Sounds like a plan

En muuten tullut yhtään tönköksi eilisestä juoksukokeilusta. Ei ole pohkeet kipeät, eikä muutenkaan tunnu missään. En siis venyttelytkään ollenkaan eilen, vaikka kuinka tiedän, että se olisi hyvästä. Alan epäillä, että minussa on jotain eriskummallista, kun edes camino ei saa lihaksiani jumiin, eikä juokseminen eka kertaa vuosikymmeniin tunnu missään. Olisin toivonut jotain pientä jumitusta. Pöhköä. Ihan kuin se, että toivoin sadetta ja petyin, kun vain hieman ripotteli.

Eilen juttelimme sisareni kanssa iltasella ja meille alkoi muodostua pientä suunnitelman poikasta. Kesän aikana saatan matkustaa hänen luokseen Dorsetiin ja sen mukaan, miten paljon hän saa vapaata teemme muutaman päivän kävelyretken niissä kauniissa maisemissa, joita olen autoreissuilla jo päässyt vähän näkemäänkin.

Luulen, että piakkoin alkaa lentolippumetsästys ja varusteiden vilkuilu. Tämä kesä ei todellakaan ole ohitse!

Ehkä kävelemme tähän rantaan asti! Pakko katsoa Viisasteleva sydän pian!

Dierks Bentleyn neliosaisen musiikkivideo sarjan kolmannessa osassa tapahtuu seuraavaa:

Ei se ota, jos ei annakaan

Päivälleen kuusi vuotta sitten olin sairaalassa. Olin edellispäivänä, ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen livennyt töissä rappusissa ja nilkkani meni nätisti sanottuna tuusan nuuskaksi. Seuraavana päivä nilkka leikattiin Jyväskylän Keskussairaalassa. En ikävä kyllä muista enää minut leikanneen kirurgin nimeä, mutta sen muistan, miten hän kielsi minua luopumasta haaveestani kävellä camino. Balettitanssijan uran voisin unohtaa hänenkin puolestaan. Se oli muutenkin kutakuinkin selviö, olinhan tuolloin 44-vuotias. 

Tänään ajattelin tuonaikaisia tunnelmiani kulkiessani tuttua reittiä kotiin työpaikalta. En tehnytkään pitempää lenkkiä, koska minulle ilmaantui menoja aamupäivälle. Tein kuitenkin jotain muuta, mitä en ole tehnyt sitten lapsuuden. Ja teininä pakotettuna. Minä nimittäin hieman juoksin. Olen saanut päätettyä, etteivät lenkkarini ole liian pienet ja kokeilin reitin erilaisilla osuuksilla juosta minuutin ja kävellä neljä. Suurin osa reitistä on asvalttia, mutta monessa kohdin piennarta on sen verran, että kulkea voi myös hiekkareunuksella. 

Olin kävellyt alun noin puolitoista kilometriä, kun ajattelin, etteihän se ota jos ei annakaan. Katsoin minuutin vaihtumisen vivofitistä ja aloin juosta. Ei sitä varmaan kukaan muu juoksemiseksi sanoisi, hidasta hölkkää, mutta minuksi selvästi nopeampaa liikkumista kuin kävelyni. Minuutti meni yhtä nopeasti kuin kaikki muutkin minuutit maailmassa. Kävelin neljä minuuttia ja juoksin taas minuutin. 

Ei se ollut yhtään kamalaa, mutta kuuma minulle tuli. Ilma oli noin 20°C ja minulla oli pitkähihainen paita ja huomioliivini, jonka olkapäät ovat heijastavaa kangasta, se ei juuri hengitä. Selkäosa on kyllä mustaa verkkoa, sillä minun ei tarvitse niin hyvin näkyä selkäpuolelta Decathlonin päätöksellä. Kannattaa siis kävellä tien vasenta reunaa.

Kotimatka sujui noin 15 minuuttia nopeammin ja se on oikeastaan ihan loogista, matkalle mahtui noin 15 minuutin hölkkäosuutta, kuten hienosta Sports Tracker-käppyrästä näkee. Siinä on piikit aina juoksuminuuteista ja kävelyosuudet alempaa käyrää. Pysähtelyt ovat sitä, kun kykin päävartion lähellä poimimassa metsämansikoita evääksi. Yläreunasta kurkkii vähän sinistä maastonkorkeuskäppyrää, en saanut sitä rajattua kuvasta pois.

