Nyt ei voi enää perua, eihän?

Tänään sain paketin Camino Forumin Ivarilta. Nyt asia on täysin lukkoonlyöty, enää ei voi millään perua. Kun on opaskirja ja on credencialit, on uusi pinssikin, niin lähdettävähän se on! Ensi viikolla tulee vielä karttakirja. Enää pitää odottaa ensi vuoteen.

Päivän kävelymusiikiksi suosittelen lämpimästi Keith Urbanin kappaletta Blue Ain't Your Color. Hänen naamansa on hieman epätoivoisen näköinen tuossa videon aloituskuvassa, mutta kyllä se siitä!

Keskeneräistä, valmista ja kokonaan aloittamatta

Tasan kolmen viikon kuluttua olen Lontoossa sisareni kanssa, olemme toivoaksemme muistaneet kääntää kellojamme, sillä yöllä on siirrytty kesäaikaan. Mikäli tämänhetkinen unirytmini jatkuu, olen valvonut yöllä tunnin tai kaksi, sekä tottumuksesta että jännityksestä. Tuona pääsiäissunnuntain aamuna olemme pian lähdössä kohti Standstediä lentääksemme Biarritziin, Ranskaan. 

Nyt tuntuu kaksijakoiselta, toinen puoli minusta on sitä mieltä, että onneksi siihen on vielä kolme viikkoa ja toinen puoli iloitsee, että aikaa on vain sen verran. Valmisteluni alkavat olla hyvällä mallilla, vaikka rinkan koepakkaaminen on edelleen tekemättä. Reippaan entisessä huoneessa, joka on nyt vierashuone, on kokoelma varusteitani kannellisessa muovilaatikossa ja kaikki, mitkä eivät mahdu laatikkoon, ovat sen kannen päällä ja lähistöllä. Vaatevalintojani minun täytyy vielä tuumia, mutta koepakkauspäivä on huomenna. 

Meindlit ovat olleet pääasialliset kenkäni nyt muutaman kuukauden ajan, olen kulkenut niissä kaikenlaiset menoni ja ne ovat yhtä jalkojeni kanssa. Aion tehdä kengille vielä perusteellisen mehiläisvahakäsittelyn, vaikken ole kastellut jalkojani maastureissani kertaakaan alun ahkeran rasvaamisen ansiosta. Olen tarkistanut kenkien nauhat, ne ovat edelleen hyvässä kunnossa, sillä en nauhoita kenkiä kovin tiukkaan. Etenkään metallilla korjattu nilkkani ei siedä tiukkaa nauhoitusta, vaan kenkä alkaa herkästi puristaa, mikäli nyöritän liian piukkaan. Pohjallisten tilanne on vielä tarkistettava, vaativatko ne uusinnan. Kengillä on kävelty nyt ainakin 1000 kilometriä, eivätkä ne häpeä uudesta lainkaan, päinvastoin ne ovat juuri sopivasti muotoutuneet jalkoihini. Onneksi aloitin kenkien käytön riittävän ajoissa. 

Toisiksi jalkineiksi ajattelin Fivefingersejä, lähinnä iltakäyttöön. Ne vievät hyvin pienen tilan ja ovat kevyet, mutta aloin epäillä, että mahtuvatko päivän vaelluksesta mahdollisesti turvonneet varpaani omiin kolosiinsa ja onko ohutpohjaisilla jalkineilla kiva kävellä varsinaisen vaellusetapin jälkeen. Crocsit otan mukaan kumminkin, sillä niillä voi mennä tarvittaessa suihkuun ja ne mahtuvat jalkaan tuli mitä tuli. 

Iltavaatteiksi tuumin ottaa mustat pellavaiset housuni, joissa on miellyttävä trikoinen vyötärö ja leveät lahkeet, ne saavat olla ryppyiset ja jos niitä tarvitsee pestä, ne kuivuvat nopeasti. Joku trikoinen iltapaita minun tarvinnee vielä hankkia. Joku monista Decathlonin fleecetakeistani päässee myös mukaan taukotakiksi ja iltojen viileyteen. Mitään paksua hupparia tai villapaitaa en aio ottaa mukaan. 

