Mennään bussilla! Vol 2

Jos edellisestä postauksesta sai sen käsityksen, etten arvostaisi Weymouthin majoitustamme, niin haluan korjata asian ja vakuuttaa, että tämä on oikein kelpoisa B&B. Aamiainen  oli todella hyvä, mannermainen aamiaisemme iloinen yllätys. Tälle sunnuntaiaamulle valitsimme scrambled eggs with smoked salmon. Mannermainen aamiaisemme näytti tältä:

Aamiaisen jälkeen lepäilimme vielä hetkisen ennen kuin lähdimme päivän retkelle. Sää oli hieman edellispäiviä viileämpi, yläpilvinen. Kävelimme rantabulevardille ja siellä oli heti sopivasti bussi lähdössä Portlandin saarelle (jonne siis pääse kannasta pitkin) Edestakainen lippu maksoi viisi puntaa hengeltä. Sisareni on käynyt siellä useita kertoja, mutta yksi kerta lisää ei tehnyt pahaa. Istuimme kaksikerroksisen bussin yläkertaan, sieltä oli hyvät näköalat. Bussinkuljettaja oli oman elämänsä koomikko, joka tahtoi esiintyä yleisölle,  toimia oppaanamme tällä vajaan tunnin matkalla. Juttua riitti, eikä se haitannut. 

Jäimme Portlandin kärjessä majakan pielessä kyydistä, kiertelimme nimessä, ihailimme maisemia, majakkaa ja söimme hyvät jäätelöt. Tunti oli juuri sopiva aika viettää nimessä,  palasimme seuraavalla bussilla Weymouthiin, tällä kertaa kuski ei halunnut esiintyä. 

Iltapäiväpalaksi nautimme cream tean, eli skonssin clotted creamin ja hillon kanssa, sekä tietysti teen. Hyvää! Palasimme lepotauolle Palm Courtiin pienen tihkusateen alkaessa. Ei siitäkään sen isompaa sadetta tullut, parin kolmen tunnin kuluttua aurinko paistoi taas ja lähdimme uudelle kaupunkikierrokselle. 

Oli mukavaa istua PIMM'S-kannun kanssa aurinkoisella ravintolan pihalla, katsella elämänmenoa elokuisena lomalauantaina. Myöhemmin menimme italialaiseen ravintolaan syömään. Ravintola oli rantabulevardin varrella ja olevinaan aika hieno paikka. Söimme jaetun antipastilautasen, pizzat ja jälkiruoat limoncellon kanssa. Minun pannacottanI oli niin jäykkää tavaraa, ettei meinannut lusikka pystyä. 

Minua ärsytti kuinka niin italialainen niin italialaine miestarjoilija kyykytti itäeurooppalaisia naistarjoilijoita, että tippaamishaluni kokivat äkkikuoleman. Tässä kohtaa huomasin, että olen niin vanha,  ettei silmänlumeimartelu tehoa minuun, kun selkeästii näkee miten tympeästi mies kohteli työkavereitaan. Lasku oli kohtuullinen 52 puntaa, muttei mistään makujen ilotulituksesta ollut kyllä kysekään.  

Tänään sunnuntaina Opiskelija lentää Hollantiin mennäkseen sinne vaihtoon puoleksi vuodeksi. Antti saatteli hänet matkaan ja lensi sitten pian sen jälkeen Lontooseen. Päivällä sitten kohtaamme, kun hän ehtii autolla tänne Weymouthiin. Viemme sisareni takaisin HilfieldiIn ja jatkamme kuljeskelua Englannissa kahdestaan ensi perjantaihin asti. Mikäli nettiä on saatavilla, kirjoittelen niistä päivistä toiseen blogiini Campasimpukkaan.

Tähän mennessä viikon kävelyretken kilometrisaldo on suunnilleen 125 ja olen siihen oikein tyytyväinen. Kotiinpaluun jälkeen ruodin vielä tämänkertaista varusteluetteloani ja koostan käsityksiäni Englannissa vaeltamisesta, saatanpa vertailla caminoonkin. Sisartani aion vahvasti painostaa vieraskynäpostaukseen tästä turneesta.

Edit: Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme.

