Mitä jos juoksisin?

Näen silloin tällöin unia, joissa juoksen. Juoksen unessa kevyesti ja se tuntuu hyvältä. Oikeassa elämässä en ole koskaan juossut mielelläni ja ilokseni. Ainoastaan koulussa pakosta cooperin testeissä. Ehkä lapsena juoksin ilokseni, mutta sen olen unohtanut. Unissa silti välillä juoksen ja niistä herätessä tuntuu, että olisipa kiva joskus juosta. 

Eilen kun  kävelin aamulla 12 km lenkkiäni tuli mieleeni, että läkähtyisinkö heti, jos ottaisin juoksuaskeleen. Minulla oli jalassa Meindlit, jotka eivät varsinaisesti ole juoksukengät. Kokeilin kuitenkin. Ensin yhden katulampun välin, sitten toisen. Kolmannenkin. Juoksin jonkun matkaa. Ei tuntunut pahalta. Parhain vaikutus caminossa on ollut se, että hengästymisestä palautuu nopeasti. Pitäisiköhän minun alkaa kokeilla jonkunlaista juoksukoulua? Ensin pitäisi kokeilla niitä kauniita lenkkareitani, ovatko ne tosiaankin liian pienet minulle. Vaelluskengillä ei varsinaisesti kannattene juoskennella. 

Jos minä saisin päättää, niin kaikki kävelevät ihmiset kuuntelisivat tänään Tim McGrawn kappaletta Track Yeah. 

Ei sitten satanut!

Niin paljon kuin marisinkin sateesta ja kylmästä caminolla, ei sitä näköjään ollut sitten tarpeeksi! Rasvasin eilen illalla kunnolla Meindlit ja aamulla Kammenpyörittäjä nauhoitti ne siten hienosti symmetrisesti, mitä minä en koskaan osaa (lue:"osaa"). Etsin caminolla käyttämäni kurahousut ja käyttämättömän ultrakevyen sadetakkini, joka on nyt oikein passelin kokoinen minulle. Muistin laittaa avaimen repun taskuun ja menin nukkumaan toivoen kaatosadetta aamuksi. 

Ei tullut kaatosadetta, ihan vähän vain ripotteli vettä, kun kävelin työpaikalta kotiin pientä kiertoreittiä. Kesä on todellakin jo täällä, poissa on se alkukesän vaaleanvihreys, tilalla on kirkas vihreys ja kasvillisuuden ryöpsähtäminen täyteen kukoistukseensa. 

Meindlit tuntuivat jaloissani muutaman viikon lepolomansa jälkeen aivan mahtavilta. Pesin ne matkan jälkeen hyvin saippualla, otin pohjalliset ulos, pesin nauhatkin erikseen. Niistäkin lähti aivan kurainen vesi. Annoin kenkien kuivua kaikessa rauhassa. Minun piti kyllä rasvata ne jo aikaisemmin, mutta on ollut kiire. Nyt uuden rasvakerroksen alla, hyvin nauhoitettuina kenkäni olivat aivan parhaat, askel tuntui niin vakaalta ja turvalliselta, villasukka istui jalan ja kengän väliin niin hyvin, että saatoin unohtaa sukkien rumuuden. Ne ovat varmasti rumimmat villasukat, jotka maailmassa on valmistettu. Ihmettelen edelleen sitä, miksi lenkkarini nyt tuntuvat liian pieniltä. 

Kuljin osan matkaa metsäpolkua, reittiä jota en ole montaa kertaa kulkenut, viimeksi juuri ennen caminoa, kun viimeistelin kuntoani. Silloin oli lunta paljon ja minut ohitti muutama hiihtäjä. Nyt metsäpolku oli melkoisen märkä, siellä ajetaan moottoripyörillä. Syviä uria, turvevelliä ja mutavettä oli tarjolla. Jotenkin se ei ollenkaan haitannut, aivan iloisella mielellä kiertelin kuusien välistä ja loikin märimpien paikkojen ylitse. Ja sain hieman kurahousujeni lahkeisiin rapaa!

Ei satanut kuitenkaan tarpeeksi, olisin mielelläni testannut aiemmin käyttämättömäksi jääneen neonkeltaisen sadetakkini vedenpitävyyttä. Takki on siitä hyvä, että se menee omaan taskuunsa hyvin pieneen tilaan ja käy huomioliivin tilalta tekemään minut näkyväksi. Huppu on mukavan laaja, mutta reunusnauhan vuoksi päässä pysyvä ainakin vähäisellä tuulella. Taskuun mahtuu puhelin ja helma on tarpeeksi pitkä. 

Kävelin 10,9 km tasan kahdessa tunnissa. Siihen vauhtiin ei caminolla hyvin harvoja pätkiä lukuunottamatta päässyt, vaikkei sekään ole edes ripeä kävelyvauhti. Caminolla hyvin yleisesti sai olla tyytyväinen neljään kilometriin tunnissa ja vaikeimmilla osuuksilla kolmekin oli jo usein se, mitä kovempaa ei vain päässyt. Minulla on muutama kävelycountrybiisi, joilla saan itseni kuuden kilometrin tuntinopeuteen. Ne ovat vielä siitä hassuja biisejä, että ne ovat melkein kaikkein letkeimpiä, mutta silti niiden rytmi on sellainen, että matka etenee. 

Suosittelen, että kaikki pitkän päivämatkan kulkeneet nostavat jalat ylös ja kuuntelevat Josh Turnerin kappaleen Lay Low.

Loppu hyvin, kaikki hyvin vaellussauvojen kanssa

Olen kertonut siitä, miten Black Diamond-sauvat eivät kestäneet menossamme caminolla, vaan kolme neljästä hajosi alle 300 km käytöllä.  Viimeinen sauva jäi yksinäiseksi, joten siitä en osaa sanoa, kuinka se olisi kestänyt. Kävelimme loput matkasta ilman sauvoja ja vaikka se ensin tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta, se onnistuikin ihan hyvin. Alun Pyreneitten etapeilla en olisi halunnut moista tosin kokeilla. 

Aluksi ajattelin lähettää sauvat kotiin kesken matkan, sillä ylimääräisen painon kantaminen ei houkuttanut, etenkin kun minua harmitti kohtalaisen paljon se, mitä sauvojen kanssa kävi. Laitoin matkalta postia valmistajalle ja kysyin, voikohan niille mitään, olisiko heillä mitään vinkkejä, voisiko sauvoja saada kuntoon vielä matkan aikana. Vastaus viipyi niin pitkään, että olimme melkein perillä, eikä heillä muuta neuvoa ollutkaan, kuin että lähettäisin kuvia ja keskustelisimme sitten. Lupasin tehdä näin kotiinpaluun jälkeen.

Sisareni siirryttyä Correosin asiakkaaksi laitoimme kummankin sauvaparin hänen rinkkaansa ja siellä ne olivat Santiago de Compostelaan asti. Toin sauvat kotiin ja Kammenpyörittäjä otti niistä sekä informatiivisia, että kauniita kuvia ja minä rustasin reklamaation sähköpostilla saamani linkin kautta. Se oli helppo homma, piti nimetä tuote, kuvailla mikä hätänä ja liittää kuvia.  Sähköinen kaavake oli hyvin toimiva. Mietimme yhdessä mitä sanoja käytän mistäkin osasta sauvoja, kun ei tuo längvitsi tässä genressä ole niin tuttu. Selitin missä olosuhteissa ja minkälaisella käytöllä sauvat olivat menneet rikki, mainitsin myös, että rannehihnoissa oli tuolla käytöllä jo selvää rispaantumista, joskaan en muista mitä sanaan käytin. Sain heti reklamaation lähettämisen jälkeen vastauksen, jossa luvattiin yhteydenottoa 2 arkipäivässä. 

Noin viikon kuluttua sain sitten postia, jossa pyydettiin vielä kertomaan mitä toivoisin asialle tehtävän. Vastasin, että ottaisin mielelläni sauvojen hintaa vastaavan korvauksen. Arvasin, ettei sieltä mitään rahaa lähetetä, mutta lupasivat lähettää uudet sauvat mitä pikimmiten. Se oli joskus viime viikon alussa, olisiko ollut 18.5. Tänään UPS:n mies (ei vieläkään sortseissa) kävi ovella ja toi paketin Sveitsistä. 

