Viime viikon suuri (koon 45) kävelyaiheinen hankinta olivat Meindlit Antille. Hän ei kutsune niitä Meikuikseen kuten minä omiani. Luotettava Partioaitta oli ostopaikkana taaskin. Ensin uusi onnellinen omistaja istui pari iltaa sohvalla kengät jalassaan ja käveli joustavin askelin ympäri taloa, muttei mennyt vielä ulos. Sitten minä sain kunnian rasvata kengät ensimmäistä kertaa ja kylläpä minä rasvasinkin. Onneksi nahkabalsami tuoksuukin niin hyvälle ja hoitaa samalla kuivat kädet, ettei minua todellakaan tarvinnut tähän toimeen pakottaa. Eilen Antti nauhoittikin kengät jo, juuri siten kuin pitääkin, symmetrisesti, siten kuin minä en osaa. Nyt kengillä voisi mennä jo uloskin, jos vain raskisi. Vanhat vaelluskengät, mitähän merkkiä ne olivatkaan, päätyvät roskikseen ennen seuraavaa tyhjennystä.
Tulossa on toinen tärkeä hankinta, jota varten on jo selattu verkkosivuja ja mietitty ominaisuuksia. Kyseessä on tietysti rinkka. Minunkin tekisi mieleni hankkia pienempi rinkka, mutta oikeasti en kyllä tarvitse toista, sillä Deuterini on aivan loistava ja vielä kivan värinenkin. Ensi viikon Keski-Euroopan reissulla päässemme retkeilyalan liikkeisiin ja matkalaukuissa on tyhjän rinkan verran tilaa. Jos sopiva tarjous tai muuten vastustamaton tilaisuus tulee vastaan, niin hankimme Antillekin kantolaitteen. Ei Antin kantamiseen, vaan hänelle tavaroittensa kantamiseen. Minulla on nyt paljon enemmän tietoa aiheesta verrattuna siihen tilanteeseen, kun ostin oman rinkkani. Onneksi minulla kävi tuuri ja kohdalle osui niin hyvä vekotin täysin ummikkona.
Muuten meillä on jo paljon erilaista vaellustavaraa, monta sellaista, jota minä en päässyt kevään sadekeleissä kokeilemaankaan, istuinalustoja ja retkievästelyvälineitä. Kummallakin on säärystimet ja credencialit, on opasta ja on karttakirjasta. Ajankohta on täysin auki vielä, mutta minä toivon joko alkukesää tai syksyä, sillä vaikka niin paljon marisinkin sateista, niin kyllä minulle viileämpi sää on paras. Antille ei voisi olla liian lämmintä.
Päivän kävelycountryksi suositten yhtä soittolistani uutuutta Justin Mooren veisua You Look Like I Need A Drink. Kuulostaa pahaenteiseltä.
Uudet kengät ovat aina vähän hirvittävä asia, olipa kyseessä juhlakengät tai vaellusbootsit. Pelottaa vähän, että jospa ne ovatkin liian pienet, tai liian suuret. Jos puristaa, tai hankaa. Mitä jos ei pidäkään siitä, miltä kengät näyttävät? Se on kyllä vähän sitten voi voi, jos ei pidäkään ostamiensa kenkien ulkonäöstä, itsepä valitsin. Mutta nuo kokoasiat ovat aina vähän arvoitus, siinäkin tapauksessa, että olisi toiminut järkevästi ja sovittanut kenkiä asiallisesti ennen ostopäätöstä. Tällä kertaa minä en ollut järkevä, vaan ostin kengät netistä ja nimenomaan sen vuoksi, että halusin tietyn näköiset kengät, jotka ovat toki aikomaani käyttötarkoitukseen sopivat.
Kun ostin ensimmäiset vaelluskengät, en tiennyt niistä mitään. En tiennyt oliko kenkä sopivan kokoinen ja milläpä se Partioaitan myyjäkään tiesi kovasta kengästä onko varpaani varmasti kohdassa, josta voisi päätellä kengän olevan sopivaa kokoa? Sen nyt ymmärsin sentään, etteivät kengät olleet liian pienet niin, että varpaat olisivat olleet heti kiinni kärjessä. Mutta riittävän hyvin meni ja tasamaalla Meindlini ovat oikein passelia kokoa. Sikäli meni sekin ostos ihan hyvin.