Ei ole sydänkäyrä, vaan minun tämän aamun lenkkini nopeuskäyrä. 

Nyt kun tästä uskomattomasta suorituksesta on muutama tunti ja olen puuhannut yhtä jos toista, mutta myös ollut vakioasennossani sohvalla jalat alleni taiteltuina, ovat kinttuni hieman tönköt tästä noustessani. Saa nähdä onko minulla huomenna lihasjumeja, niitä mitä ei koskaan ollut caminolla, eikä harjoituskävelyissäkään ollut paria kertaa lukuunottamatta, kun ylipäätään aloin enemmän kävellä. 

Luulen, että kokeilen juoksemista uudelleenkin. Nytkin melkein jo odotin sitä juoksuminuuttia. Korostan sanaa melkein. Yllätyin siitä, että vaikka pulssini nousi selvästi, en hengästynyt juurikaan, tai ainakaan enempää, etteikö se olisi tasoittunut ensimmäisen kävelyminuutin puolikkaalla. Sen huomaaminen tuntui mukavalta. Se on ollut myös mukava huomata tänä vuonna, että nilkkani kestää todellakin satojen kilometrien kävelyn ja ainakin näin pikkukokeilulla myös juoksemista. Tiedä miten tässä vielä hurahtaakaan?

Eilen saitte esimakua Dierks Bentleyn neliosaisesta musiikkivideosarjasta. Nyt on toisen osan vuoro.

Kamat kasassa

Minun vapaani työstä jatkuu ja kävelykuntoni ylläpitäminen kiinnostaa kovasti. Olimme lomailemassa parisen viikkoa, eikä kävelyä kertynyt paljonkaan. Vivofit lähinnä naureskeli ja ylärivi paistoi punaisena. 

Huomenna aion taas ryhtyä kävelemään, loikata aamulla Kammenpyörittäjän kyytiin aamulla hänen lähtiessään töihin ja kävellä 2-3 tunnin lenkin kotiin. Tein jo pinon varusteistanikin! Kävelycountry-soittolistassanikin on paljon uusia kappaleita. Niistä suosittelen teille neliosaisen videosarjan ensimmäistä: Dierks Bentley I'll Be The Moon. Tähän jää koukkuun.

Nyt Campiksen Sisko kertoo mitä oikeasti tapahtui! Lue juttu, katso kuvat! Soita, jos olit itse paikalla!

Tässä vieraspostaus sisareltani, siitä miltä camino tuntui hänestä silloin ja nyt:

 

24.6.2016 Hilfield Friary, Dorset

Täällä Friaryssa on lähes koko ajan vieraita. Caminolta paluuni jälkeen olen saanut vastata lukemattomia kertoja sekä vieraiden että ”kotiväen” esittämään kysymykseen: ”Oh you have walked to Compostella (näin se useimmiten sanotaan), how cool is that! Now tell me, how was it!” Ja joka kerta mietin mitä sanoisin. Useimmiten sanon, että ”it was long and painful”. Vaikea uskoa edes itse, että pystyin siihen. Viimeisenä päivänä Santiagossa juttelin erään nunnan kanssa. Hänelle oli kerrottu, että caminon kävely on vähän kuin synnytys, pitkä ja tuskallinenkin ponnistus, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Heti caminon jälkeen ei välttämättä halua kuullakaan toisesta vaelluksesta, niin kuin ei juuri synnyttänyt nainen lämpene ajatukselle toisesta lapsesta. Mutta annas olla, muutama kuukausi menee eivätkä kivut ja vaivat enää muistu mieleen. Sitä yllättää itsensä muistelemassa kaikenlaisia matkalla kohtaamiaan hienoja juttuja ja ajatus uudesta vaelluksesta alkaa tuntua mahdolliselta.

