Pari postausta sitten sain kommentteja Tanjalta ja hän vinkkasi minulle Camino de Santiago Forumista. Kävin ensin vain kurkkimassa siellä ja pian rekisteröidyinkin sivustolle. En ole vielä tehnyt esittelyä sinne itsestäni, mutta saan viikottain uutiskirjeen, jossa on paljon erilaista tietoa ja jos jotain akuuttia tiedonvälitystä tarvitaan, tulee uutiskirjeitä useamminkin.
Tanja varoitti, että sivustolle tulee kyllä unohduttua pitkäksikin aikaa, sillä sieltä löytyy niin paljon tietoa kuin vain on aikaa ja kiinnostusta lukea. Myös erilaisia keskusteluketjuja on lukemattomia aivan kaikista kuviteltavissa olevista aiheista, joten aivan heti ei itse tarvitse olla esittämässä kysymyksiä. Luultavasti joku muu on jo kysynyt samaa.
Juuri nyt on pinnalla tietyllä alueella tapahtuneet yksin kävelleiden naisten häirinnät, tietoa missä kohtaa reittiä tällaista ikävää on tapahtunut ja miten kohdan voi välttää on tullut useana päivänä. Naisia kehotetaan kulkemaan pareittain tai liittymään isompiin ryhmiin ja ehdottomasti ilmoittamaan viranomaisille, mikäli kohtaavat jotain epämiellyttävää caminollaan. Viesteissä kehotetaan olemaan spekuloimatta ja kertomatta huhuja, vaan pysymään tiukasti faktoissa, jottei kenenkään camino mene turhaan pilalle, mutta mahdolliset vaaranpaikat ovat vältettävissä.
Olen nyt tyytyväinen, etten ole aikeissa lähteä yksin matkaan, vaan minulla on kävelyseuraa, sillä tarkoitus on kävellä camino melko aikaisin keväällä, jolloin muita caminolaisia on vähemmän liikkeellä kuin myöhemmin kaudella. Foorumilla neuvottiin, että jos on yksin liikkeellä, kannattaa sopia majoituksissa aamuisin jonkun samaa tahtia kulkevan kanssa, että katsotaan toistemme perään, vaikkei aivan yhtäjalkaa kuljettaisikaan.
Viime aikoina harjoituskävelyni ovat olleet olemattomat. Ensin parantelin kantapääni sitkeää rakkoa ja sen jälkeistä ihon rikkoutumista. Sitten alkoivat monenlaiset kiireet, jotka jatkuvat kesäkuun alkuun, jolloin kesälomani jo alkaakin. Kilometrien kerääminen on silti mielessä. Aion myös katsastaa tulevalla lomareissulla reppuvalikoimia Saksan kaupoissa, samoin kevyt makuupussi on tarkoitus hankkia.
Tänään on dagen efter. Ei siinä tavanomaisessa mielessä, vaan kahdessa muussa. Pääsin juuri viimeisestä tämän setin yövuorosta ja olen tavanomaisessa yövuorohypessä, mihin ei missään nimessä kuulu mitään tyynyjä tai peittoja, vaan maanista hereilläoloa kunnes välikuolo korjaa joskus kuuden aikaan illalla. En oikeastaan haluakaan muuttaa tätä vuosikausien vuorotyön minuun tekemää rytmivirhettä. Näin on hyvä. Parasta tässä olotilassa on se, että nyt ovat edessä pitkät vapaat.
Toinen syy dagen efteriin on se, että tein eilen yövuorojen välissä ensimmäisen kunnollisen kävelylenkin pitkään aikaan. Sain rikottua 400 kilometrin rajan, sen joka on roikkunut rikkomatta jo monta viikkoa, oikeastaan kuukautta. Loka- ja marrakuussa kävelin jo/vielä kepoisasti työmatkan kumpaankin suuntaan, jolloin kilometrejä kertyi 18-20 päivässä riippuen reitin valinnasta. Välissä ollut työvuoro tietysti helpotti urakkaa jakaen sen kahteen osaan, enkä saanut lihaksia pahasti jumiin tai rakkoja varpaisiin. Sitten tulivat syksyn pimeimmät viikot, joita seurasi tolkuton lumentulo. Aloin jänistää työmatkan osuutta, jossa vilkkaahko maantie muodostui jatkuvan lumisateen ja jäätymisen takia kelkkarataa muistuttavaksi kouruksi. Kulkuaikanani aamuisin tietä ajavat maitorekat ja iltasella jatkuva letka työmatkalaisia, joten hylkäsin työmatkakävelyn toistaiseksi.