Siellä oli kaksi paria prikulleen samanlaisia sauvoja. Olen ihan tyytyväinen. Itse vetkuttelin reklamaation tekemisessä noin viikon verran, he vetkuttelivat saman verran käsittelyssä ja nyt minulla on korvaavat tuotteet käsillä. Kysyin sisareltani, että lähetänkö hänen parinsa Englantiin ja hän mielellään ottaisi oman parinsa sinne käyttöön. En tule nyt käyttämään sauvoja samanlaisessa rääkissä (sauvoja ajatellen), mutta aion kyllä käyttää niitä tässä kävelylenkeilläni ja ensi kuussa tekemällämme Ruotsin ja Norjan matkalla. Luottamukseni Black Diamond-merkkiä on huomattavasti kohentunut ja tyytyväisyyteni asiakaspalvelua ja reklamaatioon suhtautumista kohtaan on mitä parhain. Juuri noin pitää firman toimiakin, kun tuote ei toimi toivotulla tavalla. EDIT: Mutta en silti suosittelisi tätä sauvamallia caminolle, se on kyllä sanottava.

Tänään ehdotan, että kuuntelette kappaleen Blake Shelton: Home

Elokuvaa, kenkiä, yskää ja takapakkia

Minä en ole lukenut juuri mitään caminoon liittyvää kirjallisuutta, en Paul Coelhon tai Shirley McLainen kirjoja, enkä ollut nähnyt etukäteen elokuvaa The Way, jonka sanotaan viimeistään pistäneen peregrinojen hyökyaallon liikkeelle pohjoisen Espanjan teille. Olin kyllä kuullut elokuvasta, mutten ollut niin kiinnostunut, että olisin hankkinut sen käsiini ennen caminoani. Sattumalta näimme Leónissa ollessamme oikein huonon caminoaiheisen espanjalaisen elokuvan, jonka englanninkielinen nimi on Road to Santiago. Sitä ei voi kyllä suositella kenellekään. 

Caminon aikana pyysin Kammenpyörittäjä hankkimaan The Wayn minua odottamaan ja sen hän tekikin. Noin viikon päästä kotiinpaluusta katsoin elokuvan. Tiesin kyllä, että katsoisin sitä kriittisesti ja vähän samaan tyyliin kuin omaa työtä liippaavia elokuvia tai sarjoja. Niitä katsoessa aina tuhahtelee, että just joo, noin ei tosiaankaan tehdä ja ihan väärin sanottu. Vähän samoin kävi tälle elokuvalle, vaikkei se ollut mitenkään naurettava. Tarina oli kohtuukoskettava ja realistinen, mutta luulen elokuvan toimivan paremmin ennen caminoa tai niille, jotka eivät mene caminolle. Nyt sitä vain kiinnitti turhaan huomiota siihen, että älä nyt pösilö aukaise rinkkaa sillan kaiteella ja mites tässä nyt ollaan jo perillä, vaikkei käyty siellä taikka täällä. 

Luulen, että katson elokuvan joskus myöhemmin uudelleen, josko silloin näkisin sen toisin, vähemmän kriittisin silmin, näkisin paremmin itse tarinan yksityiskohtien sijaan. Olisi mukava kuulla, oletteko muut caminon kävelleet lukeneet paljon kaunokirjallisia teoksia caminosta, onko tämä elokuva The Way teille tuttu ja mitä siitä ajattelette.

Minä muuten sairastin tässä viime viikon aikana sen flunssan, jota pidättelin koko caminon ajan. Kurkku oli välillä pikkuisen kipeä öisin ja aamuisin, muttei sen pahempaa. Viime viikolla sitten aloin yskiä ja olin vähän kuumeessakin. Flunssa vähän lätisti ruokablogiini Campasimpukkaan liittyviä blogitapahtumia, joihin menin hieman puolikuntoisena, mutta nyt alkaa tuntua olo taas terveeltä.

Kävelin eilen 10 km lenkin, menin Kammenpyörittäjän mukana työpaikalle ja kävelin sieltä kotiin pitempää reittiä. Oli aivan ihana lämmin sää, yhtään niin lämmintä päivää meillä ei ollut caminolla. Huomasin hämmästyttävän seikan, viime kesänä ostamani maailman ihanimmat lenkkarit tuntuvat pieniltä! Tuntuu, että varpaat ovat ihan liian kärjessä. Mistähän sellainen voi johtua, olenko vain tottunut vaelluskengillä siihen, että tilaa on enemmän? Olisinko viime kesänä ostanut tyhmyyksissäni liian pienet kengät enkä tajunnut sitä koko kesän niillä kulkiessani? Vai ovatko jalkani nyt isommat kuin silloin? Mystistä. 

Sauvareklamaationi on edennyt ja toivon homman olevan päätöksessään tällä viikolla, kerron siitä lisää sitten, kävi niin tai näin.

Projektini olla more humble and kind otti pienen takapakin, mutta huomasin asian parin päivän kuluessa ja oikaisin asian. Paljon on vielä tehtävää, on huomattavasti helpompi olla kiltti asioissa, joita itse pitää tärkeinä, ei niin helppoa niissä, jotka ovat toiselle tärkeitä. Mutta aion oppia. Ja muistaa. 

Olen kuunnellut ahkerasti countrya ollessani nyt yksin päiviä kotona. Esimerkiksi tätä Luke Bryanin kappaletta I Don't Want This Night To End. 

No jo hellittää vähitellen

Caminon päättymisestä on vähän yli kaksi viikkoa ja nyt en enää kävele öitäni. En muutenkaan enää ajattele kävelemistä koko ajan. Tosin mietin miten saisin Kammenpyörittäjän suostumaan pieneen kävelyretkeen Englannissa tai Portugalissa ja Espanjassa.  Onko teillä hyviä suostutteluvinkkejä? Hän väitti, ettei voisi lähteä, koska hänellä ei ole rinkkaa. Aika pieni hidaste, vai mitä?

Yllätyksiä ja pettymyksiä?

Vaikka lähtee tietentahtoen matkalle, jolla on tarkoitus pääasiassa kävellä, on sittenkin jonkunlainen yllätys, että sellaisella reissulla ei sitten oikeastaan tehdäkään muuta kuin kävellään. Ainakaan minä ja sisareni emme juuri muuhun taipuneet. Varmasti on niitäkin peregrinoja, joilla energiaa riittää lähteä päivän kävelyurakan jälkeen katsomaan kylää tai kaupunkia, nähtävyyksiä, mennä messuun tai jopa kulkea vaihtoehtoisia pitempiä reittejä sen lyhimmän sijaan. Useimmiten me emme.

Alussa olimme selvästi uupuneita ja kylmissämme jokaisen etapin jälkeen, sillä sää oli viileä ja märkä. Majoittumisen jälkeen oli nopeasti käytävä suihkussa ja mentävä lämmittelemään kaikkien saatavissa olevien peitteiden alle. Unihan siinä usein tuli ja iltapäivät ennen päivällistä sujuivat useimmiten torkkuen ja laiskasti jutellen. Siitä tuli tapa, jota noudatimme senkin jälkeen, kun sää oli jo parempi. Jonain päivänä huomasimme, että eihän meitä palelekaan kamalasti, eikä edes väsytä, mutta peittojen alla vain olimme. Siellä oli niin mukavaa.

Oli oikeastaan mielenkiintoista huomata miten kapeaksi maailma tuntui käyvän. Omat hyvinkin perustavaa laatua olevat tarpeet tulivat ykkösasiaksi. Kuppi kahvia, hetki nettiä, vessa, kuivat varusteet, polku edessä, päivän kilometrien väheneminen, ne kiinnostivat. Ei paljon mikään muu. Caminolla on mahdollisuus keskittyä itseensä, tehdä vain asioita omaksi hyväkseen. Sellaisesta tulee ensin hieman huono omatunto, mikä minä olen tässä tekemään vain minua miellyttäviä tai minulle välttämättömiä asioita, mutta sitten siihen tottuu ja sitä pitääkin kohta aivan luonnollisena. Tietysti täytyy ottaa huomioon muut ihmiset majoituksissa ja kahviloissa, olla avulias ja ystävällinen, poluilla ja teillä, mutta periaatteessa huolehtii vain itsestään, kaikki arkiset rutiinit ja velvollisuudet on riisuttu pois peregrinan niskasta ja hän kulkee vain omassa caminoputkessaan. Se on aika vapauttavaa.

