Minulla on andorralaisen lehmän hermot, tylsäkin osuus kelpaa.
Tänään ole opiskellut monta juttua, muutaman sellaisenkin, jotka saivat miettimään mihin oikein olen pistämässä päätäni. Olen laskenut päiviä kalenterista ja räknännyt kilometrejä. Mutta pelko pois, caminon ovat kävelleet sadattuhannet, elleivät miljoonat ennen minua, joten ei se mahdotonta ole!
Aamusta aloin kartoittaa siirtymistä Englannista Ranskaan. Tiedustelut siskolleni ovat vetämässä siitä kuinka hänen aikataulunsa antavat myöten ja milloin meidän viimeistään pitäisi lähteä, että ehdimme synttärikseni perille Santiago de Compostelaan. Kahlasin juna- ja lentoyhtiöiden sivuja, virtuaalimatkustin kaikilla keksimilläni tavoilla ja lopulta päädyin ratkaisuun (joka siis odottaa vielä matkaseurani hyväksyntää). Toivottavasti se onnistuu ja saan liput hankittua piakkoin.
Kävin myös sähköpostinvaihtoa siitä, millä pääsisimme viimeisen pätkän caminomme lähtöpaikkaan, St. Jean Pied De Portiin. Siinä sitä on paikalle nimi keksittynä, sille on varmaan annettava joku lempinimi, ei tuollaista muista kukaan ulkoa. Koska lähtömme tapahtuu pääsiäisen aikaan täytyy ottaa huomioon, että jotkut matkustusmuodot voivat olla pois pelistä.
Näiden etulogististen suunnitelmien lisäksi askartelin blogiin jokaista kävelypäivää varten postausluonnoksen, jossa on aiotun etapin alku- ja loppupiste, sekä kuljetut ja jäljelläolevat kilometrit. Tulemme varmaankin välillä kävelemään enemmän tai vähemmän kuin opaskirjani reitissä on, joten korjaan tätä laskelmaa sitä mukaan matkan varrella. Nyt kun minulla on aikaa vaikka myymään alkaisi, voin laittaa luonnoksiin jo valmiiksi itselleni muistutukseksi mitä mielenkiintoista kullakin etapilla on, jos on. Osa matkasta on ymmärtääkseni aika tylsääkin tasankoa, jossa kissan bongaaminen käy nähtävyydestä. Mutta kuten olen kertonut, minua on vaikea pitkästyttää ja tylsyys on uusi kiinnostavuus.
Puuhasteluni lomassa olen kuunnellut laadukasta roskacountrya, suosittelen 99 kappaleen listaltani kappaletta Home Alone Tonight, sen esittävät Luke Bryan ja Kelsie Fairchild. Sen puhutteleva lyriikka käsittelee niinkin yleismaailmallista aihetta kuin exän ärsyttäminen maksoi mitä maksoi.
Menin kauppareissulla järven rantaan, sillä moottoritieltä Palokkajärvi näytti niin kauniilta. Olisin voinut mennä uimaan, jos uikkarit olisivat olleet mukana
Vaikka olen kehunut olevani kykenemätön kyllästymään, oli nyt myönnettävä, että noin 50 countrykappaleeni valikoima alkoi nyppiä. Osasin kaikki kappaleet ulkoa, eikä edes niin radikaali asia kuin satunnaistoisto enää auttanut. Piti saada uutta kuunneltavaa. Enää ei tarvitse kuunnella nettiradiota ja kopioda kappaleiden nimiä, etsiä ja ostaa (!) kappale kerrallaan iTunesista kävelymusiikkia. Nuorisoni piti minua aivan dinosauruksena, kun vielä vuosi sitten tein niin. Hyvää hyvyyttään he neuvoivat äidille Spotifyn käyttöä, nyt osaan jo etsiä sieltä valmiita soittolistoja, kuunnella radioita ja liittää mieluisia kappaleita omalle listalleni.
Nyt minulla on tunnin verran uusia kappaleita, joiden sanoja en vielä osaa ulkoa. Kävely sujuu niitä kuunnellessa kuin tanssi. Tavoitteeni kävellä 770 km on täyttymässä, enää on 11 km matkaa! Toivon, että saan tavoitteeni täyteen tällä viikolla. Aion myös ottaa taas Meindlit käyttöön, en ole kävellyt niillä pitkään aikaan, en ehkä toukokuun jälkeen. Voi olla, että nilkkani tulevat aluksi taas kipeiksi. Toinen mitä haluan jo kokeilla on rinkan kantaminen. Aikomukseni on ottaa caminolle noin 7-8 kg kannettavaa, en kyllä osaa yhtään sanoa saanko siihen painoon kaiken tarvittavan mukaani.
Uudeksi kävelymusiikiksi ehdotan tätä Luke Bryanin kappaletta Kick the Dust Up. Se on juuri sellainen, että ensimmäisestä kuuntelukerrasta tiesin, että tätä tulisin toistamaan.
Järvivesien alkaessa pian olla sopivan uimalämpöisiä on luontouintikauden (avantouinnista ei kehtaa ennen jäitä puhua) aloittaminen alkanut pyöriä mielessä päivittäin. Tämä silmällä pitäen pakkasin reppuni toissailtana, laitoin sinne uimakamppeet ja avantouintipaikan avainkortin. Aamulla tulin kuitenkin vilkaisseeksi uintiseuran tiedotetta, jossa luki selvällä suomella, että uimapaikka aukeaa vasta 15.9. Otin uimavehkeet pois repusta ja lähdin pelkälle kävelyretkelle työpaikkaa kohden.
Eilen aloitin myös syksyn, sillä lämpötila oli kotipihassa vain 5 astetta, kun kello 6 astuin ulos talosta. Puin päälleni niin pitkät lahkeet kuin hihatkin ja jopa pipon päähäni. Sain CampamiitissäMarjalta tuliaiseksi pipon, joka on juuri sopiva, mukavan istuva päähän, mutta silti joustava ja pienen hiipan muodostava. Jos pääsette joskus Marjan pipolistalle, olkaa iloisia, hänen puikoistaan tulee hyvää jälkeä!
