Vapaa viikonloppu caminosta alkaa olla lopuillaan. Olemme keränneet voimia, nukkuneet paljon, ottaneet ammekylpyjä (niitä ei kehtaa ottaa kuin suurissa hotelleissa, ettei lämmin vesi lopu kesken) ja käyneet kuljeskelemassa pitkin Leonin katuja, etteivät jalat aivan unohda mitä varten ovat päässeet reissulle mukaan. Eilen teimme kolme kävelyreissua vesisateitten välissä ja vähän niiden aikanakin.
Haimme leiman passiin eräästä alberguesta ja vierailimme hienossa Leonin katedraalissa. Pääsymaksu kirkkoon oli 6 euroa, mutta audioguide englanniksi oli niin hyvä, ettei harmittanut maksaa.
Alkuillasta kävelimme taas noin kilometrin matkan keskustaan ja kävimme tosi trendikkäässä baarissa drinkillä. Minua ujostutti mennä vaelluskengissä ja fleecessä, kun kaikki alkuasukkaat olivat viimeisen päälle tälläytyneet lauantai-illan viettoon. Kyllä meille hyvät GT:t tarjoiltiin ja nettiinkin pääsi instailemaan.
,
Samalla reissulla kävimme myös nunnaluostarissa vesperissä, josta minä en juurikaan mitään ymmärtänyt, mutta nousin seisomaan ja istuuduin samaan tahtiin muiden kanssa. Paluumatkalla hotelliin aurinko paistoi hetkisen, ihan vitsin vuoksi. Yhdeksältä menimme vielä illalliselle luostarin ylläpitämään ravintolaan, siitä ja muusta reissun syömispuolesta kirjoittelin postauksen toiseen blogiini, Campasimpukkaan.
Tänään olimme aamupäivällä jälleen kävelyllä keskustassa ja hieman sen ulkopuolellakin, eri laidalla Leonia kuin hotellimme on. Olimme päättäneet käydä Leonin modernin taiteen museossa, jonka nimi on MUSAC. Ennen museokäyntiä mielemme teki churroja ja niitä tarjottiin lähes joka baarissa näin sunnuntaisin. Nyt oli hyvät churrot!
Museoon oli noin 20 minuutin kävelymatka ja löysimme sinne oikein helposti. Pääsymaksu oli vain 3 euroa. Museossa oli nyt kolme näyttelyä, joista yksi oli ok, yksi vähän ällöttävä ja onneksi viimeisenä näkemämme, Palmen Pereiran näyttely loistava. Siihen oli hyvä lopettaa päivän kulttuuriosuus.
Kävelimme takaisin eri reittiä, osuimme kauniille puistoalueelle kaupunkia halkovan joen rantaan. Siellä oli paljon ihmisiä sunnuntaikävelyllä. Vielä enemmän heitä oli basaariksi viritetyllä katuosuudella, sieltä olisi voinut ostaa kaikenlaista alushousuista kenkiin, sateenvarjoista mattoihin. Paluumatkalla haimme leimat toisesta alberguesta, en tosin tiedä kuinka tähdellistä niitä on hakea näiltä luppopäiviltäkin, tai onko se jopa "väärin".
Kun pääsimme takaisin hotelliin, näytti vivofitin viitteellinen mittari noin 7 km, mikä ei tuntunut jaloissa yhtään miltään. Vähän tuntui haaskaukselta olla käyttämättä sateetonta päivää caminon edistämiseen, sääennuste lupailee taas koko ensi viikoksi vesisadetta. Nyt olemme kumminkin levänneet oikein urakalla ja huomenna lähdemme taas eteenpäin kahden viikon loppurypistykselle. Illalla käymme vielä jossain lähistöllä syömässä, että jaksamme nukkua.
Voi kun tänne emme pääse...
Nythän on niin, että tätä sunnuntaipäivää täytyy juhlistaa Josh Turnerin kappaleella Long Black Train. Muu ei tule kysymykseenkään. Sitä paitsi, tässä countrydiskossa minä muutenkin määrään ja te tanssitte.