Nyt kun olin ostamassa toisia kenkiäni, olin myös pikkuisen ulkonäön perään ja halusin selvästi isomman parin niille kävelyretkille, joilla on tiedossa myös paljon alamäkeä. Ja sitten halusin kengät, jotka ovat nätit. Tietoisen riskin ottaen tilasin kengät netistä ja sain ne kotiin perjantaina.
Tänään oli tilaisuus kokeilla kenkiä kunnolla. Ei ikävä kyllä satanut. Oikeasti en valittele kaunista säätä, ei sellaisia ole liikaa ollut tänä kesänä. Aamulla lähdin Kammenpyörittäjän kyydillä työpaikalle ja kävelin sieltä vakioreittini kotiin. Olin laittanut jalkaani uudet sukatkin. Kyseessä oli siis varsinainen tuplatesti.
Kengissä on melkoisen ohuet pyöreät nauhat, melkein nappaskenkämallia, joka äkkiseltään oudoksutti, kun olin tottunut paksuihin Meindlin nauhoihin. Heti lähtiessäni liikkeelle tunsin, miten jalka liikkuu kengässä, kantapää nousee hieman ja sehän ei ole hyvä juttu ollenkaan. Päästyäni portin ulkopuolelle kiristin nauhoitusta hieman. Se tuntui auttavan heti.
Kävellessäni laskin vapaani jäljellä olevaa pituutta ja on sitä vielä onneksi paljon jäljellä. Aika vain menee niin nopeasti. Kengät tuntuivat kevyiltä astella ja nyt kotona tuli mieleeni punnita kengät. Punnitsin myös Meindlit ja Hanwagit voittavat keveyskilpailun vähän yli sadalla grammalla, mitä ei millään meinaa uskoa, kun kenkiä puntaroi käsissään.
Hanwagit tuntuivat rullaavan samaan tapaan mukavasti, kuten Meindlitkin. Kun nauhoitus oli kiristetty, jalka pysyi paikallaan kengässä. Aluksi tuntui, että onpa tätä varvastilaa paljon, mutta kunhan 10 km oli takana, tuntui kenkä melkoisen täydeltä paksun sukan ja 20 asteen lämmön vaikutuksesta. Kenkä ei ole ollenkaan liian suuri. Ensimmäinen kokeilu oli mitä lupaavin.
Entä se kosteuden kesto? Ei satanut, mutta lähdin hieman oikaisemaan tavanomaiselta reitiltäni erään sähkölinjan alle, jossa kuvittelin menevän polun, mukamas muistin sitä kävelleenikin joskus. Jos näin on, siitä on melkoisen kauan, sillä ängin itseni melkoiseen viidakkoon ja jopa suomaiseen kosteikkoon. Minä suorastaan lumpsin. Vettä oli ainakin siihen kohtaan kenkää, mistä varsi alkaa. Kastelin ruovikossa vaatteenikin ja keräsin sellaisen määrän hämähäkinseittejä matkaani, että aivan puistatti. Onneksi pusikossa ei ollut muutamaa sääskeä lukuunottamatta mitään lentävää kaverustoa, kuten vaikka hirvikärpäsiä tai paarmoja. Sisu ei antanut periksi kääntyä takaisin, vaan rämmin noin sadan metrin matkan eteenpäin ja pääsin tielle, joka oli eri tie, jonka luulin sen olevan. Olin kyllä lähellä reittiäni.
Miltä kengät näyttivät rypemisen jälkeen? Kirkkaan punaisilta, iloisilta ja siltä, että ilkkuivat. Luulitko, että jalkasi kastuisivat? Mitä vielä! Hämähäkinseittejä pyyhkien palasin reitille ja olin tyytyväinen, että jalkani olivat kuivat.