Olen aiemminkin kertonut, että minulla ei ole yleensä koskaan tylsää ja etukäteen mietin joudunko kohtaamaan tylsyyttä viimeistään mesetalla tarpoessani. Ja miten käsittelen mahdollista tylsyyttä. En minä oikeastaan kohdannut tylsyyttä, minulle sopi oikein hyvin, että jokaisen päivän kaava on sama, herätys, tien päälle, majoittumaan, suihkuun, syömään, nukkumaan. Sitä olin tullut tekemään ja sitä tein. Ehkä jotain pieniä pitkästyneisyyden hetkiä oli, muttei varsinaista tylsyyttä. Näin ollen voin edelleen sanoa, ettei minulla ole koskaan tylsää.

Koska minulla ei ollut mitään fyysisiä vaivoja matkallani, eikä vastoinkäymisiä muutenkaan, en voi sanoa, miten sellaisista olisin selvinnyt. Mietin joskus onko siinä mitään mieltä, että ihmiset nilkuttivat suurissa tuskissaan, kun jalat olivat pahoilla rakoilla, tai polvet turvonneet, lonkat kovilla. Monella oli tietysti suuria taloudellisia satsauksia matkassaan, kun olivat tulleet Eurooppaan Aasiasta, USA:sta, Kanadasta tai Australiasta. Moni käytti usean vuoden lomansa tai olivat joutuneet ottamaan palkatonta vapaata voidakseen kävellä caminon. Silloin ei varmasti helpolla halua luovuttaa. Toivoo, että jospa nämä vaivat pian helpottavat, jospa kävely kohta alkaa sujua. Ja kyllä heitä näkyikin, joilla vaivat olivat helpottaneet tai ainakin he sanoivat niin, kun tiedustelimme vointia puolin ja toisin tavatessamme.

Eniten minua hämmästytti se, miten caminon kävelemisen mittakaava muuttui kokemuksen aikana. Alkoi tuntua, että eihän tämä ole homma eikä mikään, kun tiellä edessä ja takana oli ihmisiä tekemässä juuri sitä samaa. Kun hekin siihen pystyivät, kun minäkin siihen pystyin, niin eihän tämä ollut niin kovin erikoista tai suurta. Kun pääsi perille, oli Santiago de Copostelan kaduilla satamäärin ihmisiä, jotka olivat juuri saaneet päätökseen saman asian, jotka itse olin tehnyt ja me kaikki olimme siitä selvinneet, kuka mitenkin, mutta perillä me olimme. Nyt kun joku ihmettelee, että tosiaanko kävelit satoja kilometrejä, niin ei oikein tiedä mitä sanoisi. Tulee mieleen vähätellä, että eihän se nyt niin kumma juttu ollut, sen kun kävelin vain. Outoa. Samaan aikaan tuntuu, että on tehnyt jotain suurta, mutta sitten kuitenkin ihan tavallista. Tuntuu, että olisi pitänyt kiivetä vuorille tai uida meren ylitse, että olisi tehnyt jotain oikein erikoista. Aivan pöhköä. Ei sillä ole merkitystä, teinkö jotain suurta tai pientä, erikoista tai tavallista. Kävelin caminon ja siinä se.

En oikeastaan osaakaan nimetä mitään, mikä olisi yllättänyt minut negatiivisesti tai mihin olisin pettynyt. Pikkujutut ovat jo unohtuneet, eikä mitään suurta hankaluutta osunut kohdalle. En kohdannut ikäviä ihmisiä, enkä turvattomuutta, tai vaaroja. Aivan lopussa, toiseksi viimeisenä päivänä, kun kävelimme Santiago de Compostelan lentokentän laitaa, polulla seisoskeli mies pitkässä takissaan. Hän ei näyttänyt peregrinolta varusteissaan ja hänen kätensä olivat klassisesti takin taskuissa juuri siten kuin potentiaalisella itsensäpaljastajalla, joka juuri aikoo levittää kalleutensa nähtäville. Oli aurinkoinen, lämmin päivä, yksi niistä harvoista, joita meidän caminollemme osui. Mietin, että nytkö meillekin esitellään tätä ilmeisen yleistä puolta kesäcaminosta, mutta ei. Mies vain seisoskeli tien poskessa ja kenties vilkaisi meitä. Ehkä hän odotteli jotain ja hänen mielestään oli vielä kylmä sää ja hän aivan viattomasti oli kääriytyneenä takkiinsa.

Viime vuonna tapahtuneen sieppauksen ja murhan jälkeen moni on ajatellut turvallisuuttaan caminolla aivan uudessa mittakaavassa. Niin minäkin etukäteen. Nyt huomasin jossain vaiheessa, jo monta viikkoa käveltyäni, etten ollut ajatellut aktiivisesti turvallisuusasioita ollenkaan. Ei ollut tarvinut, tavallinen perusvarovaisuus riitti hyvin. Missään vaiheessa ei ollut sellaista oloa, ettenkö ollut aivan turvassa. Meitä oli tietysti kaksi, joten senkin puolesta olimme toistemme peräänkatsojina. Me myös vahdimme toistemme tavaroita ollessamme tauolla. Moni näytti jättävän aika huolettomasti tavaroitaan esille kahviloissa mennessään vessaan, puhelinta, jopa lompakkoa pöydällä, rinkkaa avoimena. Sitä tuli aina pitäneeksi silmällä niitä, kunnes omistaja palasi paikalle. Yhtäkään kertaa ei ollut tilannetta, jossa olisi pitänyt miettiä, onko joku liikkeellä muilla kuin hyvillä aikeilla, mutta luonnollisesti en itse jättänyt omia tavaroitani esille vahtimatta.

Reitin merkinnöistä tulee mieleeni vielä muutamia seikkoja. Suurimmaksi osaksi ne ovat erittäin hyviä. Monessa paikassa on aina seuraava merkki näkyvissä edellistä ohittaessa. Enimmäkseen merkit ovat keltaisia, spraymaalilla tehtyjä nuolia seinissä, kivissä, asvaltissa, aidoissa, liikennemerkkien varsissa tai taustoissa. Sitten on virallisempia pieniä simpukkakylttejä ja niiden kanssa nuolia, on katukiveyksissä olevia metallisia simpukkamerkkejä ja vanhempia puisia tienviittoja, joissa oikea suunta kerrotaan. Joillakin pitemmillä autioilla taipaleilla täytyi mennä aina niin suoraan kuin mahdollista, jos merkkiä ei näkynyt. Teiden risteyksissä merkin puuttuessa piti tulkita, että mikä näistä nyt menisi selvimmin suoraan. Märässä tienpinnassa yleensä näkyi se reitti, jolla oli eniten tai ylipäätään jalanjälkiä ja sauvojen merkkejä kurassa tai hiekassa, joten sitä reittiä sitten mentiin. Välillä täytyi hieman tuumia, että onkohan tämä oikea reitti. Mutta näitä kertoja oli aivan muutama ottaen huomioon, että ohitimme tuhansia tienristeyksiä ja mahdollisuuksia mennä vikaan. Yhtään kertaa emme varsinaisesti lähteneet väärään suuntaan. Joissakin kohdin peregrinot olivat tehneet seuraaville merkkejä maahan kivistä tai oksista, nuolen muotoon osoittamaan oikeaa suuntaa.

Oppaamme mukaan joissakin suuremmissa kaupungeissa olisi reitin seuraaminen hankalampaa ja välillä jopa suositeltiin julkisia tai taksia kaupungin halkaisemiseen. Me emme huomanneet yhtäkään sellaista kohtaa, jossa olisimme kaupungissa olleet eksymisvaarassa. Joskus nuolia oli kyllä maalattu selvästi jonkun muun kuin varsinaisen reitin ilmaisemisen tarkoituksessa, ohjaamaan väkeä johonkin yritykseen, kahvilaan, majoitukseen tai kauppaan. Mutta ne oppi kyllä pian erottamaan. Aivan selkeää harhaanjohtamista reitiltä emme onneksi kohdanneet, kuten viime vuotisessa tapauksessa ilmeisesti kävi, peregrina lähti väärien merkkien mukaan yksin kulkiessaan ja kohtasi elämänsä päätöksen. Sellaista ei oikein kestä ajatellakaan, eikä sitä kyllä ajatellutkaan aktiivisesti reitillä. Ainoastaan sinä yhtenä aamuna, kun kävelin yksin sumussa, mietin asiaa ja olin erittäin tarkkaavainen ympäristön suhteen. Vaikka me olimmekin liikkeellä hyvin hiljaisena aikana, oli kuitenkin joka ikisenä päivänä muita peregrinoja liikkeellä, yksin ei tarvinut taivaltaa kuin muutamia pieniä hetkiä.