Moni vanhempi on varmaan tuskaillut, miten nuoriso on koukussa strategiapeleihin, saattaapa itselläänkin olla sims- tai wow-luurankoja kaapissaan. Minä en ole itse koskaan pasianssia pahempiin koukkuihin joutunut, vai mikähän peli se nyt olikaan, jota aikoinaan pelasin jonkun verran, Simtower? Pikkuiset ihmishahmot jonottivat hisseihin ja liukuportaisiin ja muuttuivat sitä punaisemmiksi, mitä kauemmin joutuivat odottamaan, mikäli minä pelaajana en saanut rakennuksen kulkuväyliä ja palveluita toimimaan.
Nyt caminolla aloimme kehitellä ajatusta siitä, että jospa me tietämättämme olemmekin suuren pelin, Camino - The Epic Wayn pelinappuloita. Meitä ohjataan ja liikutellaan pelaajien kammareista tai jopa suuresta pelivalvomosta, jossa 24/7 istuu palkattuja nörttejä kolmessa vuorossa pelaamassa laajaa pelikenttää. Miksi, se on sivuseikka.
Pitkillä ja usein märillä etapeilla olemme huvittaneet itseämme ja toisiamme pohdinnoilla siitä, miten tällaista peliä johdettaisiin, mitä voisimme itse tehdä vaikuttaaksemme lopputulokseen ja mitä emme. Voisimmeko huijata pelinjohtajia edes hieman, pitää vähän omaa tahtoa, vai olisimmeko lopultakin vain pikkuruisia pelihahmoja, jotka pahaa aavistamatta astuvat mukaan johonkin paljon suurempaan kuin tietävätkään.
Aamuvuoron alku The Epic Wayn protokollakeskuksessa, kello 0700. Yövuorolaiset briiffasivat aamuvuorolaiset. He kertoivat minne kukin pelihahmo milläkin etapilla oli mennyt yöksi, oliko joku joutunut keskeyttämään ja oliko uusia hahmoja tulossa tänään mukaan. Millaista säätä tälle päivälle oli suunniteltu viikkopalaverissa ja oliko jotain erityistä tiedossa. Vuoron esimies muistutti, että säällä ei sitten leikitä liikaa, ei tornadoja kiitos, Miguelkin muistaa kuinka siinä viime vuonna kävi, meni pari serveriä paskaksi. Miguel luimisteli ja hörppäsi energiajuomaansa.
Tänään Biarritzin kentälle tulisi kaksi vähän harvinaisempaa hahmoa, suomalaiset sisarukset. Heitä ei niin paljon näy pelissä, joten työnjakopalaverissa heistä hieman kiisteltiin. Veteraanipelaaja, 31-vuotias Michelle halusi ottaa heidät pelattavakseen. Michelle oli ensimmäisiä palkkapelaajia, joita Firma rekrytoi Pelin alkaessa kasvaa, hän oli vain 15-vuotias ja muutti parin vuoden etätyöskentelyn jälkeen Wisconsinista Espanjaan, kun viimein sai luvan vanhemmiltaan. Nyt hän jäähdytteli jo operatiivisella urallaan, hän seurusteli kymmenettä vuotta kollegansa Miguelin kanssa. Ehkä työura Firmassa jatkuisi strategiaosastolla, kukaan ei tiennyt Pelistä niin paljon kuin Michelle.
Itseoikeutetusti Michelle nappasi Campiksen ja Sisaren yhteiskansion työpöydälleen, vaikka naapuripisteen Victor kyllä murjotti. Hän ei koskaan ehtinyt varata pohjoismaisia keski-ikäisiä naisia pelattavakseen, vaan joutui yleensä ottamaan joko lauman nuoria aasialaisia, tai iäkkäitä amerikkalaisia pappeja, heitä riitti, eikä kukaan olisi halunnut heitä ottaa, etenkään pappeja. Heillä oli virtsaamisongelmia, eikä heitä saanut kammettua alberguen yläpunkkaan, mutta ei myöskään menemään hostelliin.