Otin kuitenkin pipon pois päästäni ensimmäisen kilometrin jälkeen, ihan niin kylmä ei sittenkään ollut. Koska minulla oli runsaasti aikaa, kävelin rauhalliseen tahtiin ja kuljin taas uusia polkuja Tikkakosken taajamassa. Auringon noustua nousi myös sumu, kuten näin alkusyksystä usein. Ennen seitsemää kylä näytti vielä hyvin autiolta, vain muutama koiranpissittäjä tuli vastaan ja peltifirman auto ajeli edestakaisin, kenties työkohdettaan etsien.
Harmittelin edelleen sitä, ettei uimakauteni vielä päässyt alkamaan. Uimapaikka sijaitsee varuskunta-alueen miehistösaunalla, eikä pukuhuoneeseen pääse sisälle ennen kuin uimakortti on syksyllä aktivoitu. Paikan luonteen vuoksi rantaviuhahtelu vaatteiden vaihtamisineen laiturilla ei houkuttele. Sotapoliisi piipahtaa siellä silloin tällöin, sen voi todistaa uimakaverini J kyllä tarvittaessa.
Seitsemältä Tikkakoski heräsi eloon, bussipysäkeillä näkyi unisia ihmisiä ja kaupat aukesivat. Poikkesin yhteen niistä ostamaan aamiaista ja päätin sittenkin mennä uimarantaan, edes aamiaiselle, sillä minulla oli edelleen aikaa enemmän kuin tarpeeksi ennen työvuoron alkua. Halusin myös nähdä, kuinka paljon aikaa minulta kuluu kävellä kotoa uimapaikalle, jospa talven aikana saisin yhdistettyä caminoharjoittelun ja uimisen kätevästi.
Matka kotoa uimapaikalle oli 8 km ja aikaa siihen verkkaiseen tahtiin kävellen ja kaupassa piipahtaen kului 1h 35 minuuttia. Ainakin vapaapäivinä uimareissun voisi toteuttaa näinkin ja ehkä palata kotiin bussilla, mikäli aika ei riittäisi enää kävelyyn. Istuin laiturin nokkaan ja söin aamupalaa tyynelle, sumuiselle järvelle tähyillen. Olisipa ollut fiksua ottaa se avainkortti kumminkin mukaan ja kokeilla, joko ovi aukeaisi, joinakin vuosina kortit on aktivoitu jo hieman luvattua aiemmin.
Viimeinen, viiden kilometrin matka työpaikalle meni mukavasti. Tosin soratieosuus oli juuri lanattu ja reuna oli ikävän kivikkoinen. Olin perillä töissä kolme varttia etuajassa, joten ei ollut kiire suihkussakäymisessäkään. Aamukävelylle tuli matkaa 13 km.
Tämä ei unohtunut tähän eilen
Iltapäivällä kävelin suorinta tietä kotiin, jolloin matkaa tuli mittariin lisää 9 km. Nyt tavoitteeseeni kävellä 770 km on matkaa enää 82 km. Kotimatkalla lämmintä oli 18 astetta, mikä tuntui huomattavasti viileämmältä kuin edellisillä kävelyillä viime viikolla, jolloin keikuttiin hellerajan molemmin puolin. Nafti 20 astetta olisi minulle juuri optimi, etenkin jos vähän tuulee, ei ole väliä sillä onko tuuli myötäinen vain vastainen.
Kävelycountryehdukseni tällä kertaa on Blake Sheltonin Who Are You When I'm Not Looking. Olin varma, että olisin jo laittanut tämän kappaleen aikaisemminkin, mutta enpä löytänyt. Pidän sen sanoituksesta, se on jopa vähän vähemmän pöhkö kuin countrykappaleissa yleensä. Jos mahdollista.
Melkein neljän viikon sairastaminen on tänään virallisesti jäänyt taakse, kävelin taas työmatkan molempiin suuntiin ja lisäsin saldooni 18 km ja kuusi sataa harjoituskilometria tuli täyteen. Tuntui todella hyvältä aamun viileydessä vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa, eikä sen jälkeen yskiä viittä minuuttia. Tein jopa reittiennätykseni työmatkalla, vaikkei minun pitänytkään enää tuijotella kelloa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin perille töihin ajoissa.
Iltasella kävelin kotiin yli kahdenkymmenen asteen lämmössä ja sekin tuntui mukavalta. Mietin sitä, että pian on kulunut vuosi siitä, kun aloitin työmatkan kulkemisen kävellen. Matka on tullut hyvin tutuksi, niin pienet oikopolut kuin asvaltin murtumat. Asvaltin läpi kyllä kasvaa vaikka mitä, tänään huomasin kohdan, josta puski jotain melkoisen voimallista.
Tien reunaan oli myös sakannut perhonen, jota en tunnistanut. Sen siivessä näytti olevan numero 8, mutta luultavasti se oli vain kaksi ympyrää... Tai sitten saman joukkueen muut perhoset olivat selvinneet lennosta paremmin.
Nyt kun olen käyttänyt uusia lenkkareitani muutamia kertoja, olen tullut siihen tulokseen, ettei minulla koskaan aiemmin ole ollut hyviä lenkkareita. Nämä aivan siivittävät askeliani, eikä varpaissa tunnu puutumista, tai jalkapohjissa väsymistä. Pitäisi taas uskaltautua laittamaan Meindlit jalkaan, voi olla ne tuntuvat pitkän tauon jälkeen taas kovilta ja raskailta.
Päivän kävelycountryksi valitsin soittolistani loppupään kappaleen, joka harvemmin ehtii tulla soitetuksi. Tänään olin niin rohkelikko, että laitoin kappaleet satunnaiseen järjestykseen. Se kyllä hieman häiritsi kävelyäni, joten palaan huomenna normijärjestykseen. Kappaleen esittää Blake Shelton yhdessä Ashley Monroen kanssa.
Tänä aamuna työmatkalla näin tuoreet kevään merkit, jonkun jannun bemmun renkaista oli jäänyt merkittävä osa asvaltille. Rengasliikkeet kiittävät. Minä en edes tiedä, miten tuollaiset jäljet tehdään tahallaan. Eikä tarvitse kertoa.