Tim McGraw esittämä kappale Southern Girl on päivän countrymusiikkimme,
ottakaa tai jättäkää. 

Pieniä käytännön vinkkejä

Ennen kuin muisti menee, kirjaan ylös pikkujuttuja, joista voi olla hyötyä muille caminolle lähteville. Ne ovat sellaisia, jotka omaksuu matkanvarrella muilta, tai oppii itse kantapään kautta. Ihan pieni unohdus voi aiheuttaa paljon hankaluutta, tai pikkujuttu auttaa pitämään tavarat kasassa. 

• Kahvilaan mennessäni, tai muutenkin kun laskin rinkan selästäni, laitoin sen aina vatsapuoli eteenpäin, selkäpuoli seinää vasten, kiinnitin myös lantiovyön klipsin. Näin estin sen vahingon, että itse tai joku muu astuisi klipsin päälle, tai siirtäisi tuolinjalan siihen ja istuisi päälle ja se menisi rikki. Sitten sitä on pulassa, jos ei saa lantiovyötä kiinni. 
• Jos käytät sauvoja ja ne täytyy majoituksissa jättää yhteissäilytykseen, kiinnitä ne yhteen jollain tunnistettavalla lenksulla. Aamuisin usein lähdetään liikkeelle hämärässä ja sauvoja on isot kimput saaveissa tai koreissa. Voi käydä aivan inhimillinen erehdys jollain ja sauvat sekoavat. Mutta jos sauvaparissa on gummilanka, josta roikkuu pieni pehmoapina, niin ainakin sitä miettii, että milloin minä tämmöinen olen laittanut, jollei sauvapari olekaan omani. 
• Kenkiäkin säilytetään kura- ja hajusyistä yhteistiloissa hyllyillä. Omat kengät ovat ne tärkein varuste, eikä kuulema sellaista muisteta, että kenkiä olisi vaihtunut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin, jos niin kumminkin käy. Me solmimme siskoni kanssa kenkämme yhteen nauhoista, joten jos joku vahingossakaan olisi ollut ottamassa meidän kengistämme yhtäkään hyllystä, olisi saanut kaikki neljä ja viimeistään siinä vaiheessa huomannut, että nyt tuli väärät. Kengät ovat hämmästyttävän samannäköisiä etenkin kuravaiheessa, kun niitä on hyllyriveittäin aamuhämärissä tarjolla. 
• Ota vaelluskenkien pohjalliset aina silloin tällöin kuivahtamaan kävelyn jälkeen, vaikkeivat kengät olisikaan kastuneet. Äläkä ihmettele jos aamuisin kenkäsi tuntuvat ensin oudoilta, varsinkin jos niitä säilytytään kylmissä tiloissa. Kenkien kestää hieman aikaa lämmetä ja muistaa jalkojesi muoto, noin vartin kävelyn jälkeen ne ovat taas omat itsensä.
• Jos käytät kevyttä mikrokuituista retkipyyhettä, merkkaa se pesulappuun nimikirjaimin. Samanlaisia pyyhkeitä oli melkein jokaisella ja jos ripustat sen kuivumaan yhteistiloihin, voi sekaantuminen olla lähellä. Muutenkin, urheiluvaatteet ovat tosi samanlaisia kaikkialla, niin samannäköisiä paitoja, urheilurintsikoita ja etenkin merinovillasukkia näkyi pyykkinaruilla, että sai olla tarkkana, että ottaa omansa. 
• Melkein kaikilla peregrinoilla oli jonkunlainen opaskirja mukanaan, niissä on pätevät päiväkohtaiset etappikuvaukset ja tietoja välimatkoista, kahviloista, majoituksista ja muusta tarpeellisesta. Sadesäällä oli joskus työlästä pitää kirjaa kuivana, eikä sitä halunnut joka tauolla kaivella rinkan sadesuojan alta esille. Hyvä vinkki oli ottaa puhelimeen kuva päivän etapin sivusta. Siitä oli  helppo tarkistaa kahvikupillisen äärellä, että missä seuraava vessa olikaan ja kuinka paljon on matkaa vielä jäljellä. Moni kuulema repii opaskirjasta sitä mukaa sivuja pois, kun matka edistyy, mutta minä en saattaisi koskaan repiä kirjaa ja muutenkin, siitä on jälkikäteenkin hyvä tarkistaa yksityiskohtia. Nyt jo moni juttu on mennyt puuroksi päässäni, ilman blogipostauksia ja opaskirjaa en pystyisi enää laittamaan asioita oikeaan järjestykseen päässäni juuri mitenkään.
• Mikäli sinulla on passin lisäksi myös virallinen henkilökortti, suosittelen lämpimästi sen käyttämistä caminolla henkilöllisyyden todistamiseen. Olipa paljon kätevämpi käyttää kuin muovipussiin suojattu passi. Monet kerrat olimme litimärkiä tullessamme majoituksiin ja toisen henkkarit riittivät, minun henkilökorttini oli esillä jo ennen kuin siskoni oli ehtinyt edes ottaa rinkkaa selästä. Minulla oli pienikokoinen lompakko takkini hihan taskussa ja sieltä kortin otti esille kolmessa sekunnissa. Albergueissakin välillä piti näyttää virallista henkilöllisyystodistusta, vaikka credencial kyllä periaatteessa olisi se, millä asian pitäisi hoitua, siinä on passin/henkilökortin numero ja se on se, millä varsinaisesti lunastaa oikeuden majoittua alberguessa. 
• Meistä oli kätevää pitää pientä kahvikassaa erikseen muista rahoista pienessä kukkarossa. Pidimme summittaista kirjaa siitä, että kulut menivät puoliksi majoituksista ja ruokailuista, mutta kahvikassassa pidimme pientä määrää kolikkoja, viitosen seteliä, kymppiäkin, jolla oli helppo ostaa kahvilassa, tai pieniä ostoksia kaupassa, eikä tarvinut ottaa lompakkoa esille eikä räknätä, että paljonko tämä nyt tekee kummaltakin.
• Jos otat paljon kuvia matkan varrella, suosittelen että käyt ne iltaisin läpi ja poistat samantien ne tärähtäneet ja muuten huonot, samoin tuplat ja triplat. Minulla ainakin on edelleen tapa ottaa samasta asiasta useampi melkein samanlainen kuva, ihan varmuuden vuoksi ja sitten kuvia on pian 1500. 
• Käteisvaroja kannattaa pitää muutaman päivän tarpeeseen ja pitää vararahasto jemmassa jonnekin päin rinkkaa piilotettuna tai muussa hyvässä paikassa. Pankkiautomaatteja on kaupungeissa ihan hyvin, mutta näissä 50 asukkaan kylissä ei välttämättä ole. Kortti ei käy maksuvälineeksi kovin hyvin baareissa tai majoituksissa, ei aina kaupoissakaan vasta kuin jonkun tietyn euromäärän jälkeen. Viisikymppinen on isohko seteli, muttei liian hankala käyttää.
• Minun luottokorttini kopioitiin heti matkan alussa luultavasti yhdessä tietyssä automaatissa. Kortilla oli koitettu tehdä kymmeniä ostoksia, mutta onneksi valvonta toimi. Korttini oli jonkunlaisessa osakäyttökiellossa, debitiltä pystyin nostamaan, osa maksutapahtumista meni lävitse, samoin automaattinostoista ja eräs automaatti nielaisikin korttini. Sitähän ei olisi pitänyt minulle antaakaan, mutta pankin virkailija kyllä antoi henkilöllisyyttäni tarkistamatta jopa. En itse siis tiennyt silloin korttini ongelmasta, verkkopankin tapahtumissa ei näkynyt mitään omituista, enkä ollut huomanut minulle uudehkon pankkisovelluksen kohtaa, jossa kortilla oli varoitus. Loppumatkasta sen huomasin ja soitin palveluun. Sain tietää kortin tilasta ja se suljettiin kokonaan. Onneksi yhtään väärinkäyttöyritystä ei mennyt lävitse ja selvisin electron-kortin kanssa loppumatkan. Vinkkini on: pidä aina varaluottokorttia mukana. Minulla oli kyseiselle, suljetuksi menneelle kortille tehty hotellivaraus aivan matkan lopussa. Vaikka maksoin käteisellä, halusi hotelli kortin vakuudeksi ja jouduin pyytämään Kammenpyörittäjää avuksi oman korttinsa kanssa. Kotona minua jo odotti uusi kortti, jonka saatoin heti ottaa käyttöön. Kun lähdet tämäntapaiselle matkalle, sulje verkkopankin kautta korttisi verkko-ostomahdollisuus matkasi ajaksi, tuskin sinulla on aikaa tehdä nettiostoksia ja näin estät mahdolliset väärinkäytöt ennalta.
• Wi-fiä on laajalti saatavilla albergueissa, hostaleissa ja baareissa. Salasana on usein näkyvällä paikalla tai verkkoon pääsee suoraan ilman salasanaa. Niin ollen paikallisen liittymän hankkiminen ei ole mitenkään välttämätöntä nettiyhteyden kannalta. Vain 2-3 majoituspaikkaa oli sellaista, missä nettiyhteys ei toiminut makuusaleissa tai huoneissa kunnolla tai ollenkaan, niissäkin yleensä ravintolan puolella tai yhteistiloissa ainakin auttavasti. Suurimmaksi osaksi nettiyhteys toimi aivan riittävän hyvin.
• Kun huomaat, että sinulta puuttuu jotain, tai jotain on mennyt rikki ja sellainen tuote tulee kaupassa vastaan, osta heti. Seuraavaa kauppaa, jossa olisi tarvimasi tuote tarjolla ei ehkä tule vastaan seuraavaan kahteen viikkoon tai ollenkaan. Helposti sitä ajattelee, että onhan noita retkeilykauppoja, kun on juuri kävellyt viiden ohi edellisinä päivinä, mutta sitten sitä kauppaa ei vaan tulekaan enää vastaan. Sama eväiden kanssa, osta se banaani tai juomatölkki nyt hyvän sään aikaan.
• Jos joku ihminen matkan varrella on niin mukava ja ilahdut aina hänet nähdessäsi, älä jää odottamaan huomista ennen kuin pyydät hänen yhteystietojaan. Et ehkä koskaan näe häntä enää. Se ei tunnu todelliselta vaihtoehdolta, etenkin alkumatkasta, jolloin samat ihmiset kulkevat melko samoja päivämatkoja ja heihin törmää monta kertaa päivässä. Sitten ykskaks huomaakin, että missähän se mukava hollantilainen onkaan, eipä ole näkynyt, eikä enää näykään. 
• Älä eräröi lähettää pois tavaroita, joita et sittenkään tarvitse. Tai jos niillä ei ole paljon taloudellista arvoa, anna ne pois. Monissa albergueissa on laatikoita, joihin voi jättää itselle tarpeettomia, ehjiä tavaroita ja joista voi ottaa, jos siellä on jotain mitä itse tarvitsee. Ne eivät tietenkään ole mitään roskiksia, jonne dumpataan epäkuranttia roskaa. Minä lähetin yhden paketin kotiin, se oli melko kallista, mutta opinpa sen, etten ota mukaan sellaista, mitä en missään tapauksessa tahdo hukata, mutten kuitenkaan tarvitse matkan aikana. Matkalta voi lähettää myös itselleen paketin Santiago de Compostelaan Camino Forumin toimistoon foorumin ylläpitäjän, Ivarin hoiviin. Siellä säilytyksestä otetaan maksu. En tiedä paljonko maan sisäiset postimaksut ovat, mutta Espanjasta Suomeen lähettäminen oli tyyristä, alle kolmen kilon paketti maksoi yli 40 euroa, en muista tarkalleen. 

