torstai 20. lokakuuta 2016

Hankintoja edessä ja takana


Viime viikon suuri (koon 45) kävelyaiheinen hankinta olivat Meindlit Antille. Hän ei kutsune niitä Meikuikseen kuten minä omiani. Luotettava Partioaitta oli ostopaikkana taaskin. Ensin uusi onnellinen omistaja istui pari iltaa sohvalla kengät jalassaan ja käveli joustavin askelin ympäri taloa, muttei mennyt vielä ulos. Sitten minä sain kunnian rasvata kengät ensimmäistä kertaa ja kylläpä minä rasvasinkin. Onneksi nahkabalsami tuoksuukin niin hyvälle ja hoitaa samalla kuivat kädet, ettei minua todellakaan tarvinnut tähän toimeen pakottaa. Eilen Antti nauhoittikin kengät jo, juuri siten kuin pitääkin, symmetrisesti, siten kuin minä en osaa. Nyt kengillä voisi mennä jo uloskin, jos vain raskisi. Vanhat vaelluskengät, mitähän merkkiä ne olivatkaan, päätyvät roskikseen ennen seuraavaa tyhjennystä. 


Tulossa on toinen tärkeä hankinta, jota varten on jo selattu verkkosivuja ja mietitty ominaisuuksia. Kyseessä on tietysti rinkka. Minunkin tekisi mieleni hankkia pienempi rinkka, mutta oikeasti en kyllä tarvitse toista, sillä Deuterini on aivan loistava ja vielä kivan värinenkin. Ensi viikon Keski-Euroopan reissulla päässemme retkeilyalan liikkeisiin ja matkalaukuissa on tyhjän rinkan verran tilaa. Jos sopiva tarjous tai muuten vastustamaton tilaisuus tulee vastaan, niin hankimme Antillekin kantolaitteen. Ei Antin kantamiseen, vaan hänelle tavaroittensa kantamiseen. Minulla on nyt paljon enemmän tietoa aiheesta verrattuna siihen tilanteeseen, kun ostin oman rinkkani. Onneksi minulla kävi tuuri ja kohdalle osui niin hyvä vekotin täysin ummikkona.

Muuten meillä on jo paljon erilaista vaellustavaraa, monta sellaista, jota minä en päässyt kevään sadekeleissä kokeilemaankaan, istuinalustoja ja retkievästelyvälineitä. Kummallakin on säärystimet ja credencialit, on opasta ja on karttakirjasta. Ajankohta on täysin auki vielä, mutta minä toivon joko alkukesää tai syksyä, sillä vaikka niin paljon marisinkin sateista, niin kyllä minulle viileämpi sää on paras. Antille ei voisi olla liian lämmintä. 


Päivän kävelycountryksi suositten yhtä soittolistani uutuutta Justin Mooren veisua You Look Like I Need A Drink. Kuulostaa pahaenteiseltä. 

tiistai 11. lokakuuta 2016

The Epic Way Spinoff - Lost in Dorset loppuraportti

Cecile istui Siskon huoneen ikkunalla ja katseli Friaryn pihapiiriä. Typerät lampaat laidunsivat tyytyväisinä aidatulla alueellaan, niitä ei edes kiinnostanut lähteä kauemmas. Ne eivät koskaan pääsisi edes tarkkailijoiksi pelireiteille.  Cecile oli yrittänyt edellisillan neuvotteluissa saada vielä lupaa lähteä Campiksen ja Siskon perään. Miguel oli taipumaton, kissan osuus pelissä oli ohitse. Se voisi tarkistaa kaksikon kunnon, kun nämä palaisivat. Hieman nyrpeänä se käpertyi takaisin koriinsa, jossa sen oli tarkoituskin nukkua, mutta harvoin viitsi.


Alun lupaavuus oli aiheuttanut muutamia nopeita muutoksia betapelin kulkuun. 30 % reittimerkeistä oli poistettu tai muutettu, polkuja oli häivytetty, portteja lukittu tai lukkoja ruostutettu. Laiduntavia eläimiä ei saatu lisää niin nopealla aikataululla, eikä myöskään lampaita vaihdettua sonneihin. Siihen olisi pitänyt hakea lupaa turvallisuusosastolta. Käsittelyajat olivat siellä mitä olivat, vastaus oli usein vain mañana, mañana. Toisaalta turvallisuusasioissa maltti oli valttia, se Miguelinkin oli pakko myöntää ja toisinaan hänen impulsiivisuutensa oli saattaa hänet pulaan. Ja akuutimmin pelihahmot.


Eräs seikka, joka yksi tiimin englantilaisjäsenistä toi pöydälle olivat sähköpaimenet. Hän kysyi, olivatko Campis ja Sisko maalaisnaisia, tunsivatko he nämä vekkulit vekottimet. Campis nyt oli aika ehta emäntä, asui ainakin Barcelonasta katsottuna kaukana kaikesta sivistyksestä ja Siskolla oli etulyöntiasema maalaisasioihin Friaryssä viettämänsä ajan vuoksi. Virtaa lisättiin koeluontoisesti eräälle osuudelle ja se olikin hauskaa katsottavaa. Sisko otti pikalatauksen suoraan niskaansa ja voi sitä huutoa, ilmeisesti suomeksi. Campis kehtasi nauraa, vaikka sohelsikin kyllä langan Siskon niskasta ja tuuppasi tätä ylämäkeen kauas langan alitse. Itse hän ryömi matalana langan alitse ja älysi ottaa repun pois selästään ennen estettä. Se oli sanottava, että pikalataus toimi, Sisko meni jyrkkää ylämäkeä niin reipasta tahtia, ettei caminolla koskaan. Tiimi laittoi muistiin pikalatausmahdollisuuden Espanjan reiteillekin. Muutama latausasema Pyreneille voisi olla hyvä idea.

Uusi avattava latauspistemalli koekäytössä
Majoitukset kaksikko oli saanut tehdä mielensä mukaan, tosin täyttöastetta oli väliaikaisesti varausten tekemisen ajaksi nostettu vaikeusasteen nostamisen nimissä. Tiimi oli ollut varma, etteivät fröökynät menisi youth hostelleihin, vaikka niissä ei olekaan varsinaista nuoruuden vaatimusta (mitä kaksikko ei millään mittarilla täyttäisikään). Caminolla he lipesivät jo alkuvaiheessa yksityismajoituksiin ja jopa hotelleihin, mikä oli kyllä aiheuttanut melkoista etsiväntyötä. Niin salakavalasti he katosivat aivan kunnollisten albeguitten lähellä ja löytyivät vällyjen ja valkoisten lakanoitten välistä vähän ennen päivällisaikaa.


Tällä kertaa Sisko oli ollut puikoissa majoitusasioissa ja keinotekoisen fully booked-tilanteen vuoksi hän oli varannut muutamia airbnb-paikkoja. Ensimmäisessä paikassa koeteltiin Campiksen krumeluurinsietoa lähes kipurajoille. Tuo kaiken sievän, kukikkaan ja vaaleanpunaisen käänteisystävä oli tuntenut pientä kihelmöintiä polvitaipeissaan, mikä oli tavallinen oire liiasta söpöydestä. Pieneksi vihjeeksi pelistä talon emäntä laitettiin puhumaan pehmoisia Francosta ja huumorinaisena tämä sanoi espanjalaisten olevan niin laiskoja, että heitä pitikin aina hieman potkia persuuksille. Se meni Miguelin mielestä jo liian pitkälle ja tuon paikan päälle vedettiin ruksi mahdollisena myöhempien pelien majoituspaikkana. Sisko ja Campis vilkaisivat toisiaan ja kumpikin tunsi saman, hieman kummallisen ailahduksen kuin Cecilen lähtiessä kotimatkalle Erakon majan läheltä.


