kestä ajatellakaan, eikä sitä kyllä ajatellutkaan aktiivisesti reitillä. Ainoastaan sinä yhtenä aamuna, kun kävelin yksin sumussa, mietin asiaa ja olin erittäin tarkkaavainen ympäristön suhteen. Vaikka me olimmekin liikkeellä hyvin hiljaisena aikana, oli kuitenkin joka ikisenä päivänä muita peregrinoja liikkeellä, yksin ei tarvinut taivaltaa kuin muutamia pieniä hetkiä.

Tim McGraw esittämä kappale Southern Girl on päivän countrymusiikkimme,
ottakaa tai jättäkää. 

Pieniä käytännön vinkkejä

Ennen kuin muisti menee, kirjaan ylös pikkujuttuja, joista voi olla hyötyä muille caminolle lähteville. Ne ovat sellaisia, jotka omaksuu matkanvarrella muilta, tai oppii itse kantapään kautta. Ihan pieni unohdus voi aiheuttaa paljon hankaluutta, tai pikkujuttu auttaa pitämään tavarat kasassa. 

• Kahvilaan mennessäni, tai muutenkin kun laskin rinkan selästäni, laitoin sen aina vatsapuoli eteenpäin, selkäpuoli seinää vasten, kiinnitin myös lantiovyön klipsin. Näin estin sen vahingon, että itse tai joku muu astuisi klipsin päälle, tai siirtäisi tuolinjalan siihen ja istuisi päälle ja se menisi rikki. Sitten sitä on pulassa, jos ei saa lantiovyötä kiinni. 
• Jos käytät sauvoja ja ne täytyy majoituksissa jättää yhteissäilytykseen, kiinnitä ne yhteen jollain tunnistettavalla lenksulla. Aamuisin usein lähdetään liikkeelle hämärässä ja sauvoja on isot kimput saaveissa tai koreissa. Voi käydä aivan inhimillinen erehdys jollain ja sauvat sekoavat. Mutta jos sauvaparissa on gummilanka, josta roikkuu pieni pehmoapina, niin ainakin sitä miettii, että milloin minä tämmöinen olen laittanut, jollei sauvapari olekaan omani. 
• Kenkiäkin säilytetään kura- ja hajusyistä yhteistiloissa hyllyillä. Omat kengät ovat ne tärkein varuste, eikä kuulema sellaista muisteta, että kenkiä olisi vaihtunut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin, jos niin kumminkin käy. Me solmimme siskoni kanssa kenkämme yhteen nauhoista, joten jos joku vahingossakaan olisi ollut ottamassa meidän kengistämme yhtäkään hyllystä, olisi saanut kaikki neljä ja viimeistään siinä vaiheessa huomannut, että nyt tuli väärät. Kengät ovat hämmästyttävän samannäköisiä etenkin kuravaiheessa, kun niitä on hyllyriveittäin aamuhämärissä tarjolla. 
• Ota vaelluskenkien pohjalliset aina silloin tällöin kuivahtamaan kävelyn jälkeen, vaikkeivat kengät olisikaan kastuneet. Äläkä ihmettele jos aamuisin kenkäsi tuntuvat ensin oudoilta, varsinkin jos niitä säilytytään kylmissä tiloissa. Kenkien kestää hieman aikaa lämmetä ja muistaa jalkojesi muoto, noin vartin kävelyn jälkeen ne ovat taas omat itsensä.
• Jos käytät kevyttä mikrokuituista retkipyyhettä, merkkaa se pesulappuun nimikirjaimin. Samanlaisia pyyhkeitä oli melkein jokaisella ja jos ripustat sen kuivumaan yhteistiloihin, voi sekaantuminen olla lähellä. Muutenkin, urheiluvaatteet ovat tosi samanlaisia kaikkialla, niin samannäköisiä paitoja, urheilurintsikoita ja etenkin merinovillasukkia näkyi pyykkinaruilla, että sai olla tarkkana, että ottaa omansa. 