Tein äsken monimutkaisia kilometrilaskelmiani, joita voi seurata henkeä pidätellen blogin sivupalkista. Tavoitteeni on kävellä 770 km ennen caminolle lähtöä ja tänään sain 500 km täyteen. Otan tähän laskelmaan mukaan vain varsinaiset kävelylenkit, en päivittäisiä arkiaskelia. Alan jo helliä ajatusta kävellä toiset 770 km ennen caminolle lähtöä, vaikken ole eläissäni harjoitellut mitään asiaa varten. Tämä on ensimmäinen asia, jota varten olen aloittanut harjoittelemisen ajoissa ja oikeasti jatkanut harjoitteluani.
Aamuisella työmatkalla tulin ajatelleeksi sitäkin seikkaa, että vuoden kuluttua minun tulisi olla jo hyvän matkaa caminolla, mikäli aion olla perillä syntymäpäivänäni toukokuun alussa. Lähtöön on siis alle vuosi. Aika menee nopeasti! Olemme jo hieman kaavailleet sisareni kanssa, millä aikataululla aiomme caminon toteuttaa. Toivottavasti saamme aikataulun soviteltua niin, ettei meidän tarvitse kävellä verenmaku suussa, vaan voimme pitää päivän tai pari vapaatakin.
Olen vähentänyt vaatetusta kävelymatkoilla, en enää pue varsinaista teknistä paitaa, vaan ohuen pyöräilyyn hankitun aluspaidan takin alle. Tykit on säilötty ensi talvea varten, juoksuhousut tuultapitävin reisikappalein ovat ahkerassa käytössä. Ohut pipo viihtyy päässäni ja hansikkaat korvaan takin hihojen pitkillä rannekeosilla. Sukkina olen käyttänyt Pilkkoset-varvassukkia, mutta nyt olen joutunut laittamaan ne hyllylle, sillä tärvätyn jalkani pikkuvarpaan nahka on hiertynyt pois, en tiedä onko syy sukassa, vai ylipäätään enemmästä kävelystä. Palaan hetkeksi Decathlonin juoksusukkiin.
Hankin myös ilta- ja yökäyttöön geelisukat. Kuulin niistä ensimmäistä kertaa vasta vähän aikaa sitten ja tilasin netin syövereistä parin sellaisia. Eilen kokeilin niitä ensimmäistä kertaa ja tuntuma oli hieman merkillinen, ei pelkästään miellyttävä. Sukka tai enemmän tossumainen jalanpäällyste tuntui merkilliseltä kävellä, vähän kylmän kälpäkältä, kostealta, eikä vain kivalta. Pidin sukkia suositellut 20 minuuttia ja jalat tuntuivat kyllä miellyttävän viileiltä ja raikkailta käytön jälkeen. Ohjeen mukaan sukkia voisi pitää koko yönkin, jos jalkojen iho on todella kuiva ja huonokuntoinen (muttei iho sentään rikki). En voisi kyllä äkkiseltään kuvitella pitäväni noita kostean tuntuisia sukkia yön yli. Sukkia pitäisi voida käyttää noin 40 kertaa ennen kuin geeli loppuu. Jos ne osoittautuvat toimiviksi ja elvyttävät jalkoja, voisin ajatella hankkivani sellaiset iltakäyttöön caminolle, jolla jalat varmasti ovat kovilla.
Vaikka toinen pikkuvarpaani on tällä hetkellä hieman kovilla, olen erittäin tyytyväinen Meindl-kenkiini. En ole nyt muutamiin viikkoihin vahannut niiden pintaa, eikä vesikelitkään ole enää pystyneet niihin. Alan olla nauhoituksen kanssa sinut, nauhoitan ehjän nilkan hieman tiukemmin kuin metallilla tuetun. Korjatun jalan varpaat puutuvat toisinaan hieman, mutta vähän löysempi nauhoitus tuntuu auttavan siihen. Puutuminen on todella kelju tunne, pitempiä matkoja kävellessä on varmaan syytä ottaa tauoilla kenkä pois jalasta ja pyöritellä varpaita ja nilkkoja.
Nyt kun liukkaat kelit ovat ohitse ja katusoraakin on jo jossain määrin siivottu pois, aion kokeilla myös Feelmaxin korkeavartisia kenkiäni, jotka ovat aivan käyttämättömät. Niistä on uudempikin malli, joiden varsi on hieman väljempi, nämä minun Kuuva 2:set ovat hieman työläät pukea. Vaihdoin Feelmaxin edustajan kanssa sähköpostia kengistä niiden lanseerauksen aikaan ja hän neuvoi käyttämään varvassukkia Kuuvan kanssa, minkä teenkin, kunhan pikkuvarpaani saa uuden ihon. Minua kiehtoo ajatus siitä, että caminolla voisin vaihdella kaksia täysin erilaisia kenkiä sen mukaan millaisia maastoja on milläkin etapilla, se voisi olla jaloille iloksi.
Tänään suosittelen kävelymusiikiksi Sheryl Crown kappaletta Easy. Olen jo lakannut murjottamasta hänelle siitä, että seurusteli valehtelevan herra Armstrongin kanssa.
Tänä vapaapäivän aamuna heräsin tavalliseen tapaani liian aikaisin ja olin jo ottanut mukavan asennon sohvalla, tietokone syliin viritettynä, kun tulin ajatelleeksi, että voisinkin kävellä Kammenpyörittäjää vastaan, sillä hän pääsisi töistä kahdeksalta. Vartin yli kuusi astuin ulos kirpeään, 9 asteen pakkaseen ja aloin pistää Meindlia toisen eteen. Oli jo valoisaa, vaikkei aurinko aivan vielä ollut noussut.
Kävellessäni ajattelin sitä viime kesän lopun aamua, jolloin ensi kerran kävelin työmatkan yövuoron jälkeen kotiin. Matka tuntui silloin lähes jännittävältä, vaikka olin kulkenut sen autolla varmaan tuhansia kertoja ja pyörälläkin joitankin kymmeniä kertoja. Matka tuntui myös pitkältä ja jalkani kipeytyivät niin, että saman illan humppakeikalle suorastaan onnuin, jalkapohjani olivat niin arat. Ne vanhat lenkkarit menivätkin roskikseen ja siirryin käyttämään parempia jalkineita.
