keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tyhmästä päästä kärsii koko lompakko

että semmoinen tapaus
Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin ei olisi kannattanut nousta vuoteesta lainkaan, ei ainakaan ennen kuin on ihan pakko. Ei olisi kannattanut yrittää yhdistää päivän menoja, eikä hövelisti tarjota kyytiä kenellekään. Olisi kannattanut olla samaa mieltä itsensä kanssa siitä, ettei lenkille lähdetä autolla ja kävellä voi tässä kodin lähettyvilläkin. 

Minä kuitenkin puin aamusta varhain ulkoilureleet päälleni, kokosin heijastusvärmeet mukaani ja tarjosin perheen opiskelijalle kyytiä keskustaan. Heittäisin hänet ensin koululle, sitten ajaisin Jyväsjärven rantaan ja kävelisin järven ympäri oikein päin, kun viimeksi kävelin väärin päin ja nipistin matkastakin hieman. Kävelyn jälkeen kävisin ruokakaupoissa, niin ettei minun illalla tarvisi enää lähteä kaupoille. Hieno suunnitelma, hyvä sää ja parempi mieli. 

Kun viritin itseäni satamassa kävelykuntoon, eli puin ylle huomioliiviä, aukaisin puhelimen musiikki- ja kävelysovelluksia, tein tapani mukaan montaa asiaa yhtäaikaa, koska olen siinä niin hyvä, simultaanikapasiteetti, you know. Laitoin kuulokkeita päähän, tungin autonavaimia hihassa olevaan taskuun ja unohdin, että kuulokkeet olivat jo sekä päässäni, että kiinni auton katolla olevassa puhelimessa. Niinhän siinä kävi, että uskollinen omenaiseni putosi maahan, vieläpä suojakuori auki ja saatoin kuulla, kuinka Jyväsjärven ympäri kaikui kymmenille säröille paukahtavan lasin vaikerrus. Ainakin siltä se tuntui. Hyvä, etten hätäpäissäni vielä astunut päälle, se nyt olisi ollut vain kirsikka katastrofin katolla. 

Meni fiilikset, ei paljon innostanut suunnittelemani kävelyreitti, sääkin tuntui muuttuvan entistä rumemmaksi. Oli niin aikainen aamu, etteivät kaupatkaan olleet vielä auki. Kävelin vain pienen lenkin, vaivaiset viisi kilometriä myöhemmin olin jälleen autolla, eikä mieleni ollut sanottavasti iloisempi. 

Vakavasti loukkaantunut puhelimeni oli jo vanhuuseläkkeen partaalla, sen akku ei juuri kestänyt muutamaa tuntia enempää, eikä suostunut joihinkin kaipailemiini appseihin. Niinpä menin sinne, missä nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa ja ostin uuden iLuurin. Siinä kärsivällisyyttäni venytettiin äärimmilleen, juuri avattuun liikkeeseen ehti minun edelleni kaksi asiakasta, joiden palvelemiseen kahdelta työntekijältä meni 45 minuuttia. Miksei minulla koskaan mene missään asioidessani viittä minuuttia kauempaa? Miksei minun taakseni tule yhtään muuta jonottajaa? Tietysti jokaisella on oikeus asioida niin kauan, kuin asiaa riittää. Saatoin huokailla aavistuksen äänekkäästi. 

Nyt on jo iltapäivä, uusi puhelin on saatettu siihen kuntoon, että sillä voi soittaa, niin puheluita, kuin kävelycountryakin. Ketutuksen määrä on asettumassa vakiotasolle. Huomenna teen uuden yrityksen kävellä reipas, pitkänpuoleisen lenkki, mutten lähde autolla pihasta sitä varten, lähden omasta pihasta omin jaloin. 

Sen kuitenkin opin  jo lokakuisesta tietokoneeni kosahduksesta, että olin laittanut puhelimesta talteen kaikki tärkeät asiat. Minun ei tarvinnut aloittaa ensin palauttamalla sataa salasanaa tai miettimällä, keitäs yhteystiedoissani mahtoikaan olla. 

Katselin tuossa jo millaisia camino-appeja on tarjolla ja onhan niitä, pitää tutkia tarkemmin, millaisen lataisin uuteen puhelimeeni, johon ostin heti suojakuoren ja erillissuojan vielä näyttöönkin. Lisävakuutusta en sentään ottanut, sillä eihän nyt moista vahinkoa voi sattua kahta kertaa. Eihän? 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Nyt saa tulla vettä, räntää ja lunta!