Camino oli alunperinkin siskon juttu. Minä tulin mukaan mielelläni, mutta päätin heti alussa, että sisko saa päättää, miten edetään, kun hänen 50-vuotiscaminostaan on kyse. Hänellä myös riitti innostusta ottaa selvää asioista ja valmentaa minuakin. Minä opettelin uusia töitä vieraalla maalla, ja olin hyvin tyytyväinen, että sisko hoiti kaiken valmistelua vaativan. Vasta viimeisinä viikkoina ennen lähtöä selailin työkaverini löytämää camino-opasta ja sain jonkunlaista ideaa, mihin olin lähdössä. Tein tiiviisti töitä lähes lähtöpäiväämme asti. Hermostutti, että onko siskon kunto paljon parempi, joutuuko hän raahaamaan minua perässään kaikki sadat kilometrit. Olin kieltämättä helpottunut, kun hän astui junasta ja näytti ihan omalta itseltään eikä fitness-prinsessalta. Seuraavina päivinä teimme pieniä kävelyjä tässä lähistöllä, puuskutimme yhtä jalkaa ylämäkiä ja ajattelin, että eiköhän tässä selvitä. 

Huokaisin helpotuksesta liian aikaisin. Jo muutaman ensimmäisen kävelypäivän aikana siskon kunto alkoi nousta vauhdilla ja lopulta siinä kävi juuri niin kuin pelkäsin. Hänen piti raahata minua kaikki ne sadat kilometrit perässään. Paranihan se kunto minullakin. Joidenkin viikkojen päästä ylämäet menivät samaa tahtia kuin tasaisetkin. Mutta kivut, ne eivät loppuneet. Kilometrit, päivät, viikot toisensa jälkeen katselin, kun sisko tasaiseen tahtiin käveli, kääntyi aika ajoin katsomaan taakseen. Kymmenisen kilometriä yleensä pysyin kyydissä, viidentoista kilometrin jälkeen en enää edes yrittänyt. Kehotin siskoa menemään edeltä. Päivän viimeiset kilometrit olivat aina pitkiä ja kipeitä. Kivut vaihtoivat paikkaa lonkista polviin ja jalkateriin, reisilihaksista varpaisiin. Rakkoja ei tullut, selkäongelmia ei ollut, onneksi. Mutta jomottavaa, pistelevää, vihlovaa kipua jaloissa, sitä riitti öisinkin. Aluksi uskoin, että kunhan tässä totutaan, niin kyllä se siitä. Parin viikon päästä alistuin ajatukseen, että tätä se on todennäköisesti loppuun asti. Caminon jälkeen kesti noin viikon verran, että kivut katosivat. Vieläkin polvet narisevat portaita alas mennessä enkä mielelläni enää polvistu, koska ylös pääseminen on vaikeaa. 

”No mikä oli caminolla parasta?” No se, kun tultiin kylään ja löytyi kahvila, joka oli auki. Tilattiin maitokahvit, sai istua hetken, oli lämmintä. Tai kun suihkun jälkeen pääsi peiton alle hytisemään. Kivut vähitellen sulivat, televisiosta tuli pöhköjä ohjelmia, sisko julkaisi blogin, jota lukiessa usein nauroin vedet silmissä. Mitä, entä hienot maisemat? Arkkitehtuuri, kulttuuri, mitä kaikkea?? Olihan sitäkin toki. Nopeasti sellaisesta kuitenkin tulee arkista ja tavanomaista. Komeasta vuoresta kiinnostaa lähinnä se, mistä kohtaa se ylitetään. Parasta oli myös istua iltaisin yhdessä syömässä. Menu peregrino oli joka paikassa aika samanlainen, eikä ruoka ollut kovin kummoista. Mutta salaatti, pasta ja kylmä punaviini kuitenkin aina maistuivat. Hienoimpia hetkiä oli, kun edeltä mennyt sisko tuli vastaan kylän reunalla, kertoi että majapaikka on ihan lähellä ja otti rinkankin selästäni ja kantoi sen perille. Tai se kun löysin polun varresta viestin ja tikkarin.