Arvatkaa mitkä ovat vielä aloittamatta? Ne säärystimet. Puikot törröttävät edelleen lankakerässä ja käsityö on sillä tasolla, että harkitsen montako silmukkaa puikkoa kohden. Säärystimet ovat täsmälleen samassa vaiheessa kuin espanjankurssini, aloittamista vaille valmis. Kielikurssin kanssa vakuuttelen itselleni, että näin en varmasti ehdi unohtaa mitään, kun en ole opetellut mitään liian aikaisin unohdettavaksi. Totuus on tietysti se, etten vain ole saanut aikaiseksi kuunnella edes sitä muutaman tunnin kevytkurssia. Ehkäpä yllätän itseni ja aloitan kutomisen ja laitan kielikurssin soimaan samaan aikaan? Tai sitten en. Aivan tarkalleen ottaen olen kyllä kuunnellut kielikurssia 8 minuuttia 15 sekuntia, joten kyllä se siitä. Tuossa on vain liian houkutteleva nappula painettavaksi, tuo torkku.

Eilen lisäilin hieman kappaleita kävelycountrykansiooni, jossa on nyt 121 kappaletta. Ehdotan päivän kävelymusiikiksi pahaenteiseltä kuulostavaa kappaletta Better Dig Two, jonka esittää The Band Perry. Juuri niin pahaenteinen on tarinakin, tälle naiselle ei aleta ryppyillä.

Vieraskynäilyä Dorsetista

Sisareni kehui minua hyvähermoiseksi, sillä olen odottanut kiltisti toista vieraspostausta vain vuoden ja pyytänyt sitä vain kolme kertaa sinä aikana! Nyt jo sain sen ja tässä se tulee suoraan Dorsetista:

Apua, lähtöön on enää reilu kuukausi!

Piti hakea edellinen vieraskynäpostaus blogin alkupäästä yli vuoden takaa. En ollut uskoa silmiäni, kun näin päivämäärän (15.1.2015). Ihan vastahan se oli! Ja kuinka paljon on muuttunut sen jälkeen. Ei, en ole käyttänyt vuotta caminon valmisteluihin, vaikka silloin ilmiselvästi niin kuvittelin. Aina jää kaikki viimetinkaan. Vuosi sitten tein yhä tiheneviä vierailuja Hilfieldiin, fransiskaaniseen yhteisöön Dorsetissa. Keväällä muutin tänne epämääräiseksi ajaksi. Aloitin vapaaehtoistyöurani pienen kirja- ja lahjatavarakaupan hoitajana ja yhteisön siivoustyön koordinaattorina eli housekeeperinä. Siskon minulle lahjoittama aktiivisuusranneke osoitti, kuinka entinen tietokonekeskeinen elämäntapa vaihtui runsaaseen arkiliikuntaan. Aikaa varsinaiselle kävelyharjoittelulle ei sitten paljon aikaa jäänytkään, sunnuntain tai viikoittaisen vapaapäivän kävelyretkiä lukuun ottamatta. Alkuun olin todella väsynyt kaikesta ruumiillisesta työstä, lihaksia ja niveliä särki kaiken aikaa. Kunto kaiketi parani kuukausien mittaan ja muutama kilokin katosi huomaamatta ja säryt häipyivät. Sitten loppusyksystä minulle ehdotettiin työn vaihtamista.

Siivoustyö jäi ja olen nyt shop managerin lisäksi puolikas kitchen manager. Toinen puolikas ja läheinen työtoverini on Brother Kentigern, kuivan huumorintajuinen skotti, joka näyttää juuri sellaiselta kuin luostarin kellarinvartijat kaikissa elokuvissa.  Askelia kertyy arjessa paljon aiempaa vähemmän, kun työ edellyttää ruokalistasuunnittelua, reseptien valintaa, hintavertailuja, tavarantilauksia jne. Lisäksi päivittäinen askeltavoitteeni vähitellen kasvaa ja on nyt yli 12 000. Mainittakoon, että tyypillisenä siivouspäivänä askelia kertyi helposti 14-16 000. Eli takapakkia on tullut tässä suhteessa.

Oikeastaan camino alkoi tulla todelliseksi vasta tämän vuoden puolella, kun oli joulusta selvitty. Alkoi hieman huolettaa, kestääkö kunto. Lisäsin päivittäiseen ohjelmaani ylämäkikävelyn, jonka ehdin tehdä juuri lounaan ja kaupan avaamisen välissä, ainakin jos en satu olemaan tiskivuorossa. Kiipeän kaksikymmentä minuuttia jyrkähköä ylämäkeä laaksosta isolle tielle, joka täälläpäin maailmaa tarkoittaa kahta kaistaa. Koko kävelymatkani on tyypillistä englantilaista kapeaa ränniä, jossa autoa täytyy väistää kiipeämällä penkalle. Onneksi autoja on vähän. Tällainen tie, sunken lane, kulkee niittyjen välissä aika syvällä ja on käytännöllinen, kun siirretään lampaita tai lehmiä toisille laitumille. Keväällä sen reunustat ovat täynnä villiä valkosipulia ja syksyllä karhunvatukkaa. Paluumatka alamäkeen vie vartin. 