Onhan minulla tulevaisuutta mallimaailmassa?
Enpä olisi arvannut, miten paljon varusteita tarvitsen kävelemiseen. Parin kuukauden ikäinen innostukseni on saanut minut ostamaan jo monenmonta vaatetta ja varustetta. Olen kyllä ostanut ne sitä silmälläpitäen, että voisin käyttää niitä pitkään ja hartaasti, olen myös onnistunut hankkimaan monta varustetta hyvästä alennusmyynnistä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat säärystimet, sillä pari kävelylenkkiä vesisateessa tai sohjoisella tiellä vakuuttivat minut siitä, ettei näin voi jatkua. Siis en voi kastella housujani polvia myöten ja samalla uittaa kenkiäni ylenmäärin, vaikka ne ovatkin tulossa melko hyvään kuntoon kiitos ahkeran mehiläisvahauksen. 

Katselin säärystimiä eri nettikaupoista ja kotimaisesta kaupastakin olisivat Vaude-merkkiset löytyneet. Värillähän ei ole väliä, kunhan se on punainen, joten jätin musta-harmaat ostamatta kyseisestä kaupasta, sillä Saksan Amazonilta löysin puna-mustat, jotka olivat heti kivemman näköiset. Hintaa tuli postimaksujen kanssa muutama euro enemmän, kuin kotimaisesta kaupasta, noin 45 euroa.

Säärystimet ovat kokoa M, sillä arvelin vaelluskenkieni olevan sen verran kookkaat, ettei kannata ottaa pienintä kokoa. Ei tuo liian suuri koko olekaan ja Kammenpyörittäjäkin voi lainata niitä retkiluisteluun tai lumikenkäilyyn. Säärystimissä on heijastimet, tiivis vetoketjukiinnitys ja sen suojana vielä tarraläppä. Suoja kiinnitetään kengän alta menevällä säädettävällä remmillä ja pienellä koukulla nauhoituksen päältä. Yläosan nauhakujasta säärystin kiristetään sopivalle kireydelle. Pidän säärystimien ulkonäöstä, huomenissa pääsen kokeilemaan niitä tositoimissa, sillä meilläkin on hieman lunta ja mahdollisesti ensi yönä tulee vähän lisää. Lämpötila mennee huomenna plussan puolelle, joten loskaakin voi olla tiedossa! Palaan käyttökokemuksiin, kun niitä tulee. 

left & right
Tällä viikolla olen kävellyt minuksi paljon, viitenä päivänä yhteensä 63 km. Valoisaa aikaa on enää vähän yli kuusi tuntia (ja päivä tästä vielä neljän viikon ajan lyhenee), joten työmatkoista suurin osa menee pimeässä tai ainakin hämärässä. Walkmeteriä tutkiessa huomaa, mikä kohta reitistä on hankalin, kotoa lähtiessä toiseen kilometriin menee aina muutama minuutti muita enemmän aikaa, sillä pimeässä joudun väistämään tien reunasta ojan puolelle autoilijoiden häikäistessä minua ja ollessani muutamia sekunteja näkemättä tietä edessäni. Työmatkaan kuluvaksi ajaksi lyhintä tietä on vakiintunut 1 h 35 minuuttia ja sen lisäksi varaan puoli tuntia suihkussa käymiseen ja pukeutumiseen. Vähempikin riittäisi, mutten pidä kiireen tunnusta ja olen mielelläni työvuorossa hyvissä ajoin. Jos kävelen työmatkan molempiin suuntiin, käytän aikaa 3h 30 min työvuoron mitan päälle, kun autoillessa matkoihin menee kellonajasta riippuen 20-30 minuuttia edes takaisin. Eihän tässä kävelemisessä ajankäytöllisesti ole mitään järkeä, mutta minulla ei ole tällä haavaa useinkaan mitään kiireellistä tekemistä työvuoron jälkeen ja aamuisin herään jokatapauksessa aikaisin ja usein liian aikaisin. Niinpä kävelyyn käyttämäni aika on pois ainoastaan sohvalla makoilusta, eikä se liene kovin paha asia. 