Campis ja Sisar olivat melko standarditapauksia yksilöinä, noobeja ja hieman keskimääräistä huonommin valmistautuneita sekasyöjiä, joilla kummallakin oli omasta takaa hieman vararavintoa, mikäli going gets tough ja yleensähän se gets. Tullessaan kumpikin oli terveen kirjoissa, mutta jotain pientä Michelle heti kaavaili heille, kenties flunssaa, tai mahatautia, että saataisiin alkuun hieman dramatiikkaa.
Se kyllä unohtui, sillä suuremmassa mittakaavassa pelaajien saapuminen hieman sekoittui ja viivästyi pääsiäisen vuoksi. Sitä ei sitten koskaan muistettu keväällä ottaa huomioon, pelihahmot jumittivat täpinöissään lentoasemilla ja autioilla juna- ja rautatieasemilla. Samoin pelistä ulospäässeet tungeksivat vielä exit-pisteillä ja heitä piti hoidella kotimatkoille. Ensi vuonna, jos Michelle olisi strategiapäällikkönä, hän palkkaisi ylimääräisiä pääsiäisen vuoroihin, että homma saataisiin toimimaan.
Campis ja Sisar olivat vielä siinä luulossa, että eihän sole ku kävellä ja Michelleä hymyilytti, kun hän päästi heidät pääsiäismaanantain aamuna liikkeelle St Jean Pied de Portista. Kumpikin nosti reippaasti rinkkansa selkäänsä, vaikka Michelle oli nähnyt jo esitiedoista, ettei kumpikaan selviäisi noitten kyttyröitten kanssa. No, annetaan heidän yrittää, ainahan joukkoon mahtui joku yllättävä tapauskin. Ei tosin yleensä keski-ikäisten, pohjoismaalaisten sekasyöjänaisten joukosta. Michelle hieman ärtyi huomatessaan, että sisaruksilla oli sauvat, nyt pitäisi sitten kuunnella tuota koputtelua seuraavat 770 km. Tai ehkä hän keksisi jotain noiden sauvojen menoksi.
Yleisenä periaatteena oli antaa pelihahmojen luulla olevansa itsenäisiä peregrinoja, antaa heidän tehdä pieniä päätöksiä, kuten ottavatko bocadillan vai tortillan kahvilassa ja laittavatko sadesuojan rinkan päälle jo alberguesta lähtiessään vai vasta kaatosateen alettua. Näin he pysyisivät mukavasti ruodussa ja ohjailtavina. Jossain vaiheessa heille voisi näyttää unessa pienen väläyksen Pelistä ja jättää sitten hahmon asiaksi ymmärtäisikö hän vai ei, osaisiko hyödyntää näkemäänsä, alkaisiko kapinoida kenties. Ne olivat herkullisia hetkiä Pelissä ja yleensä koko vuoronvahvuus tuli katsomaan miten hahmo reagoi, tekikö yllättävän peliliikkeen, vai jatkoiko kiltisti mudassa taapertamista ja meni muitten mukana samaan lampolaan yöksi ja syömään samaa menu peregrinoa kuin kaikkina iltoina.
Toisinaan hahmo yllätti ja silloin tiimi hurrasi ja jos hahmon pelaaja oli täysin huijattu, joutui hän tarjoamaan vino tinton koko vuoronvahvuudelle lounastauolla. Suurimman sekaannuksen aiheuttivat ne tilanteet, joissa hahmo yhtäkkiä katosi. Ilman yhtään itkukohtausta, lude-episodia, sairastelua tai family crisis-osastoon kuuluvaa viimeistä oljenkortta tuosta vain hävisi. Meni illalla albergueen, pesi hampaansa kello 20.31 ja kömpi makuupussiinsa. Ja aamulla ei hahmosta ollut jälkeäkään, ei kertonut naapuripunkan japanilaisellekaan mitään. Näitä kadonneita lampaita etsittiin jonkun aikaa, rajoja tarkkailtiin ja vilkaistiin sairaalarekistereitä. Jossain vaiheessa he yleensä ilmestyivät kotiinsa tai sitten putkahtivat Camino Portugesille elokuussa luullen sen olevan helppo reitti. Silloin he saivat yleensä hieman penaltya, pari viikkoa armotonta hellettä, tai kunnon bed bug-epidemian.