Nyt vaelluskenkäni ovat jo parhaat kaverini, pitemmän kävelytauon jälkeenkään ne eivät tunnu enää kovilta ja askellukseen on tullut uudenlaista rytmiä, kun kenkä huolehtii joustavuudesta ja tasapainosta. Muutenkin varustepuoli alkaa olla kunnossa, tosin kesän lähestyessä kevyempiä kävelyvaatteita on hankittava. Pian saa jättää välikerroksen pois ja piponkin talvisäilöön.
Lyhintä reittiä matka työpaikalle on 8,9 km ja sen kulkemiseen menee minulta noin 1 h 35 min. Tänä aamuna liukastelin viimeisellä kilometrillä 3 minuuttia pitempään, sillä työpaikan suljetulla alueella on keväisin varjoinen osuus, jolla jäätä tuntuu riittävän pitempään kuin muualla. Päätin kyllä jo syyskuussa, että matka on tärkeämpi asia kuin siihen käytetty aika. Tosin työmatkan taittamisessa kävellen ajallakin on merkitystä, täytyy olla perillä ajoissa työvuoroon mennessä.
Nyt kun kello on vähän yli yhdeksän, on olo aika mukava, kun päivän lenkki on jo tehty, vapaapäivä vasta edessä. Tavoitteeni kävellä 770 km ei tunnu enää ollenkaan saavuttamattomalta ja taidanpa pistellä sen toiseenkin kertaan ennen caminoa keväällä 2016.
Kävelymusiikiksi suosittelen Little Big Townin kappaletta Girl Crush.
Tänään on dagen efter. Ei siinä tavanomaisessa mielessä, vaan kahdessa muussa. Pääsin juuri viimeisestä tämän setin yövuorosta ja olen tavanomaisessa yövuorohypessä, mihin ei missään nimessä kuulu mitään tyynyjä tai peittoja, vaan maanista hereilläoloa kunnes välikuolo korjaa joskus kuuden aikaan illalla. En oikeastaan haluakaan muuttaa tätä vuosikausien vuorotyön minuun tekemää rytmivirhettä. Näin on hyvä. Parasta tässä olotilassa on se, että nyt ovat edessä pitkät vapaat.
Toinen syy dagen efteriin on se, että tein eilen yövuorojen välissä ensimmäisen kunnollisen kävelylenkin pitkään aikaan. Sain rikottua 400 kilometrin rajan, sen joka on roikkunut rikkomatta jo monta viikkoa, oikeastaan kuukautta. Loka- ja marrakuussa kävelin jo/vielä kepoisasti työmatkan kumpaankin suuntaan, jolloin kilometrejä kertyi 18-20 päivässä riippuen reitin valinnasta. Välissä ollut työvuoro tietysti helpotti urakkaa jakaen sen kahteen osaan, enkä saanut lihaksia pahasti jumiin tai rakkoja varpaisiin. Sitten tulivat syksyn pimeimmät viikot, joita seurasi tolkuton lumentulo. Aloin jänistää työmatkan osuutta, jossa vilkkaahko maantie muodostui jatkuvan lumisateen ja jäätymisen takia kelkkarataa muistuttavaksi kouruksi. Kulkuaikanani aamuisin tietä ajavat maitorekat ja iltasella jatkuva letka työmatkalaisia, joten hylkäsin työmatkakävelyn toistaiseksi.
Nyt alkaa olla valoisaa aikaa jo mukavasti, muutamaan noin 25 erilaisesta työvuorostani pääsisi jo ainakin toiseen suuntaan valoisalla. Kunhan tuo tie tuosta petraantuu, alkaa työmatkakävelykin uudelleen. Eilen kuitenkin kävelin kevyenliikenteenväyliä kaupungista kotiin. Tein ensimmäisen matkan viime syksynä ja käytin silloin kävelyyn aikaa vähän alle kolme tuntia ja kävelysovelluksen oltua tuolloin sekaisin, mittailin matkaa ulkoilukartasta olleen noin 13,5 km.
Tällä kertaa tavoitteeni oli kävellä pitempää reittiä, joita olikin valittavaksi asti. Ajoimme Opiskelijan kanssa kaupunkiin yliopiston Jyväsjärven rannassa olevaan toimipisteeseen, poika meni luennoilleen autonavain taskussaan ja minä viritin appsit kuntoon ja lähdin kotia kohti. Olin laittanut kenkiini syksyllä ostamani irrotettavat liukuesteet ja ne olivatkin kyllä tarpeen monessa kohtaa reittiä.
Ensimmäiset, keskustassa kulkemani kilometrit tuntuivat kuin tanssilta, ihana aurinkoinen päivä, mukava sivumyötäinen tuuli ja tuntui, kuin olisin luotu taapertamaan kauas horisonttiin. Tuomiojärven rantaa kulkevan Matti Korpilahden polun varsi näytti vallan erilaiselta kuin syyskuisena, tuolloinkin tuulisena päivänä. Palokkaan asti askel oli kevyt, tuossa vaiheessa kilometrejä oli vasta noin 8. Ohitin marketit ja ABC:n ja jatkoin Palokan puoleista pienempää tietä kohti kotikylää. Ilmassa oli selvästi keväistä tuntua, mutta kun kilometrejä oli kertynyt noin 13, alkoi askel painaa. Olen kävellyt ja pyöräillyt saman osuuden toiseen suuntaan ja se on selvästi laskuvoittoinen niin päin. Nyt tuntui suorastaan pientä puuskutusta, kun pistin Meindlia toisen eteen.
Kuuntelin muuten nyt ensimmäistä kertaa pitemmän pätkän äänikirjaa kävellessäni, sillä osuus oli vähäliikenteinen, eikä kuulemisvaikeuksia ollut. Minulla on kuuntelussa kirja nimeltä Vilpittömästi sinun (Pekka Hiltunen). Vasta kolmen tunnin kohdalla aloin varsinaisesti kiinnostua tästä kirjasta. Jos liikennettä on paljon, viihdykkeeksi sopii paremmin Spotify-soittolistani, jonka nimi on kävelycountryt. Osaan kappaleet ulkoa, joten ei haittaa vaikken kuule ihan kaikkea.