Minnan innostamana olen tutustunut viime päivinä äänikirjojen maailmaan kävellessäni. Kuuntelen useimmiten musiikkia, mutta ajattelin kokeilla myös äänikirjaa. Olen kuunnellut niitä paljonkin autoillessani, mutta silloin CD-levyiltä, joita muutamia vuosia sitten ostin eri paikoista. Nyt olen opetellut käyttämään Elisa-kirjaa ja olen ilokseni osannut ladata ohjelman iPuhelimeeni ja iPadiini ja vahingossa myös tietokoneeseeni. Ehkä myös jonnekin muualle. Olen ostanut pari e-kirjaa luettavaksi iPadilta (puhelimen näyttö on siihen minusta auttamatta liian pieni) ja yhden äänikirjan. Toistaiseksi en ole kovin vielä innostunut kuuntelemaan luettua tekstiä kävellessäni, sillä liikenteen melu on usein sen verran kova, että minun täytyisi pitää äänenvoimakkuutta niin suurella, ettei se hiljaisempina tuokioina ole mukavaa ja puhelin on taskussani, joten äänenvoimakkuuden säätäminen ei ole kätevää. Musiikissa ei niin haittaa, jos hetken aikaa ei kuulekaan loistavia lyriikoita tarkasti, mutta kirjan juonelle se tekee pahaa. Minulla on kyllä hyvät KOSSin kuulokkeet, joten niistä se ei varsinaisesti ole kiinni. Ostamani kirjakaan ei sitten ihan kauheasti sytyttänyt, joten sekin voi olla syynä, etten toistaiseksi ole suuresti innostunut kirjojen kuuntelemisesta kävellessäni. Kuuntelisin mielelläni vaikka Jane Austenia Juliet Stevensonin lukemana tai Jeremy Ironsin lukemaa Mennyttä maailmaa. Ne minulla löytyy CD-levyinä, mutten taida viitsiä enää alkaa askaroida niitä levyiltä iTunesin kautta puhelimeen.

Oikein hyvän äänikirjan löytymistä odotellessani suosittelen kävelymusiikiksi tätä Alan Jacksonin kappaletta Country Boy. Se sopii tähän marraskuuhun kuin viikset nenän alle, vaikka lyriikasta tuleekin hieman vaikeahko olo. Alan kyllä vakuuttaa, ettei ole stalker, mutta mistäpä sen tietää, en taitaisi mennä kyytiinsä. Ei hän kyllä taitaisi pyytääkään. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

300 km

tämän talven ensimmäiset jäälyhdyt
Tänään rikkoutui kolmen satasen raja kilometritehtaassani. Eilinen aamulenkki jätti vajaan 10 km:n uupelon, jonka täytin tänään aamupäivällä kävelyn ja bussimatkan yhdistelmällä, sillä minulla oli hieman aika kortilla työvuoron vuoksi. Voin kyllä kerta kaikkiaan sanoa, että nyt on aikoihin eletty, kun yövuorojen välissä minä (kaikkien sohvaperunoiden matriarkka) lähden kävelemään kotoa kohti keskustaa saadakseni 300 kilometrin rajan rikki. Takaisin tulin bussilla toista reittiä, ettei minun tarvinut kävellä keljua osuutta tienposkessa, jossa ei ole kevyenliikenteen väylää. 

Kävelin jo viime viikolla koereitin meiltä Palokkaan päin, ensin tunnin sinne päin ja sitten tunnin takaisin. Olin ihan varma, että velttoilin paluumatkalla, olin jo uitettu koirakin siinä vaiheessa. Ehkä juuri sade sai minut laittamaan Meindlia toisen eteen rivakkaa tahtia, sillä paluumatkaan menikin vain 58 minuuttia. Tänään jatkoin samaa tietä eteenpäin ja kahdessa tunnissa olin Kirrissä markettien pihassa. Paikoitellen kävelytie oli liukas, minun germaanikaupan liukuesteeni olivat kotona nätisti paketissa. Minulla oli vartti aikaa ennen kuin bussi menisi sopivasti ohitse kotia kohti, joten piipahdin marketin aulassa. Unohdin laittaa Walkmeterin paussille ja sehän menikin siitä sekaisin ja arveli minun kävelleen sisätiloissa 2,7 km viidessä minuutissa. En muista, että niin olisi käynyt, joten vähensin nämä höperrykset pois tilastoistani. 