Kävelymusiiksi suosittelen tänään Chris Youngin ja Cassadee Popen duettoa Think of You.

Camino - The Epic Wayn protokollakeskuksen viikkopalaveri

Viikkopalaveri käynnistyi tavalliseen tapaan vartin myöhässä, aina riitti niitä, joilla ajantaju katoaa ja heitä piti hoputella pelipöytien ääreltä. Tänään oli juhlapäivä, sillä aamulla oli jaettu ylennyksiä. Miguel oli saanut vuoronesimiehen paikan, jota hän oli kytännyt jo yli vuoden. Aivan pikkuisen häntä kirvelsi se, että hän sai paikan nyt, kun se vapautui Michelleltä. Michelle oli nyt protokollapäällikkö, suoraan vastuussa kulmahuoneen miehelle, häntä jota ei juuri kukaan ollut nähnytkään. 

Yhteenvetopalaverissa käytiin läpi tilastoja, kenen hahmot olivat päässeet perille, missä kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Kotimatkoja seurattiin ainakin Espanjan rajojen sisäpuolella ja tarvittaessa laitettiin muutamia oikaisuja, jos caminolla oli ollut ylenmäärin hankaluuksia, tai pistettiin pari kapulaa rattaisiin, jos kaikki oli caminolla sujunut liian hyvin. Kukaan pääsiäisen tienoilta liikkeelle lähteneistä ei ollut hyödyntänyt unessa näytettyä vilausta pelistä, kaikki olivat jatkaneet lampaina perille asti. Ei edes Campis, vaikka hänen unessaan oli ollut aika paljon vinkkejä. 

Säätiloihin oltiin yleisesti ottaen tyytyväisiä ja tämän kevään uutuus rajoitus no rain in Galicia oli osoittautunut hitiksi. Tosin jotain oli mennyt serverillä sekaisin, sillä torstaina oli kumminkin alkanut sataa. Huollolla oli nykyään kahden vuorokauden vasteaika, he katsoisivat asiaa, kun ehtisivät. Michelle laittoi itselleen muistiin, että sääongelmiin piti vasteaikaa laskea vuorokauteen. Hänen pitäisi ajaa se läpi kulmahuoneessa, se olkoon hänen ensimmäinen sormenjälkensä Peliin protokollapäällikkönä. 

Yksi palaverin mukavimpia kohtia oli se, kun laskettiin montako caminoromanssia oli saatu aikaan menneellä viikolla. Ainakin yksi punatukkainen tyttö oli löytänyt tummasilmäisen nuorukaisen ja heidät oli nähty yhdessä katedraalissa. Hahmojen pelaajat tarjoaisivat kylmät vino tintot lounaalla kaikille. Erotilastoihin merkittiin jenkkipariskunta, mies oli lähtenyt kotiin Pamplonasta, ei kuulema välittänyt hittojakaan minne vaimo meni. Nainen jatkoi matkaa nyt yksin ja oli juuri saapumassa Burgosiin. Näytti pärjäävän hyvin, itse asiassa paremmin. Good for her.

Sairaustilastoissa näkyi selkeä seesteinen vaihe, ei vatsatautiepidemioita, flunssaakin Galiciaan ehtineiden parissa hyvin vähän. Logronon jalkavaivaklinikka oli ylityöllistetty, sieltä oli tullut valituksia. Apteekkiliitto sen sijaan kiitti hyvin menneestä huhtikuusta, rakkolaastareita oli myyty ennätysmäärä. Särkylääkkeitäkin oli saatu kaupiteltua hyvin. Firman työntekijöille tarjottiin 5 % alennusta kaikista sidontatarvikkeista toukokuun ajan. 

Silloin Michelle muisti sen, mikä oli ollut koko ajan mielen reunalla. Hän oli unohtanut kokonaan laittaa vaivoja Campikselle ja Siskolle! Se oli se alun pääsiäishässäkkä ja sitten satoi koko ajan. Hänen oli tarkoitus laittaa Campikselle kunnon rakot vasempaan jalkaan, niin että hahmo joutuisi miettimään pystyisikö jatkamaan ja Siskolle hän oli jo laittanut luonnoksiin aaltoilevan ripulin. Kummatkin vaivat olivat enää enteriä vailla. 

Se Madridin viikonloppu sekoitti hänen päänsä ja se kiiltelevä sormus sormessa. Jos joku alainen tekisi moisen mokan, hän joutuisi pelaamaan amerikkalaisia ainakin kuukaudeksi. Täytyi miettiä, voisiko vielä tehdä jonkun jälkiliikkeen. Joskus onnistui vaikuttaa hahmoon vielä parin viikonkin ajan, etenkin jos tämä oli vielä henkisesti kovin kiinni kokemuksessaan. Enää ei voinut saada aikaan kuin jotain lievempiä ongelmia, kuten ajoittaista unettomuutta tai öisiä lihaskramppeja, mutta kannatti yrittää, parempi se kuin ei mitään. 