Pilsdonissa Campis oli kokenut persoonakohtaisen minicaminohetkensä, eli menettänyt ruokahalunsa, mutta sitä Espanjassa katsottiin vain hyvällä. Eivät ymmärtäneet kuinka Sisko oli saanut syötyä sen näköistä ruokaa. Korvaukseksi hänen urheudestaan oli cooked breakfastin päivää spontaanisti vaihdettu tavallisesta torstaista keskiviikkoon. Vakioasukkaat vilkuilivat toisiaan kummastuneina, mutta lapioivat kyllä mielellään suuhunsa paistipottuja ja makkaroita vääränäkin päivänä. Kuiskivat kyllä hieman toisilleen, että mikä päivä nyt oikein onkaan. Tilan uusi tarkkailukoira oli juuri saapunut, se oli osa uudelleen viritettävää koiraryhmää, tällä kertaa koulutus aloitettiin aivan pennusta. Vanhat koirat eivät millään opi uusia temppuja, se oli eläinosaston pomon myönnettävä. Minn-niminen pentu oli oikein lupaava, mutta kaksikko ei päässyt sitä enempiä näkemään. He olivat siihen nähden karanteenissa, ettei pentu leimautuisi väärällä tapaa.


Barcelonassa kohoteltiin kulmia kaksikon maksamille majoitushinnoille, etenkin Monkton Wyldin vegeateria ja yläkerran vessa eivät täyttäneet vaativien espanjalaisten standardeja. Mutta omatpa olivat puntansa, tai siis eivät enää olleet, vaan punnat vilistivät sukkelaan luottokortilta yhteisön tilille. Kahvipöydässä päiviteltiin, miten hyvin Espanjassa nukkuisi, söisi ja joisi kylmää punaviiniä noilla hinnoilla, brexit tai no brexit.



Miguel oli tyytyväinen siihen, miten pelihahmot ymmärsivät jo ennen puoltaväliä, että heidän oli syytä lukea karttaa. Hän piti itsensä kurissa, eikä vaihtanut karttaa lennosta väärään, vaan antoi heidän opetella oikealla kartalla. Puhelinverkon hän käänsi lähes nollille, ettei googlepaikannus toiminut kuin satunnaisesti. Oppisivat nopeammin, hän ajatteli. Välillä tuntui kyllä kamalalta katsoa kuinka kaksikko ei lainkaan huomioinut risteystä ja melkein esille laitettuja merkkilätkän puolikkaita kaatuneessa tolpassa, vaan tallusti rupatellen 45° väärään suuntaan ainakin tunnin ennen kuin alkoi ihmetellä, että missähän se suurempi tie tuleekaan vastaan. Caminotyylinen nuolten seuraaminen ei kertakaikkiaan passaa Dorsetiin, sen kaksikko oppi tehtyään 8 mailin matkasta melkein kaksinkertaisen.


Erään maissipellon läpäisemiseen Miguel oli erittäin tyytyväinen. Naiset eivät epäröineet kymmentäkään minuuttia sukeltaa itseään korkeamman kasvuston sekaan ja Campiskin pysyi kohtuudella perässä, kun Sisko suunnisti. Puhua hän ei uskaltanut ennen kuin pellon toisella laidalla, sillä hänen äänensä olisi varmasti värissyt. Mittakaavapöydästä kyseltiin, että levitetäänkö peltoa hieman, kun näyttää sujuvan noin hyvin, mutta Miguelin mielestä oletuskoko riitti hyvin.


Ravinnon suhteen kaksikko siirtyi nesteytykseen panostamiseen melko nopeasti, mikä oli odotettavissakin. Tiimi heitti iloiset yläfemmat, kun Campis nähtiin ensimmäisen kerran kysyvän, että olikohan sitä vettä vielä siellä pullossa. Caminolla oli oltu siinä käsityksessä, ettei vesi kuulu tämän suomalaisen juomavalikoimiin ollenkaan, taisi juoda viiden viikon kävelyllä 1,3 litraa vettä. Sisko osoittautui taitavaksi oluiden valitsijaksi, oli tiitteränä tiskillä maistelemassa ja valitsemassa most localia. Pimm'sin kulutus nousi hetkellisesti, kun kaksikko saapui rannikolle. Samaan aikaan heiltä katosi into kävellä.


Tässä kohtaa Miguel oli armollinen. Hän päätti, että lorvikoon nyt kaksi viimeistä päivää. Hän arvosti sitä, ettei kaksikko lähtenyt toikkaroimaan suljetuille rantajyrkänteille. Siinä hän oli ollut oikeassa, että edes auttava kielitaito on oltava kieltokylttien ymmärtämiseksi. Hetken hän oli ajatellut laittaa kyltit myös suomeksi, mutta se olisi ollut liian epäilyttävää. Varalta hän laittoi kadulle naishenkilön artikuloimaan erittäin selkeästi, että polku on suljettu, ymmärrättehän, suljettu. Myös bussissa kummallekin vieressä istuva miesmatkustaja kertoi tilanteesta, etteivät he paluumatkallakaan eksyisi vaarallisille osuuksille. Näillä kahdella kun oli taipumus ajatella, ettei solekukävellä.


Parissa päivässä hämmästyttävän nopeasti laiskistunut kaksikko sitten vietti rantaelämää Lyme Regisissä ja Weymouthissa, nukkui valkoisten lakanoitten välissä ja teki pieniä kävelyretkiä jättäen Meindlit ja rinkat majapaikkaan. Se hankaloitti hieman heidän seuraamistaan, sillä jäljityssirut olivat kummankin rinkoissa ja he liikkuivat myös paikallisbusseilla.


Campiksen puolison tiedettiin saapuvan Weymouthiin sunnuntaina, joten sieltä ainakin kaksikon blondi löytyisi hyvissä ajoin, reppu selässä varmasti kaksi tuntia etuajassa. Näin kävikin. Miguel ei voinut vastustaa kiusausta hieman sörkkiä miehen ajomatkaa Lontoosta rannikolle, hidastaa aikaa 30%:lla ja pistää vähän lisää tietöitä. Hänestä oli hauska katsoa kuinka usein tunnissa Campis tarkistaisi oliko tullut viestiä, oliko puhelimen soittoääni kovimmalla ja värinähälytys päällä. Hän ehti laskea ainakin 48 tarkistusta viimeisimmän tunnin aikana ja toivoi pääsevänsä sataan ennen kuin vuokra-auto saapuisi Palm Courtin pihalle.


Paluu Friaryyn oli ilmoitettu Cecilelle hyvissä ajoin. Se jätti kuittaamatta viestin, sen verran sitä kyrsi vieläkin. Olive oli kyllä lohdutellut, että niin kävi usein ensimmäisellä suurella keikalla, mutta harmitus ei ottanut laantuakseen. Paluuhetken lähestyessä se kuitenkin nousi Siskon tyynyltä, ravisteli itseään kunnolla, ettei turkissa olisi turhia irtokarvoja ja pujahti pihalle. Sillä oli mukanaan sähköinen kaavake, joka piti täyttää Barcelonan tiimiä varten, heillä olisi päätöskokous heti raportin saatuaan. Kaavakkeessa kysyttiin muun muassa ulkoista habitusta, kävelyn vakautta, vaatteiden kuntoa, hiusten puhtaustasoa ja sitä, ottaisiko kaksikko ensin tarjottua teetä vai viiniä. Myöhemmin Cecilen täytyisi vielä tarkistaa Siskon jalat rakkotilanteen osalta, Campis pääsisi siitä livahtamaan. Pari seuraavaa vuorokautta se seurailisi Siskon polvien narinaa ja mittaisi yöunen pituutta.


Aluksi Cecile katseli Siskoa, Campista ja tämän amerikkalaisehkolla aksentilla puhuvaa miestä hieman kauempaa. Se tunsi sääliä miestä kohtaan, miten ihmeessä tämä oli saanut riesakseen naisen, joka halusi kävellä rinkka selässään pitkin maita ja mantuja? No, ristinsä kullakin, se ajatteli. Se ei päässyt katsomaan kuinka ahnaasti naiset söivät tarjottua lounasta, sillä se keittiön oven metalliverho ei houkuttanut syöksymään sisään. Sitä paitsi se veljistä, joka Cecilen oli noutanut kotiin edellisenä maanantaina, ei kuulunut kissan suosikkeihin ja häntä oli viisainta vältellä, tunne oli ilmeisen molemminpuolinen.