Kävelycountryvideon liitän myöhemmin, älkää olko mutheissanne, kuunnelkaa vaikka se Humble and Kind toukokuun toisen päivän postauksesta, jos countryn puute vaivaa! 

Toinen lähikävelypäivä Dorsetissa

Tänään sunnuntaina lähdimme kävelylle vasta kymmenen jälkeen, aamiaisen aikaan sataa tihuutti vettä, mutta kun päiväreppumme oli pakattu ja kissa jätetty päiväunille,  sadekin oli jo loppunut. Eikä vettä enää tullut lisää. 

Tämän päivän retken käännepiste oli Evershotin kylä. Sisareni kertoi kävelleensä sinne kerran lounaalle ja saman mekin aiomme tehdä. Maisemat olivat tuttuun dorsetilaiseen tapaan hyvin kumpuilevat ja saimme kyllä pulssin nousemaan ja hien pintaan ensimmäisessä nousussa, jolla oli mittaa varmasti toista kilometriä ja jyrkkyyttä paikoin kymmenisen prosenttia. 

Ensimmäinen pysähdyskohta oli Batcomben kylässä, jonka kauniissa kirkossa pistäydyimme. Sisareni kertoi käyneensä siellä joulun aikaan jumalanpalveluksessa. 

Jonkun matkaa kylän jälkeen ylitimme suuremman valtatien, jonka paikalla on muinoin ollut roomalaisten rakentama tie. Edelleen samalla kohtaa kulkee valtatie, jonka ylityksessä jalkaisin sai olla tarkkana. Holywellin kylän jälkeen lähdimme pois autotieltä, kuljimme maatilojen pihojen poikki, vaikka hieman ujostutti. Löysimme kuitenkin tiemme, vaikka karttaan merkitty polku oli monessa kohtaa hyvin viitteellinen. Avasimme ja suljimme lukuisia portteja, kiipesimme Jane Austen-porttien ylitse ja loikimme purojen yli. Maisemat vaihtelivat hyvin runsaista lehtometsistä aukeisiin peltoihin,  tylsää kohtaa ei reitillemme osunut.

Paikoin syyllinen lannanhajuun oli vielä nähtävillä

Saavuimme Evershotin kylään noin yhden aikaan, vivofit näytti tuolloin noin kahdeksaa kilometriä. Menimme kylän ainoaan pubiin lounaalle, samoissa puuhissa oli moni muukin. Eilisestä viisastuneina otimme vain alkuruoan ja puddingin puolikkaan tuopin kanssa. Söimme salaattia, minä jälkiruoaksi sticky toffeepuddingin ja sisareni otti pannacottan persikkakeiton kanssa. Sopivan kylläisinä lähdimme paluumatkalle.

Nyt kuljimme koko matkan autotien varsia, teitä oli monen levyistä, onneksi liikennettä oli aika vähän. Emme löytäneet sen polun päätä, jota olimme aikoneet kulkea, mutta tiekin oli aivan mukava kulkea. Kumpuilevassa maisemassa sisareni piti lukua siitä montako ylä- ja alamäkeä vielä oli jäljellä ennen kuin olisimme taas Hilfield Friaryssa.

Pääsimme perille tunti ennen iltapäiväteetä, matkamittari näytti ranteessani 16,5 km. Eilinen 21 km tuntui jonkun verran ja lämmin sää myös,  kengät olivat ahtaan oloiset ja hiukset hikiset. Oli mukava päästä suihkuun ennen teetä. 

Tämän päivän reitillä ei ollut niin paljon nähtävää kuin eilisellä, mutta pidin siitäkin paljon. Mietimme miten paljon kuumempaa voi nyt olla Espanjassa tutuilla peregrinoilla,  meille tämä englantilainenkin kesäsää on riittävän lämmin. 

Huomenna lähdemme sitten varsinaiselle kävelyretkellemme ja ensimmäisen päivän päätepiste on Hooke-nimisessä kylässä. Siellä majoituimme yksityismajoitukseen. Mikäli nettiyhteyttä ei ole, päivän postaus siirtyy tuonnemmas.

Edit: Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme.

Brothers Osborne suorittaa päivän countryosuuden kappaleella 21 Summer.