Viimeiset kilometrit lähikoululta kotiin olivat kyllä jo melkoista tuskaa. Vauhtini hiipui ja oikean jalan pikkuvarpaassa tuntui hiertymää. Niin vain laahustin kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin kotipihassa hivenen tutisevana ja väsyneenä 3h 40 min käveltyäni siinä ajassa 18,6 km. Se oli luultavasti pisin yhtäsoittoa kävelemäni matka ja hellin ajatusta, että yövuoroväsymyksellä oli jonkunlainen osa, suurempi kuin syksyllä keräämäni kunnon hiipumisella. Mutta perille pääsin ja ainoa vamma oli messevä vesikello pikkuvarpaassa, vain vähän varvasta itseään pienempi. Varusteet toimivat hyvin, en liukastellut ja takin tuuletus toimi.
Vitsikästä oli se, että olin juuri asettunut sohvalle suihkun jälkeen ja latasin kävelyreittiäni iPadille, kun Opiskelija tuli kotiin. Hänen iltainen opintotapaamisensa oli siirtynyt ja ehdin niin ollen juuri ja juuri kotiin ennen häntä, vaikka olimme eronneet oppilaitoksen pihassa neljä tuntia aikaisemmin! Järkisyillä järjestelyämme ei kannata yrittääkään selittää.
Tänä aamuna pelkäsin olevani jumissa, etenkin pohkeitten osalta, mutta ilmeisesti vanha sohvaperuna ei tunne lihasjumeja edelleenkään. En nimittäin taaskaan saanut aikaiseksi venytellä, vaikka aina on pyhä aikomukseni. Kumpa ymmärtäisin, miksi se on niin vastenmielistä. En siis olekaan pahassa dagen efterissä, vaan oikein hyvässä. Sen kyllä myönnän, etten ole notkeimmillani juuri nyt, jonkunlaista tönkköyttä on havaittavissa ja nilkoissa väsymyksen tunnetta.
Otsikkoa mukailemaan liitän tähän googlailuni tuloksen, kappaleen jota pidetään dagen efter-kappaleiden ykkösenä. Johnny Cashia voi muutenkin kuunnella milloin vain, on muuten ainoa countryartisti, jota Uunituore Aikuinen ja Opiskelijakin kuuntelevat silmiään pyörittelemättä.
Tänään rikkoutui kolmen satasen raja kilometritehtaassani. Eilinen aamulenkki jätti vajaan 10 km:n uupelon, jonka täytin tänään aamupäivällä kävelyn ja bussimatkan yhdistelmällä, sillä minulla oli hieman aika kortilla työvuoron vuoksi. Voin kyllä kerta kaikkiaan sanoa, että nyt on aikoihin eletty, kun yövuorojen välissä minä (kaikkien sohvaperunoiden matriarkka) lähden kävelemään kotoa kohti keskustaa saadakseni 300 kilometrin rajan rikki. Takaisin tulin bussilla toista reittiä, ettei minun tarvinut kävellä keljua osuutta tienposkessa, jossa ei ole kevyenliikenteen väylää.
Kävelin jo viime viikolla koereitin meiltä Palokkaan päin, ensin tunnin sinne päin ja sitten tunnin takaisin. Olin ihan varma, että velttoilin paluumatkalla, olin jo uitettu koirakin siinä vaiheessa. Ehkä juuri sade sai minut laittamaan Meindlia toisen eteen rivakkaa tahtia, sillä paluumatkaan menikin vain 58 minuuttia. Tänään jatkoin samaa tietä eteenpäin ja kahdessa tunnissa olin Kirrissä markettien pihassa. Paikoitellen kävelytie oli liukas, minun germaanikaupan liukuesteeni olivat kotona nätisti paketissa. Minulla oli vartti aikaa ennen kuin bussi menisi sopivasti ohitse kotia kohti, joten piipahdin marketin aulassa. Unohdin laittaa Walkmeterin paussille ja sehän menikin siitä sekaisin ja arveli minun kävelleen sisätiloissa 2,7 km viidessä minuutissa. En muista, että niin olisi käynyt, joten vähensin nämä höperrykset pois tilastoistani.
Pirtsakaksi kävelymusiikiksi ehdotan tänään Toby Keithin kappaletta Drinks After Work. Minusta olisi joskus kiva käydä lasillisilla töiden jälkeen, muttei se oikein passaa, kun töitä tehdään täällä syrjässä ja ollaan autolla liikkeellä ja kotiin on kiire ja kaikkea muuta. Mutta jos voisi, olisi joskus kiva käydä drinkillä töiden jälkeen. Ehkä enemmän britti- kuin jenkkityyliin kuitenkin. Vähän sillälailla kuin Emmerdalessa.
Pari viime viikkoa on mennyt varsin vähin kävelyin. Syynä ei kerrankin ole laiskuus, vaan kiire. Työvuorot, työmatkat ja vapaa-ajan reissut ovat pitäneet Meindlini eteisessä enemmän kuin olisin halunnut. Enää ei voi laskea sen varaan, että ehtisi kävellä valoisaan aikaan mistään työvuorosta kotiin, pariin vuoroon pääsee valoisassa, mutta kotimatka on sitten pilkkopimeää. Talvipäivän seisaukseen on enää tasan viisi viikkoa ja sitten alkaa taas päivän pidentyä, mitä odotan innokkaammin kuin koskaan.
Lunta ei meidän korkeuksillamme ole nyt ollenkaan, pieni satanut lumimäärä on sulanut pois ja maa on musta, yhä lisäten pimeyttä. Yleensä pidän kyllä lumesta, mutta nyt toivoisin vaikka kokonaan lumetonta talvea (tiedän, etteivät tuttumme kaupungin eteläreunalla pidä tästä), jolloin liukkaus ei olisi niin suuri ongelma. Olen katsellut kenkiini liukuesteitä ja sattumoisin germaanimarket myi tänään kenkien pohjiin puettavia liukuesteitä. Kävin aamulenkkini päätteeksi ostamassa muutaman parin kokeiluun edulliseen hintaan.