• Melkein kaikilla peregrinoilla oli jonkunlainen opaskirja mukanaan, niissä on pätevät päiväkohtaiset etappikuvaukset ja tietoja välimatkoista, kahviloista, majoituksista ja muusta tarpeellisesta. Sadesäällä oli joskus työlästä pitää kirjaa kuivana, eikä sitä halunnut joka tauolla kaivella rinkan sadesuojan alta esille. Hyvä vinkki oli ottaa puhelimeen kuva päivän etapin sivusta. Siitä oli  helppo tarkistaa kahvikupillisen äärellä, että missä seuraava vessa olikaan ja kuinka paljon on matkaa vielä jäljellä. Moni kuulema repii opaskirjasta sitä mukaa sivuja pois, kun matka edistyy, mutta minä en saattaisi koskaan repiä kirjaa ja muutenkin, siitä on jälkikäteenkin hyvä tarkistaa yksityiskohtia. Nyt jo moni juttu on mennyt puuroksi päässäni, ilman blogipostauksia ja opaskirjaa en pystyisi enää laittamaan asioita oikeaan järjestykseen päässäni juuri mitenkään.
• Mikäli sinulla on passin lisäksi myös virallinen henkilökortti, suosittelen lämpimästi sen käyttämistä caminolla henkilöllisyyden todistamiseen. Olipa paljon kätevämpi käyttää kuin muovipussiin suojattu passi. Monet kerrat olimme litimärkiä tullessamme majoituksiin ja toisen henkkarit riittivät, minun henkilökorttini oli esillä jo ennen kuin siskoni oli ehtinyt edes ottaa rinkkaa selästä. Minulla oli pienikokoinen lompakko takkini hihan taskussa ja sieltä kortin otti esille kolmessa sekunnissa. Albergueissakin välillä piti näyttää virallista henkilöllisyystodistusta, vaikka credencial kyllä periaatteessa olisi se, millä asian pitäisi hoitua, siinä on passin/henkilökortin numero ja se on se, millä varsinaisesti lunastaa oikeuden majoittua alberguessa. 
• Meistä oli kätevää pitää pientä kahvikassaa erikseen muista rahoista pienessä kukkarossa. Pidimme summittaista kirjaa siitä, että kulut menivät puoliksi majoituksista ja ruokailuista, mutta kahvikassassa pidimme pientä määrää kolikkoja, viitosen seteliä, kymppiäkin, jolla oli helppo ostaa kahvilassa, tai pieniä ostoksia kaupassa, eikä tarvinut ottaa lompakkoa esille eikä räknätä, että paljonko tämä nyt tekee kummaltakin.
• Jos otat paljon kuvia matkan varrella, suosittelen että käyt ne iltaisin läpi ja poistat samantien ne tärähtäneet ja muuten huonot, samoin tuplat ja triplat. Minulla ainakin on edelleen tapa ottaa samasta asiasta useampi melkein samanlainen kuva, ihan varmuuden vuoksi ja sitten kuvia on pian 1500. 
• Käteisvaroja kannattaa pitää muutaman päivän tarpeeseen ja pitää vararahasto jemmassa jonnekin päin rinkkaa piilotettuna tai muussa hyvässä paikassa. Pankkiautomaatteja on kaupungeissa ihan hyvin, mutta näissä 50 asukkaan kylissä ei välttämättä ole. Kortti ei käy maksuvälineeksi kovin hyvin baareissa tai majoituksissa, ei aina kaupoissakaan vasta kuin jonkun tietyn euromäärän jälkeen. Viisikymppinen on isohko seteli, muttei liian hankala käyttää.
• Minun luottokorttini kopioitiin heti matkan alussa luultavasti yhdessä tietyssä automaatissa. Kortilla oli koitettu tehdä kymmeniä ostoksia, mutta onneksi valvonta toimi. Korttini oli jonkunlaisessa osakäyttökiellossa, debitiltä pystyin nostamaan, osa maksutapahtumista meni lävitse, samoin automaattinostoista ja eräs automaatti nielaisikin korttini. Sitähän ei olisi pitänyt minulle antaakaan, mutta pankin virkailija kyllä antoi henkilöllisyyttäni tarkistamatta jopa. En itse siis tiennyt silloin korttini ongelmasta, verkkopankin tapahtumissa ei näkynyt mitään omituista, enkä ollut huomanut minulle uudehkon pankkisovelluksen kohtaa, jossa