Sisko esitteli tunnollisesti Friaryn Campiksen miehelle ja siinä vaiheessa Cecile siirtyi hieman lähemmäs. Takapihan kasvihuoneilla se hiipi aivan viereen ja teki silmämääräisiä havaintoja. Ei mitään erityisiä vaivoja, kumpikaan ei ontunut, eikä ähkinyt poimiessaan luumun puusta. Ilmeisesti olivat sittenkin pärjänneet aivan hyvin. Cecile oli laiminlyönyt liveseurannan täysin, sillä se oli ollut varma, ettei pelistä tulisi yhtään mitään ilman sen panosta. Nyrpeissään se kuunteli, miten kaksikko puhui muka ystävälliseen sävyyn. "Oi voi, tuossa se Cecile on, onkohan se vielä vihainen?" Haistakaa huilu, se ajatteli ja meni menojaan.


Sunnuntain iltakokous Barcelonassa oli lyhyt. Betapeli oli osoittautunut menestykseksi. Peliin valittu kaksikko oli onnistunut mukavasti, oli ratkonut muutamia pulmatilanteita, mokaillut tarpeeksi (hupi oli aina ollut osa Pelin viehätystä), saanut vinkkejä ja ailahduksia pelistä niitä kuitenkaan paremmin tajuamatta. Jatkossakin Englantia voisi käyttää hyvin alustana, mahdollisesti Coast to Coast-reittiä ja todellisia pitkänmatkan taapertajia voisi tuuppia South West Coast Pathille. Siinä reitissä olisi se etu, että se sopisi niillekin joilla suuntavaisto oli vähän huonompi, kunhan piti meren aina vasemmalla puolellaan, ei voinut eksyä. Pubiverkostoa joutuisi todennäköisesti hieman vahvistamaan ja aukioloja pidentämään. Café con leche täytyisi ehdottomasti saada listalle, sekä tarjoillun punaviinin lämpötilaa laskea asiallisiin lukemiin.


Kokous päätettiin hyvissä tunnelmissa. Pelattu kaksikko oli päästetty vapaaksi ja Cecilen palkkio tilitetty. Tescon kuormuri pyörähtäisi taas Friaryn pihassa alkuviikosta ja toisi sen lempiruokaa useita laatikoita. Luvattu bonus jäi kyllä saamatta, mutta kaikkihan sen tietävät, tulos tai ulos. Sisko luiskahtaisi Friary-arkeensa heti seuraavana päivänä, hänen luulemansa vapaapäivä oli viimekällinä vaihdettu työpäivään. Campis ja miehensä ajoivat väärää puolta tietä kohti itää ja The Epic Way Spinoff- Lost in Dorset päätettiin viimeiseen enterin painallukseen.

Kun Miguel saapui kotiin, tahtoi Michelle heti tietää mikä oli Lost in Dorsetin kohtalo. Menisikö se vielä jatkokehittelyyn, vai pääsikö heti myyntiin. Ja ennen kaikkea, miten kaksikko oli ottanut Englannin märät kelit, kuinka he selvisivät kylmästä säästä nyt, kun heillä piti olla kokemusta caminon mättösateista? Miguelia kylmäsi. Se se oli, sää! Koko ajan  hänellä oli ollut mielessä, että jotain oli unohtunut. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei hän ollut muistanut koko aikana koskea sääpaneeliin kertaakaan ja naisilla aurinko oli paistaa posottanut koko viikon ajan täydeltä terältä. Hän oli varma, että Michelle olisi vihainen ja tämän olisi pakko raportoida eteenpäin. Peliä tuskin voisi päästää myyntiin, mikäli säitä ei olisi lainkaan simuloitu.

Kumma kyllä Michelle vain kohautti olkapäitään, virheitä sattuu. Ei se ole niin nokonuukaa, kyllä sitä ehtii testata vielä myöhemminkin. Ei silti mainosteta tätä missään. Ollaan kuin ei oltaisikaan. Miguel katsoi kihlattuaan hieman kummissaan, mutta kyllä se hänelle passaisi päästä pälkähästä.

Vielä ennen nukahtamista Michelle kysäisi, että mitä Miguel oli istuttanut Campiksen ja Siskon päihin. Siskolla oli keskivahvat defenssit päällä, mutta Campiksen päässä muhi Camino Portugues. Cecile oli onnistunut viimeisessä tehtävässään. Se oli ehtinyt kiehnätä sen verran Campiksen miehen jaloissa, että tartunta oli varma. Mies oli joitakin viikkoja myöhemmin tuntenut olonsa jotenkin omituiseksi (kylmiä väreitä ja ikäänkuin nousevaa flunssaa) ja lupautunut mukaan Campiksen toiselle caminolle.


Niinpä Cecile pääsisi vielä remmiin mukaan, muttei sille kerrottaisi ihan vielä. Olive oli lopullisesti jäämässä eläkkeelle, sen muisti alkoi pettää ja se nukahteli minne sattui ja Cecile saisi sen paikan UK-organisaatiossa. Sen vain oli syytä ottaa opikseen betapelin kömmähdyksestään.

Onpa taas tylsää!
Muut The Epic Way Spinoff - Lost in Dorset -tarinan osat ovat luettavissa täältä (osa 1) ja täältä (osa 2). sekä keväiset  Camino - The Epic Wayn  osat täältä (osa 1) ja täältä (osa 2). Postaukset on koottu myös CampaCaminon yläreunan uudelle The Epic Way-välilehdelle.

Olivea niin väsyttää

perjantai 7. lokakuuta 2016

Nyt ei voi enää perua, eihän?

Tänään sain paketin Camino Forumin Ivarilta. Nyt asia on täysin lukkoonlyöty, enää ei voi millään perua. Kun on opaskirja ja on credencialit, on uusi pinssikin, niin lähdettävähän se on! Ensi viikolla tulee vielä karttakirja. Enää pitää odottaa ensi vuoteen.


Päivän kävelymusiikiksi suosittelen lämpimästi Keith Urbanin kappaletta Blue Ain't Your Color. Hänen naamansa on hieman epätoivoisen näköinen tuossa videon aloituskuvassa, mutta kyllä se siitä!

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kaksi vuotta CampaCaminoa



Tasan kaksi vuotta sitten aloitin tämän blogin, siinä vaiheessa olin päättänyt, että kävelisin vuonna 2016 caminon. Silloin en vielä uskaltanut olla varma, että todellakin tekisin sen, että hurahtaisin kävelemiseen niin, että siitä muodostuu pysyvä osa minua. Olen aloittanut lukemattomia asioita elämässäni ja jättänyt melkein yhtä monta asiaa kesken. Tätä en jättänyt, camino toteutui huhtikuussa ja vieläpä sillä tarkkuudella, että olin perillä Santiago de Compostelassa syntymäpäivänäni, kuten olin haaveillut. Vielä kun saisi tämän päättäväisyyden siirrettyä joihinkin muihinkin elämäni osa-alueisiin.

Tasan puoli vuotta sitten kirjoittelin ensimmäisen caminopäivän postausta. Alkoi matka, joka jatkuu edelleen. Ei mene päivääkään, ettenkö ajattelisi caminoa. Näen siitä erilaisia unia joka viikko ja vilkuilen Camino Forumia ainakin jokaviikkoisen koosteen kolahdettua campamailiin. Kun joku tuttu lähtee caminolle, ajattelen heitä päivittäin ja janoan kuulla heidän matkansa edistymisestä. Olen jopa ajatellut liittyä Facebookiin, mikä on kyllä melkoinen takinkäännös. Siellä ilmeisesti olisi monenlaista caminoryhmää ja mistäpä muusta caminon taapertanut haluaakaan puhua jatkuvasti kuin tiestä.