Nyt alkaa olla valoisaa aikaa jo mukavasti, muutamaan noin 25 erilaisesta työvuorostani pääsisi jo ainakin toiseen suuntaan valoisalla. Kunhan tuo tie tuosta petraantuu, alkaa työmatkakävelykin uudelleen. Eilen kuitenkin kävelin kevyenliikenteenväyliä kaupungista kotiin. Tein ensimmäisen matkan viime syksynä ja käytin silloin kävelyyn aikaa vähän alle kolme tuntia ja kävelysovelluksen oltua tuolloin sekaisin, mittailin matkaa ulkoilukartasta olleen noin 13,5 km.
Tällä kertaa tavoitteeni oli kävellä pitempää reittiä, joita olikin valittavaksi asti. Ajoimme Opiskelijan kanssa kaupunkiin yliopiston Jyväsjärven rannassa olevaan toimipisteeseen, poika meni luennoilleen autonavain taskussaan ja minä viritin appsit kuntoon ja lähdin kotia kohti. Olin laittanut kenkiini syksyllä ostamani irrotettavat liukuesteet ja ne olivatkin kyllä tarpeen monessa kohtaa reittiä.
Ensimmäiset, keskustassa kulkemani kilometrit tuntuivat kuin tanssilta, ihana aurinkoinen päivä, mukava sivumyötäinen tuuli ja tuntui, kuin olisin luotu taapertamaan kauas horisonttiin. Tuomiojärven rantaa kulkevan Matti Korpilahden polun varsi näytti vallan erilaiselta kuin syyskuisena, tuolloinkin tuulisena päivänä. Palokkaan asti askel oli kevyt, tuossa vaiheessa kilometrejä oli vasta noin 8. Ohitin marketit ja ABC:n ja jatkoin Palokan puoleista pienempää tietä kohti kotikylää. Ilmassa oli selvästi keväistä tuntua, mutta kun kilometrejä oli kertynyt noin 13, alkoi askel painaa. Olen kävellyt ja pyöräillyt saman osuuden toiseen suuntaan ja se on selvästi laskuvoittoinen niin päin. Nyt tuntui suorastaan pientä puuskutusta, kun pistin Meindlia toisen eteen.
Kuuntelin muuten nyt ensimmäistä kertaa pitemmän pätkän äänikirjaa kävellessäni, sillä osuus oli vähäliikenteinen, eikä kuulemisvaikeuksia ollut. Minulla on kuuntelussa kirja nimeltä Vilpittömästi sinun (Pekka Hiltunen). Vasta kolmen tunnin kohdalla aloin varsinaisesti kiinnostua tästä kirjasta. Jos liikennettä on paljon, viihdykkeeksi sopii paremmin Spotify-soittolistani, jonka nimi on kävelycountryt. Osaan kappaleet ulkoa, joten ei haittaa vaikken kuule ihan kaikkea.
Viimeiset kilometrit lähikoululta kotiin olivat kyllä jo melkoista tuskaa. Vauhtini hiipui ja oikean jalan pikkuvarpaassa tuntui hiertymää. Niin vain laahustin kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin kotipihassa hivenen tutisevana ja väsyneenä 3h 40 min käveltyäni siinä ajassa 18,6 km. Se oli luultavasti pisin yhtäsoittoa kävelemäni matka ja hellin ajatusta, että yövuoroväsymyksellä oli jonkunlainen osa, suurempi kuin syksyllä keräämäni kunnon hiipumisella. Mutta perille pääsin ja ainoa vamma oli messevä vesikello pikkuvarpaassa, vain vähän varvasta itseään pienempi. Varusteet toimivat hyvin, en liukastellut ja takin tuuletus toimi.
Vitsikästä oli se, että olin juuri asettunut sohvalle suihkun jälkeen ja latasin kävelyreittiäni iPadille, kun Opiskelija tuli kotiin. Hänen iltainen opintotapaamisensa oli siirtynyt ja ehdin niin ollen juuri ja juuri kotiin ennen häntä, vaikka olimme eronneet oppilaitoksen pihassa neljä tuntia aikaisemmin! Järkisyillä järjestelyämme ei kannata yrittääkään selittää.