kortilla oli varoitus. Loppumatkasta sen huomasin ja soitin palveluun. Sain tietää kortin tilasta ja se suljettiin kokonaan. Onneksi yhtään väärinkäyttöyritystä ei mennyt lävitse ja selvisin electron-kortin kanssa loppumatkan. Vinkkini on: pidä aina varaluottokorttia mukana. Minulla oli kyseiselle, suljetuksi menneelle kortille tehty hotellivaraus aivan matkan lopussa. Vaikka maksoin käteisellä, halusi hotelli kortin vakuudeksi ja jouduin pyytämään Kammenpyörittäjää avuksi oman korttinsa kanssa. Kotona minua jo odotti uusi kortti, jonka saatoin heti ottaa käyttöön. Kun lähdet tämäntapaiselle matkalle, sulje verkkopankin kautta korttisi verkko-ostomahdollisuus matkasi ajaksi, tuskin sinulla on aikaa tehdä nettiostoksia ja näin estät mahdolliset väärinkäytöt ennalta.
• Wi-fiä on laajalti saatavilla albergueissa, hostaleissa ja baareissa. Salasana on usein näkyvällä paikalla tai verkkoon pääsee suoraan ilman salasanaa. Niin ollen paikallisen liittymän hankkiminen ei ole mitenkään välttämätöntä nettiyhteyden kannalta. Vain 2-3 majoituspaikkaa oli sellaista, missä nettiyhteys ei toiminut makuusaleissa tai huoneissa kunnolla tai ollenkaan, niissäkin yleensä ravintolan puolella tai yhteistiloissa ainakin auttavasti. Suurimmaksi osaksi nettiyhteys toimi aivan riittävän hyvin.
• Kun huomaat, että sinulta puuttuu jotain, tai jotain on mennyt rikki ja sellainen tuote tulee kaupassa vastaan, osta heti. Seuraavaa kauppaa, jossa olisi tarvimasi tuote tarjolla ei ehkä tule vastaan seuraavaan kahteen viikkoon tai ollenkaan. Helposti sitä ajattelee, että onhan noita retkeilykauppoja, kun on juuri kävellyt viiden ohi edellisinä päivinä, mutta sitten sitä kauppaa ei vaan tulekaan enää vastaan. Sama eväiden kanssa, osta se banaani tai juomatölkki nyt hyvän sään aikaan.
• Jos joku ihminen matkan varrella on niin mukava ja ilahdut aina hänet nähdessäsi, älä jää odottamaan huomista ennen kuin pyydät hänen yhteystietojaan. Et ehkä koskaan näe häntä enää. Se ei tunnu todelliselta vaihtoehdolta, etenkin alkumatkasta, jolloin samat ihmiset kulkevat melko samoja päivämatkoja ja heihin törmää monta kertaa päivässä. Sitten ykskaks huomaakin, että missähän se mukava hollantilainen onkaan, eipä ole näkynyt, eikä enää näykään. 
• Älä eräröi lähettää pois tavaroita, joita et sittenkään tarvitse. Tai jos niillä ei ole paljon taloudellista arvoa, anna ne pois. Monissa albergueissa on laatikoita, joihin voi jättää itselle tarpeettomia, ehjiä tavaroita ja joista voi ottaa, jos siellä on jotain mitä itse tarvitsee. Ne eivät tietenkään ole mitään roskiksia, jonne dumpataan epäkuranttia roskaa. Minä lähetin yhden paketin kotiin, se oli melko kallista, mutta opinpa sen, etten ota mukaan sellaista, mitä en missään tapauksessa tahdo hukata, mutten kuitenkaan tarvitse matkan aikana. Matkalta voi lähettää myös itselleen paketin Santiago de Compostelaan Camino Forumin toimistoon foorumin ylläpitäjän, Ivarin hoiviin. Siellä säilytyksestä otetaan maksu. En tiedä paljonko maan sisäiset postimaksut ovat, mutta Espanjasta Suomeen lähettäminen oli tyyristä, alle kolmen kilon paketti maksoi yli 40 euroa, en muista tarkalleen. 

Kävelymusiiksi suosittelen tänään Chris Youngin ja Cassadee Popen duettoa Think of You.