Varusteeni ovat hyvässä kunnossa kaikilta niiltä osin, joista siskoni on huolehtinut. Ja olihan minulla hyvät kengät ja takki ennestään. Parikin yhteisön jäsentä on tarjonnut minulle rinkkaansa lainaksi, mutta nyt kun matka lähestyy ja haluaisin tehdä testikävelyjä, ei kumpikaan muista, mihin ne ovat joutuneet. Olenkin alkanut katsella lähikaupunkien retkeilytarvikeliikkeistä omaa reppua. Siskon linkittämä camino-aiheinen blogi varustelistoineen täytyy nyt käydä läpi ja katsoa mitä muuta tarvitaan. 

Olen todella iloinen, että sisareni otti kutsuni vastaan ja tulee pääsiäisviikolla tänne Hilfieldiin ja pääsemme lähtemään täältä yhdessä. Kiirastorstain ja pitkän perjantain jälkeen meidät siunataan matkaan Pyhän Fransiskuksen kappelissa. Lontoossa majoitumme fransiskaanisisarten luo ja pääsiäissunnuntaina aamun valjetessa aloitamme matkamme messulla, ehkä Southwarkin tai St Paulin katedraalissa. Siitä sitten Liverpool Streetin asemalta kohti lentokenttää ja saman päivän aikana kävelymme alkupisteeseen.

Pyhiinvaelluksen uskonnollinen puoli on parivaljakossamme enempi minun heiniäni. En aio saarnata enkä käännyttää, en taitaisi edes osata sellaista. Mutta uskon, että kävelyymme mahtuu hiljaisia jaksoja, jolloin voin rukoilla. En ota mukaani mitään rukouskirjoja vaan pari rukousnauhaa. Minulla on sellaisia ollut jo pitkään, mutta en ole opetellut niitä käyttämään. Nyt sellaiseen olisi aikaa. Siinä eteenpäin tallustaessa ja hikoillessa voin opetella ulkoa Ave Mariaa ja Salve Reginaa sekä meditoida niitä erilaisia ruusukkorukouksen salaisuuksia, iloisia, valoisia, murheellisia ja kunniakkaita. Lisäksi on vielä erityinen rukous, jota kutsutaan fransiskaanikruunuksi. Sen avulla meditoidaan Neitsyt Marian elämän iloisia kohtia. Tämä kaikki on minulle ei-roomalaiskatoliselle verrattain uutta asiaa, mutta mielestäni sopii pyhiinvaellusmatkalle hyvin. Jospa vielä pääsisin pyhäpäivisin ehtoolliselle, niin siinä sitä jo olisikin uskonnollista rituaalia ihan tarpeeksi.  

Opaskirja caminolle

Minulla on puhelimessani caminosovellus, mutta se tarvitsee nettiä toimiakseen täysillä. Osan kartoista sai ladattua muistiinkin. Sen lisäksi olen ostanut joskus jo vuosia sitten Englannista pienen kovakantisen opaskirjan, jossa on erilaista tietoa reitistä ja auttava karttakuva jokaisesta etapista. Halusin vielä sellaisen oppaan, joka kertoisi ajantasaisesti myös muista asioista, kuin reitin vaiheista. Moni caminon käynyt näytti luottavan A Pilgrim's Guide to The Camino de Santiago-nimiseen opukseen, joka julkaistaan käsittääkseni vuosittain. Etsin kirjaa mm. Amazonilta ja kotimaisista kaupoista, mutta edullisimmin ja ilmeisen nopeiten sain sen käsiini Book Depositorysta. 

Tänään kirja saapui ja olen siihen oikein tyytyväinen. Kirja on pienikokoinen ja pikaisella vilkaisulla se näyttää hyvin helppolukuiselta, siinä on monenlaisia karttoja jokaisesta etapista, tietoja albergueista, ravintoloista ja nähtävyyksistä. Jokaista etappia kohden on myös pieni tila omille muistiinpanoille. Luulen, että tämä opus tulee kulumaan käsissämme caminon aikana ja arvelen, etten sittenkään ota aiemmin hankkimaani pientä kovakantista opasta mukaani. Tai kysyn siskoltani, tahtoisiko hän sen. 