Toinen ja kolmas kävelypäivä

Eikö sitä ole sellainen sanontakin, että alku aina hankalaa? Tai ainakin raskasta.  Ei minulla ollut sellaista luuloakaan, että Pyreneitten yli noin vain juostaisiin, mutta aika homma se tosiaan oli. Eilen aamulla heräilimme seitsemän maissa ja kahdeksalta olimme valmiit lähtöön. Lähtöä voisi koittaa vähän nopeuttaa pakkaamalla illalla rinkat niin valmiiksi kuin mahdollista.

Säätiedot antoivat ymmärtää,  että sadetta olisi 65% todennäköisyydellä ja olihan sitä. Olimme kävelleet Valcarlosista vasta noin puolitoista kilometriä, kun sade alkoi pikkuhiljaa. Laitoimme rinkkojen päälle sadesuojat ja huput omiin päihimme. Alkumatka oli vilkkaaksi sanotun maantien reunaa, mutta eilen aamulla liikenne oli hyvin vähäistä. Loiva ylämäki meni aika helposti, eikä rinkkakaan tuntunut mitenkään tappavalta.  Sisareni rinkka tuntuu vaativan säätöä useammin. 

Tiesimme, että ennen Roncesvallesia olisi jyrkkä nousu, caminoreitti vei pois maantieltä metsäiseen maisemaan. Paikoin polku oli hyvin mutainen ja jyrkkä, lumikasoja näkyi siellä täällä. Vettä satoi tasaisesti, muttei ollut ollenkaan kylmää. Nousua oli aamusta asti kaikkiaan 9 km ja sen kanssa matka korkeimmalta kohdalta alas Roncesvallesiin vei meiltä kaikkiaan neljä tuntia, matkaa taisi olla noin 14 km. Jätimme yhden oikaisupolun väliin nousuineen ja laskuineen ja taapersimme tasaisempaan ylämäkeen tietä pitkin.

Roncesvalles oli aivan toisenlainen paikka kuin olin luullut, olisihan tuota tietoa ollut tietysti saatavilla, mutta en viitsinyt ottaa selkoa. Se ei ollut suuri kaupunki, eikä oikeastaan edes pieni, vaan siellä oli luostari, caminotoimisto, info ja kahvila. Pari albergueta taisi olla myös. Kuvia päivän kävelyosuudelta ei ole, sillä varjelin puhelintani sateelta.

Vesisade oli lakannut ja poikkesimme kahvilaan kaakaolle. Minun niskani oli aivan jumissa, sillä välillä olin pitänyt huppua alhaalla sateen oltua vähäisempää. Vettä oli kuitenkin valunut niskaani ja teki olosta kylmänkälpäkän. Kävimme hakemassa toimistosta leimat passeihimme ja jatkoimme matkaa. Menimme yöksi seuraavaan pikkukaupunkiin,  tai ehkä sitä voisi sanoa kyläksi. Paikan nimi oli Burguete ja menimme siellä pieneen hotelliin, jossa Hemingwaynkin sanottiin hengailleen. Uskomme. Meillä oli siisti ja mukava huone hintaan 49 euroa ja märän kävelypäivän jälkeen huone täytti kaikki tarpeemme. 

Illalla kävimme kylän ainoan kadun varrella olevassa ravintolassa, jossa menu pilgrim maksoi 10 euroa. Siihen hintaan sai valita alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan muutamasta vaihtoehdosta. Hintaan kuului myös leipää, vettä ja lasillinen viiniä. Söimme alkuun pateta, pääruoaksi täytettyä kalkkunaleikettä ja lopuksi jogurttia. Tällä setillä jaksoi kyllä nukkua.

Tämä aamu valkeni puolipilvisenä vähän vaille kahdeksan ja siihen aikaan mekin lähdimme liikkeelle. Oloni oli aivan mainio, ei lihasjumia, ei nivelkipuja ja rinkka istui selkääni oikein hyvin. Kävelimme ensin  kolmisen kilometriä seuraavaan kylään, jossa oli melko suomalaisen näköinen kirkko, mutta ennen kaikkea hyvää aamukahvia. 