Palaveri päättyi siihen, että cavapullot tyhjennettiin ja viimeiset kihlajaisjuoman tipat siemaistiin. Iltapäivällä saapuisi oikein suuri ryhmä italialaisia ja heidät oli nyt kokeilunomaisesti päätetty jakaa eri pelaajille. Yleensä yksi huolehti koko ryhmästä, mutta jaolla saataisiin aikaan ehkä mukavaa säpinää. Bilbaon asemalta kuului jo isoääninen pölötys, ryhmä oli tullut. Äkkiä pelipöytiin!

Vaikkei tämä mitenkään asiaan kuulukaan niin tämän synkähkön kappaleen laulaa Brantley Gilbert, Bottoms Up. 

No, miltä nyt tuntuu?

Sisarcaminomme päättyi reilu viikko sitten onnistuneeseen lähestymiseen Santiago de Compostelaan vartin etuajassa aivan aikataulun mukaisesti. Matkan saattaminen päätökseen juuri syntymäpäivänäni oli se tärkeä juttu, josta en ollut valmis tinkimään ihan helposti. Olisimme ehtineet perille 1-2 päivää aikaisemminkin, kiitos loikkien ja loppuvaiheen hyvän kävelyvireen, mutta maltoimme mielemme ja pysyimme aikataulussa. 

Edellisessä postauksessa kävin jo läpi varustelistaani ja siinä olikin kyllä aika paljon kommentoitavaa. Matkustan yleensäkin kevyesti, etenkin vaatteiden ja kosmetiikan osalta, mutta muutenkaan en tarvitse paljon omia, tuttuja tavaroita ympärilleni matkatessani. Ja sitä vähemmän, mitä enemmän matkustamiseen sisältyy kantamista. Caminollahan se on juuri sitä. 

Nyt ajattelin hieman koota ajatuksiani siitä, miltä camino tuntui päänsisäisesti. Perinteisen urheiluhaastattelukysymyksen mukaan, miltä nyt tuntuu? Marja-viiva-Liisamaisesti saatoin sanoa aluksi, että parhaani teen ja katsotaan sitten mihin se riittää. No riittihän se. Maaliin pääsin ja ihan riittävän voittajalta tuntui. Tuntuu edelleen. Mukana on muutama pieni kauneusvirhe kyyteihin turvautumisen muodossa. Jos olisi ollut yksin (ja olisin ollut yhtä hyvissä voimissa), olisin luultavasti puskenut kaiken kävellen, koska minulla ei ollut mitään vaivoja eikä jaksamisongelmiakaan. Tauko Leónissa teki hyvää, vaikka mieli olikin kävelyssä ja poltteli päästä jatkamaan matkaa. Joskus pysähtyminen on paikallaan, ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. 

Ensimmäinen käännekohta tapahtui jo aiemmin, kun juttelimme alkumatkan tuttavien, tanskalaisen pariskunnan kanssa. He palauttivat mieleeni hyggen käsitteen. Tunsin jonkunlaisen henkisen hyökyaallon käyvän lävitseni siinä espanjalaista mustamakkaraa syödessäni ja siihen liittyi hieman nolostustakin. Olin tainnut piiskata sisartani hieman liikaakin, kiirehtiä ja hoputtaa. Pidin liikaa lukua minun caminostani, vaikka hänellä oli  hänen caminonsa. En muista pariskunnan rouvan nimeä, mies taisi olla nimeltään Ole. Heitä on kiittäminen siitä, että aloin ottaa hieman rennommin lopun matkan. Ei se tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi hieman harmissani loikatuista pätkistä, mutta ymmärrän, ettei harmistukselle ole tarvetta, eikä edes syytä. 

Kun tekee jotain ensimmäistä kertaa, on tietysti aluksi noviisi. Voi lukea muitten kokemuksia, tai kuulla kertomuksia. Ne lukee ja kuulee, mutta ne ovat sanoja vain siihen asti, että omat jalat ovat nilkkoja myöten savessa. Silloin syttyy lamppu pään päällä, että ai jaa, tältä tuntuu kun vie mennessään koko mesetan kenkiensä pohjassa. Se on ärsyttävää, mutta totta. Aivan teknisetkin asiat on vaikea mieltää (ja uskoa) ennen kuin ne oikeasti kohtaa, saati henkimaailman jutut. Se on kuitenkin ihan luonnollista. Sitten kun aloittaa uuden asian, vähitellen pääsee kärryille siitä, mistä on kyse. Käsitykset muuttuvat, luulot oikenevat, pelot jossain asioissa häviävät ja toisissa kasvavat. Vähän sama juttu kuin ensikertalainen ottaa koiran. Voi lukea kaikki maailman koiraoppaat, mutta vasta kun se karvakasa on kotona, alkaa totuus paljastua. Ehkä se onkin avain siihen, että ihminen uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Kun ei tiedä, mihin ryhtyy.

Caminolla rutiineihin luiskahtaminen vei noin viikon. Siinä ajassa ehti muodostua päivärutiini ja alun järkytys kaikesta uudesta ja siitä, että tämä tosiaan alkaa joka aamu uudelleen ehti hieman laskeutua. Minä en pysty kertomaan miltä olisi tuntunut taivaltaa vaivojen kanssa, rakkojen tai kipujen. Aivan kauhistutti katsoa ihmisten varpaita, kuinka niitä oli teipattu yhteen ja rakkolaastareita liimailtiin ja irroteltiin. Minulle ei tullut yhden yhtä rakkoa, joten minun on turha elvistellä, että kyllä ne kestää ja voihan sitä kävellä kipeilläkin jaloilla. En tiedä olisinko voinut kävellä sellaisilla, joita näin pahimmillaan. Tai jos olisi ollut koko ajan muita kipuja. Minun oli helppo kävellä, kun ainoa "vaiva" oli se, että jalkaterät väsyivät päivittäin loppumatkasta, kengät tuntuivat aamua ahtaammilta. 

Kun tekee samaa rutiininomaista asiaa pitkään, on aikaa ajatella. Kyllä minä ajattelinkin, kaikenlaista. Vietimme sisareni kanssa pisimmän yhtäjaksoisen kahdenkeskisen ajan koskaan, eikä se välttämättä (suurella todennäköisyydellä) enää toistu. Juttelimme paljon lapsuudestamme, perheestämme, sellaisesta mitä en ole ajatellut vuosiin. Paljon kuljimme aivan hiljaa, mitä arvostin suuresti. En halua puhua koko aikaa, kenenkään kanssa. Välillä kuljimme vähän eri matkaa, minä usein saavuin hieman aikaisemmin perille ja välillä ehdin järjestää majoituksen valmiiksi, mikä oli sisarelleni mukavaa, etenkin huonolla säällä. 

En kuunnellut musiikkia kävellessäni kuin kerran, sinä päivänä jolloin kävelimme koko päivän eri matkaa. Oli hyvä seurata ympäristöä, liikennettä, muita kulkijoita, pitää tilannetietoisuutta yllä. Iltaisin toisinaan kuuntelin voimakappaleitani, joista tekin olette saaneet nauttia kävelycountryvideoitten kautta. Enimmäkseen siis olin hiljaa ja ajatukseni vaeltelivat siellä täällä. Minulla ei ollut mitään huolia eikä murheita käsiteltävänäni, ei suuria asioita, joita halusin jättää taakseni tai muuttaa. Siksi minun oli helppo vain kävellä ja antaa matkan huveta. Minulla oli myös erityisen mukava matkan päätös tiedossa, kun Kammenpyörittäjä oli tulossa minua vastaan ja pääsisin heti ikävästäni. 

Matkalla kohtasimme monta mieleenjäänyttä ihmistä, mutta keneenkään en tutustunut niin paljon, että olisin vaihtanut yhteystietoja. Tämäkin pieni kanssakäyminen johtui sosiaalisemmasta sisarestani, minä olisin voinut hyvin kulkea matkan sanomatta mitään kenellekään, paitsi kiitos ja anteeksi. Ehkä liioittelen vähän. Muistan monta ihmistä nimeltä ja vielä enemmän kengistään tai repuistaan, sitä kun katselee ihmisiä lähinnä takaapäin. Monen monta kävelytyyliä jäi mieleeni ja montaa ihmistä tervehdin aina, kun satuimme samaan kahvilaan. Silti olin caminosivullinen, niin kuin olen sivullinen aina kaikessa muussakin kuin aivan omassa lähipiirissäni. Se on omavalintainen paikkani maailmassa, eikä se muuttunut caminollakaan miksikään.