Pirtsakaksi kävelymusiikiksi ehdotan tänään Toby Keithin kappaletta Drinks After Work. Minusta olisi joskus kiva käydä lasillisilla töiden jälkeen, muttei se oikein passaa, kun töitä tehdään täällä syrjässä ja ollaan autolla liikkeellä ja kotiin on kiire ja kaikkea muuta. Mutta jos voisi, olisi joskus kiva käydä drinkillä töiden jälkeen. Ehkä enemmän britti- kuin jenkkityyliin kuitenkin. Vähän sillälailla kuin Emmerdalessa. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

Aamukävelyllä

kohinaa Jyväsjärvellä
Pari viime viikkoa on mennyt varsin vähin kävelyin. Syynä ei kerrankin ole laiskuus, vaan kiire. Työvuorot, työmatkat ja vapaa-ajan reissut ovat pitäneet Meindlini eteisessä enemmän kuin olisin halunnut. Enää ei voi laskea sen varaan, että ehtisi kävellä valoisaan aikaan mistään työvuorosta kotiin, pariin vuoroon pääsee valoisassa, mutta kotimatka on sitten pilkkopimeää. Talvipäivän seisaukseen on enää tasan viisi viikkoa ja sitten alkaa taas päivän pidentyä, mitä odotan innokkaammin kuin koskaan.

Lunta ei meidän korkeuksillamme ole nyt ollenkaan, pieni satanut lumimäärä on sulanut pois ja maa on musta, yhä lisäten pimeyttä. Yleensä pidän kyllä lumesta, mutta nyt toivoisin vaikka kokonaan lumetonta talvea (tiedän, etteivät tuttumme kaupungin eteläreunalla pidä tästä), jolloin liukkaus ei olisi niin suuri ongelma. Olen katsellut kenkiini liukuesteitä ja sattumoisin germaanimarket myi tänään kenkien pohjiin puettavia liukuesteitä. Kävin aamulenkkini päätteeksi ostamassa muutaman parin kokeiluun edulliseen hintaan.

Aamulenkkini sijoittui tällä kertaa Jyväsjärven ympäri, melkein täyden rinkulan, nipistin vain pienen päätyosan Alban päästä, sillä minusta on niin kiva kävellä kaunista siltaa järven ylitse yliopiston rakennusten vieritse. Lähtö- ja maalipaikkani sijaitsi volkkarikaupan pihassa, sillä jätin autoni sinne määräaikaishuoltoon ja käytin reilun kolmetuntisen odottelun kävelyyn. Sää oli mitä mainioin, tyyntä ja kuivaa, ilma juuri pakkasen puolella. En ollut koskaan liikkunut noilla main jalkaisin, joten olin vähän epävarma, mistä nelostien ylittävät kevyenliikenteen sillat menevätkään. Osuin kuitenkin tuurilla yhden sillan pieleen ja ylitin nelostien vähän ennen kahdeksaa aamulla. Vielä sillalle astuessani en ollut päättänyt, kumpaan suuntaan kiertäisin järven, mutta päädyin lähtemään ns. väärään suuntaan. Olen kysellyt ihmisiltä, miten päin heidän mielestään Jyväsjärvi täytyy kiertää, jos sen on kiertääkseen ja jokainen on tainnut sanoa, että se kierretään Kuokkalasta Viherlandiaan päin, ei toiseen suuntaan. En tiedä miksi.

tästä iKohinaisen kuvan pyörästä Kammenpyörittäjäkin sanoisi: raato
Muitakin kulkijoita oli paljon liikenteessä, työmatkaa pyöräileviä, lenkkeilijöitä ja koiran ulkoiluttajia. Sain kulumaan kaikkiaan kaksi tuntia järven kiertämiseen ja viimeisen odottelutunnin käytin Lidlissä piipahtamiseen, tämän lisälenkin kanssa aamukävelylleni tuli kaikkiaan pituutta 15,13 km, joka on pisin yhtäkyytiä kävelemäni matka, ehkä ikinä. Kenkäni ovat jo aivan kaverit kanssani, ei varpaiden puutumista, ei varsien puristamista, vain mukavuutta ja sopivuutta. Otin kengät mukaani työvuoroon, jonka hiljaisina hetkinä ehdin lisätä uuden kerroksen mehiläisvahaa pintaan ja sovitella niin liukuesteitä kuin uusia säärystimiäni, jotka auttavat pitämään housunlahkeeni ja kenkäni kuivempina sohjoisella kelillä.