Muita peregrinoja alkoi näkyä, olivat varmaan lähteneet Roncesvallesista. Ylämäen alussa riisuimme takit, aurinko paistoi paikoin oikein mukavasti. Oli melko suomalainen kesäsää.

Nousua oli tänään paljon enemmän kuin olin ymmärtänyt, mikä oli varmaan ihan hyvä. Nousimme monta rinnettä ylös ja laskeuduimme monta alas. Vaikka sää oli ihan kuiva, edellispäivien sateet olivat tehneet osasta polkuja todella mutaisia ja varovasti kuljettavia. 

Maisemat olivat erittäin kauniita, oli hyvä muistaa katsella kauemmaksi kuin omiin jalkoihinsa, ainakin toisinaan. Saavuimme Zubiriin kahden jälkeen, eikä jaloissa ollut enempää paukkuja jatkaa matkaa. Olimme tosi kurassa lahkeista ja kengistä, oli myös jo nälkä. Menimme ensimmäiseen yksityiseen albergueen, jossa petipaikka lakanoin ja pyyhkein neljän hengen huoneessa maksoi 15 euroa. Saimme alavuoteet, sillä olimme paikalla aikaisin. Pesimme pyykkiä ja huuhdoimme kuraa kengistä, kävimme ostamassa evästä aamuksi ja kartoitimme illallispaikkaa. Kahdeksan maissa menemme syömään taas menu peregrinon. 

Huomenna olisi sitten taival Pamplonaan, sinne on matkaa 22 km. Sään ennustetaan muuttuvan taas sateiseksi loppuviikkoa kohden. Varusteet meillä kyllä toimivat, mutta toivotaan, ettei kuitenkaan ihan kamalasti sada, tai ole kovin kylmää. Jos sää vain muuttuisi selkeästi tasaisen aurinkoiseksi, harkitsen sitä, että lähetän jotain varusteita kotiin, rinkkani paino on aika tapissa ja saisi mielellään painaa vähemmän.

EDIT: Liitän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Toisen ja kolmannen kävelypäivän musiikiksi valitsin jo kotona Zac Brown Bandin kappaleen Colder Weather, vaikka toivon, ettei sää olisi maaliskuun 29. ja 30. päivä liian viileä, vaan kevät jo kunnolla hellisi meitä siskoksia. Ja kyllähän se jälkimmäisenä päivänä hellikin. Laitoin aamulla jopa aurinkovoidetta, rusketuksesta tullee melko toispuoleinen, kun nokka on koko ajan kohti länttä.

Nostetaan pulssia ja kiivetään rinnettä - kolmas kävelyretki Azoreilla

Kolmanneksi kävelyretkeksi valitsimme Ponta Delgadan länsipuolella olevan Rocha da Relva-nimisen reitin. Se sijaitsi rannalla ja vei rinnettä alas kylään, jonne ei ole muuta tietä, kuin tämä nimenomainen polku, myöskään meriteitse kylään ei näyttänyt pääsevän, sillä meri oli melkoisen levoton iskiessään suuriin kivenlohkareisiin. Ehkä jossain kohtaa pääsi rantautumaan, mutta me emme sitä kohtaa huomanneet.

Reitin pituudeksi ilmoitettiin 4,7 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2h 30min. Profiilin mukaan alku olisi silkkaa laskua ja sitten vähän tasaista, lopuksi paluu samaa reittiä. Olin hieman huolissani, kuinka pitkä mäki olisi kyseessä, kun aika oli arvioitu noin pitkäksi. En minä ihan turhaan huolissani ollutkaan, kyllä siinä melkoinen pulssinnosto oli kyseessä. 

Olimme jo alkuviikosta ajaneet reitin alkupään vieritse, vielä siitä mitään tietämättä ja ihailleet merta näköalapaikalta. Nyt ohitimme tutun tien ja poikkesimme hiekkatielle, joka vei keskelle viljelyksiä ja maalaisasumuksia. Reitti lähti jonkunlaisen varastorakennuksen pihasta, mikäli ymmärsimme oikein, kyse oli alarinteen hankalakulkuisen kylän huoltotoimiin varattu rakennus. 