Autoilu aasinsiltana suosittelen lämpimästi päivän kävelymusiikiksi Keith Urbanin kappaletta Somewhere In My Car.

Hakataan kiveen

Pitkään olinkin aika mukavassa flow-tilassa, jossa pelkkä menolippu Lontooseen riitti. Tuntui, että onhan tässä aikaa ja ehtiihän sitä myöhemminkin. Viime viikolla hankimme paluuliput minulle ja Kammenpyörittäjälle, palaamme caminon jälkeen muutaman päivän kuluttua Lissabonista. Niinpä minun ei tarvinut enää miettiä sitä matkan osuutta.

Tämän viikon alussa laskeskelin kilometrejä, tuijotin kalenteria ja minua alkoi kuumottaa se, miten pääsisimme järkevimmin Englannista caminon aloituspaikkaan. Pääsiäinen vaikuttaa niin kulkuyhteyksiin kuin hintoihinkin ja harmillisesti kävi niin, että joudumme matkustamaan kesken pääsiäisen. Olisi ollut parempi, jos olisin päättänyt lähtöpäiväni kotoa muutaman päivän aikaisemmaksi. 

Tutkin yhden päivän erilaisia reittejä niin junalla kuin lentäenkin. Minua olisi periaatteessa kiinnostanut junamatka Englannin Kanaalin alitse Pariisiin ja siellä tehtävä vaihto Biarritziin menevään junaan. Se vaikutti mukavan pitkästyttävältä, etenkin Pariisin jälkeen. Vaihtoaikaa Pariisin yhdeltä juna-asemalta toiselle moitittiin eri lähteissä tiukahkoksi. Ilmeisen mahdollinen se on, koska sellaista lippuyhdistelmää iloisesti myydään. Junamatkassa menisi kokonainen päivä ja silti pitäisi mennä sisareni asuinpaikasta Lontooseen edellisenä päivänä, joten matkustamiseen menisi yli vuorokausi. Juna olisi perillä vasta lähellä puolta yötä Biarritzissa, joten taas tarvitsisimme majoitusta ennen viimeistä siirtymää. 

Lentovaihtoehtoja tuntui aluksi olevan aivan mahdottomasti. Hyvin pian selkeni se, että halpalentoyhtiö sen pitäisi olla, jotta yhdensuuntainen matka ei tulisi kohtuuttoman kalliiksi. Etsin lukemattomia erilaisia reittivaihtoehtoja, sillä Lontoon lisäksi muita mahdollisia lähtöpaikkoja Englannissa oli useita. Kartoitin sitä, minne meidän kannattaisi lentää, Espanjan puolelle, vai Ranskaan. 

Lopulta tuttu Ryanair oli kuitenkin se, joka parhaiten soveltui tarpeisiimme. Ahkeran viestittelyn jälkeen sovimme, että etenisimme tätä polkua ja varaisin meille lennot Standstedista Biarritziin pääsiäissunnuntaille ja olisimme perillä Ranskassa jo ihmisten aikaan. Minua jännitti, sillä hinnat olivat nousseet muutaman kymmenen puntaa parissa päivässä ja paikkoja "oli jäljellä" (kaikki tietävät mitä se tarkoittaa) vain 4. Tänä aamuna sain liput hommattua ja nyt on melkoisen helpottunut mieli. 

Minulla on vetämässä tiedustelut siitä, miten pääsemme kulkemaan pääsiäisen pyhäpäivänä Biarritzista St Jean Pied de Portiin ja olen varannut alustavasti majoituksen caminon lähtöpisteestä. Näin ollen vaikuttaisi siltä, että pääsemme aloittamaan caminomme 28.3. tai viimeistään 29.3. jolloin meille jäisi joko 36 tai 35 päivää kävellä perille Santiago de Compostelaan ollaksemme perillä 2.5. 

Ainakaan vielä en ole valmis tinkimään tavoitteestani olla perillä juuri syntymäpäivänäni, se on ollut koko homman idea alusta asti. Käyttämäni opaskirjan mukaan kävelyetappeja olisi 34, mutta yleensä se ihmisillä venyy päivän tai kaksi, kun haluaa pitää pieniä breikkejä kävelystä. Aikataulua on myös mahdollista kuroa päivän tai kaksi kokoon, mikäli joissakin osuuksissa kävelee päivittäin enemmän. Mutta kaikkea sitä on turha vielä spekuloida, kun yhtään kilometriä ei ole kävelty. 