Kävelymusiikiksi suosittelen tällä kertaa Dierks Bentleyn kappaletta 5-1-5-0. Miksihän näillä countrytähdillä on niin kummallisia nimiä?

perjantai 7. marraskuuta 2014

Sauvoilla vai ilman?


Olen päässyt jo yli 10 vuotta sitten nolostuksesta ulkoiluttaa kävelysauvoja, taidanpa vähän osata tekniikkaakin. Ainakaan en sohi sauvoilla miten sattuu, eivätkä ne ole liian pitkät minulle. Nyt en ole käyttänyt sauvoja, sillä työmatkareitilläni on sekä hiekkaosuutta, että asvalttia. En tykkää koputella piikeillä asvaltilla, enkä vaihdella edestakaisin tossujen ja piikkien välillä. Viime yönä lumi tuli maahan täällä Keski-Suomessa, joten piikit kävisivät koko matkaan. Liukkailla keleillä sauvoista on sekin hyöty, että ne hieman auttavat pystyssä pysymistä. Ajattelinkin ottaa seuraavalle työmatkalle sauvat käyttöön, mikäli lumi kestää maassa. 

YLEn Löytöretki-sarjassa suomalaisryhmällä oli mukanaan kokoontaitettavat sauvat ja muutama heistä näytti käyttävän sauvoja hyvin uskollisesti, toiset taas satunnaisemmin. Voin kyllä kuvitella, että sauvojen kilke voi niihin tottumattomia ärsyttää, jos sattuu kulkemaan samaa tahtia kilkuttelijoiden kanssa. Koska caminoon liittyy myös runsaasti alamäkeen kulkemista, alan kallistua sauvojen kannalle. Minulla on tavalliset teleskooppisauvat kotona käytössä, mutta ehkä caminolle hankin sitten kokoontaittuvan mallin. Mukaan tulisi myös varatossuja. 

Jos CampaCaminoon eksyy joku jo caminon kulkenut, kuulisin mielelläni mielipiteitä ja kokemuksia sauvojen käytöstä pitkällä matkalla. Unohtaakohan ne joka toiselle tauolle? 

torstai 6. marraskuuta 2014

Yksin vain yhdessä?


Viime viikkoina YLE on esittänyt uusintana muutaman vuoden takaisen sarjan Löytöretki. Katsoin sen ensimmäiselläkin kerralla ja pidin ohjelmasta, nyt satuin huomaamaan uusinnat toisen jakson kohdalta ja olen katsonut kaikki esitetyt jaksot Areenasta. Sarjassa kuusi suomalaista, kolme naista ja kolme miestä, kävelevät ryhmänä caminon ja tämä 8-osainen sarja kertoo heidän vaiheistaan ja ajatuksistaan matkan aikana. Sarjan katsominen uudelleen on saanut ajatukseni ahkerasti pyörimään caminossa, vaikka aikeen toteuttamiseen on aikaan vähimmässäkin laskussa puolisentoista vuotta.

Siihen aikaan, kun aloin helliä ajatusta pyhiinvaelluksesta, olin toiveikas, että Kammenpyörittäjä lähtisi kävelylle kanssani. Hän on ilmaissut, ettei ajatus kiehdo häntä, eikä siihen paljon ole nokan koputtamista. Sittemmin olen päätynyt siihen tulokseen, että camino onkin asia, joka minun pitää tehdä yksin. Minut on testattu työhön liittyvissä yhteyksissä erittäin selkeäksi introvertiksi, eikä siihenkään asiaan ole nokan koputtamista. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.