Jos joku kysyy minulta nyt miksi läksin, ei minulla ole siihen edelleenkään muuta vastausta kuin se, että halusin. Minulla oli mahdollisuus ja käytin sen. Matkani tarkoitus ei ole avautunut minulle vielä muulta kuin aivan fyysiseltä tasolta, kokeilin pystynkö ja pystyin. Sen tiedän, että elämäni tärkeät asiat ja ihmiset ovat vielä tärkeämpiä minulle nyt, kun olin irrallani tavallisesta elämästäni tovin. Tiedän, että haluan olla vastaisuudessa heille enemmän läsnä, avuksi, iloksi ja hyödyksi. Humble And Kind. Mikäli uusia ulottuvuuksia ilmenee, saatan niistä kertoa, saatan pitää ne itselläni. 

Jos joku kysyy minulta lähtisinkö uudelleen, en tiedä siihenkään vastausta. Kävellä haluan, pitkiäkin matkoja ja ehkä yksinkin, tai Kammenpyörittäjän kanssa, jos hän suostuisi. Mutta tällä erää luulen Camino Francesin ainakin kokonaisuutena olevan kertakokemus. Mutta voin olla väärässäkin. Hyvä kokemus se kuitenkin oli. Märkä, kurainen, viileä, pitkä, puuduttava, hyvä.

Jos joku kysyy minulta kannaattaako caminolle lähteä, noin ylipäätään tai kannattaako kysyjän lähteä, niin vastaan ettei se ole lainkaan kannattavuuskysymys. Jos minä sen kävelin, niin luultavasti lähes jokainen kysymyksen esittänytkin siihen pystyisi. Järkikysymyskään se ei ole, ei oikein voi kysyä onko järkeä lähteä caminolle. Erityisen järjettömältä se tuntuu alkuvaiheessa, kun ei vielä ole päässyt rutiiniin. Jos joku ihminen haluaa lähteä caminolle ja hänellä on siihen mahdollisuus, niin suosittelenko häntä lähtemään? Kyllä minä suosittelen. Eihän sole ku kävellä! <sarkasmia.

Olette jaksaneet (kenties) lukea näin pitkälle vain sen toivossa, että tiedossa olisi lisää kävelycountrya ja sitähän on. Tämänhetkinen ykkösartistini, henkinen oppi-isäni ja guruni (just kiddin') Tim McGraw lauleloi nyt teille yhdessä Faith Hillin kanssa veisun nimeltä Meanwhile Back At Mama's.

Ruoditaan varusteluetteloa

Nyt kun camino on takana, on hyvä vilkaista millaisin varustein olin lähtevinäni, lähdin ja palasin. Mitä tarvitsin ja mitä en. Teen sen nyt,  kun vielä oikeasti muistan mitä  minulla oli mukana ja mikä oli turhaa. 

Merkitsen tähän ennen lähtöäni tekemääni luetteloon yliviivalla ne, joita en sitten loppujen lopuksi ottanutkaan mukaan. Kommentoin muutenkin tarpeellisuutta, määriä yms.

Camino-varustelista 2016

Kävelyvaatteet

• pitkä- ja suoralahkeiset kävelyhousut
• caprimittaiset juoksutrikoot
• merinovillainen pitkähihainen paita 
• ohut pitkähihainen kävelypaita
• Macabi Skirt (oli niin vähän hamekelejä, että käytin vain tyttöhametta)
• lyhyt tyttöhame
• 2 ohutta t-paitaa (teknistä kangasta nekin) (otin vain yhden)
• 3 settiä alusvaatteita
• 3 kävelysukat, joista yhdet on merinovillaiset (otin kahdet, tekokuituisia en käyttänyt ollenkaan)
• SealSkinz-sukat (vettäpitävät) (kenkäni pitivät vettä, lähetin sukat kotiin)
• ohuet pitkät välihousut 
• vedenpitävä vaellustakki
• sadehousut
• SealSkinz-hanskat (vettäpitävät)
• säärystimet OLISI KANNATTANUT OTTAA!!
• ohuet hanskat
• HAD-kauluri (ei tullut käytettyä)
• hattu/pipo (hatun lähetin pois, aurinkoisemmalla säällä olisi ollut tarpeen)

Kantamiseen

• 50+10 litrainen naistenmallinen Deuter-rinkka
• pieni kevytreppu (iltakäyttöön ja lentomatkojen käsimatkatavaroita varten)

Jalkineet ja muuta

• Meindl-vaelluskengät
• Fivefingersit
• Crocsit (vähän turhat, johtuen hostellimajoituksista ja Fivefingerseistä)
• kävelysauvat (menivät hajalle, jatkoin 500 km ilman)
• istuinalusta (melkein turha, oli niin märkää, ettei ulkona tullut istuttua)

Siviilivaatteet

• väljät pellavahousut joustavalla trikoovyötäröllä (hajosivat, heitin roskiin)
• pitkähihainen trikoopaita yöpaitana (käytin myös iltaisin vaihtelevasti pyykkitilanteesta riippuen)
• rimpsuinen pitkä paita iltakäyttöön
• toinen siviilipaita (jäi vähän vahingossa mukaan, yksi olisi riittänyt)
• fleecehuppari (vetoketjullinen, huputon olisi ollut käytännöllisempi)
• uimapuku (eipä ollut uimakelejä/paikkoja, vaikkei vedestä puutetta ollutkaan)
• pitkät trikoot ilta- ja yökäyttöön (tosi hyvät ja tarpeelliset)
• 2 sukat, ohuet ja paksummat (oli lopulta kolmet, yhdet liikaa)
• suurikokoinen huivi IHAN PARAS!
• villasäärystimet (viime tipassa valmistuneet, ehdottoman hyvät)

Hygienia- ja lääkevarasto

• pala Oliva-saippuaa kolmeen osaa sahattuna (hiuksille, iholle ja vaatteille) (kolmasosa saippuasta riitti)
• hammasharja ja -tahna
• huulirasva
• kampa
• ihovoidetta (osoittautui tarpeettomaksi minulle)
• deodorantti
• (aurinkovoiteen ostan, kun sille on tarvetta) (ostin, ei ollut juurikaan tarvetta, mutta toisella säällä ehdoton)
• (hyttysmyrkkyä ostan, jos sille tulee tarvetta) (ei tullut tarvetta)
• särkylääkkeitä (en onneksi tarvinut)
• rakko- ja tavallisia laastareita (en onneksi tarvinut)
• desinfiointilappuja (en onneksi tarvinut)
• haava- ja hiertymienhoitovoidetta (en onneksi tarvinut)
• Traumeel-voidetta lihaskipuihin (en onneksi tarvinut)
• pinsetit
• pyyhe (isompi ja pienempi) (otin vain ison)
• Scrubba-pesupussi (ihan turha, "unohdin" sen jo alkumatkasta)
• korvatulppia (ota paljon mukaan, pehmeitä nukkumiseen tarkoitettuja)
• nenäliinoja
• wc-paperia (hyvä olla mukana, mutten tarvinut koko matkalla omaa rullaa)

Eletroniikka

• vivofit (toimii myös rannekellona)
• puhelin
• kuulokkeet
• Samsung-tabletti
• laturi puhelimeen ja tablettiin
• otsalamppu (lähetin kotiin, loppukesästä varmaan tarpeellisempi, kun ei ole niin valoisaa)
• vara-akku puhelimen lataamiseen (lähetin kotiin, olisi kyllä heti seuraavana päivänä ollut hieman tarvetta, ei pakottavaa)
• pistorasiaan laitettava jakaja, jolla saa kaksi laitetta latautumaan yhtä aikaa (mikäli pistorasioista on puutetta majoituksissa, ei juurikaan ollut)