Camino alkaa käydä todellisemmaksi päivä päivältä. Olen käyttänyt nyt rahaa jo melkoisesti matkalippuihin, mutta kun pääsemme oikeasti matkaan, aion tulla toimeen muutaman kymmenen euron päiväbudjetilla. En usko, että albergueihin on huhtikuussa vielä kovin kova tungos, mutta matkan varrella on paljon myös muita edullisia majoituksia. Voimme tarvittaessa ja halutessamme turvautua välillä niihin. Olen yhä iloisempi siitä, että menneen vuoden ajan säästin hiki hatussa rahaa, että camino olisi mahdollinen yhdessä vuorotteluvapaakorvaukseni ja säästöjen turvin. Päätöstä korvauksen maksamisesta (!) ja suuruudesta odottelen aivan lähipäivinä, hakemukseni on sentään vaihtunut statukselta vastaanotettu statukselle käsittelyssä. 

Näin aamuisten matkavalmistelujen iloksi suosittelen kävelymusiikiksi soittolistani ainoan kappaleen, jossa puhutaan lentokentistä. Sen esittää Casey James ja sen nimi on Crying On A Suitcase. Onneksi sisarellani ja minulla on rinkat, niin tämä ei voi koskea meitä. 

Eniten pidän olemisesta

Nyt se on alkanut, vapaani, vuorotteluni, karkumatkani työelämästä. Tämän vuoden alusta vuorotteluvapaan maksimipituus on 180 päivää, mutta minä ehdin saada 360 päiväisen, sillä vuorottelusopimukseni allekirjoitettiin viime vuoden puolella, jo syyskuussa ennen lakimuutoksia. Nämä kaksi ylimääräistä päivää ovat vapaapäiviä tänä viikonloppuna ja virallisesti olen vuorotteluvapaalla ensi maanantaista alkaen. 

Eilen minulla oli oikein esimiehen käsky olla puuttumatta mihinkään operatiiviseen (ettei vaan sattuis mitään) ja tottelin aivan täysin. Olin valmistellut yhteislounaan työkavereille ja olikin mukavaa syödä yhdessä ja viimeisen kerran vuoteen keittää kahvia (jota en itse juo) ja olla tutussa seurassa, jossa tietää olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Ja kuulla monta toivotusta siitä, että edessäni on hyvä ja kiinnostava vuosi. Takaisinkin toivottiin, ainakin leipää tai keittoa Kammenpyörittäjän mukana. Tilalleni palkatulle sijaiselle annettiin pikkujoulussamme keittokirja, Ranskalaisen keittiön salaisuudet (tai jotain sinnepäin) ja käsky alkaa siitä kokata etureunasta takakantta kohti. Onneksi tämä nuorimies ei siitä hätkähtänyt, oli jo aloittanut harjoittelun. 

Kammenpyörittäjä piti vuorotteluvapaan viitisen vuotta sitten. Siihen aikaan olimme vielä nelihenkinen perhe, kaksi teiniä kotosalla. Muistelen, etten ollut harmissani siitä, että toisen ei tarvitse aamulla nousta ja lähteä töihin, vaan voi kääntää kylkeä, kun minun on mentävä. Toivon, että nyt käy samoin. Minun tilanteeni on siinä mielessä erilainen, että nyt olemme jo kaksin, eikä minulla ole samanlaisia perheeseen liittyviä velvollisuuksia kaiken aikaa, kuten Kammenpyörittäjällä oli omalla vapaallaan. Minun ei tarvitse huushollata lainkaan niin paljon, enkä ole siitä pahoillani, sillä kodinhengetärtä minusta ei taida koskaan tulla. 

Moni on kysynyt minulta sen suuren kysymyksen. Mitä nyt aion puuhata? Minulla on muutama lähiajan tavoite, kaksi suurta tavoitetta ja loput ajasta aion vain olla. Eniten pidän olemisesta. 