Arvelin eilen, etteivät nämä kengät tarvitse niin suurta kesytystoimenpidettä kuin nahkaiset Meindlit ja nyt olen siitä melkein varma. Tai sitten jalkani ovat tottuneet tukea antaviin kunnon kenkiin, eivätkä vaikeroi turhia. Jatkan kesytystä pikimmiten ja raportoin, miten homma etenee.
Päivän kävelymusiikiksi esitän luontoharrasteaiheista Luke Bryanin kappaletta Huntin', Fishin' And Lovin' Every Day.
Kokeilin aamulla saada kävelyyni hieman lisää nopeutta. En juossut yhtään, vaan koitin pistää kävellen tossua toisen eteen tiiviimmässä tahdissa. Se menikin ihan hyvin siihen asti, kun osuin kuvan mansikkamaan kohdalle. Kohta oli vielä punaisempana kuin pari päivää aikaisemmin. Kyykistelin siellä hyvän aikaa mansikoita syöden, joten reittiennätys jäi tekemättä. Sitä voi yrittää sitten, kun metsämansikka-aika on ohitse. Kävelin 10,6 km matkaa 1h 51min.
Näin caminolla ollessani kuvan Minnan uusista kengistä Instagramissa ja ajattelin heti, että sellaiset minäkin haluan. Meindlini eivät ole millään muotoa lopussa caminonkaan jälkeen, ne ovat juuri parahultaiset ja niillä mieluiten kaikki kävelyni kävelisin, mutta ajattelin toisen kenkäparin olevan järkevä ostos.
Heti kotiinpaluun jälkeen etsiskelin kenkiä kotimaisista kaupoista, mutten ilmeisesti tarpeeksi pontevasti, en nimittäin löytänyt tuota mallistoa ollenkaan. Tänään sain sitten päähäni ottaa riskin ja tilata ne netistä. Kenkiä ei pitäisi ostaa kokeilematta, tiedän-tiedän. Mutta niin kumminkin tein nyt. Katsoin Meindleitten koon ja tilasin uudet kengät puoli UK-kokoa isompina. Tiedän-tiedän senkin, ettei eri merkkien tai edes saman merkin eri mallien kesken voi vetää suoraan johtopäätöksiä kokoasioissa, mutta itsepä riskin kannan.
Ajattelin caminon lopulla, että Meindlini saattavat olla pikkuisen pienet minulle ajatellen pitkiä ja jyrkkiä laskuja, joten senkin takia haluan vähän isommat kengät. Tasamaalla tai nousuissa varpaat eivät pakkaudu kenkien kärkiin, mutta etenkin jyrkissä laskuissa sitä tuntui ja kynsiä piti olla leikkaamassa alati. Se on muuten homma, jota inhoan suurella sydämellä.
Tilasi kengät nyt ihan randomilla jostain saksalaisesta alan kaupasta ja katsotaan kuinka minun käy. Olin melkein varma, etteivät he toimittaisi Suomeen, mutta kylläpä vaan toimittavat ja kengälle jäi hintaa vähemmän kuin olin varautunut maksamaan hintaselailun perusteella.
Toimitukseen kuluvasta ajasta riippuen voin ehtiä kesyttää kenkäni ennen seuraavaa kävelyretkeä, joka on jo melkein lukkoonlyöty. Sinne on vielä puolisentoista kuukautta ja mikäli kengät eivät muni matkalla pitkään, ehdin saada ne tutuiksi jalkojeni kanssa. Meindleilla se vei noin 100 km.
Mallin nimi on Hanwag Togiak Lady GTX. Hienoja nimiä näillä kyllä on, aivan kuin lastenvaunuilla nykyisin. Tämmöiset ne kauniit kengät ovat, kuvan otin omin lupineni netistä, vaihdan itseotetun kuvan, kun saan kengät.