Nyt puoli vuotta caminon jälkeen olen jo täysin tottunut ajatukseen, että lähden uudelleen. Kesti noin päästä toukokuussa Suomeen, että olin jo antautunut ajatukselle lähteä ehkä joskus vielä jollekin reitille ja nyt jo tiedän, että minun on päästävä Camino Francesille uudelleen. Siihen voi mennä useampi vuosi, että saan niin paljon vapaata kasaan, mutta aivan varmasti lähden sinne uudelleen, mikäli terveyttä riittää. Mikään muu ei minua estä. Nythän tiedän, ettei soleku kävellä!

Jokunen aika sitten tapahtui lähes ihmeeseen verrattava asia. Olin aikaisemmin toivonut saavani Antista kävelykumppanin, mutta hän vannoutuneena pyöräilijänä ei nähnyt mitään mielenkiintoa pitkän matkan kulkemiseen kävellen. Olin kyllä kertonut alivaltiosihteerityyliin lajin eduista ja hyödyistä, mutta hän pysyi taipumattomana. Kunnes sitten muutti mielensä. 

Nyt meillä on sopimus lähteä kävelemään ensi vuonna noin kaksiviikkoinen matka. Ensin ajattelimme hyvin suurella kiinnostuksella Coast to Coast-reittiä Englannissa. Se olisi sopiva kahden viikon matka, 192 mailia upeissa maisemissa. Toiseksi tulimme ajatelleeksi Portugalia, jossa kävimme keväällä caminoni päätteeksi, näimme reppuselkäisiä peregrinoja Camino Portuguesilla. Portosta Santiago de Compostelaan kestäisi kävellä noin kaksi viikkoa sekin. Nyt pitää nopeasti hankkia hänelle Meindlit ja rinkka, mahdollisimman hienot tietty. Sitten olisi mahdotonta enää perua, eikö olisikin?


Päivän kävelycountryksi ehdotan Dan + Shayn kappaletta From The Ground Up

maanantai 12. syyskuuta 2016

Jälkipuhetta siskon näppikseltä

Vieraskynä-postaus sisareltani Dorsetista:

Jälkipuhetta Wessex-kävelyn tiimoilta


Olin jo jonkun aikaa kehuskellut siskolleni, kuinka hienoja kävelyreittejä alkaa ihan Friaryn takapihalta. Kevään rasitukset olivat jo sulaneet, ainoastaan polvien tienoilta kuuluva narina aamuisin portaita alas astuessa muistutti niistä. Ajatus noin viikon mittaisesta haikista lähitienoilla alkoi houkuttaa. Tällä kertaa minun piti paneutua vähän enemmän valmisteluihin. Vaikka niitä ei ollut paljon, silti kaikki tahtoi venyä viimetinkaan. Elämä yhteisössä on täyttä eikä henkilökohtaista vapaata paljon ole. Aikatauluista sopiminen oli ensimmäinen haaste. Olisin mielelläni lähtenyt matkaan vasta syyskuun alkupuolella, kun säät ovat vielä suotuisat, mutta yleinen lomakausi on ohi ja majapaikoissa väljyyttä. Mutta juuri niihin aikoihin odotimme uutta joukkoa vapaaehtoisia saapuvaksi Friaryyn. Syyskuun alussa vahti vaihtuu, vuoden täällä asuneet nuoret – tai nuorehkot ainakin – vaihtavat maisemia ja puoli tusinaa tuoreita kasvoja astuu tilalle. Koko syyskuu menee kouluttaessa ihmisiä töihinsä ja yhteisön tavoille. Minun tehtäväni on järjestää keittiöhygieniakurssi ja opettaa ruoanlaittoa. Siispä ajankohdaksi valikoitui ns. fallow week elokuussa, jolloin meillä ei ole vieraita ja minun on helpompi jättää työkuviot hetkeksi.
Olin sunnuntaikävelyilläni nähnyt Wessex Ridgewayn opasteita ja miettinyt, mihin polku mahtaa päättyä. Nettihaut kertoivat, että reitti päättyy rannikolle Lyme Regisiin, kaupunkiin, josta olen kuullut monesti, mutta jossa en ollut vielä käynyt. Siskoni taas oli vieraillut siellä edellisenä vuonna ja oli pitänyt paikasta. Matka linnuntietä ei ollut pitkä, mutta reitti mutkitteli sopivasti pitkin harjanteita – ja kuten myöhemmin totesimme – ylös alas rinteitä. Painettua reittiopasta en löytänyt paikallisista kirjakaupoista, vaikka niitä on kaiketi julkaistu parikin kappaletta. Netistä löytyi kattavan näköinen pdf-muodossa oleva opas, jossa yhtenä reitin rakentamisen rahoittajana näkyi olleen EU. Sivumennen sanottuna, kesäkuisen Brexit-järkytyksen laannuttua, aiheen ympärillä vallitsee täydellinen hiljaisuus ja tuntuu kuin kaikki yrittäisivät olla kuin äänestystulosta ei olisi olemassakaan. Ehkä se katoaa, kun siitä ei puhuta tai sitä ei ajatella?? Kyseisessä EU-rahoitteisessa oppaassa oli myös rohkaisevan pitkä lista reitillä olevia majoituspaikkoja, ja aloitin seuraavat valmisteluni.
Majoituspaikkalistaa tarkemmin katseltuani huomasin, että kaikki B&B:t eivät suinkaan sijaitse kätevästi reitillä niin kuin Caminolla. Monesti olisi tarpeen kävellä syrjään reitiltä useitakin maileja. Vapaapäivänäni aloin soitella sopivan kuuloisia paikkoja läpi. Tarkoitus oli aloittaa kävely lauantaina. Lista alkoi olla jo puolessavälissä eikä ollut vielä tärpännyt kertaakaan. Joku ei vastannut ollenkaan, tai vastasi viimein ja kertoi lopettaneensa bisnekset jo kauan sitten. Paikat, joista vastattiin, olivat olleet täynnä jo viikkoja, itse asiassa heti Brexitin jälkeisen punnan kurssin huonontumisen jälkeen. Monet vaihtoivat lomansa kotimaan kohteeseen. Ensimmäinen viikonloppu oli siis jo buukattu ja tiedoksi, että useimmat paikat ottavat varauksia vastaan vain koko viikonlopuksi, ei vain yhdeksi yöksi. Ehdotin siskolle Plan B:tä. Voisimme jäädä viikonlopun yli Friaryyn ja tehdä päiväretkiä täältä käsin. Olin ajatellut yhdistää muutamia kohteita retkeemme muutenkin, mutta nyt voisimme vierailla niissä aluksi ja sitten suunnata kohti rannikkoa maanantaina, kun jotkut lomailijat olisivat palanneet jo kotiinsa. Olen käyttänyt AirBnB:n palveluksia aiemmin, mutta vain isoissa kaupungeissa. Ihan vain kokeeksi katselin, olisiko reitin lähistöllä mitään tarjolla. Ja pari paikkaa löysinkin, joista otettiin yhteyttä ja luvattiin majoittaa meidät. Jälkimmäinen viikonloppu hoitui hotellihaulla ja jälleen kerran meille myytiin ihan viimeiset petipaikat Weymouthista. Sinne asti päästyämme totesimme, että ei se ihan markkinointikikka tainnut olla tällä kertaa, ihmisiä oli todella paljon.
Varusteet olivat kutakuinkin samat kuin keväällä. Jätin vähän liian raskaan Fjällrävenin takin kotiin. Se ei vahattunakaan pitänyt vettä. Ostin kevyemmän vedenpitävän takin ja käärin se siskon tuomien sadehousujen kanssa rinkan alaosaan. Liikkeelle lähdin hupparin ja muutenkin ihan tavanomaisten vaatteiden kanssa. Crocksit vaihdoin Eccon kävelysandaaleihin. Caminolla kaipasin iltaisin enemmän tukea väsyneille jaloilleni, ja Crocksit olivat toivottoman löperöt. Tällä kertaa otin mukaani myös aurinkolasit, joille oli todella käyttöäkin, samoin lierihatulle ja aurinkovoiteelle.
Hyvistä päätöksistä huolimatta en ollut paljonkaan kävellyt caminon jälkeen ja pelkäsin, että pitkällä matkalla saavuttamani kunto olisi jo huvennut olemattomiin. Mutta ei se onneksi ollut. Kaiken kaikkiaan kävely tuntui sujuvan kevyemmin. Päivämatkat olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin caminolla, mutta käytimme niihin enemmän aikaa. Oli pakko kävellä tiiviisti yhdessä ja pähkäillä kartan kanssa, mihin suuntaan mennään seuraavaksi. Ylä- ja alamäkiä, pitkiä loivia nousuja, jyrkkiä kapuamisia ja mutaisten paikkojen ylityksiä oli yhtä paljon kuin keväälläkin. Uutta meille oli kavuta lukemattomien porttien yli, ali ja vierestä ja ylittää niittyjä, peltoja ja laitumia. Joka vuosi joku kävelijä jää lehmälauman jalkoihin, useimmiten koiran kanssa kulkenut. Ohjeena onkin pitää koira kiinni, mutta päästää irti, jos lehmät lähestyvät uteliaina. Meillä ei ollut koiraa, eikä sattuneesta syystä kissaakaan, mutta kiertelimme varovasti pitkin aidanvieriä reipasta vauhtia. Onneksi joka niityllä ei ollut eläimiä laiduntamassa.
Kesäisin aina avoinna olevat kirkot ja niiden pihamaat olivat oivallisia taukopaikkoja. Aina löytyi penkki sisältä tai ulkoa, jos ei muuta niin vanha kivinen hauta-arkku seinän vierellä. Rauhaa ja hiljaisuutta, varjoa ja usein vettä tai mehua oli tarjolla matkalaisille. Maisemat olivat suoraan Tolkienin Konnusta, suloisia pikkukyliä ja kukkuloita toisensa perään. Mieleni oli kevyt ja mietin, kuinka kaikki ne sadat kilometrit kevään caminolla painoivat, eivät vain fyysisesti vaan myös mielessä. Oli ihan sama, olivatko kilometrit ja päivät edessä tai takana, yhtä kaikki ne painoivat. Olen iloinen, että kävelin kaikki ne päivät ja kilometrit, mutta en ehkä halua tehdä sitä uudelleen. Uskon kuitenkin, että palaan vielä caminolle francesille, mutta sillä kertaa ei ole enää tarvetta kävellä koko matkaa tietyssä ajassa. Olen kiitollinen, että sisko otti minut mukaansa ja varmaan teemme kävelyretkiä yhdessä myöhemminkin. Sen verran hauskaa meillä on ollut!