Aamulenkkini sijoittui tällä kertaa Jyväsjärven ympäri, melkein täyden rinkulan, nipistin vain pienen päätyosan Alban päästä, sillä minusta on niin kiva kävellä kaunista siltaa järven ylitse yliopiston rakennusten vieritse. Lähtö- ja maalipaikkani sijaitsi volkkarikaupan pihassa, sillä jätin autoni sinne määräaikaishuoltoon ja käytin reilun kolmetuntisen odottelun kävelyyn. Sää oli mitä mainioin, tyyntä ja kuivaa, ilma juuri pakkasen puolella. En ollut koskaan liikkunut noilla main jalkaisin, joten olin vähän epävarma, mistä nelostien ylittävät kevyenliikenteen sillat menevätkään. Osuin kuitenkin tuurilla yhden sillan pieleen ja ylitin nelostien vähän ennen kahdeksaa aamulla. Vielä sillalle astuessani en ollut päättänyt, kumpaan suuntaan kiertäisin järven, mutta päädyin lähtemään ns. väärään suuntaan. Olen kysellyt ihmisiltä, miten päin heidän mielestään Jyväsjärvi täytyy kiertää, jos sen on kiertääkseen ja jokainen on tainnut sanoa, että se kierretään Kuokkalasta Viherlandiaan päin, ei toiseen suuntaan. En tiedä miksi.
tästä iKohinaisen kuvan pyörästä Kammenpyörittäjäkin sanoisi: raato
Muitakin kulkijoita oli paljon liikenteessä, työmatkaa pyöräileviä, lenkkeilijöitä ja koiran ulkoiluttajia. Sain kulumaan kaikkiaan kaksi tuntia järven kiertämiseen ja viimeisen odottelutunnin käytin Lidlissä piipahtamiseen, tämän lisälenkin kanssa aamukävelylleni tuli kaikkiaan pituutta 15,13 km, joka on pisin yhtäkyytiä kävelemäni matka, ehkä ikinä. Kenkäni ovat jo aivan kaverit kanssani, ei varpaiden puutumista, ei varsien puristamista, vain mukavuutta ja sopivuutta. Otin kengät mukaani työvuoroon, jonka hiljaisina hetkinä ehdin lisätä uuden kerroksen mehiläisvahaa pintaan ja sovitella niin liukuesteitä kuin uusia säärystimiäni, jotka auttavat pitämään housunlahkeeni ja kenkäni kuivempina sohjoisella kelillä.
Kävelymusiikiksi suosittelen tällä kertaa Dierks Bentleyn kappaletta 5-1-5-0. Miksihän näillä countrytähdillä on niin kummallisia nimiä?
Tällä viikolla olen viettänyt aikaa tienposkessa monta tuntia ja 200 harjoituskilometrin raja ylittyi. Olen nyt oppinut olemaan ajattelematta niin paljon käyttämääni aikaa, mutta kilometrien keräämiseen olen sangen ihastunut. Pari kertaa minulla oli hieman kiire aikataulu, eikä silloin ole kiva kävellä melkein verenmaku suussa. Etenkään, kun sisäänajaa uusia kenkiä.
Tuulikaapissamme on uusia asukkaita, Meindlin vaelluskenkäpari. Olin katsastanut valmiiksi, missä Jyväskylän kaupoissa merkkiä on myytävänä ja tieni vei Partioaittaan alkuviikosta. Olin aivan ummikko vaelluskenkäasioissa, katselin ensin vääriä kenkiäkin, kun myyjä tuli kysymään, millä asioilla liikun. Olin hyllyllä, jonka kengät näyttivät kyllä siltä, mitä etsin, mutta olivat kuulema "kevyttä kamaa". Toisella puolella hyllyä oli sitten oikeita vaelluskenkiä, joista aloin sovitteluoperaation.
Kokeilin kahta erilaista kenkää, joista löytyi kokoani, tai oikeastaan sitä, minkä luulin olevan kokoani. Käytän yleensä kenkiä kokoa 37-38 ja laitoin ensin jalkaani kokoa 38 olevat Meindl Vakuum Lady GTX:t. On siinä kengillä hieno nimi. Koska mutkamäenlasku ei ole minulle paria kokeilua enempää tuttua, enkä ole luistellutkaan vuosikymmeniin, eivät mitkään jäykät, tukevat jalkineet olleet minulle tuttu juttu. Tuntui heti, että onpa tässä tönköt kengät, mutta ensimmäisillä askeleilla huomasin, että kengäthän kävelevät puolestani. Kokeilin jotain toista malliakin, muttei se tuntunut niin sopivalta. Myyjä ehdotti vielä puoli kokoa suurempaa kenkää kokeeksi mieluisasta mallista ja se oli sitten se oikea.
Kävin pienen päänsisäisen moraalisen keskustelun itseni kanssa, että kiitänkö nyt asiantuntevasta palvelusta ja kävelen lenkkareissani ulos kaupasta tilaamaan kengät netistä. Olisin ehkä tehnyt niin, jollei minua olisi noteerattu kaupassa mitenkään, tai heikosti. Nyt lähdin mukanani tuliterä pari oikeita vaelluskenkiä, kaupanpäällisenä purkki mehiläisvahaa kenkien käsittelyyn ja pari proteiinipatukkaa.
Kotiinpäästyäni otin kengistä nauhat pois saadakseni iltin kunnolla auki ja sivelin nahkaosiin reilusti hyväntuoksuista mehiläisvahaa, kuten kaupassa neuvottiin. Sen kerrottiin vievän nupukkimaisuuden pinnasta, mutta suojaavan nahkaa tehokkaasti. Nauhoitin kengät uudelleen ja kun töihinlähdön aika koitti, laitoin kengät jalkaani ja lähdin ensimmäiselle koematkalle. Olin ymmärtänyt, että vaelluskenkien sisäänajo on aikaa vievä prosessi, jossa ei kaikenaikaa välttämättä tunnu vain hyvältä.
Kävelin työmatkani pienellä lisäkierroksella ja kieltämättä sen päivän osittain jäinen tienreuna ja uuden kengän erilainen tuntuma tekivät askeleistani varovaiset. Heti kun pääsi asvaltilta pois hiekalle, askel tuntui kevyeltä ja hyvältä. 10 km kävelyn jälkeen työpaikan pukuhuoneessa otin kyllä kengät mieluusti pois ja tunnustelin jalkojani. Nilkoissa tuntui väsymystä, etenkin tärvätyssä, joka on paksumpi, kuin toinen. Ei mitään rakkoja tai niiden alkujakaan ollut havaittavissa. Olin töissä myöhään yöhön ja illan mittaan jalat antoivat ymmärtää, että niitä väsytti, jalkapohjia suorastaan kiristi ja nilkat tuntuivat jäykiltä. Pyörittelin nilkkojani useaan otteeseen ja kuuntelin niiden narinaa rappusissa. Nukuin työvuorojen välisen minimilepoajan työpaikan lepohuoneessa ja kävelin kengillä kotiin aamuvuoron jälkeen.