EDIT: Pöh, eivät he haluakaan lähettää minulle kenkiä. Mikäli oikein ymmärsin saksankielisestä postista, sivulla oli vaan kauniita kuvia, mutta kenkiä ei oikeasti olekaan enää. Murr. Rahat tulivat kyllä heti kortilleni takaisin. Pitää etsiä muualta. Asiakastyytyväisyys pakkasen puolella.
EDIT 2: Uusi yritys vetämässä. Tällä kertaa kenkä oli hieman kalliimpi, mutta postikulut nolla euroa. Saa nähdä joko onnistuu.
Dierks Bentleyn neliosaisen musiikkivideon viimeinen osa tulee tässä, olette kumminkin odottaneet sitä jo malttamattomina, ettekä tietenkään ole käyneet sitä omin päin mistään katsomassa, ettehän?
Viime yönä oli pikkupakkanen ja aamu valkeni kauniina. Kun Kammenpyörittäjä lähti töihin, loikkasin autoon mukaan ja kävin moikkaamassa työkavereita. Työpaikalla oli kaikki kuten ennenkin, paitsi että uuden tiskikoneen olivat saaneet, minäkin voisin ottaa!
Kävelin kotiin muutamia kiertoreittejä niin, että suorimman 8,8 km sijaan matkaa tuli 11 km ja aikaa meni 2 tuntia 15 minuuttia. Paikoitellen oli niin liukkaita kevyenliikenteen väyliä, että täytyi todella kävellä varovaisesti, nastat kotiin unohdettuina eivät juurikaan auta. Se alensi kävelynopeutta, en päässyt viiteen kilometriin tunnissa. En juuri suurempaan vauhtiin usko caminolla, sillä selässäni on silloin rinkka ja osan matkaa on melkoisia nousuja ja laskuja, jotka kummatkin omalla tavalla hidastavat kulkemista.
Mietin caminomme alkupäätä, jossa talviset olosuhteet voivat olla kahden viikon kuluttua vielä aivan mahdolliset. Olemme tietysti tottuneet lumeen ja pakkaseen, muttemme kyseiseen reittiin, joten ei ole syytä olla pohjoismaisesta taustasta huolimatta ylimielinen sään ja kelin suhteen, vaan kuunnella neuvoja ja suosituksia, joita St Jean Pied de Portissa saamme.
Kävelin itselleni vähän vieraamman reitin metsäisen osuuden, siellä oli hyvä hankikanto ja saatoin kävellä paikoin latu-uraa kelkanjälkeä pitkin tietysti hiihtolatua tärvelemättä. Välillä kävelin mainiota kapeaa polkua, jonka kesältä muistan hyvin kosteana osuutena reittiä.
Olen todella tyytyväinen, että olen käyttänyt kenkiäni ainakin tuhannen kilometrin verran. Pidän todennäköisenä, että saan caminolla rakkoja jalkoihini ja kengät tuntuvat välillä vihollisiltani, mutta tutuilta vihollisilta kumminkin. En vähääkään usko, että Meindlini hajoavat caminolla, eivät seuraavillakaan. Kävelemiseenhän ne ovat tehdyt. Nastat lähtevät kyllä mukaan niin itselleni kuin sisarellenikin. Ne voi vaikka heittää roskikseen, jollei niitä tarvita, tai lähettää Ivarille meitä odottamaan Santiago de Compostelaan. Camino Forumin pitäjä ottaa vastaan caminolaisten lähettämiä paketteja itselleen. Sitä vaihtoehtoa voi käyttää mikäli alkaa olla liiaksi sellaisia varusteita, joita esimerkiksi sään muuttumisesta huomattavasti lämpimämmäksi ei enää tarvitse, muttei halua hävittääkään.
Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Tyler Barrin kappaletta Better in Boots, kengistä on puhuttu tänään myös lempiluettavissani Rinkkaputkessa ja Kaksi puolinomadia-blogissa.
tässä minä kiidän tien viertä, ei kun se onkin uusimman pyöräni merkki
En voittanut lotossa, en edes arpajaisissa, mutta kenkäni voitin. En niin, etteikö niistä olisi pitänyt maksaa, vaan kävelemällä ne omikseni. Noin 100 km se otti, että Meindlit tuntuivat hyviltä laittaa jalkaan ja vielä poisottaessakin tuntui hyvältä. Aluksi tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään ja mietin, mahtaisiko crockseilla sittenkin voida kävellä caminon. Syytin itseäni, huonoa kuntoani, kävelytekniikkani surkeutta, huonoa asvalttia, pehmeää piennarta, kuivaa keliä, märkää keliä, ihan kaikkea siitä, että kävely oli tuskaa. Varret olivat kovat, eikä sopivaa nauhoituskireyttä löytynyt. Kengät tuntuivat niin kolhoilta, että kompastelin portaissa ja ojan ylitys oli lähes ylivoimaista. Se on kyllä sanottava, ettei kengissä alusta astikaan tullut sen enempää kylmä kuin kuumakaan, jalkani pysyivät mukavan kuivina ja sopivan lämpiminä. Se ei lohduttanut paljon siinä vaiheessa, kun nilkkoihin sattui ja tiesi, että matkaa on vielä 7000 askelta.
Kannatti silti olla sinnikäs. Eilen olin jo puolivälissä työmatkaa, kun huomasin, ettei mihinkään satu. Ei ollut sattunut koko aikana. Ei tuntunut puristusta, ei kiristystä, ei hankausta eikä puutumusta. Askel tuntui joustavalta ja kevyeltä. Sama tänä aamuna, kun kävelin kotiin. Nyt ei haittaa enää vino tien piennar, varret eivät jyrsi nahkaa nilkoistani, eikä pienikin horjahdus tunnu johtavan kaatumiseen. Eilinen tihkusateinen sää kasteli kengistä vain aivan pinnan, sisäpuoli oli kuiva ja lämmin, yön aikana kengät olivat kuivuneet pinnaltaankin kokonaan. Täytyy muistaa viedä työpaikan pukeutumishuoneeseen joku pieni matto tai edes sanomalehti, jonka päällä voin kenkiäni kuivattaa, ettei niistä tule sotkua lattialle. Perillä päästyäni huomasin, että olisin voinut käyttää repussani sitä mainostamaani sadesuojaa. Ehkä seuraavalla sateella muistan.
Nyt on mukava tunne, kun päivän askeltavoitteet ovat jo nakuteltuna vívofitin laskuriin, talo on hiljainen lukuunottamatta vatsani murinaa. Pitäisi viitsiä suoriutua keittiöön laittamaan jotain aamupalaa. Ehkä odotan, että vapaapäivää viettävä Uunituore Aikuinen herää ja keitän sitten meille yhteiset aamupuurot. Sitä odotellessa etsin netistä suojukset, jotka puetaan kenkien ja lahkeiden päälle, tein eilen märkää empiiristä koetta, että bemarikuskit (anteeksi kaikki fiksut bemarikuskit) räiskyttivät eniten loskaa päälleni. Anteeksi sinä bemarikuski, jolle provosoiduin näyttämään äkkinäisen eleen.
Eräänä aamuna heräsin liian varhain, enkä saanut enää unta. Olin ajatellut mennä autolla töihin, sillä iltapäivästä olisi muuta puuhaa, eikä olisi aikaa puolentoista tunnin kävelyyn. Joku vipu päässäni on vinksahtanut, sillä kyljenkääntämisen sijaan nousin ylös ja etsin vaatteet päälleni ja lähdin tähtikirkkaaseen aamuun kävellen töihin. Aamu ehti matkan aikana valjeta niin, etten tarvinut lamppua enää viimeisellä katuvalottomalla osuudella ja ilma oli niin raikas, että melkein sattui hengittää.