lauantai 27. elokuuta 2016

Niinhän ne olivat kuin kaksi marjaa, tai ehkä toinen oli hedelmä


On se ollut aika hyvä juttu, että samana vuonna olen ollut kahdella kävelyretkellä ja niin ollen muistan niistä noin samanverran nyt. Jo Englannissa tekemämme jaloittelun aikana juttelimme siitä, mikä siinä oli erilaista kuin caminossa ja mikä taas aivan samanlaista. Tämä postaus kertoo näistä huomioista. 

Valmisteluvaihe oli oikeastaan aika samanlainen, johtuu lähinnä luonteestani, jolle on erittäin vastenmielistä pakata. Caminoa varten harjoittelin aika paljon pitkällä aikavälillä, mutta ehkä se tärkein harjoitus, rinkan kantaminen jäi nollaan kertaan. Enpä rinkkaan koskenut kävelyiden välissäkään ollenkaan. Caminon ansiosta kuitenkin tiesin, että kyllä se reissu sieltä tulee ja alkaa, vaikkei kauheasti hössöttäisikään. Jonkun verran järkevämmin pakkasin Englantiin, minulla ei ollut mitään turhia tavaroita mukanani.


Vaikka niin Espanja ja Englanti alkavatkin samalla kirjaimella, niin on niissä kuitenkin pikkuisen eroa. En ensinnäkään osaa espanjaa juuri ollenkaan, englantia puhun kohtuullisesti ja ymmärrän hyvin. Luulisi sillä olleen enemmän vaikutusta, mutta eipä oikeastaan, Espanjassa pärjäsi aivan hyvin espanjaa osaamatta. Olisi tietysti hyvä osata kieltä ja kohteliasta ja järkevää pystyä sitä puhumaan, mutta espanjantaidon puute ei ole este caminolle, kunhan osaa jotain muuta kieltä, jolla kommunikoida. Pelkällä suomella olisi kyllä vähän heikoilla. Tai en tiedä sitten sitäkään.

On vaikea enää tietää, miten sitä Englannissa (tai ylipäätään missään maailmalla) pärjäisi, jos ei osaisi englantia yhtään. Siellä olin paljon enemmän yhteyksissä ihmisiin kuin Espanjassa, osasin kysyä neuvoa, pyytää apua ja antaakin sitä. Osasin jutustella ja toimittaa asioita. Koska kävelymme Englannissa oli täysin omatoiminen, olimme oikeasti oman onnemme nojassa. Caminolla on kuitenkin se eräänlainen putki, jossa peregrinot kulkevat. Ei sitä oikeastaan tajunnut ennen kuin sieltä tuli pois ja meni toisenlaiselle kävelylle. Erämaavaellukset ovat sitten tietysti vielä aivan omaa luokkaansa, en muuta väitäkään. 

Englannissa (ja koko Iso-Britanniassa) on valtavasti erilaisia kävely- ja vaellusreittejä. Eräs kuuluisa sellainen on esimerkiksi South West Coast Path, jolla on mittaa 630 mailia. Suomalainen bloggaaja käveli matkan keväällä, siitä voi lukea Jalkaisin-blogista. Linkki vie reissun ensimmäiselle etapille, mutta varoitan, sitä reissua kun alkaa lukea, siihen jää koukkuun! Ottakaa pullat pois uunista ja pyykit koneesta ensin. 

Me olimme valinneet käveltäväksemme Wessex Ridgeway Trailin osan läheltä sisareni asuinpaikkaa rannikolle asti. Suora matka rannikolle on vain noin 30 km, mutta reitti on mutkitteleva niin, että viikossa suunnittelimme kävelevämme noin 120-130 km. Valitsemamme reitti oli vain yksi seudulla risteilevistä reiteistä ja virallisten reittien lisäksi joka puolella kulki tavallisia public patheja. Matkan aikana vaihdoimme lopulta monta kertaa käyttämäämme reittiä, kunhan olimme oppineet tulkkamaan kartan korkeuskäyriä ja muuta informaatiota maastosta ja tiestöstä.


Reittien merkinnät olivat erittäin vaihtelevia, paikoitellen merkkejä oli lyhyin välein ja hyvin nähtävissä, paikoin ei juuri ollenkaan tai ne olivat piilossa kasvustossa, kaatuneissa tolpissa tai muuten rikkoutuneita. Aluksi meillä oli vähän liian caminomainen tunnelma, olimme tyytyväisiä löytämäämme merkkiin ja tallustelimme eteenpäin juurikaan tuumimatta tai karttaa lukematta. Oletimme, että kun tulemme laitumen toiselle laidalle tai risteykseen, olisi siellä uusi merkki. Mitä vielä! Siellä oli tai oli olematta. Toisena varsinaisena trail-päivänä eksyilimme sen verran ja kävelimme niin monta ylimääräistä kilometriä, että järki oli otettava päähän, karttaa oli luettava aivan koko ajan. Sellaista ei Espanjassa koko aikana tapahtunut, eihän meillä edes ollut karttoja, vain opaskirjan pieni kuva, jossa tärkeintä oli vessojen ja baarien sijainti. 