Tänä aamuna pelkäsin olevani jumissa, etenkin pohkeitten osalta, mutta ilmeisesti vanha sohvaperuna ei tunne lihasjumeja edelleenkään. En nimittäin taaskaan saanut aikaiseksi venytellä, vaikka aina on pyhä aikomukseni. Kumpa ymmärtäisin, miksi se on niin vastenmielistä. En siis olekaan pahassa dagen efterissä, vaan oikein hyvässä. Sen kyllä myönnän, etten ole notkeimmillani juuri nyt, jonkunlaista tönkköyttä on havaittavissa ja nilkoissa väsymyksen tunnetta.
Otsikkoa mukailemaan liitän tähän googlailuni tuloksen, kappaleen jota pidetään dagen efter-kappaleiden ykkösenä. Johnny Cashia voi muutenkin kuunnella milloin vain, on muuten ainoa countryartisti, jota Uunituore Aikuinen ja Opiskelijakin kuuntelevat silmiään pyörittelemättä.
Tänään rikkoutui kolmen satasen raja kilometritehtaassani. Eilinen aamulenkki jätti vajaan 10 km:n uupelon, jonka täytin tänään aamupäivällä kävelyn ja bussimatkan yhdistelmällä, sillä minulla oli hieman aika kortilla työvuoron vuoksi. Voin kyllä kerta kaikkiaan sanoa, että nyt on aikoihin eletty, kun yövuorojen välissä minä (kaikkien sohvaperunoiden matriarkka) lähden kävelemään kotoa kohti keskustaa saadakseni 300 kilometrin rajan rikki. Takaisin tulin bussilla toista reittiä, ettei minun tarvinut kävellä keljua osuutta tienposkessa, jossa ei ole kevyenliikenteen väylää.
Kävelin jo viime viikolla koereitin meiltä Palokkaan päin, ensin tunnin sinne päin ja sitten tunnin takaisin. Olin ihan varma, että velttoilin paluumatkalla, olin jo uitettu koirakin siinä vaiheessa. Ehkä juuri sade sai minut laittamaan Meindlia toisen eteen rivakkaa tahtia, sillä paluumatkaan menikin vain 58 minuuttia. Tänään jatkoin samaa tietä eteenpäin ja kahdessa tunnissa olin Kirrissä markettien pihassa. Paikoitellen kävelytie oli liukas, minun germaanikaupan liukuesteeni olivat kotona nätisti paketissa. Minulla oli vartti aikaa ennen kuin bussi menisi sopivasti ohitse kotia kohti, joten piipahdin marketin aulassa. Unohdin laittaa Walkmeterin paussille ja sehän menikin siitä sekaisin ja arveli minun kävelleen sisätiloissa 2,7 km viidessä minuutissa. En muista, että niin olisi käynyt, joten vähensin nämä höperrykset pois tilastoistani.
Pirtsakaksi kävelymusiikiksi ehdotan tänään Toby Keithin kappaletta Drinks After Work. Minusta olisi joskus kiva käydä lasillisilla töiden jälkeen, muttei se oikein passaa, kun töitä tehdään täällä syrjässä ja ollaan autolla liikkeellä ja kotiin on kiire ja kaikkea muuta. Mutta jos voisi, olisi joskus kiva käydä drinkillä töiden jälkeen. Ehkä enemmän britti- kuin jenkkityyliin kuitenkin. Vähän sillälailla kuin Emmerdalessa.
Sää vaihteli Azorien saariin kuuluvalla Sao Miguelilla nopeammin kuin ehti sanoa cavok (ceiling and visibility ok). Halusimme käydä yhdellä saaren korkeimmista huipuista, Serra Devassa-nimisellä kävelyreitillä. Siellä luvattiin olevan kraaterijärvi, joka olisi näkemisen arvoinen. Matkaa Ponta Delgadasta oli noin 30 km reitin alkuun ja olimme käyneet seudulla jo ensimmäisellä ajeluretkellä saaren länsiosassa.