Nyt kun säät ovat olleet vaihtelevat, olen kokeillut erilaisia kerrospukeutumisen malleja. En ole kovin herkkä palelemaan, joten jos ilman lämpötila on plussalla, eikä tuule kovin navakasti, en ole pukenut vielä välikerrosta. Käsineet ja pipo ovat käytössä, jos tuulee tai sataa. Minulla on ollut vain joko tylsiä tai huonoja pipoja, liian suuria, pieniä, vettä tai tuulta pitämättömiä. Tällä viikolla sain Kammenpyörittäjän Chain Reaction-tilauksen yhteydessä SealSkinz-tuotteita. Tilasin pipon, hansikkaat ja sukat. Pipo on juuri sopiva, sukat näyttävät lapselle sopivilta, mutta ovat kuitenkin minun kokoani. Ikävä kyllä hansikkaat ovat minulle liian suuret, joten Kammenpyörittäjä ottaa ne käyttöönsä ja tilaan uudet seuraavaan pakettiin. SealSkinz-merkki ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta nimestä tuli mieleen tv-sarjan jakso, jossa sankariseikkailija änkee itsensä hylkeen nahan sisälle kylmästä selviytyäkseen ja tuumii, että onpa aika piukka. Ystäväperheen poika nimesi tyypin jo melko pienenä K*simieheksi, tämä kun hörppäsi jaksossa jos toisessakin omaa virtsaansa henkensä pitimiksi.
Vedenpitäville sukille ei nyt juuri ole kyllä käyttöä, sillä vaelluskenkäni eivät päästä vettä sisäänsä. Kengillä on kävelty nyt noin 80 km ja jalkani alkavat tottua niihin. Sain aikaan yhden pienen rakon kantapään sivulle viikon aikana, mutta muuten kengät alkavat tuntua melkoisen hyviltä. Varret eivät ole enää niin kovantuntuiset, tai sitten nilkkani ovat kouliutumassa. Alan pitää vaelluskengistäni päivä päivältä enemmän ja olen tyytyväinen ostokseeni. Samoin Decathlonin sukat ovat osoittautuneet aika hyviksi ja näyttävät kestävän pesuakin.
Kun aloittelin kävelemistäni syyskuun alussa, riitti valoisaa aikaa kaikkiin työvuoroihin mennessä ja niistä tullessa. Nyt päivä on lyhentynyt merkittävästi, eikä valoisaan aikaan pääse enää kuin parista vuorosta kotiintullessa. Aluksi pimeässä käveleminen tuntui hieman pelottavalta, etenkin kun osan matkaa joudun kävelemään tien reunaa ilman katuvalaistusta. Olen jo oppinut muutamat kohdat tienposkessa, jossa ei kannata astua pientareen ulkopuolelle, tai kellahtaa syvälle ojaan. Samoin olen tottunut siihen, etteivät kaikki autoilijat vaihda pitkiltä valoilta lyhyille tähteni, vaan häikäisevät reippaasti silmiini. Ilmeisesti heijastimeni ja valaisimeni toimivat kohtuudella, sillä en ole pelästynyt kuin pari kertaa melko likeltä mennyttä autoa. Talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. ja silloin, alle kahden kuukauden kuluttua päivä alkaakin jo pidentyä!
Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Frankie Ballardin kappaletta Helluva Life, koska sillä on niin hauska nimi.
Tällä viikolla olen viettänyt aikaa tienposkessa monta tuntia ja 200 harjoituskilometrin raja ylittyi. Olen nyt oppinut olemaan ajattelematta niin paljon käyttämääni aikaa, mutta kilometrien keräämiseen olen sangen ihastunut. Pari kertaa minulla oli hieman kiire aikataulu, eikä silloin ole kiva kävellä melkein verenmaku suussa. Etenkään, kun sisäänajaa uusia kenkiä.
Tuulikaapissamme on uusia asukkaita, Meindlin vaelluskenkäpari. Olin katsastanut valmiiksi, missä Jyväskylän kaupoissa merkkiä on myytävänä ja tieni vei Partioaittaan alkuviikosta. Olin aivan ummikko vaelluskenkäasioissa, katselin ensin vääriä kenkiäkin, kun myyjä tuli kysymään, millä asioilla liikun. Olin hyllyllä, jonka kengät näyttivät kyllä siltä, mitä etsin, mutta olivat kuulema "kevyttä kamaa". Toisella puolella hyllyä oli sitten oikeita vaelluskenkiä, joista aloin sovitteluoperaation.