Onneksi kuitenkin opimme kantapään kautta, että merkkejä on katsottava muutenkin, kuin että tuossa se nyt on. Niissä oleva nuoli oli tällätty osoittamaan ainakin viitteellisesti sinne suuntaan, jonne merkiltä oli lähdettävä, jos edessä ei ollut nähtävillä selkeää polkua. Laajan laitumen tai pellon toisella laidalta oli otettava joku kiintopiste ja sitä kohden mentävä ja reunalta sitten etsittävä missä se merkki mahtaisi olla. Usein reitti kulki portilta toiselle, mutta välillä portteja oli vastalaidalla useita ja niistä oli älyttävä valita oikea. Kuten kerroin, eksyimme muutamaan kertaan, emme huomanneet merkkejä tai niitä ei kertakaikkiaan ollut ja kuljimme harhaan. Jouduin muutamaan kertaan paikantamaan meidät mobiilidatalla, mutta sekään ei kyllä kaksisesti Englannin maaseudulla toiminut. 

Siitä tulikin mieleen toisen Espanjaa ja Englantia erottanut seikka, ainakin siis caminoreitin osalta. Siellä ei ollut oikeastaan koskaan tarvetta mobiilidatan käyttämiselle, enkä oikeasti tiedä, miten kattava verkko siellä on. Mutta wifiä oli niin laajalti saatavilla, että yhden käden sormilla oli laskettavissa ne baarit tai majoitukset, joissa ei nettiä löytynyt. Englannissa yhteydet olivat paljon nihkeämmät riippumatta siitä, miten sitä oli majoituksissa luvattu. Muutamissa pubeissa löytyi wifiä ja niissä viihdyimmekin hyvät tovit. Käytin mobiilidataa jonkun verran, lähinnä paikantamiseen ja muutaman kerran postia tarkistaakseni. Hyvin usein puhelimessa ei ollut minkäänlaista verkkoa edes asutuksen lähellä.

Entä sitten talouspuoli? Camino Espanjassa oli  minun varoillani hyvinkin saavutettavissa, nytkin kun tulen toimeen alle puolella normaaleista tuloistani vuorotteluvapaan aikana. Päivittäisestä elämisestä selvisi Espanjassa muutamalla kympillä, olisi pärjännyt vielä vähemmälläkin, jos olisimme käyttäneet enemmän albergueita. Ruokailutkaan eivät olleet kalliita, joten kukkarolle camino ei minunlaiselleni työssäkäyvälle ihmiselle käynyt raskaaksi. 


Kävelymatka Englannissa on sitten kalliimpi juttu. Majoitukset olivat nyt kiivaimpana lomakautena melko arvokkaita, maksoimme tyypillisesti 100-120 puntaa yöltä kahden hengen huoneessa, välillä aamiaisesta vielä lisää. Jotkut majoituspaikoistamme olivat airbnb-paikkoja, niissäkin hinnat olivat tapissa. Yksi majoituspaikoistamme oli yhteisö, jossa majoittuvat ihmiset ovat siellä muista syistä kuin me, joten annoimme pienen lahjoituksen korvauksena yösijasta ja aamiaisesta. Mielestäni olimme osin melko samantasoisissa paikoissa kuin Espanjassa ja maksoimme niistä kaksin, kolmiskertaisestikin. Lyhyellä matkalla tämä ei käy liian arvokkaaksi, mutta viittä viikkoa minun kukkaroni ei olisi kestänyt niillä hinnoilla. 

Ruokailut maksoivat myös enemmän, mutta edullisestikin voi syödä, kun valitsee pub-aterioita, jotka ovat todella täyttäviä, yhdellä suurella aterialla pärjää koko päivän, vaikkei se mitenkään terveellistä olisikaan. Emme kovin paljon käyneet paikallisissa kaupoissa, sillä ei niitä maaseudulla montaakaan osunut kohdallekaan, sama tilanne oli paikoin caminollakin. Minulla oli taas mennä ruokahalu, tämä tapahtui sinä kovimpana kävelypäivänä, jolloin oli lämmintä ja eksyilimme urakalla ja kävelimme paljon enemmän kuin oli tarkoitus. Sinä iltana en halunnut syödä päivällistä ollenkaan, en halunnut muuta kuin mennä nukkumaan. Kokonaan ruokahaluni ei onneksi mennyt, vaan aamulla olin aivan kunnossa. 

Kanaa Englannissa
Kania Espanjassa
Maisemiltaan Englanti oli kyllä aivan ihana, polut kulkivat hyvin kauniissa paikoissa ja välillä olimme mäkien ja kukkuloiden laella, välillä niiden välissä solissa. Espanjassa caminolla muistin paljon vähemmän katsoa maisemia, enemmän menin kuvitteelliset silmälaput päässäni ja katsoin vain eteenpäin. Reitit Englannissa olivat paikoin hyvin umpeenkasvaneita, saimme oikeasti raivata tietämme lukuisissa pusikoissa nokkosten kutitellessa ja oksien raapiessa ja kulkea oikeasti vilja- ja maissipeltojen läpi. Espanjassa ei ainakaan aikaisin keväällä ollut sellaisia paikkoja, vaan koko reitti kulki selkeästi nähtävää polkua tai tietä. 


En muista, että olisimme kiivenneet monenkaan aidan ylitse Espanjassa, Englannissa kiipesimme kymmenien porttien ylitse ja avasimme erilaisia virityksiä, kömmimme alitse ja pujottauduimme rakosista sekä ylitimme puroja loikkien tai kiviä myöten. Sähköpaimeniakin kohtasimme monta kertaa. Vaativuudeltaan reiteissä oli yhtäläisyyksiä, nousuja löytyi Englannistakin, joskaan ei ehkä ihan niin pitkiä kuin Espanjassa. Laskuosuuksia meille ei sattunut kovin vaativia jaloittelussa. Lälliä emme kohdanneet Englannissa kuin pari kertaa, melkein riemastuimme niistä kohdista. 

Englantilaista lälliä
Espanjalaista lälliä
Espanjassa emme myöskään osuneet samoille laitumille karjan kanssa, lehmiä ja lampaita tuli paimennettuina kyllä vastaan, mutta Englannissa kuljimme omin päin monen laitumen läpi. Lehmiä ja lampaita oli ohiteltavina, mutta ei onneksi hevosia tai härkiä samojen aitojen sisällä meidän kanssamme. 

Siitä kuuluisasta lomakaudesta huolimatta nähneet montaakaan muuta vaeltajaa tai edes kävelijää Englannissa. Jonkun verran näimme ratsastajia ja eräs heistä antoi meille neuvojakin reitin suhteen. Turvallisuusmielessä Espanja ja Englanti tuntuivat yhtälaisen turvallisilta mailta. Liikenne oli paikoin Englannissa hieman säikäyttävää, mutta kuljimme teitä pitkin mahdollisimman vähän. Liikuimme vain valoisaan aikaan, kuten caminollakin, emmekä kohdanneet minkäänlaista vaaraa tai uhkaa kummassakaan maassa. 

Eräs seikka jäi kyllä hauskana mieleen. Jos pitäisi sanoa, että kummassa maassa on paremmat säät, niin pitäisi kyllä sanoa, että Englannissa! Meidän 9 päiväisellä jaloittelullamme oli vain aurinkoisia päiviä, emmekä käyttäneet lainkaan sadevarusteitamme, emme ottaneet niitä edes esille kertaakaan! Lämmintäkin oli sopivasti ja viilentävää tuulta. Samaan aikaan retkemme kanssa on tuttuja ollut caminolla, on sitten myöhemmin kiinnostavaa kuulla, millaisen caminon he ovat saaneet säitten puolesta. Meillähän oli sadetta ainakin tarpeeksi huhtikuisella reissullamme. 