Ensimmäinen yritys huipulle oli perjantaina, jolloin sää oli epävakaisen oloinen jo alusta asti. Toivoimme kuitenkin selkenemistä ja lähdimme liikkeelle pienen aamuisen kaupunkikävelyn jälkeen. Kammenpyörittäjä oli löytänyt kauppahallin kuvausreissuillaan ja minäkin halusin päästä näkemään sen. Halli sijaitsi noin vartin kävelymatkan päässä ja aamuruuhkaisilla kaduilla saattoi nähdä, milloin lähestyimme hallia, kun vastaantulevilla alkoi olla erinäisiä ostoskasseja kädet täynnä.
Hallissa oli keskellä suuri vihannes- ja hedelmäosasto ja reunoilla erilliset kala- ja lihaosastot. Väkeä oli perjantaiaamuna ennen yhdeksää melko paljon, muttei mitenkään tungokseksi asti. Olimme jo marketeissa huomioineet, mitä paikallista on saatavilla, mutta hallissa valikoimaa oli vielä paljon enemmän.
Marketissa rypäleitä olisi pitänyt ostaa kilon satseina, hallissa onnistui pienten terttujen valinta ja ostimmekin pieniä tummia rypäleitä välipalaksi. Samoin hankimme muutamia paikallisia banaaneja, sekä meille aiemmin tuntemattoman annoonan ja yhden azorilaisen ananaksen.
Lihaosasto oli vaikuttavan näköinen, monta kauppiasta möi hienonnäköisiä lihoja, etupäässä nautaa ja possua. Koko saarella emme nähneet yhden yhtä lammasta, mutten sano, etteikö niitäkin Sao Miguelilla olisi. Kalaosasto oli lievä pettymys. Suuria mustekaloja näimme ja tonnikalaa, sekä meille tuntemattomia suuria valkoisia kaloja. Mutta äyriäispuolta ja simpukoita oli hyvin vähän. Emme tienneet eikö niiden aika ollut juuri nyt, vai eikö niitä ylipäätään ole tarjolla siellä suunnalla maailmaa, vaikka merta riittääkin ympärillä.
Hallireissun jälkeen hyppäsimme pököttiin ja ajoimme sisämaahan. Tuolloin osuimme aiemmin mainitun hylätyn hotellin pihaan. Emme vielä tienneet, että seuraavan mutkan takana oli ruuhkaisa näköalapaikka ja hotellin ympäristö näytti sumussa hyvin aavemaiselta. Minä olen tunnetusti vellihousu, enkä halunnut mennä hotellin sisälle. Kammenpyörittäjä kurkkasi vähän aulaan, muttei lähtenyt sen sisemmäksi, koska alahuuleni väpätti huolesta pihalla. Uskalsin kuitenkin mennä avoimen aulan läpi hotellin toiselle puolelle, josta avautui upeat maisemat, sen minkä matalalta pilveltä näki.
Löysin hotellin nimen Hotel Monte Palace pienellä googlettelulla ja siitä löytyi paljon erilaisia Youtube-pätkiä ja kuten arvelimme, ilmasto-olosuhteet näyttivät olleen suurin syy sen hylkäämiseen.
Sää ei näyttänyt kovin kaksiselta, muttei kuitenkaan satanut, joten etenimme suunnitelmamme mukaan. Lähdimme kävelyreitille, jonka pituudeksi oli kerrottu 4,4 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2 tuntia. Profiililtaan reitti olisi aluksi nousuvoittoinen, sitten tasaista ja paluu toista reittiä hieman loivemmalla laskulla. Polku lähti heti loivasti nousuun pienten harjujen välistä ja oli paikoittain sadeveden voimakkaasti uurtamaa. Tästä reitistä erityisesti varoitettiin sään suhteen ja olimmekin heti varuillamme, ettemme joutuisi liian huonoon keliin.