Campikselta ja Sisarelta Michelle otti heti luulot pois. Ei toivoakaan, että olisivat jaksaneet samana päivänä Roncesvallesiin, hyvä kun puoliväliin. Heille pistettiin heti kunnolla sadetta ja tuulta, mutta yllättävän hyvin sekasyöjänaiset sinnittelivät. Räkää hihaan pyyhkien he taivalsivat ja pääsivät vähitellen jyvälle, mitä tämä nyt olisi seuraavat viikot. Campis menetti ruokahalunsa, Sisar ei. Aamuisin nämä kaksi hahmoa lähtivät niin aikaisin liikkeelle, että yövuoroa valvova meinasi kadottaa heidät ja joutui etsimään heitä joka kahvilasta ennen kuin Michelle tuli töihin, sieltä heidät kumminkin aina löysi, kahvilasta cafe con lechen ääreltä älypuhelimiaan näpelöimästä.
Siitä olikin ollut viikkopalaverissa puhe, että olisiko tämän kauden uutuus se, että aika ajoin hahmoilta otettaisiin wi-fi pois. Se voisi olla kiinnostavaa nähdä miten hahmot sekoaisivat. Movistar oli tässä asiassa lähestynyt Firmaa, sillä se halusi myydä useammalle mobiililiittymän 24 kk määräaikaisuudella. Toistaiseksi Firma ei halunnut tehdä tämän kaltaista yhteistyötä, mutta toisaalta, kuinka suuri osuus hahmojen selässä roikkuvista rinkoista oli Decathlonin? Eikä sattumalta.
Campis ja Sisar olivat nyt hieman puntiksella Pelistä. Michellen oli käynyt heitä hieman sääli, vettä oli käännetty operaatiopöydän rain-pisteestä koko huhtikuun osuus jo ennen puoltaväliä. Perjantain kunniaksi Michelle päästi heidät viikonlopuksi irti, mutta kujeillakseen hän hieman sekoitti junien ja bussien aikatauluja. Tyytyväisenä hän katseli kuinka siskokset menivät taksin kyytiin Sahagunista, kyllä he jotain olivat jo oppineet! Mutta sen kaikkein valkosipulinhajuisimman kuskin hän laittoi naisia viemään vielä viimetöikseen ennen kuin lähti vapaalle. Miguel veisi hänet tapaamaan vanhaa isoäitiään Madridiin ja se oli varma merkki siitä, että kosintaa voisi pian odottaa. Vuoroon jäänyt huikkasi vielä, että mitä keliä laitetaan näille Leonissa laiskotteleville. Sadetta tietysti, nauroi Michelle ja meni ovesta ulos. Maanantaina nähdään!
Tämän päivän postauksessa kerron siitä, miten suunnitellaan asioita etukäteen, otetaan tosissaan netistä löydetyt tiedot ja sitten kaikki menee lopulta aivan toisin. Nyt melkein uskon sanontaan "asioilla on taipumus järjestyä". Eihän se tosin ota kantaa siihen miten ne järjestyvät.
Eilen illalla maukkaan kaniaterian (anteeksi Luimupupu) jälkeen olimme jo menossa nukkumaan. Olimme kertoneet kaikki muistamamme vitsit ja lapsuusmuistot. Minä muistan muuten vain yhden vitsin, se on niin lyhyt, että se voi kertoa tässäkin.
Norsu ja hiiri ovat juuri tutustuneet.
Norsu (möreällä äänellä): Miksi sinä olet noin pieni?