Kokeilin kahta erilaista kenkää, joista löytyi kokoani, tai oikeastaan sitä, minkä luulin olevan kokoani. Käytän yleensä kenkiä kokoa 37-38 ja laitoin ensin jalkaani kokoa 38 olevat Meindl Vakuum Lady GTX:t. On siinä kengillä hieno nimi. Koska mutkamäenlasku ei ole minulle paria kokeilua enempää tuttua, enkä ole luistellutkaan vuosikymmeniin, eivät mitkään jäykät, tukevat jalkineet olleet minulle tuttu juttu. Tuntui heti, että onpa tässä tönköt kengät, mutta ensimmäisillä askeleilla huomasin, että kengäthän kävelevät puolestani. Kokeilin jotain toista malliakin, muttei se tuntunut niin sopivalta. Myyjä ehdotti vielä puoli kokoa suurempaa kenkää kokeeksi mieluisasta mallista ja se oli sitten se oikea.
Kävin pienen päänsisäisen moraalisen keskustelun itseni kanssa, että kiitänkö nyt asiantuntevasta palvelusta ja kävelen lenkkareissani ulos kaupasta tilaamaan kengät netistä. Olisin ehkä tehnyt niin, jollei minua olisi noteerattu kaupassa mitenkään, tai heikosti. Nyt lähdin mukanani tuliterä pari oikeita vaelluskenkiä, kaupanpäällisenä purkki mehiläisvahaa kenkien käsittelyyn ja pari proteiinipatukkaa.
Kotiinpäästyäni otin kengistä nauhat pois saadakseni iltin kunnolla auki ja sivelin nahkaosiin reilusti hyväntuoksuista mehiläisvahaa, kuten kaupassa neuvottiin. Sen kerrottiin vievän nupukkimaisuuden pinnasta, mutta suojaavan nahkaa tehokkaasti. Nauhoitin kengät uudelleen ja kun töihinlähdön aika koitti, laitoin kengät jalkaani ja lähdin ensimmäiselle koematkalle. Olin ymmärtänyt, että vaelluskenkien sisäänajo on aikaa vievä prosessi, jossa ei kaikenaikaa välttämättä tunnu vain hyvältä.
Kävelin työmatkani pienellä lisäkierroksella ja kieltämättä sen päivän osittain jäinen tienreuna ja uuden kengän erilainen tuntuma tekivät askeleistani varovaiset. Heti kun pääsi asvaltilta pois hiekalle, askel tuntui kevyeltä ja hyvältä. 10 km kävelyn jälkeen työpaikan pukuhuoneessa otin kyllä kengät mieluusti pois ja tunnustelin jalkojani. Nilkoissa tuntui väsymystä, etenkin tärvätyssä, joka on paksumpi, kuin toinen. Ei mitään rakkoja tai niiden alkujakaan ollut havaittavissa. Olin töissä myöhään yöhön ja illan mittaan jalat antoivat ymmärtää, että niitä väsytti, jalkapohjia suorastaan kiristi ja nilkat tuntuivat jäykiltä. Pyörittelin nilkkojani useaan otteeseen ja kuuntelin niiden narinaa rappusissa. Nukuin työvuorojen välisen minimilepoajan työpaikan lepohuoneessa ja kävelin kengillä kotiin aamuvuoron jälkeen.
Olipa aika karmea tunne laittaa kengät uudelleen jalkaan vuorokautta ensimmäisen käytön jälkeen, etenkin nilkkoihin sattui heti nauhoitusvaiheessa. En oikein vielä tiedä, kuinka tiukkaan minun pitäisi nauhoittaa varret. Ensimmäiset askeleen kotimatkaa antoivat ymmärtää, etten koskaan pääse perille, mutta niinpä vain askel vertyi ensimmäisellä kilometrillä. Kävelin kotiin suorinta reittiä lievän kiireen vuoksi ja jossain vaiheessa en enää ajatellut sattuuko jalkoihini. Tunnustelin varpaitani, joilla on riittävä tila liikkua, muttei jalkani liu'u kengässä. Pystyin kävelemään aivan tavallista vauhtiani ja askel alkoi tuntua sitä luontevammalta, mitä lähemmäs kotia tulin.