Ensimmäiseksi aion nukkua. Olen nukkunut huonosti viime aikoina, herään liian aikaisin ja olen väsynyt iltapäivisin ja sammun jo yhdeksään mennessä. Joululoman aikaan sain hilattua nukkumaanmenoa lähemmäs puoltayötä, ainakin kymmeneen asti ja sillä konstin sain nukuttua viiteen, joskus jopa kuuten asti. Nyt viimeiset työviikot nukuin huonommin kuin vuosiin. Lähiviikkojen tavoitteeni on nukahtaa aina, kun siihen on tilaisuus. Vaikka keskellä päivää. Sitten kun minua ei enää nukuta koko aikaa, yritän päästä tavallisempaan unirytmiin, jossa iltaisin voin tehdä muutakin kuin nuokkua tai katsoa unia. Tosin unet ovat ihania, en koskaan saa tarpeekseni hauskoista ja jännittävistä unistani.

Toinen lähiajan puuhani on valmistautua caminoon. Lähtöön on kaksi kuukautta ja varustelistassani on vielä aukkoja, enkä ole koepakannut, saati -kantanut rinkkaa vielä. Kun työt eivät ole nyt esteenä, ei sääkään saa olla, vaan minun on lähdettävä kävelemään päivittäin valoisaan aikaan, joka onkin jo mukavasti pidentynyt talvipäivän seisauksesta. 

Aion myös paneutua caminoon lukemalla siitä lisää, tutkimalla reittiä ja tekemällä valmiiksi postausrunkoja luonnoskansioon, jotta saan sitten matkan varralla tilannetiedotuksia CampaCaminoon. Tarkoitukseni on ottaa mukaan niin pieni tabletti kuin mahdollista ja päästessäni wifin piiriin päivittää blogia. Pelkästään puhelimen varassa en halua olla, mutta matkan varrella sen sitten näkee, kuinka paljon energiaa riittää blogille. Olisi se kuitenkin jonkunlainen lässähdys, jos ainoa anti caminosta olisi paluun jälkeinen ilmoitus, että tulipa käytyä.

Kolmanneksi aion mennä caminolle. Se on ensimmäinen suuri asia, jonka aion toteuttaa vuorotteluvapaallani. Se on oikeastaan syy, miksi hain vuorotteluvapaata. Lähden matkaan maaliskuun lopulla juuri ennen pääsiäistä. Paluuaikataulu on vielä avoin, se riippuu siitä, miten paljon vapaata Kammenpyörittäjä ottaa/saa tullakseen minua vastaan Santiago de Compostelaan. Kotiin palaan kuitenkin toukokuun alkupuolella ja silloin vapaatani on jäljellä vielä yli puolet.

Neljäntenä aion puuhata paljon toisen blogini, Campasimpukan parissa. Blogilla on toukokuussa 5-vuotissynttärit ja Giro d'Italian alkaessa alkaa myös Campasimpukan kuudes Italia-haaste. En välttämättä ehdi aivan merkkipäiväksi kotiin, mutta heti kun olen palannut, aion uppoutua italialaisen ruoan maailmaan Giron ajaksi. Saman teen kesällä Tour de Francen ajan ja syksyllä Vuelta Espanjan aikaan. Espanjalaisesta ruoasta minulla on siinä vaiheessa paljonkin kokemusta, tai ainakin kahviloiden sämpylöistä, sillä niitä caminon aikana syönen yhden jos toisenkin.

Ruokablogin merkeissä minulla on vapaani aikana mahdollisuus osallistua joihinkin tapahtumiin ja vastata kutsuihin myöntävästi, mikä töissä ollessa on usein mahdotonta. Monet blogeihin liittyvät mielenkiintoiset jutut tapahtuvat Helsingissä, enkä useinkaan ole päässyt niihin mukaan, vaikka olisin halunnutkin. Muuten minulla ei ole muuttuneita tavoitteita ruokablogin suhteen, en ole viemässä sitä kaupallisempaan suuntaan, tai muutenkaan tekemässä siitä enempää kuin rakasta harrastusta. Toivon mukaan pääsemme osallistumaan yhdessä Kammenpyörittäjän kanssa blogaanimiitteihin, ehkä järjestämään sellaisen itsekin, kun tarvitsee sovitella vain toisen työvuoroja. 

Viidentenä tavoitteena minulla on toteuttaa vapaani loppupuolella jonkunlaista kotimme raivausta. Nyt kun pojat ovat muuttaneet vastikään pois kotoa, on talo välivaiheessa. Heidän entiset huoneensa ovat osaksi tyhjillään, mutta huolestuttavasti muuttumassa myös sekalaisen tavaran varastoiksi. Tarkoituksemme on tehdä toisesta huoneesta vierashuone ja toisesta jonkunlainen työhuone, jossa on vakiopaikka ruokakuvausta varten. Kodissamme on myös tuhansittain kirjoja, ne ovat vallanneet kaikki hyllyt ja liian paljon muita tasoja, joten kirjojen sortteeraaminen ja osittainen vähentäminen on aiheellista. 