Aluksi reitti oli oikein leppoisa, hitaasti laskeutuva ylittäessään viimeiset pellot, ennen rantajyrkännettä. Olimme alkupisteessä noin 125 metrin korkeudella merestä ja siitä sitten pikkuhiljaa laskeuduimme kohti merta. Alun hiekkatie muuttui jossain vaiheessa kivetyksi poluksi ja jyrkkeni jyrkkenemistään. Siinä alkoivat jo varpaat hiipiä kohti kengän kärkiä ja huomioimme raapaisujäljet kivissä, arvelimme niiden olevan joko aasien tai hevosten kavioista. Merelle näkyi niin kauas kuin jaksoi katsoa, taaskaan ei näkynyt valaista pyrstöäkään. Aiemmin pilvinen sää muuttui aurinkoisemmaksi ja ajoittain suojainen rinnepolku oli suorastaan kuuma. 

Jyrkimmässä kohtaa meitä vastaan tuli ensin matkailijapariskunta, joka puuskutti kohtuullisesti, minkä panin tietysti merkille. Sitten meitä vastaan tuli nuori mies, joka ei hevosvoimillaan pröystäillyt, niitä oli tasan yksi. Kopukka kiipesi kivettyä polkua ihan mallikasta vauhtia ja tiukimpaan mutkaan nuorukainen vielä yllytti menopeliään hieman lisäämään tahtia, ettei jäisi sutimaan. 

Noin puolessa tunnissa laskeuduimme merenpinnan lähelle, muutaman metrin korkeudelle ja saavuimme Rocha da Relvan kylään, jonka mukaan reitti oli nimetty. 

paikallinen näkemys pönkästä ovella

Kylässä oli hiljaista ja pysähtynyttä, pieniä mökkejä ja viljelyksiä puristautuneina kapealle kaistaleelle meren ja pystysuoran seinämän välissä. Polku mutkitteli pihojen vieritse ja paikoin aivan rannassa, paikoin hieman korkeammalla. Mietimme, millaista olisi asua tai viettää kesiään tuollaisessa paikassa. Ainakin kunto olisi hyvä, jos pitäisi maitopurkkia hakeakseen kiivetä ja laskeutua polkua pitkin. Tai jos kunto ei olisi niin hyvä, niin muistin olisi syytä olla. 

Hieman ennen polun päätepistettä käännyimme takaisin ja pienen paussin jälkeen aloitimme nousun jyrkänteen päälle auton luokse. Kylän kissat saattelivat meitä muutamien mutkien ajan, eikä niillä näyttänyt olevan mitään hankaluuksia jyrkissä mutkissa. Vastaamme käveli mies sementtisäkki olallaan ja päättelimme, että remonttihommat kannattaa ajoittaa niin, että varmasti ehtii tehdä riittävän monta tarvikereissua rinnettä ylös ja alas. 

Nousu ei ottanut loppujen lopuksi sen enempää aikaa kuin laskeutuminenkaan, sillä tullessa piti kävellä hitaasti pysyäkseen pystyssä. Minun piti pari kertaa haukata happea paikallaan, mutta jaksoin kiivetä ihan kohtuullisen hyvin ja reipasta tahtia. Viimeinen kilometri oli suorastaan helppoa, kun nousu oli vain muutamaa prosenttia. 

Polulla ei ollut muutamaa kohtaa lukuunottamatta kaiteita ja maanvyörymäkohtia rinteessä näkyi, uudempia ja vanhempia. Polku oli paikoitellen sen verran kapea, että oli viisasta kulkea peräkkäin. Reitti siis vaati aiempia enemmän varovaisuutta, ettei päätynyt jyrkänteeltä alas, mutta mitenkään liian vaarallinen se ei ollut. Reppuselkäinen kulkija sai kyllä varoa, ettei pyyhkäissyt kääntyessään kaveriaan tieltä. 

Noin pari tuntia myöhemmin olimme autolla uudelleen, hikisinä tai ainakin melkoisen lämpiminä. Oli mukava nähdä eristäytynyt kylä ja jylhät maisemat. En välttämättä kuitenkaan haluaisi lähteä uudelleen samalle reitille, sillä kertakatselu riitti aivan mainiosti. 