”No mutta oliko siinä caminossa mitään uskonnollista sisältöä?” Hmm. Kyllä siinä oli, joskaan ei mitään sellaista mitä etukäteen kuvittelin. Huvitti huomata, että mukaan ottamiani rukousnauhoja en kertaakaan ottanut esille repusta. Sauvojen kanssa kävellessä ei tietenkään voi rukoushelmiä käyttää. Puolimatkasta sauvat hajosivat, mutta siinä vaiheessa en enää muistanut koko asiaa. Rukouselämäni kutistui hyvin pieneksi. Päivän viimeisiä kilometrejä kävellessä jaksoin vain toistaa sanoja: ”Anna voimaa kestää loppuun asti.” Muutaman kerran kävimme kirkossa. Anglokatolisessa yhteisössä elävänä en osannut odottaa, kuinka vieraalta espanjalainen, roomalaiskatolinen kirkko ja liturgia voivat tuntua. Kieltä ei ymmärrä, symboliikka ei ole tuttua, kirkkorakennukset ovat kylmiä ja kolkkoja. Minulle voimakkaita uskonnollisia kokemuksia olivat omien fyysisten rajojen kohtaaminen, jatkuvan kivun kestäminen, oman heikkouden tunnustaminen, nöyryyden harjoittaminen, sisaren avun ja huolenpidon vastaanottaminen.

Olen nyt kirjoittanut paljon kivusta. Ehkä sen takia, että se oli minulle uutta. Se oli läsnä melkein joka hetki caminon aikana, mutta siitä huolimatta jatkoin päivästä toiseen eikä mieleeni oikeastaan edes tullut, että olisin voinut lopettaa kesken kaiken. Voin palauttaa mieleeni satoja ja satoja yksityiskohtia, välähdyksiä matkan varrelta, näkymiä, ääniä, tuoksuja, ihmisiä, rakennuksia, polkuja, teitä, ennen kaikkea teitä, pilviä, puita, kiviä ja multaa, puroja ja putouksia, koiria, lehmiä, kissoja ja haikaroita, kahvikuppeja ja keltaisia nuolia. Sisaren tasainen askel ja tuulessa lepattava rinkan sadesuoja.

Olisi jo sukatkin valmiina

Pian on kulunut kaksi kuukautta caminoni päättymisestä. Aika on mennyt todella nopeasti, olen puuhannut monenlaista, ollut niin blogitouhuissa kuin pienellä Skandimatkallakin. Kovin paljon en ole ehtinyt kävellä varsinaisesti, vain muutamia 10-12 kilometrin lenkkejä. Ensi viikolla Kammenpyörittäjän kesäloman ensimmäinen osuus päättyy ja aion alkaa taas kävellä enemmän. 

Olin melko varma heti caminon jälkeen, että tähän hommaan en kyllä ryhdy enää vapaaehtoisesti ja kukapa minua pakottaisikaan. En ainakaan menisi uudelleen kävelemään samaa reittiä! Mikä kumman järki siinäkin muka olisi? Kokeneemmat sanoivat, että odotapa vain. Löydät itsesi vielä ajattelemasta camino 2:sta, ehkä nopeammin kuin uskotkaan.

Niin on tainnut käydä. Olen saanut itseni kiinni useamman kerran jo siitä, että ajatukset harhailevat Camino Francesin suuntaan ja mietin miten paljon paremmin toisella kertaa tekisin. Kun joku muu suunnittelee caminoaan, tai on jo valmistaumassa siihen, tunnen suorastaan pientä kateutta. Etenkin ensikertalaisia kohtaan. Heillä kaikki on vielä edessä! Miksei minullakin? 

Vakavasti puhuen en ole lähiaikoina lähdössä uudelleen caminolle. En edes Norjaan, vaikka siellä kyllä pieni innostuksen pistos tuntui osuessani Trondheimin lähistöllä Pyhän Olavin Tien varteen ja näin yhden peregrinonkin puinen kävelysauva kädessään ja aivan liian suuri rinkka selässään. Ostin kirkon eteisestä reittiin liittyvän muistopinssin ja huokaisin. 

Joku voi luulla, että olen lopettanut countryn kuuntelemisen, mutta en todellakaan! Tänään ehdotan teille kuunneltavaksi Florida Georgia Linen kappaletta H.O.L.Y.