Olipa aika karmea tunne laittaa kengät uudelleen jalkaan vuorokautta ensimmäisen käytön jälkeen, etenkin nilkkoihin sattui heti nauhoitusvaiheessa. En oikein vielä tiedä, kuinka tiukkaan minun pitäisi nauhoittaa varret. Ensimmäiset askeleen kotimatkaa antoivat ymmärtää, etten koskaan pääse perille, mutta niinpä vain askel vertyi ensimmäisellä kilometrillä. Kävelin kotiin suorinta reittiä lievän kiireen vuoksi ja jossain vaiheessa en enää ajatellut sattuuko jalkoihini. Tunnustelin varpaitani, joilla on riittävä tila liikkua, muttei jalkani liu'u kengässä. Pystyin kävelemään aivan tavallista vauhtiani ja askel alkoi tuntua sitä luontevammalta, mitä lähemmäs kotia tulin.
Nyt kengillä on kävelty työmatka edestakaisin kahteen kertaan, noin 40 km. Jälkimmäisellä kerralla menomatka oli jopa ripeä ja kevyt, iltapäivällä taas tuntui nilkoissa hieman tukalalta. Olisi mukava kuulla, kuinka pian vaelluskengät niin sanotusti antavat armoa ja kuinka paljon niiden voi antaa tuntua nilkoissa ikävältä.
Kävelymusiikiksi suosittelen erittäin suurella lämmöllä kaunista ja syvällistä lyriikkaa sisältävän Lady Antebellumin esittämää kappaletta Bartender.
Tänä aamuna keräsin aktiivisuusrannekkeeni tavoiteaskeleet kasaan jo ennen kello kymmentä, kun kävelin töistä kotiin. Menin illalla töihin autolla, jonka Kammenpyörittäjä tuo iltapäivällä kotiin. Järjestely ei ole aivan vedenpitävä, mitä tulee polttoaineen säästämiseen. Osasin pyytää riittävän kauniisti, että sain valjastettua hänetkin työmatkakulkemiseeni.
Meillä oli viime viikolla töissä yhteinen lounas torstaina. Vein silloin crock-potin töihin ja haudutimme yön yli hernekeittopadallisen. Viime yön hiljaisina tunteina pata pääsi töihin hauduttamaan riisipuuroa. Puuro tuli sopivasti valmiiksi kahdeksaksi, kun aamuvuorolaiset tulivat töihin. Minun vuoroni loppui samoihin aikoihin ja söin lautasellisen puuroa mehukeiton kanssa ennen kuin puin ylleni huomioliivin ja vedin pipon syvälle päähän. Olen kävellyt työmatkoja aamuisin lähes tyhjin vatsoin, joten nyt tunne oli aivan eri lähtiessä, paljon parempi. Oli pakkasta kolme astetta ja aurinko paistoi. Aivan erinomainen kävelysää.
8,7 km myöhemmin tulin kotipihaan, kelloa en katsonut nyt enää muuten kuin, etten ole pahasti löntystellyt. Walkmeter toimi tällä kertaa moitteettomasti, eikä ehdotellut absurdeja lukuja tai reittejä. Ei olisi pitänyt ottaa alkumatkasta päällimmäistä fleecekerrosta pois, sillä nyt minulla on turkasen kylmä. Saan pian kotibaristan tekemää maitokahvia, joka kyllä lämmittää.
Tämän aamun suositukseni kävelymusiikiksi on viime vuonna J. Karjalaisen julkaisemalta levyltä kappale Mennyt Mies. Se saa minut hyvälle tuulelle ja sopii jonkun hitaamman kappaleen jälkeen jälleen ripeyttämään menoa.
Katson ympäristöäni hyvin eri silmin ympäristöäni nyt, kun mietin miten kunkin matkan taittaisin, jos olisin jalkaisin liikenteessä. Tuttu reitti on aivan erilainen, kun sen autolla hurauttamisen sijaan käveleekin. Myös ero pyöräilyn ja kävelyn välillä on huomattava, vaikka voisikin käyttää pitkälti samoja reittejä.
Jos ajattelee pelkästään kulkemiseen kuluvaa aikaa, ei kävely ole ykkössijalla heti, kun matka on enemmän kuin pari kolme kilometriä. Kun puhutaan yli 10 kilometrin matkoista, saa aloitteleva kävelijä varata aikaa niin paljon, että järki karkaa yhä kauemmas. Tottunutkaan kävelijä ei voi kiristää tahtia määräänsä enempää ja apostolinkyydin hyödyt on haettava jostain muualta kuin ajankäytöstä, tai on pistettävä juoksuksi. Viime mainittu ei kuulu suunnitelmiini.
Hyötyjä on kuitenkin olemassa. Auton polttoainetankki ei vajene yhtään, jos auto seisoo kotipihassa. Jos työmatkan kävelee päivittäin toiseen suuntaan ja käyttää autoa toiseen suuntaan työvuorojen ollessa sopivasti ketjussa, bensakulut ainakin laskevat.
Raittiin ilman hyötyä ei voine kiistää, mutta silloin täytyy välttää nelostien laitaa, siellä saa niellä pakokaasuja ikävän paljon. Olen kävellyt nyt muutamaan otteeseen parin kilometrin pätkän tätä Suomen valtaväylän laitaa, eikä se ole kovin miellyttävää. Rekkoja kulkee tasaiseen tahtiin, meteli on niin kova, ettei matkamusiikkini kuulu ja tunnen tarvetta kävellä vielä pientareenkin ulkopuolella muutamien autoilijoiden mentyä liikuttavan liki. Ihmiset näyttävät kyllä puuhailevan ajaessaan mitä merkillisempiä asioita. Onneksi voin valita muutaman eri reitin välillä, kuinka työmatkaa kuljen.