Näin Espanjassa
Näin Englannissa
Jos minun pitäisi valita kummasta pidin enemmän, caminosta vai jaloittelusta niin sanon, että molemmista. Kummassakin kävelyssä oli omat mahtavat puolensa ja jos ne jotain tekivät selväksi niin sen, että minä olen kävelijä ja sellaisena haluan kehittyä. Kumpaankin maahan voisin mielelläni lähteä uudelleen kävelemään, mutta myös moneen muuhun paikkaan. Suomessakin, mutta täällä ehkä vähiten mielelläni. Mietin, että jos maanantaina lähtisin tästä kävelemään pohjoista kohden, niin perjaitaiksi saattaisin ehtiä jo Viitasaarelle, eikä siinä välissä olisi paljon mitään...

torstai 25. elokuuta 2016

Erakon majalla - The Epic Way Spinoff - Lost in Dorset


Maanantaiaamuna Campis ja Sisko tekivät eväät Friaryn hiljaisessa keittiössä, sivelivät leiville paksua sipulichutneytä ja leikkasivat terävää cheddaria päälle, kuten Viisikossa ikään. Inkivääriolutta heillä ei sentään ollut, mutta makeaksi evääksi he ottivat grillijuhlista jääneitä suklaapallosia. Näillä he pärjäisivät hyvin, mikäli sopivaa aamiaispaikkaa ei löytyisi. Cecile hypähteli hermostuneena takapihalla, keittiön ovessa oli ikävät metalliketjuiset verhot, joitten ohitse sen sisu ei antanut myöten mennä niin paljon kuin se olisikin halunnutkin piipahdella keittiössä. Sen turkki tuli verhosta niin sähköiseksi, että se näkyi tunnin pimeässä, eikä se ollut hyvä juttu hiirijahdissa. 


Maanantai oli Friaryn virallinen vapaapäivä ja kaikki muut, ihan kaikki muut (paitsi Olive) vielä nukkuivat vartin yli seitsemän, kun kaksi reppuselkäistä naista ja Cecile lähtivät talon takapihan, entisen pääsisäänkäynnin kautta matkaan. Kissa vilkaisi sisäistä kelloaan ja teki virtuaalimerkinnän, vain vartin myöhässä. Miguel oli pyytänyt raportteja ja memoja ainakin kaksi kertaa vuorokaudessa, mutta katsotaan nyt, mietti Cecile. Se ei oikein perustanut paperitöistä ja oli jo eräässä toisessa projektissa saanut varoituksen sepiteltyään raportteja jälkikäteen. Onneksi Miguel ei tiennyt sitä, Cecilen tuttu oli poistanut tiedot sen rekisteristä hiiripalkalla. Olive oli todella hyvä kissa tuntea, sen asema Pelin hierarkiassa oli kirkkaasti korkein eläimellä, mutta operatiiviseen työhön se ei enää ikänsä vuoksi halunnut. Se oli osa-aikaeläkkeellä Friaryssa ja oikeastaan pitämässä silmällä Cecileä, mikä Cecile ei tiennyt. 

Keeping an eye on you, all the time!
Friary oli valittu betapelin aloituspisteeksi sen hyvän sijainnin vuoksi, sieltä lähtiessä melkeinpä suuntaan kuin suuntaan täytyi ensin kiivetä runsaasti ylämäkeen ja mikäli mieli rannikolle, etelään päin mäki oli suorastaan brutaali. Caminolla peregrinat kävelevät ihan mitä vain heidän eteensä pistetäänkään, täysin laput silmillä ja vaihtoehtoja miettimättäkään, mutta nyt Campiksella ja Siskolla oli hyvät eväät kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. 

Heillä oli kartta, mutta ei sentään kompassia, heillä oli jopa hieman etukäteistietoa ja lievällä huvituksella Cecile huomasi, että he valitsivat kahdesta vaihtoehdosta sen hieman helpomman ja lähtivät matkaan Hermet's Hutin kautta. Se oli pieni harmaa maja jyrkässä rinteessä, riippulukolla suljettu ja noin vartin kävelymatkan päässä Friarysta. Sinne saattoi kuulema tulla mietiskelemään ja olemaan rauhassa, mikäli tarvitsi lepoa. Cecile vietti siellä välillä aikaa kavereittensa kanssa, piti vain olla tarkka, ettei jättänyt sinne mitään merkkejä bileistä, sillä joissain asioissa Friaryn väki oli ihmeen tiukkapipoista. Lintujen höyheniä he eivät tahtoneet nähdä lattialla, eikä kissanruokapusseja siellä täällä.


Cecile ei ollut koskaan ollut vielä operatiivisessa tehtävässä maastossa. Kaikki sen aiemmat keissit olivat olleet lyhyitä tarkkailutehtäviä yhdessä paikassa, joista se oli raportoinut livenä, vaikka se inhosikin niihin käytettäviä siruja ja lähettimiä. Tällainen pitempi valvontatehtävä oli sille uutta. Saattoi olla, että pieni CV:n kaunistelu oli vaikuttanut siihen, että se ylipäätään oli saanyt tämän tehtävän, mutta sen Cecile pisti kyllä Miguelin piikkiin, mitäs ei tarkistanut suosituksia. 

Puolivälissä mäkeä Cecileä alkoi hermostuttaa, sille tuli huono fiilis tästä hommasta. Sen sijaan, että se olisi hienovaraisesti hiiviskellyt kaksikon takana (se ei olisi ollut vaikeaa, vauhti ei päätä huimannut jyrkässä mäessä) se alkoi hypellä edelle ja jäi jälkeen, se ei voinut mitään sille, että sen suusta alkoi päästä huudahteluja. "Hei, ei viitsitäkään, mennään kotiin takaisin! Alkaa varmasti sataa. Tänään on vapaapäivä, mennäänkin kaikki porukalla Sherbourneen, vaikka pubiin! Minä voin olla kuskina (no ei varsinaisesti olisi voinut olla, mutta se suttaantuisi kyllä)" Naisten korviin se kuulosti siltä, että se olisi sanonut miuah ja kurrrrrr. Käännössovellus ei toiminut kunnolla. Cecile oli unohtanut tsekata sen, se oli varajärjestelmä, mikäli se joutuisi evakuoimaan pelihahmot tai itsensä. Ehkä uusin versio ei ollut päivittinyt. Se itsekään ei oikein saanut selkoa mitä naiset puhuivat, vain sanan sieltä toisen täältä.

Barcelona, how do you read? Transmitting blind, Barcelona, how do you read?
Hieman majan jälkeen homma alkoi levitä tassuihin kokonaan. Sisko otti puhelimen käteensä ja soitti, vastoin kaikkia Friaryn sääntöjä, vapaapäivän aamuna ennen puolta kahdeksaa yhteisön jäsenelle. Tämä vastasi toisella yrityksellä unenpöpperöisenä ja aivan toisaalla, itseasiassa Kentissä, jonne hän oli lähtenyt lomalle. Sitä Sisko ei ollut muistanut ja vuolaasti pyyteli anteeksi, mutta kun oli tämä kissaongelma. Hän pelkäsi Cecilen seuraavan heitä pitemmällekin tilalta ja jäävän vielä auton alle, kun heidän täytyisi ylittää isompia teitä. Kentissä oleva jäsen neuvoi jäätävähköllä äänellä Siskoa palaamaan heti Friaryyn ja sulkemaan kissan sisätiloihin ja sitten lähtemään liikkeelle uudelleen. Sitähän kaksikko ei todellakaan aikonut tehdä, sillä mäki oli, kuten sanottu, brutaali. Sisko otti vielä suuremman riskin, suurimman mitä Friaryssä saattoi oikeastaan ottaa ja soitti yhdelle ruskeakaapuisista veljistä ja herätti tämän. Campis ei todellakaan olisi uskaltanut tehdä sellaista ja kuunteli korvat luimussa miten Sisko käytti englannintaitonsa äärimmilleen ja luetteli karmeita vaaroja, joihin Cecile, pikkuraukka ja yhteisön tärkeä (hiiribusiness) ja pidetty jäsen joutuisi, mikäli veli ei tulisi sitä hakemaan. Autolla, vapaapäivän aamuna, please, could you? Etsäviitsisviitsissäetsäviitsis. Campis alkoi uskoa, että Sisko olisi soittanut vaikka tuomiokapituliin asti, kunnes joku suostuisi auttamaan. 