ruksi merkissä kertoi, ettei tuonne suuntaan
Käveltyämme vartin verran tulimme aukealla paikalle, jossa tuuli tuntui yltyvän aivan yhtäkkisesti ja sen mukana meni vaakaan vettä, josta emme olleet varmoja oliko se varsinaisesti sadetta vai pilvien pohjissa olevaa kosteutta. Vedimme sadetakit yllemme ja jatkoimme matkaa. Edessä oleva huippu oli välillä nopeasti liikkuvien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi reikiä pilvessä, mikä antoi toivoa sään paranemisesta. Kuljimme melko jyrkästi nousevaa polkua yhä ylemmäs noin puolen tunnin ajan. Polku oli hyvin merkitty, joten siltä eksyminen ei ollut vaarana tässä vaiheessa. Kosteutta oli ilmassa ainakin 100 %:n verran ja tuuli erittäin kova. Kun tulimme reitin siihen kohtaan, jossa olisi pitänyt näkyä kraaterijärvi kaukana alhaalla, emme nähneet sitä kuin vilaukselta, kun pilvet kiitivät alapuolella ja paljastivat järven hetkeksi. Polku vei yhä ylemmäs harjanteelle, emmekä nähneet huippua lainkaan.
tämä merkki tarkoitti oikeaa suuntaa
Siinä vaiheessa minulla meni pupu pöksyyn, kun olisi pitänyt lähteä yhä kapenevaa polkua harjannetta pitkin, kohti pilveen katoavaa huippua kovassa tuulessa ja muutaman metrin näkyvyydessä. Ehdin juuri sanoa Kammenpyörittäjälle, että tuonne en taida uskaltaa lähteä, koska ei näe kuinka syvät pudotukset polun molemmin puolin on. Hän ei tainnut kuulla minua siinä puhurissa, mutta hän kääntyi puoleeni ja sanoi, että nyt kyllä käännytään takaisin.
sinne se polku katosi
Helpotuksesta huokaisten olin täsmälleen samaa mieltä ja lähdimme laskeutumaan rinteeseen tehtyä möykkelikköistä polkua takaisin. Onneksi ei ollut kovin liukasta kuitenkaan, emmekä ottaneet perstuntumaa maastoon.
Reilun tunnin kävelyn jälkeen olimme taas autolla, parkkipaikalla ei satanut lainkaan, joten arvelimme olleemme niin tukevasti pilven sisällä, ettemme olleet varsinaisesti sateessa. Olimme jonkun verran märkiä muutoin kuin sadetakkia alta, muttemme kylmissämme. Kävimme ennen paluumatkaa vielä katsomassa pienen matalammalla olevan järven, jonka oli tien toisella puolella. Jäi hieman kaihertamaan mieltä, ettei kävelyretki onnistunut kunnolla ja päätimme yrittää uudelleen seuraavana, viimeisenä mahdollisena päivänä.
Uusintayritys lauantaina oli alkuvaiheissaan melko samanlainen. Kiersimme saaren länsipään mutkaisen ja mäkisen tien kautta aloituspaikkaan nähden tullessamme länsirannikon pienet kaupungit ja kylät. Nyt sää oli hieman paremmalta vaikuttava, huippu näkyi kokonaan lähtiessämme liikkeelle samasta paikasta, kuin edellisenä päivänä. Meidän edellämme reitille lähti toinen pariskunta, edellisenä päivänä emme nähneet ketään muita.
Nyt ei tuullut niin kovasti ja saimme hyvän alun reitille. Tuttua polkua kiipesimme kohti huippua ja näimme melkein korkeimmalta kohdalta järven, joka edellisenä päivänä oli vain vilahtanut pilvien välistä.
Nousu ei tuntunut lainkaan niin jyrkältä ja pitkältä nyt, kun sen teki toiseen kertaan. Puolessa tunnissa saavuimme sille kohtaa, mistä edelliskerralla käännyimme takaisin. Polku olikin puoliksi rinteen suojassa, eikä meidän olisi tarvinut uskaltautua kuin korkeintaan 50 metriä kulkea vaikka kyyryssä, että olisimme päässeet suojaiseen kohtaan ja reitti olisi alkanut laskeutua. Kun sitä ei pilven keskellä nähnyt lainkaan, ei uskallus riittänyt.
ei se niin vaarallinen paikka ollutkaan
Menimme iloisin mielin senkin kohdan. Kammenpyörittäjä otti kuvia eri suuntiin ja hyvä, että ottikin, sillä parissa minuutissa pilvi peitti näkymät ja sade alkoi piiskata meitä.
