En muista enää milloin ensimmäisen kerran kuulin Camino de Santiagosta, pyhiinvaellusreitistä pohjoisessa Espanjassa. En muista sitäkään, koska aloin haaveilla sen kävelemisestä, siitä on ainakin 10 vuotta. Neljä vuotta sitten haaveeni kokivat melkoisen täräyksen sillä sekunnilla, kun putosin työpaikan rappusissa ja oikea nilkkani murtui pahasti. Tapaturman jälkeisestä leikkauksesta herättyäni (heti sen jälkeen, kun muistin, että kotiin pitää soittaa) mieleeni iski ajatus, että caminosta on sitten varmaankin luovuttava. Sanoin sen minut leikanneelle kirurgille hänen tullessaan katsomaan minua. Hän sanoi minulle rauhoittavasti olevansa niin hyvä, että nilkka tulee kyllä kuntoon. Pidin hänen itsevarmuudestaan ja vastasin, että hyvä on, luovun sitten haaveestani tulla ballerinaksi. Älytöntä miten huonoja vitsejä ihminen päästää suustaan lääkepöllyissään. Hän oli samaa mieltä, että 44-vuotiaana voin luopua siitä haaveesta aivan hyvin.
Pari ensimmäistä vuotta nilkan tärväämisen jälkeen en ajatellut kävelemistä kuin välttämättömänä pahana, enkä todellakaan uskaltanut helliä haavettani espanjalaisten maisemien halkomisesta apostolinkyydillä. Kolmantena vuonna huomasin, etten enää varo jalkaani, en mieti kummalla ponnistan ojan ylitse. Huomasin ottavani pieniä hyppyaskelia rappusissa, en tosin niissä, joissa kohtasin maan vetovoiman tuhoisin seurauksin. Niissä nimenomaisissa rappusissa pidän edelleen visusti kiinni kaiteesta.
Jokainen minut tunteva ihminen tietää, ettei minua ja urheilullisuutta tule mieleen ajatella samana päivänä. Minussa ei ole tippaakaan kilpailuviettiä, en suurin surminkaan halua osallistua mihinkään sisätiloissa suoritettavaan liikuntaan, eivätkä joukkuelajit ole minun juttuni. Ainoa validi uudenvuodenpäätökseni koskee sitä, etten koskaan mene enää aerobic-tunnille. Lupasin näin 31.12.1989 ja se pitää edelleen. Tosin asiaa helpottanee se, ettei aerobic-tunteja ole taidettu pitää enää 20 vuoteen. Mutta ymmärtänette pointtini.
Nyt olen kuitenkin tehnyt vakaan päätöksen, että minähän kävelen Camino de Santiagon omin jaloin, joista toinen on tavallinen kinttu ja toisessa on titaanilevy ja nippu ruuveja tukena. Tähtään vuoden 2016 kevääseen, jolloin täytän 2x25 vuotta. Jos toiveeni toteutuu, olen perillä Santiago de Compostelassa syntymäpäivänäni. Vielä en tiedä kuinka kauan varaan aikaa noin 770 kilometrin kävelemiseen ja taivallanko sen yksin vai jonkun muun kanssa. Tällaiset pikkuseikat tarkentuvat lähempänä kevättä 2016.
Tästä alkaa valmistautumiseni pyhiinvaellukseeni, jonka tarkoitusta en vielä tiedä. Olen aloittanut kävelyn lisäämisen ja muutenkin muuntautumiseni sohvan paikallaanpitäjästä matkakävelijäksi. Jos haluat seurata matkaani, tule toistekin CampaCaminoon. Jätä kommentti, jos sinulla on minulle vinkkejä tai kysymyksiä. Edesottamuksistani keittiössä ja matkailun parissa voi lukea toisesta blogistani, Campasimpukasta, joka on yhteinen hanke puolisoni Kammenpyörittäjän kanssa. Siellä pyöräily on edelleen kantavana voimana etenkin keväästä syksyyn, kun ammattipyöräilyssä ajetaan suuria ympäriajoja.