Hiiri (pienellä, kimeällä äänellä): No, olen sairastellut.
Asiaan. Olimme siis iltahysterian jälkitilassa, kun siskoni muisti, että oli unohtanut sähköpostisopia Correosin (paikallinen Itella, korjaan Posti) rinkkansa kuljetuksesta Sahaguniin seuraavana aamuna. Kello oli sen verran, että arvelimme sen olevan liian myöhäistä sille illalle. Niinpä hän kävi nukkumaan sillä mielin, että aamulla olisi edessä taaperrus Sahaguniin vaihteeksi rinkka selässä.
Aamu sitten koitti ja kuuden jälkeen kurkimme ikkunasta ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla. Nämä viime päivät, tai oikeastaan melkein kaikki sateiset caminopäivät ovat alkaneet suhteellisen kuivina, tai korkeintaan pienemmällä tihkusateella. Toista oli tänä aamuna.
Niin me päätimme, sisareni ehdotuksesta, jatkaa hieman pötköttelyä ja aamun valjettua ottaa taksin Sahaguniin. Yöpymispaikkamme oli niin pieni kylä, ettei sieltä ollut joukkoliikennettä, ei kai kun ei ollut joukkojakaan. Minun pieni harmistumiseni suunnitelmien muuttumisesta oli helposti nieltävissä.
Kas niin me teimme, pakkasimme rinkkamme, menimme hostellin baariin kahville ja kysyimme mistä saisi taksin. Taksi järjestyi nopeammin kuin ehdimme juoda maitokahvimme (baari on ilmeisesti kylän hermokeskus) ja hinnaksi sovittiin 25 euroa noin 21 km matkasta. Reippaita peregrinoja puki päälleen sadevarusteita, kun me loikkasimme tilataksiin ja huristimme pois. Caminoreitti kulki suuren osan aikaa tien vieressä ja polku oli erittäin kurainen. Vaeltajia oli paikoin siirtynyt kulkemaan autotien reunaan vähemmälle kuralle. Ei varsinaisesti käynyt kateeksi.
Olin surffaillut iloisella sivulla, jossa kerrottiin auliisti englanniksi miten Sahagunista pääsee 10 kertaa arkipäivässä Leoniin, se ole poika ko loikata junhan niin sie olet 32-36 minuutissa Leonissa! Uskoin. Matkalla mukava naiskuskimme esitti tarjouksen heittää meidän 80 eurolla Leoniin saakka, mutta ekotyttöjen sydämemme sanoivat, että jo riittää taksiajelu ja me menemme junalla, maksoi mitä maksoi. Noin puoli yhdeksän aikaan olimme Sahagunin rautatieasemalla, joka oli autio kuin kansakoulu suomalaisella maaseudulla. Aulassa odotteli yksi peregrino, joka katsoi visusti toiseen suuntaan ja suurisilmäinen, likomärkä tyttö painautuneena lämpöpatteria vasten.
Tulkkasimme seinällä olevia aikatauluja, mahdollisesti kahden aikaan menisi juna. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan olemassa tiuha bussiliikenteen verkko! Litimärkä tyttö pyöritti päätään ja sanoi, että ei busseja. Me emme uskoneet. Kävelimme sateessa keskustan suuntaan ja poikkesimme baariin kahville. Ystävällinen emäntä neuvoi meitä bussipysäkin suuntaan ja muisteli bussin menevän kymmeneltä. Ei vaan puoli kymmeneltä, koska oli perjantai. Kello oli 09.10. Mehän sitten kuljimme neuvottua tietä ja löysimme pysäkinkin. Olisihan se ollut liian helppoa. Vanhuksia kuljettavan kutsubussin kuljettaja sanoi, että bussi meni jo yhdeksältä. Eikä muuta enää menisi tänään.