Olen nyt varovaisen innostunut Marie Kondon KonMari-kirjasta, jonka luin ahmaisemalla viime viikolla. En ole vielä varma, kuinka rohkea olen toteuttamaan täyttä konmaria, mutta ihastuin kirjan ajatuksiin siitä, miten hankkimiaan tavaroita tulisi käyttää niitä kunnioittaen ja hankkiutua eroon niistä, joita ei sen enempää kunnioita kuin tarvitsekaan. Sulattelen konmari-ajatusta nyt kevään ajan ja toteutan siitä helpoimpia, pelkästään itseäni koskevia osia ja jatkan jo omaksumaani tapaa sanoa mielessäni kengilleni kiitos saapuessani kotiin. Samoin taittelen sukkani sievästi. 

Kaiken lopun ajan aion elää aivan tavallista elämää, reissata Kammenpyörittäjän kanssa, pitää yhteyksiä perheen nuorisoon, nauttia olemisesta ilman kiirettä ja stressiä, jota en nähtävästi tunnista ennen kuin siitä pääsee eroon edes määräajaksi. Olen varma, että vuosi menee todella nopeasti ja aivan liian pian on tammikuu 2017 ja minun täytyy ajatella töihinpaluuta, harjoittelua, tarkkaria, medikaalia ja vuorolistaa. Mutta sitä ennen on edessä monta kuukautta, viikkoa, päivää, tuntia, minuuttia ja sekuntia, jolloin olen VAPAA.

Pakettivuori

vissiin aika holotna

Aloin olla jo vähän anxious, kuten amerikkalaiset sanovat, kun lutikkalakanani eivät vain saapuneet. Amazonkin kyseli jo käyttökokemuksia ja muita arvosteluita lähetyksen saapumisesta ajallaan, rahatkin olivat siirtyneet aikapäiviä tililtäni, eikä pakettia vain näkynyt, ei kuulunut. Muita tilaamiani varusteita, paitoja ja pesuliuskoja vasta kevyesti odottelin. 

Eilen Kammenpyörittäjä haki minut töistä, mikä on harvinaista. Olemme näillä pakkasilla rääkänneet vain talouden bensamoottorista autoa liikkeelle ja ajaneet sillä vuoronperään. Hän sanoi, että postilaatikko oli ollut aivan täynnä paketteja ja yksi piti vielä hakea postistakin. Meillä se tarkoittaa lähintä Siwaa ja pyöräytimme kotimatkalla sen kautta. Paketti olikin sen verran suuri, ettei se olisi mahtunut päivän ainoanakaan pakettina postilaatikkoomme. 

Minulla oli minijoulu, kun olin riisuuntunut kaikista omistamistani talvivaatteista ja saanut talven viimeisen glögimukin nenäni alle. Paketeista kuorituivat kaikki odottelemani camino-varusteet ja vielä yksi sous vide-keittokirjakin. Oli hassua, että kaksi samanlaista paitaa tuli aivan eritavoin pakattuna. Toinen oli kääritty siististi muoviin ja paketti oli vain hieman itse tuotetta suurempi. Toinen samanlainen paita oli kuvan alimpana olevassa pahvilaatikossa niinikään paksuun muoviin käärittynä ja pakkauspahvilla vielä tuettuna. Ei varmasti mennyt paita rikki tuossa kuljetuksessa!

Aion kokeilla onko pesuliuskoista mihinkään. Ostin pakkaukset, joissa kussakin on 50 liuskaa. Yksi on shampoota, toinen saippuaa ja kolmas vaatteiden pesuun tarkoitettua. Jos ne ovat käyttökelpoisia, niin erinomaista. Vievät pienen tilan kantamuksissa, eivätkä ole sotkevia. Jos ne ovat vain auttavia, otan ne varmaan mukaani caminolle varapesuaineiksi. Jos ne eivät toimi alkuunkaan olen pulassa. Luin nimittäin eilen melkein kokonaan KonMari-kirjan ja sen mukaan toimimattomat, tarpeettomat esineet/tavarat pitää välittömästi heittää pois, kuten kirjassa runollisesti ilmaistaan se, miten tavarat hävitetään. Aivan kirjaimellinen pois heittäminen ei tulle kyseeseen, koska kierrätys. Tiedättehän, eihän sitä noin vain heitetä kaikkea pois.