Taas sadetakit vaan päälle ja jatkoimme matkaa, sillä olimme ohittaneet korkeimman kohdan ja menimme jo alamäkeen. Polku oli useassa kohtaa uurtunut melkein metrin syviin kraatereihin ja meidän oli loikattava uurrosten ylitse. Niissä kohtaa minun oli laitettava neliveto päälle ja Kammenpyörittäjän kiskaistava minut ylitse toiselle puolelle, sillä olen arka hyppäämään. Samalla metodilla näytti edellämme kulkeva pariskuntakin menevän. He jäivät odottamaan siksi aikaa, että minäkin olin polun kulkukelpoisella osuudella taas, mikä oli huolehtivaista.
Jatkoimme lähes yhtämatkaa alas rinnettä aina järven rantaan asti. Siellä oli merkillinen kivimökki ja veteen menevä laiturinpohja tai joku muu rakennelma, jolle emme keksineet tarkoitusta. Mökki oli upeasti sammalten ja kasvien peitossa ja jotenkin jopa aavemaisen oloinen.
Tähän kohtaan reittiä pääsi myös kapeaa tietä pitkin vuoren toiselta puolelta, olimme käyneet vain alle kilometrin päässä alkuviikon retkellä. Nyt jatkoimme polkua pitkin kohti reittimme alkupistettä. Tämä reitti ei sovi huonojalkaisille, sillä sadeveden tekoset tekivät polusta paikoin hyvinkin hankalan kulkea, kun puolta täytyi kaiken aikaa vaihtaa ja hyppiä kiveltä toiselle. Mutta minun tasapainolleni se vielä soveltui hyvin.
Viimeisen kilometrin kuljimme jälleen tuttua reittiä, kun ympyräreitti sulkeutui ja näimme kohtuullisessa säässä, miten jyrkästi polku nousikaan korkeimpaan kohtaan. Jyrkkää osuutta on aina helpompi nousta kuin laskeutua, vaikka pulssi olisikin eri mieltä.
Koko reitin kulkemiseen meni noin pari tuntia, sillä pysähtelimme katsomaan maisemia ja ottamaan kuvia tavallistakin enemmän. Olimme todella iloisia, että saimme reitin käytyä kokonaan ja tyytyväisiä, ettemme edellispäivänä saattaneet itseämme typerästi vaaraan. Mitä ei näe, ei kannata sohaista, ettei käy hullusti.
Jos olisin kuunnellut kävellessäni musiikkia, se olisi voinut olla tämä metka kappale, jonka Joe Nichols esittää. Sen nimi on ytimekkäästi Yeah ja se kertoo, mitä kaikkea ihminen tekeekään miellyttääkseen uutta tuttavuutta, jopa kuuntelee hipahtavaa musiikkia. Arvostan kovasti karaokehtavaa videota, vaikken eläissäni ole laulanut karaokea, edes yksin pimeässä.
Toisena kävelyretkenä toteutimme Furnas-järven kiertämisen. Tämäkin paikka sijaitsi saaren itäpäässä, sinne oli ajomatkaa noin 40 km. Kaikki välimatkan olivat saarella niin pieniä, ettei minnekään ollut pitkä matka. Tuona päivänä sää oli epävakaisen näköinen Ponta Delgadassa, mutta lähdimme kuitenkin toiveikkaina matkaan, arvelimme sään ehtivän muuttua suuntaan jos toiseenkin ennen kuin olisimme valmiit kävelyyn.
ensin näytti tältä
ja hetken päästä toiseen suuntaan tältä
Kävimme ensin katsomassa Furnasin kaupunkia, joka on rakennettu tulivuoren kraateriin, kuten melkein kaikki muukin saarella, niitä riittää Sao Miguelilla. Kuumat lähteet ovat nähtävyys ja niiden varaan on rakennettu kylpylöitä, joissa pääsee nauttimaan mineraalipitoisista hoidoista.
pulppuaa ja purskahtelee
Päivän kävelyreitin alku ja loppu sijaitsi kaupungin laitamalla, mutta me aloitimme reitin vasta järven rannasta, jossa myöskin on kuumia pulppuavia lähteitä, joista osa sylkee tulikuumaa mutaa. Reunalta löytyi iso parkkipaikka ja hienot vessatilat, paikka on suosittua ulkoilualuetta. Kyltti kielsi leiriytymisen, muttei se näyttänyt kaikki matkailijoita häiritsevän, teltanpurkutoimet olivat juuri menossa, kun saavuimme paikalle. Satoi vettä jonkun verran, mutta vedimme sadetakit päällemme ja lähdimme matkaan.