Mitäpä arvelette meidän tehneen? Kävelimme lisää Sahagunin sateisia katuja ja osuimme yhteen albergueen, jonka emäntä suositteli meille taksia. Niin oli kuulema moni muukin sinä aamuna jo tehnyt. Joo, niin aina. Teimme diilin paikallisen, runsaasti eilen valkosipulia syöneet taksikuskin kanssa, että 68 euron hintaan hän veisi meidät Leoniin. Ekotyttöily unohtui siinä vaiheessa, eikä tuota tullut laskettua paljonko olisimme säästäneet ottamalla ensimmäisen taksikuskin tarjouksen vastaan.
Noin 55 km matka sujui nelikaistatietä nopeasti, se suorastaan lohdutti, että vettä satoi edelleen koko ajan. Jonkun verran kyllä harmitti, että osa matkasta meni nyt näin. Olisi ollut mukava kokeilla sitä junayhteyttäkin, mutta totuus oli hieman toinen kuin hilpeä nettisivu antoi ymmärtää. Takseja on helposti saatavilla ja hinnat ovat Suomen hintoihin verrattuna edulliset. Olkoon nämä asiat vinkiksi muillekin, joilla matkanteko syystä tai toisesta välillä jalan tekee tiukkaa tai muuten vain kaipaa lepoa ja taukoa.
Olimme Leonissa hotellimme edessä yhdentoista maissa. Jätimme rinkkamme hotelliin ja meille kerrottiin, että noin tunnin kuluttua saisimme jo huoneemme, vaikka sisäänkirjautumisen varsinaisesti kerrottiin alkavan kello 14. Saimme kaupungin kartan, jonka unohdin tiskille, löysin sen siitä myöhemmin. Kävimme hotellia vastapäätä olevassa El Corte Ingles-tavaratalossa, joka oli ihan kuin Stokka meillä. Katsastimme ruokaosaston, jossa oli hieno kalatiski ja paljon parempi viiniosasto kuin Stokkalla. Ostimme hammastahnaa, jonka olisi saanut puoleen hintaan, jos olisimme olleet kanta-asiakkaita.
Kävimme myös harhailemassa hieman keskustan suuntaan, mutta vesisade vähän lannisti intoamme. Kirsikkana kakussa, kaiken kruununa menimme Burger Kingiin syömään Whopperit. Mitä siihen sanotte?
Ennen kuin olimme liian kastuneita menimme kysymään, joko saisimme huoneemme. Se kyllä onnistui, mutta luottokorttini ei kelvannut. Liekö eilisiä Nordean jumeja vielä? Siitä huolimatta saimme siis huoneen kolmeksi yöksi ja kun kysyin, että maksammeko heti käteisellä, heilutti virkailija huolettomasti kättään, että no problem! Maksa ku jaksat! Ja tämä on ihan hieno hotelli, telkkarikin on suurempi kuin A4.
Nyt me siis lepäämme maanantaihin asti, toivomme sateen taukoavan, että keskustassa on mukavampi kuljeskella. Jos teillä on hyviä Leon-vinkkejä, otamme ne ilolla vastaan. Netistä löydettyihin suhtaudun varauksella. Ainakin, jos sivut ovat englanniksi ja kovin positiiviset.
Nyt muuten tulee juuri telkkarista caminoelokuva, ei The Way, vaan joku espanjalainen, jossa seksillä vihjaillaan runsaasti, elokuvan nimi on englanniksi Road To Santiago. Leffa on vuodelta 2009 ja se on saanut jopa yhden tähden IMDb:ssä. Me tietysti katsomme tätä tuotosta kriittisesti. Aurinko muka paistaa. Kenelläkään ei ole kunnon reppua ja remmitkin on auki! Eikä tuommoista menoa ole missään alberguesta kyllä nähty. Nih.
Isäpuoleni kertoi joskus nuorena miehenä miettineensä peilin äärellä, että nyt nämä viikset on leikattava, tai sitten on ostettava kitara. En tiedä kummin hän silloin teki, mutta Alan Jacksonista meidän ei tarvitse miettiä asiaa. Tässä hän laulaa koskettavasti Remember When.