Siksipä ajatus siitä, että olisin kaukana kaikista tuntemistani ihmisistä kuukauden ajan, eikä minun tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään kanssa, ellen haluaisi, saisin olla ns. rauhassa, tuntuu hyvin houkuttelevalta. Olen luonnostani sivulliseksi asettuva ihminen, voin olla toisten ihmisten parissa, osallistuakin, mutta silti olen jossain reunalla. Olen lukenut viime päivinä useita camino-aiheisia blogikertomuksia ja moni on vakuutellut matkan parasta antia olleen kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, lähtipä kirjoittaja matkaan yhdessä jonkun kanssa tai yksin. Voin kuvitella, että minulle ei käy aivan niin, vaan kuljen tuppisuuna 770 km, korkeintaan vastaan jonkun tervehdykseen. Tai sitten minulle käy juuri päinvastoin ja palaan Facebookiin liittyneenä, uudestisyntyneenä ekstroverttina, joka tahtoo olla kaikkien kanssa yhteyksissä koko ajan. Tai sitten jotain siltä väliltä. 

Kotimaisissa caminokertomuksissa ei mitenkään viitattu siihen, etteikö caminoa olisi ihan turvallista kävellä yksin, naisenkin. Amerikkalaisissa yhteyksissä turvallisuusnäkökohtiin kiinnitetään huomiota enemmän, eurooppalaiset tuntuvat olevan yhtenäisesti sitä mieltä, että camino on yksinkin turvallista, kunhan pitää normaaliin tapaan huolen itsestään. Minua ajatus yksin kävelemisestä ei pelota, olen varovainen, enkä ota mielelläni riskejä. Muussa matkailussa olen tottunut pitämään huolta tavaroistani ja katsomaan ympärilleni, missä liikunkin. 

Ajatus matkan taittamisesta jonkun kanssa yhdessä on myös jollain tapaa kiehtova, jos lähipiirissäni olisi ihminen, jonka tuntisin riittävän hyvin ja jolla olisi samanlainen mahdollisuus irrottautua arjestaan caminoa varten. Vieraimmalta tuntuisi ajatus siitä, että liittyisin johonkin ennalta koottavaan ryhmään, jonka jäsenet eivät tunne tosiaan.  Tällaisissa yhteyksissä minusta sukeutuu jollain kummalla tavalla porukan vääpeli, vaikka tiukasti väitän, ettei ota tehtävää omakseni tarkoituksella. Tai sitten olen kiukkuinen jouduttuani seuraan, jota en ole valinnut. 

Nyt en ole voinut muutamaan päivään kävellä työmatkaa, jalat alkavat olla levottomat, mutta sääkarttojen katselu ennen yövuoroa on saanut minut turvautumaan autoiluun. Ehkä huomenna taas laitan Meindlit jalkaani, pipon kunnolla korville ja lähden kilometrien keruuseen.  Se kävisi hyvin vaikka tämän kappaleen myötä, Blake Shelton, Doin' What She Likes. Nuorten miesten äitinä en tosin toivo, että he tekevät ihan kaiken kuten laulun mies.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Minä voitin!

tässä minä kiidän tien viertä, ei kun se onkin uusimman pyöräni merkki
En voittanut lotossa, en edes arpajaisissa, mutta kenkäni voitin. En niin, etteikö niistä olisi pitänyt maksaa, vaan kävelemällä ne omikseni. Noin 100 km se otti, että Meindlit tuntuivat hyviltä laittaa jalkaan ja vielä poisottaessakin tuntui hyvältä. Aluksi tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään ja mietin, mahtaisiko crockseilla sittenkin voida kävellä caminon. Syytin itseäni, huonoa kuntoani, kävelytekniikkani surkeutta, huonoa asvalttia, pehmeää piennarta, kuivaa keliä, märkää keliä, ihan kaikkea siitä, että kävely oli tuskaa. Varret olivat kovat, eikä sopivaa nauhoituskireyttä löytynyt. Kengät tuntuivat niin kolhoilta, että kompastelin portaissa ja ojan ylitys oli lähes ylivoimaista. Se on kyllä sanottava, ettei kengissä alusta astikaan tullut sen enempää kylmä kuin kuumakaan, jalkani pysyivät mukavan kuivina ja sopivan lämpiminä. Se ei lohduttanut paljon siinä vaiheessa, kun nilkkoihin sattui ja tiesi, että matkaa on vielä 7000 askelta. 