kannattaa pysyä pitkospuilla
Furnas-järvi on vihreä väriltään, eikä se johdu pelkästään ympäröivän metsän heijastuksesta. Vesi on selvästi vihreää ja sameaakin. Emme vielä tässä vaiheessa niin paljon kiinnittäneet asiaan huomiota, vaan katselimme vain ympärillemme, sillä nähtävää riitti tälläkin reitillä yllinkyllin. Polku oli aivan rannan tuntumassa, eikä nousuja tai laskuja ollut muutamia metrejä enempää. Tätä reittiä etenkin kuivaan aikaan (mikäli sellaista saarella on) on helposti kuljettavissa pienten lastenkin ja rattaiden kanssa.
Matka järven ympäri oli noin 7-8 km pitkä, en ole ihan varma, sillä opaslehdykkämme tiedot olivat hieman viitteellisiä. En saanut selkoa, oliko reitin pituudeksi ilmoitettu 10 km laskettu kaupungista vai rannasta suoraan. Eipä sillä suuresti ollut väliä, sää oli mukavan lämmin, sadekin melkein lakkasi ja oli mukava kävellä happirikkaassa ilmassa. Noin puolivälissä, parkkipaikan vastakkaisella rannalla oli suuri visitor center, jonne menimme tutustumaan. Siellä saimmekin paljon tietoa Furnas-järvestä ja sen tilasta.
Vihreä väri ei ole vulkaanista perää, ei kaunista eikä eksoottista, vaan saastumisen seurausta. Saastuminen taas on seurausta maataloudesta ja etenkin karjataloudesta. Liha- ja maitokarjaa, lehmiä on saarella jokapuolella, lehmä näytti olevan ylivoimasesti yleisin eläin Sao Miguelilla. Koska järvet ovat vulkaanisia jäännöksiä, niiden reunamatkin ovat kaukaloita, jotka keräävät kaiken, runsaan sadeveden syövereihinsä. Järvet rehevöityvät ja eroosio tuo maata rinteiltä järviin niin, että ne mataloituvat ja menettävät elinvoimaansa. Kalojen istutukset, etenkin suurten karppien, ovat myös lisänneet järvien pahoinvointia. Suuret, pohjamudissa viihtyvät kalat mylläävät järvenpohjia ja sekoittavat vettä kaiken aikaa.
Furnas-järveä on alettu pelastaa vuodesta 2007 alkaen ja meille kerrottiin, että jotain on jo saatu aikaiseksi. Vierailukeskuksessa työskentelevä nainen kertoi, miten hän nuorempana kyllä ui kotijärvessään ja sieltä kalastettiinkin, mutta nyt nämä toimet on kielletty veden huonon laadun vuoksi. Kalojen poiskerääminen ja veden uudistuminen sitä kautta on ilmeisen mahdotonta, mutta maatalouden päästöille on onnistuttu tekemään jonkun verran. Samoin eroosion vaikutuksia torjutaan laskupuroihin rakennetuilla esteillä ja suodattimilla. Rantoja ennallistetaan istutuksilla ja veden laatua tarkkaillaan. Jollei näitä kaikkia toimia tehtäisi, paljolti vapaaehtoisvoimin, järven kohtalo olisi muuttua suoksi aikojen saatossa.
tämä rantamökki kelpaisi meille
luostarista munkit ovat lähteneet
Keskuksen sisäänpääsumaksu oli vapaaehtoinen, maksoimme sen mielellämme ja ostimme paikallista hunajaa. Kaikki pienen puodin tuotteista saadut varat käytetään Furnas-järven pelastamiseen. Loppumatkaa kävellessämme tuumimme, että aika iso homma heillä on käsissään. Jos kaikki mitä järvelle ja muillekin monista saaren järvistä on tapahtumassa, olisi vain luonnon omaa aikaansaannosta, olisi ehkä turha yrittää estää muutosta. Koska ihminen kuitenkin on kiistatta aiheuttanut suuren osan näistä muutoksista huonompaan on perustellumpaa puuhastella tällaisen urakan parissa. Toivomme sille menestystä ja jos vielä palaamme Azoreille, käymme katsomassa minkä väristä Furnasin vesi silloin on ja joko siellä voi taas uida.