Näin yövuoroviikolla ei töihin ole mukava kävellä, sillä vuoro alkaa hyvin myöhään illalla. Aamulla olisi kyllä kiva kävellä kotiin, mutta silloin auto jäisi väärään päähän ajatellen mahdollisia päivämenoja ja taas iltaista töihinmenoa. Toisaalta minun on kyllä pian luovuttava ajatuksesta, ettei pimeässä voisi kävellä, tai saan jatkaa projektiani keväällä.
Koska halusin lisätä kilometrejä henkilökohtaiseen kävelymittariini tälläkin viikolla, kävelin eilen kaupungista kotiin. Aivan kuten työmatkakin oli minulle uusi käveltäväksi vielä jokunen viikko sitten, myös matka kaupungista kotiin taittui nyt aivan ensimmäistä kertaa kävellen. Menin aamulla asioille keskustaan bussilla ja asioiden hoiduttua pistin tossua toisen eteen kotimatkan verran.
Oli todella hieno sää, aurinko paistoi ja tuuli hyvin navakasti länsilounaasta, kun pistin torin laidalla puhelimeni Walkmeter-sovelluksen päälle kello 11.27. Poikkesin heti alkajaisiksi Sepänkadun Tallinnan kauppaan ostamaan hyvää juotavaa mustikkajogurttia matkaevääksi ja suuntasin Viitaniemeen, jossa on Martti Korpilahden polun alkupää, tai loppu, miten vain.
Vaikka olen asunut näillä seuduin jo melkein puolet elämästäni, en ollut koskaan liikkunut jalkaisin Tuomiojärven rannalla. Uimaranta oli syyspäivänä tyhjä, samoin muutama tenniskenttä. Huomioin frisbeegolfradan jyrkässä metsäisessä rinteessä. Polku kulkee entisen Tuomiojärven leirialueen halki ja näin ensimmäistä kertaa avantouintiseuran uintipaikankin. Olen käynyt vain Tikkakosken uimapaikalla niinä vuosina, kun ahkerasti avantouin.
Polku päättyy Saarijärventien varteen vähän ennen Mankolaa, jossa on nyt uusi koulukompleksi ja paljon uudisrakentamista. Tässä kohtaa huomasin, että puhelimen kävelysovellus oli sekaisin kuin seinäkello. Sen mielestä olin kävellyt 43 minuuttia ja matkaa oli taittunut 8 km. Mukavaltahan se kuulosti, mutta oli päin mäntyä, sillä reittijälki poukkoli Tuomiojärvessä olevalle saarelle ja Palokkajärven itäpuolelle. Aika kyllä piti paikkaansa, mutta arvelin kulkeneeni noin 3,5 km. Puhelimen näytössä luki jotain turkasen pienellä präntillä, jota en siinä tuulessa alkanut tulkata, vaan jatkoin pelkän ajanmittauksen varassa. Myöhemmin tutkin tilanteen kotona ja iPuhelin vaati laitteen uudelleenkäynnistämistä.
Kotimatka sujui aurinkoisessa säässä mukavasti, vihreä Jyväskylän liikenteen Linkkinro 22meni ohitseni ja tuli vastaani aika monta kertaa, mikä piti hyvin mielessä sen, kuinka vähän järkeä on kävellä tällaista matkaa, jollei järki ole juuri kävelemisen harjoittelemisessa. Kevyenliikenteen väylät on meillä päin rakennettu usein niin, että niillä tulee kävelleeksi monta pientä mutkaa ja mäkeä enemmän kuin autolla menisi tietä pitkin. En puhu pelkästään alikuluista, mutkia ja mäkiä on aivan rakentamalla rakennettu esimerkiksi Kirrissä.
Matkan ainoa osuus, jolla ei ole kevyenliikenteen väylää on 2,4 km mittainen ja sen kohdan yritin pistellä menemään rivakkaa tahtia. Alkuiltapäivän hetkenä liikennettä ei ollut kovin paljon. Tiessä ei tuolla kohdin ole piennarta lainkaan, tiemerkintä on maalattu joltisellakin tarkkuudella aivan asvaltin reunaan ja siitä heti alkaa kalteva ruohikkoreuna. Muutamia kertoja väistin suoraan ruohikkorinteeseen, kun autoja tuli letkoissa molempiin suuntiin ja minun vuokseni vastaantulijoiden olisi pitänyt hidastaa melkein pysäyksiin.
Olin kotona 2 tuntia 48 minuuttia myöhemmin. Matkan aikana pistäydyin lyhyesti marketin aulassa, vastasin puheluun ja pariin viestiin, otin muutaman valokuvan, katselin tuuliselle järvelle ja solmin kengännauhoja muutamaan otteeseen. Koska GPS oli sekaisin, mittasin matkan karttaohjelman mittatyökalulla ja sain tulokseksi 13,6 km. Lisäsin sen kokonaiskilometrimäärään, jota olen alkanut kartuttaa ensimmäisestä työmatkakävelystäni, jonka tein 10.9. Nyt kilometrejä on kasassa 85. Ynnään tulokseen mukaan vain nämä kävelemällä kävellyt "harjoituskilometrit", en tavallisia arkipuuhissa tulevia matkoja, joita vívofitini kyllä jonkunlaisella holkkumalla kirjaa ylös.
Tulin nyt ajatelleeksi, että minunhan on lakattava ajattelemasta kävelemiseen käyttämääni aikaa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin sinne minne olen menossa. Kun tarkoitukseni on tulevaisuudessa kävellä 770 km Espanjassa, ei siinä minuutteja lasketa, ei edes tunteja. Kävely itsessään on tarkoitus. Niinpä nyt hylkään kellon tuijottamisen ja ajattelen vain sitä, miten metreistä tulee kilometrejä ja opettelen nauttimaan tiestä tai polusta edessäni.
Aloitan toivottavasti eeppisiin mittoihin kasvavan suosittelusarjan kappaleista, joita ehdottomasti kannattaa kuunnella kävellessään. Ensimmäisenä kunnian saa Shania Twain kappaleellaan That don't impress me much. Tässä tsipaleessa on juuri sopiva rytmi sille, että askelta vähän ripeyttää ja neljän minuutin ajan tie jää taakse hieman nopeammin. Ja onhan Shanian pilkkupuku aika hot. Ihan vielä en sellaista pukisi päälleni, mutta ehkä 770 kilometriä myöhemmin. Tai ehkä en silloinkaan.