Kannatti silti olla sinnikäs. Eilen olin jo puolivälissä työmatkaa, kun huomasin, ettei mihinkään satu. Ei ollut sattunut koko aikana. Ei tuntunut puristusta, ei kiristystä, ei hankausta eikä puutumusta. Askel tuntui joustavalta ja kevyeltä. Sama tänä aamuna, kun kävelin kotiin. Nyt ei haittaa enää vino tien piennar, varret eivät jyrsi nahkaa nilkoistani, eikä pienikin horjahdus tunnu johtavan kaatumiseen. Eilinen tihkusateinen sää kasteli kengistä vain aivan pinnan, sisäpuoli oli kuiva ja lämmin, yön aikana kengät olivat kuivuneet pinnaltaankin kokonaan. Täytyy muistaa viedä työpaikan pukeutumishuoneeseen joku pieni matto tai edes sanomalehti, jonka päällä voin kenkiäni kuivattaa, ettei niistä tule sotkua lattialle. Perillä päästyäni huomasin, että olisin voinut käyttää repussani sitä mainostamaani sadesuojaa. Ehkä seuraavalla sateella muistan.

Nyt on mukava tunne, kun päivän askeltavoitteet ovat jo nakuteltuna vívofitin laskuriin, talo on hiljainen lukuunottamatta vatsani murinaa. Pitäisi viitsiä suoriutua keittiöön laittamaan jotain aamupalaa. Ehkä odotan, että vapaapäivää viettävä Uunituore Aikuinen herää ja keitän sitten meille yhteiset aamupuurot. Sitä odotellessa etsin netistä suojukset, jotka puetaan kenkien ja lahkeiden päälle, tein eilen märkää empiiristä koetta, että bemarikuskit (anteeksi kaikki fiksut bemarikuskit) räiskyttivät eniten loskaa päälleni. Anteeksi sinä bemarikuski, jolle provosoiduin näyttämään äkkinäisen eleen. 

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Reppu selkään ja menoksi!


Käytin aluksi työmatkoilla Kammenpyörittäjän pyöräilyyn hankkimaa Vaude-merkkistä reppua. Se on kapea ja siinä on hyvät olkahihnat ja sopivasti taskuja. Sen tilavuus on 20 litraa. Sattumalta osuin urheiluliikkeen loppuunmyyntiin ja siellä oli Deuter-merkkisiä reppuja. Alennuksen jälkeen Futura-repulle jäi hintaa noin 60 euroa. 

Tilavuus tässä uudessa kantolaitteessani on sama 20 litraa, mutta sen malli on hieman toisenlainen, kuin Vaude Corona Air-repussa. Tuntuu ettei siihen mahdu niin paljon tavaraa, kuin Vaudeen. Minulla on työmatkalla yleensä mukana iPad, jotain vaatteita ja juomapullo, pientä sälää huulirasvoista kulkukortteihin ja avaimiin. Nämä kaikki kyllä mahtuvat myös uuteen reppuuni, jonka istuvuus on ainakin yhtä hyvä kuin Vaudessa. Säätömahdollisuuksia on enemmän ja repussa on pätevä runko, joka pitää ilmastoinnin selän ja repun välissä kunnossa. Lantiovyö osuu minulla sopivalle kohdalle ja saan lamppuni siihen sopivasti kiinni, jolloin saan pimeällä valoni alemmas. Aluksi pidin valoa olkahihnassa, mutta se aiheutti ilmeistä häikäisyä autoilijoille, sillä jotkut katsoivat hyväksi vilkutella minulle valojaan ja eräs teki kohdallani ikävän koukkaisunkin. 

Repun alaosassa on vetoketjutaskussa sadesuoja valmiina, kuten Vaudessakin. Se on helposti otettavissa esille ja laitettavissa kantolaitteen suojaksi. Reppu ei ole pienestä tihkusta muutenkaan moksiskaan, mutta kunnon sateella suojaa kyllä kannattaa käyttää. Sivutaskuihin olen asentanut hanskoja valmiiksi, jos lähden paljain käsin liikkeelle ja yläosan läpiviennistä saa tuotua kuulokkeenjohtoa tai juomapussin letkua, jos sellaista käyttäisi. 


Muutaman käyttökerran jälkeen olen tyytyväinen alennusostokseeni, eikä Kammenpyörittäjäkään ole pahoillaan saatuaan oman reppunsa takaisin. Isompaa reppua tai rinkkaa en vielä aio ostaa, ellei nyt satu erityisen hyvää alennusta kohdalle. Jossain vaiheessa hankin kyllä rinkan ja alan kantaa painavampaa taakkaa silloin tällöin aivan harjoitusmielessä.