Cecile ei tiennyt mitä oikein oli tapahtumassa, kolmikko oli kivunnut puheluepisodin aikana mäen päälle autotien reunaan. Se punnitsi vaihtoehtojaan. Se oli sanomattakin selvää, että raporttia tästä ei kirjoitettaisi, mutta jotenkin tässä pitäisi luovia. Tässä vaiheessa sen olisi kannattanut evakuoida itsensä ja  keskeyttää peli. Jos käännössovellus olisi toiminut, se olisi voinut kysyä neuvoa HQ:sta. Nyt se oli omillaan ja sille kävi vielä huonommin. Sen aivot raksuttivat täysillä, eikä se huomannut mitä ihmiset juonivat. Sisko ja Campis siinä lepertelivät jotain ja yhtäkkiä Sisko nappasi Cecilen syliinsä. Aluksi se tuntui hyvältä ajatukselta, samahan siinä oli oleilla siihen asti, kun olisi viisainta häipyä. Välillä se sai selkoa mitä naiset puhuivat, sovellus toimi hetkittäin Cecilen ollessa korkeammalla kuin maantasalla. Se sai selkoa, että oli tilattu auto. Niin kaksikko oli tehnyt caminollakin välillä. Okei, taksi olisi ihan hyvä vaihtoehto, mentäisiin kerralla ainakin 10 mailia eteenpäin.



Yhtäkkiä Cecile tunsi ikävän säräyksen turkkinsa alla, kun sirussa oleva käännösohjelma alkoi toimia. Joku naisissa oli erilaista, he astelivat mukamas rauhallisina tien reunassa, Sisko muutaman askeleen ruohikon puolella, Campis aivan tien reunassa. Siskon ote Cecilestä tiukentui ja äänensävy muuttui sellaiseksi ällöttävän rauhoittelevaksi, josta Cecile ymmärsi jääneensä satimeen. Se laittoi nopeasti kyselyn Pääkonttorille ja suorastaan huusi apua. Sieltä tuli pikainen vastaus, evacuate, evacuate. Cecile alkoi rimpuilla, mutta Sisko otti sitä niskasta kiinni ja roikotti niin kaukana itsestään kuin pystyi Campiksen koittaessa olla avuksi. Samaan aikaan Friaryn peoples carrier-auto tuli paikalle renkaat jyrkässä mutkassa raapien, kuskin paikalla istuva veli ei näyttänyt iloiselta. Mitenkään jäämättä rupattelemaan Sisko aukaisi takaovea niukasti, nakkasi kissan takapenkille ja paiskasi oven kiinni. Cecilen järkyttynyt naama näkyi huuruisessa ikkunassa auton kadotessa kohti Friarya, se näytti sanovan WTF, mitä juuri tapahtui!? Kissankarvoja pöllysi ilmassa ja Siskon vaatteissa oli melkoinen irtokarvakuorrutus. 

Kaksikko tarkasteli vammojaan, Campiksella oli toisessa kämmenessään kaksi kissankynnen raapaisua, Siskolla käsivarressa pari syvempää pistojälkeä. Hän sanoi opetelleensa miten kissaa voi roikottaa niskasta sitä satuttamatta (muuten kuin henkisesti) ja näköjään se toimi. He puhdistivat koko caminon tarpeettomina mukana kulkeneilla desinfiointilapuilla kynnenraapaisut ja lähtivät jatkamaan matkaa. Kummallakin oli jotenkin merkillinen olo. Sellainen pieni aavistus, että tässä oli enemmän kuin pinnalta näytti, sellainen fiilis joka oli joskus tullut caminollakin, mutta josta ei koskaan oikein tullut selkoa.


Samaan aikaan lähellä Friarya jyrkässä mäessä auton ovi kävi, veli nakkasi sähisevän ja sylkevän kissan pihalle autosta. Cecile oli yrittänyt viimeiseksi ennen ulosjoutumistaan päästä ohjauspyörään tassuiksi, mutta tämän veljen kanssa ei ollut leikkimistä, vaikka hän näyttikin ystävälliseltä ja oli yksi Siskon suosikkiveljistä. Cecile luikki lyhintä tietä Friaryyn ja meni sisälle Siskon huoneeseen ikkunan kautta, sen jonka Sisko luuli sulkeneensa. Siellä Cecile ensin peseytyi Siskon tyynyllä ja hieman kokosi ajatuksiaan. Lähetin pukkasi viestiä niin, että siru Cecilen niskassa surisi ja kuumeni. Noin puolen tunnin kuluttua Cecile ilmoittautui ja joutui kertomaan Miguelille mitä oli tapahtunut. 

Miguel teki nopean päätöksen muuttaa pelin kulkua. Tämä episodi kirjattiin pelattavien voitoksi, he olivat selvittäneet heitä kohdanneen ongelman, vaikka olivatkin käsittäneet tilanteen tietysti aivan väärin. Se että Cecile oli täydellisesti epäonnistunut omassa osassaan, näytti kääntyvän Pelin onneksi. Betapelattavilta saattoi sittenkin odottaa jonkunlaista oma-aloitteisuutta, vaikkeivat olleet sitä koko 770 km caminolla paria taksikyytiä enempää osoittaneetkaan. 


Cecile koetti vielä onneaan, se pyysi lupaa lähteä perään. Se lupasi pysytellä kauempana ainakin aluksi, niin että se voisi tarkkailla naisia, mutta jäädä heiltä huomaamatta. He eivät näkisi siitä hännänhuippuakaan. Se voisi jopa värjätä turkkinsa. Mutta ei, Miguel sanoi ei, hän itseasiassa kielsi sitä lähtemästä perään. Sen Peli oli jo pelattu ja Olive saisi pitää huolen, ettei Cecile lähtisi Friarysta minnekään. Luvatun palkkion se saisi, mutta jatkotehtävistä täytyisi käydä uudet neuvottelut. 

Tällä kertaa yhteys kuvaruudulla katkesi Miguelin toimesta, Cecile jäi katsomaan pimentynyttä ruutua ja tuhahti. Eivät he pärjäisi ilman häntä, viimeistään illalla pihaan ajaisi taksi, tai jos Sisko uskaltaisi, hän soittaisi jonkun hakemaan, eivät he 10 mailia kauemmas kuitenkaan ehtisi. Loppupäivän Cecile vietti Siskon tyynyllä ja kiillotteli kynsiään kukkakuvioiseen kankaaseen. Illan tullen se meni muina kissoina ulos hieman jaloittelemaan, mutta Olivea se ei toivonut näkevänsä.


Barcelonan yksikön kahvihuoneessa Miguel nosti jalat pöydälle tyytyväisenä. Alku oli erittäin lupaava. Häntä kyllä hieman nolotti  se miten oli vedättänyt Cecileä, kissa oli sen verran kiero tapaus, että se vaati pientä pudotusta maanpinnalle. Mutta että hän tahallaan laittoi käännösohjelman pois päältä ja katsoi  vierestä miten maastoagentti pelattiin ulos ensimmäisen puolen tunnin aikana, se oli hieman häijysti tehty. Siskoon hän oli erittäin tyytyväinen, tämä oli ollut niin tomera ja uskalias, että oksat pois. Campis oli katsellut sivuilleen kasvoillaan tyypillinen on se ilmoja pidellyt-ilme, mutta se nyt ei ollut uutta. Heti kahvin jälkeen Miguel säätäisi vaikeusastetta pari pykälää korkeammalle, tästä tulisi vielä hyvä Peli. Camino Francesin koirayksikölle hänen kyllä täytyisi laittaa viestiä, että olivat voittaneet vedon. Niiden arvaus Cecilen pärjäämisestä ei ollut mennyt piiruakaan pieleen.