Nyt kengillä on kävelty työmatka edestakaisin kahteen kertaan, noin 40 km. Jälkimmäisellä kerralla menomatka oli jopa ripeä ja kevyt, iltapäivällä taas tuntui nilkoissa hieman tukalalta. Olisi mukava kuulla, kuinka pian vaelluskengät niin sanotusti antavat armoa ja kuinka paljon niiden voi antaa tuntua nilkoissa ikävältä.
Kävelymusiikiksi suosittelen erittäin suurella lämmöllä kaunista ja syvällistä lyriikkaa sisältävän Lady Antebellumin esittämää kappaletta Bartender.
Pohkeeni ovat jumissa, vasen enemmän kuin oikea. Ei pahasti, mutta sen verran, että tuntuu. Edellinen kerta oli melko tarkalleen 4 vuotta sitten, kun innostuin kuntouttamaan murtumasta toipuvaa nilkkaani. Pohje meni niin juntturaan, että pari kokonaista fysioterapiakertaa meni pelkkään säären pehmittelyyn. Se sattui ja oli ikävää. Pian sen jälkeen minulla todettiin nilkassa rasitusmurtuma ja sain uudet 10 viikkoa sairauslomaa ja kyynärsauvat takaisin. Sinä päivänä harmitti aika paljon. Saatoin tirauttaa itsesäälin kyyneleenkin.
Luulen, että minun täytyy ottaa selkoa kenkäasioista, millaisia jalkineita minun kannattaisi käyttää, kun aikeena on kävellä paljon ja pitkään. Minulla ei ole koskaan ollut vaelluskenkiä, mutta tiedän ainakin yhden merkin, joka herättää kunnioitusta, se on tietysti Meindl. Kun pojat olivat pieniä, ostimme Saksasta aivan pikkuruiset Meindlit alehyllystä toiselle heistä, ne olivat niin sievät, että ne olisi voinut laittaa vitriiniin. En ole varma, onko ne annettu eteenpäin, vai laitettu talteen. Siis kengät, ei pikkupoikia.
Olen käyttänyt jonkun verran Feelmaxin kenkiä, näitä paljasjalkatuntumaa hakevia jalkineita. Yhdet varhaista mallistoa olen kävellyt puhki, toiset hankin liian pientä kokoa ja kolmannet, pitkävartiset ovat käyttämättöminä neljättä vuotta. En oikein tiedä, voisiko Feelmaxeilla oikeasti kävellä Caminoa. Kestäisivätkö niiden pohjat, tukisivatko ne nilkkoja tarpeeksi? Olen metsästellyt käyttökokemuksia Feelmaxeista netistä ja harkitsen Kuuva 3:n hankkimista kokeilukäyttöön. Firman oma sivu ei puhu kolmosista mitään, mutta muualta olen bongannut korkeavartisen kolmosen. Feelmaxeissa kiehtoo ajatus keveydestä ja siitä, että niitä mahtuisi kokonsa ja painonsa vuoksi mukaan kaksikin paria, joten voisi caminon aikana vaihdella käytössä olevaa jalkineparia ja siten tuoda jaloille vaihtelua.
Tänään minullakin alkoi loma, Kammenpyörittäjällä jo eilen. Olen häärännyt yhtä jos toista, mutta viisi yövuoroa yhtä kyytiä alkaa vaatia veronsa ja luulen, ettei unta tarvitse erityisesti haeskella illalla. Aamulla kello soi loman kunniaksi hyvin varhain, sillä lennähdämme Kammenpyörittäjän kanssa Portugalin maaperälle Azoreille, jossa toivoaksemme näemme upeita maisemia, syömme hyviä merenantimia ja kävelemme monta haastavaa kilometriä!