Lutikkalakanat on kauniisti pakattu pieniksi kääröiksi omiin siisteihin pusseihinsa, niitä en mene tietenkään aukaisemaan ja toivon, ettemme joudukaan niihin sen enempiä kajoamaan. Pakkaus painaa 120 g, joten se ei ole liian painava otettavaksi varalta mukaan.

Tilaamani alennusmyyntipaidat saattavat olla caminon viimeisiä satasia ajatellen liian lämpimiä, mutta alkusatasilla huhtikuun alussa ne voivat olla hyvin tarpeellisia. Olen taitellut ne odottamaan uuden idolini Marie Kondon neuvoin.

Youtubessa on varmasti miljoona pätkää siitä, miten kaikki vaatekappaleet taitellaan konmarittain. Ihan kaikkeen minäkään en varmaan hurahda, sillä minulla ei esimerkiksi ole paljon sukkahousuja taiteltaviksi. Marie kertoo niiden taittelemisesta pitkät pätkät kirjassaan. En myöskään enää koskaan voi katsoa palloksi kääräistyjä nilkkasukkia tuntematta suurta sääliä niitä kohtaan, ne on vapautettava heti.

Eniten minua viehätti se, miten vaatteita kiitetään, kun ne riisutaan. Ne päästetään lepäämään, samoin laukut ja kengät päästetään lepäämään kiitosten kera. Siis miten en ole aiemmin tätä tajunnut? Alkeellisiin käytöstapoihin jo kuuluu osata kiittää saamastaan avusta ja tuesta. Nyt loppuu se, että kengät vain potkaistaan jaloista tuulikaappiin ja laukku jätetään jonnekin lojumaan! Joku järjestys minunkin elämääni!

Lentolipusta se lähtee

toivon kevään edistyvän tästä ennen lähtöä

Aika tuntuu taas loikkivan hurjaa vauhtia eteenpäin, joululoma vilisee silmissä ja viimeiset 10 työvuoroa ennen vuorotteluvapaan alkamista tuntuvat tulevan vastaan nopeammin kuin 24 tuntia vuorokaudessa. Aloittaessani tätä blogia oli caminolle lähtemiseen yli puolitoista vuotta, nyt siihen on aikaa noin 12 viikkoa. Ajatukset alkavat olla kävelyssä ja Espanjassa aika usein. 

Konkreettisia lähtövalmisteluita olen tehnyt vapaan järjestämisen ja matkaa varten säästämisen lisäksi aika vähän. Varusteluetteloni sijaitsee parhaassa tallessa, eli päässäni ja se on vielä melkoisen viitteellinen. Olen tehnyt joulunpyhinä muutamia hankintoja, jotka ovat joko postissa odottamassa tai matkalla sinne. Piakkoin minun on tehtävä jonkunlainen koepakkaaminen ja rinkan punnitus. Eikä sekään haittaisi, että heittäisin rinkan selkäänikin koemielessä. 

Erään lähtötunnelmaan virittävän ostoksen tein tänään aamulla, sellaisen joka todella tekee lähtemisestä todentuntuista. Nyt minulla on lentolippu, yhdensuuntainen. Lennän vähän ennen pääsiäistä Englantiin, jossa tapaan sisareni. Vietämme pääsiäistä hänen tämänhetkisessä asuinpaikassaan ja lähdemme sitten yhdessä kohti seikkailuamme. Caminon jälkeistä paluuta Suomeen en ajattele vielä, se on sitten sen ajan juttu. 

Se minua hieman huvitti aamulla, kun katselin lentolippujen hintoja Jyväskylästä Vantaalle. Olisin saanut pulittaa yhdensuuntaisesta 35 minuutin lennosta kaksinkertaisen hinnan verrattuna lentolipun hintaan Helsinki-Vantaalta Heathrow'lle. En ostanut. Pyysin Kammenpyörittäjää ottamaan vapaata tuona lähtöäni edeltävänä päivänä ja vievän minut Vantaalle, jäämään yöksi kanssani sinne ja varmistamaan, että varmana menen lentokoneeseen ja että hänen kuusiviikkoinen poikamieselämänsä varmasti pääsee alkamaan. Sen hän lupasi tehdä. Viimeisenä Suomen iltanani menemme syömään lempiravintolaamme Passioon, se käy juhlistamisesta enemmän kuin hyvin.