Olipa matka 8 tai 10 kilometriä, se tuntui lyhyelta helpon maaston ja vaihtuvien maisemien vuoksi, vierailu keskukseen oli mukava paussi ja sateen loppuminen kruunasi retken. Ikävä kyllä emme päässeet näkemään, miten ruokaa valmistetaan kuumien lähteiden äärelle tehdyissä poteissa. Sinne on tehty jonkunlaisia vuorattuja kuoppia, jonne lasketaan tietynlainen pata, jossa ruoka valmistuu omia aikojaan luonnonkuumuudella. Paikalla järjestetään kyläjuhlia, joissa patoja nostetaan ja lasketaan maan uumeniin ja hommaan liittyy paljon taputtamista ja tanssia. Nyt ei ollut juuri sellaisten pitojen aika, vaikka joissakin kuopissa ilmeisesti olikin kenties nyhtöpossua valmistumassa.
Azorien pääsaari, Sao Miguel on mitä parhain paikka kävelystä vastikään innostuneelle. Täällä on runsain mitoin hyvin maastoon merkittyjä, eritasoisia kävelyreittejä, joilla pääsee näkemään monenlaisia maisemia, kasveja ilmastotyyppejä. Viikon matkamme aikana kävimme kävelemässä neljä noin kolmestakymmenestä reitistä, kaikki hyvin erilaisia luonteiltaan.
Paikallisesta turisti-infosta sai ilmaiseksi paperisia reittikarttoja ja valitsimme reittejä, joiden aloitus ja lopetus oli samassa paikassa, sillä liikuimme vuokra-autolla reittien varteen. Tyypillisesti reittien kulkemiseen kerrottiin kuluvan puolestatoista kolmeen tuntiin ja reitit oli jaettu vaativuudeltaan kolmeen luokkaan. Emme aivan saaneet selkoa oliko vaativuus katsottu vaikeakulkuisuuden vai esimerkiksi nousumetrien mukaan, mutta kaikki kulkemamme reitit soveltuivat hyvin minullekin, joka vasta on löytänyt jalat alleen. Joistakin reiteistä suoriuduimme nopeammin, joillakin tupeksimme pitempään. Opaslehtisissä varoitettiin hyvin nopeasti muuttuvista säistä etenkin niillä reiteillä, jotka ovat korkeammalla merenpinnasta. Tämän saimmekin eilen kokea, kun jouduimme pilveen ja näkyvyys laski muutamaan metriin. Viisaasti käännyimme takaisin ja tänään saimme saman reitin tehtyä paljon paremmassa säässä. Mahdollisia uusia vierailuja Azoreille ajatellen meille jäi vielä monta kiinnostavaa reittiä odottamaan. Kotona rustaan reiteistä paremmalla ajalla kuvilla varustettuja postauksia. Yhteenynnättynä reittiemme yhteispituus ja niin ollen viikon kävelysaldoni on noin kolmisenkymmentä kilometriä. Kun siihen lisää vielä muut kävelyt päälle, ei ainakaan tule liioiteltua, jos kirjaan kokonaissaldokseni nyt 130 km.
Olen kävellyt tämän viikon kilometrit aiemmin vähälle käytölle jääneillä Columbian varrettomilla kengillä. Niillä on tunnearvoa, sillä ne on ostettu ensimmäiseltä Amerikan matkalta, Kanadan puolelta Londonin kaupungin mallista. Kengillä on kyllä ihan hyvä kävellä, mutta niissä ei tämän päivän reitille ollut tarpeeksi pitoa, koska reitillä oli varsin jyrkkiä ja märkiä kohtia. Onneksi Kammenpyörittäjä meni vaikeista paikoista ensin ja avusti minua niissä kohdin, kun epäröin loikata. Pidän Columbian kengistä, mutta nilkkatukea saisi olla enemmän, jos mennään pois tasaisilta poluilta. Huomiselle paluulennolle kuvan kengät tulevat jalkaani, koska ne ovat painavammat kaksista mukana olevista kengistäni. Ne ovat tuulettumassa nyt aurinkoisella parvekkeella ja putsaan niistä kuraa, kunhan ovat hieman kuivuneet. Ostin Decathlonista kävelysukkia useamman parin ja ne toimivat kyllä paremmin, kuin pyöräilysukat, joita minulla ensin oli käytössä.