Luulot pois ja punaa poskiin - ensimmäinen kävelyretki Azoreilla

Kammenpyörittäjä oli tutkaillut etukäteen Sao Miguelin saaren kävelyreitistöä ja ehdotti muutamien kävelyretkien tekemistä viikon matkamme aikana. Koska olin juuri kotona tehnyt joltisenkin numeron uudesta intohimostani, ei minulla juuri ollut rääpyä sanoa, etteipä paljon kävelyt nappaa. Enkä niin ajatellutkaan, vaan oikein mielelläni lähdin katsastamaan saarta myös jalkapelissä. 

Meillä oli paikallisesta turisti-infosta saatuja kävelyreittien karttoja ja ensimmäiseksi niistä valitsimme reitin, joka sijaitsi tukikohtakaupungistamme itään. Aloitimme päivän hotellin mikroskooppisen pienillä nakeilla, kohtuullisella kahvilla ja sämpylöillä ennen kuin pakkauduimme ultrakevennettyyn sitruunaamme, Peugeotiin jossa ei ollut sitten niin mitään hienouksia. Ohops, otanpa heti puheeni takaisin, olihan siinä ilmastointi!

Ennen kävelyosuutta kävimme katsomassa saaren itäosia ja näimme upeita maisemia, muttei yhtään valasta, ei edes pyrstöä. Sää oli todella vaihteleva, välillä pilvet ottivat mäkien harjoihin kiinni, välillä paistoi aurinko. Pysähdyimme muutamille hienoille picknic-paikoille, joissa oli upeita istutuksia ja paljon grillaus- ja evästelypaikkoja. 

Kävelyreitillä oli monimutkainen nimi, Faial da Terra Salto do Prego ja sen valttikortti oli upeaksi luvattu vesiputous. Reitin pituudeksi kerrottiin 4,7 km ja siihen menisi aikaa 1h 30 min. Profiilin mukaan alkuun vähän noustaisiin, sitten olisi tasaisempaa ja lopuksi laskeuduttaisiin takaisin. Kuulosti helpolta. Sää oli oikein mainio, lämmintä noin 20 astetta ja aurinko paistoi. Pysäköimme automme reitin alkuun kadun varteen ja sitten vain menoksi. 

Ympyräreitin alku oli todella rivakka nousu melkein trooppisessa metsässä, jossa ei kasvilajeja puuttunut. Polku oli melko helppokulkuinen, ellei nousumetrejä otettu huomioon. Pysähtelimme katsomaan rehevää kasvustoa ja tuumimaan, mitä kasvit mahtoivat olla. Reitti kulki ensin puron vartta, sitten nousimme aina vain ylemmäs ja puron solinan äänet jäivät kauas alas. Minusta tuntui, että matkaa oli paljon enemmän vesiputoukselle, kuin kartassa oli luvattu, mutta kyllä se taisi pitää paikkansa ihan kohtuudella. 

Putous oli hieno ja sen äärellä varjossa oli mukava hengähtää, ennen paluumatkaa, johon siihenkin liittyi monta nousumetriä. Kymmenkunta muuta tallustajaa tuli reitillä vastaan ja kyllä heitäkin ylämäessä hengästytti. 

Loppulaskeutuminen kulki eri kautta ja näimme aika pittoreskin kylän, joka oli osittain asuttu, osittain tyhjillään. Kylään vei todella jyrkkä ja mutkainen kapea mukulakivikatu, jota aivan kieli keskellä suuta sai kävellä alas. Mukavampi olikin tehdä nousumetrit metsäpolkua, luulen. 

Saimme kulutettua kaikkine pysähtelyineen ja pällistelyineen reittiin vähän alle kaksi tuntia. Muutama penkki matkan varrella ei olisi ollut hassumpi juttu, mutta saattoi sitä puunrungolla tai kivenmurikallakin hengähtää.

Tällaisia marjoja Kammenpyörittäjä ei saanut maistaa, en antanut lupaa.

Näitä hän sen sijaan ei edes halunnut maistaa.

Viimeinen laskeutuminen lähtöpaikkaan oli aika huikaseva.

Matkan ravintolakokemuksista voi halutessaan lukea Campasimpukan postauksista.