Ruokailu

• lusikka, haarukka, veitsi (lähetin kotiin)
• pieni Leatherman
• juomapullo

Muuta

• Camino-opaskirja
• pilgrim credencial (ostamme StJPdP:tä)
• lompakko
• henkilökortti
• luottokortti
• visaelectron
• hieman käteistä (max 20 euron seteleinä ja kolikkoja kahvikassana) (myös viisikymppiset kelpasivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ihan hyvin, kortti vähemmän esim baareissa ja pikkukaupoissa)
• eurooppalainen sairasvakuutuskortti
• vakuutuskortti
• kopiot lentolipuista ja passin tietosivusta ja henkilökortista (samat skannattuina ja sähköpostiviesteinä puhelimessa ja tabletilla)  (olivat vain sähköisinä)
• muovipusseja
• suljettava varustepussi, johon kerään erilleen kävelyvaatteet (otin 2 pussia, oman kävelyvaatteille ja oman siviilivaatteille, erinomaiset)
• suuria hakaneuloja (en tarvinut pyykkipoikina, sillä konepesin ja kuivasin vaatteet suurimmaksi osaksi, mutta hyvä olla kuitenkin mukana)
• 2 remmiä rinkan ympärille (lentomatkoille sitomaan rinkat omat remmit, etteivät ne tartu minnekään ja rikkoudu) (tämän tilalta suojapussi, jonka lähetin kotiin, ostin erillisen kevyemmän sadesuojan rinkalle)
• muutama nippuside (en tarvinut, mutta hyvä olla mukana)
• jeesusteippiä (en tarvinut, hyvä olla silti)
• aurinkolasit (lähetin pois, liian hyvät lasit hukattavaksi + melkein koko matkan satoi)
• heijastin  (vaatteissani oli tarpeeksi heijastimia)

Nukkuminen

• makuupussi
• silkkipussi
• retkityyny (lähetin pois ja heti seuraavana yönä olisin tarvinut, muotoilin fleecestä tyynyn)
• lutikkalakana (en onneksi tarvinut)

Listani oli siis lopultakin paljon riisutumpi sen jälkeen, kun olin tehnyt viimeisen pakkaamisen kotona, lähettänyt tavaroita kotiin ja hylännyt rikkimenneitä tavaroita. Sauvat toin kotiin reklamointia varten, ne kulkivat sisareni rinkassa, koska se liikkui paikasta toiseen postiauton mukana. Muutenkin osa minun tavaroistani oli sisareni rinkassa ja hänen pieni vaatepussinsa taas oli minun kyydissäni siltä varalta, ettei hänen rinkkansa olisi tullut ajoissa tai ollenkaan majoitukseen suunnitellusti. Niin ei käynyt kertaakaan. 

Kun lähdin kotoa, rinkkani painoi noin 12-13 kiloa, siinä oli sisarelleni meneviä tavaroita vähän yli kilon verran. Aloittaessamme caminon Ranskasta, punnitsin rinkkani St Jean Pied de Portissa pilgrim-toimistossa ja vaaka näytti 11 kiloa. Säikähdin sitä hieman, sillä mukana ei sillä hetkellä ollut eväitä eikä juomia. Rinkka oli myös hyvin piukkaan pakattu ja korkea. 

Ensimmäisen viikon aikana kannoin rinkkaa suhteellisen helposti, mutta kyllä se painavalta tuntui ja siinä mielessä hankalalta, että kaikki tila oli käytetty, eikä sateiden vuoksi mitään voinut ripustella ulkopuolelle heilumaan. Kun saavuimme Logronoon, lähetin pari kiloa tavaroita pois, mainitsin tuossa yläpuolella olevassa listassa mitkä lähtivät kotimatkalle. Paketin lähettäminen kävi melko helposti, mutta kallista se oli, 48 euroa mikäli oikein muistan. Muutama arvokkaampi tavara paketissa teki lähettämisestä viisaampaa kuin tavaroista luopumisen. 

Kevennetty rinkka tuntui oikein mukavalta, samaan aikaa sisareni luopui oman rinkkansa kantamisesta ja siirtyi Correosin asiakkaaksi. Moni muukin firma tarjoaa samaa palvelua, mutta ainakin paikallinen Itella oli mitä joustavin ja edullinen toimitsija. 

Varusteluettelo on tietysti hyvin henkilökohtainen asia, on yksilöllistä kuinka paljon kukin tuntee tarvitsevansa varusteita, esim vaatteita ja kosmetiikkaa. Minä pyöritin hyvin pientä määrää vaatteita, pesin niitä välillä koneellisesti, välillä käsin vaate, pari kerrallaan riippuen kuivausmahdollisuudesta. Albergueitten pesukoneissa oli nopeita ohjelmia, kuivauslaitteet olivat teholtaan vaihtelevia, mutta useimmissa oli jonkunlainen hellävaraisohjelma, joten teknisiä urheiluvaatteitakin uskalsi niissä kuivata, eivätkä ne sulaneet olemattomiin. Pyykinpesu ja -kuivaus maksoi 2-5 euroa/koneellinen. Konepesuaine kuului hintaan. Pesimme sisareni kanssa yhteiskoneellisia, joten kustannuksetkin puolittuivat.

Tyypillinen alberguen pesuhuone. No ei vaiskaan.

Koska säät olivat melko viileät, tarvitsin lämpimiä vaatteita, mitä taas kesämmällä ei tarvitse niin paljon. Sadevarusteeni olivat erinomaisia, mutta kotiinjättämäni punaiset säärystimet olisivat olleet kyllä kullanarvoiset. Monesti kuraa oli paljon, vaikkei olisikaan satanut. Tällöin säärystimet olisivat olleet sadehousuja kivemmat käyttää. Onneksi sadehousuni eivät olleet ainakaan näillä lämpötiloilla hiostavat. 

Takkini toimi loistavasti. Se hikoontui kyllä sisäpuolelta melkoisesti, eikä aina tuoksunut kovin hyvältä, sillä sitä en voinut enkä halunnut matkan aikana pestä, kun en tiennyt kuinka pintakäsittely siitä kärsisi. Tekniset paidat olivat hyviä, samoin housut. Loppuvaiheessa käytin capreja tyttöhameen kanssa. 

Paljon vauhkoamani macabi skirt jäi kokonaan käyttämättä. Mietin sen myymistä Camino Forumin kautta, jos ostaja löytyy. Se oli alun alkaenkin vähän liian suuri minulle ja tyttöhameeni oli mukava käyttää hyvien taskujensakin vuoksi. Paidoista käytin enemmän pitkähihaista, sen hihat sai hyvin käärittyä, mikäli oli mukamas sateetonta ja aurinkoista. 

Kenkäni toimivat todella hyvin, kertaakaan en kastellut jalkojani. Iltaisin pidin Fivefingersejä, jos oli kuivaa ja menimme ulos. Muulloin laitoin silloinkin Meindlit. Crocsit olivat melkein turhat, emme olleet lopulta paljonkaan albergueissa ja muovikengät tuntuivat todella huterilta vaelluskenkien jälkeen. 

Sukkina käytin ensimmäiset kaksi viikkoa Falken villasukkia, kunnes ne kuluivat puhki. Ostin jotkut muut sukat, jotka ovat todella rumat, mutta toimivat ihan hyvin. Ne olivat tosin aika hitaat kuivumaan. Välillä käytin pikkuisen rikkiolleita Falkeja ohuiden Coolmax-sukkien kanssa, jos toiset sukat olivat jääneet pesun jälkeen kosteiksi. Yksi sukka toimi minulla kahta sukkakerrosta paremmin ja ehdottomasti vannon merinovillan nimeen. En käyttänyt mitään jalkarasvoja ja jalkani pysyivät koko matkan oikein hyvässä kunnossa. 

Rinkkani oli myöskin hyvä, tosin siinä alkoi olla päivittäin melkoista nitinää, kun se lämpeni selässäni. Ensimmäiset 5-8 km se oli hiljaa, sitten alkoi natina ja kitinä. Koitin säätää hihnoja ja kiinnikkeitä, mutta ongelma oli ja pysyi. Ei se nyt varsinainen ongelma ollut, mutta pieni ärsyke. 

Sauvoille tosiaan kävi surkeasti, kerron siitä sitten lisää, kun reklamointi on tehty ja tiedän, miten siinä käy. Pärjäsin ihan hyvin ilman sauvoja, vaikka ensin tuntui, ettei se olisi edes mahdollista. Tuntui jopa vähän vapaalta, kun sauvat kokonaan jäivät pois. EDIT: Tässä postauksessa kerron miten sauvojen kanssa kävi.

Lääkintäpakkaukseni tuli siis kotiin aivan käyttämättömänä, samoin muuta korjaus- ja apuvälinettä. Ilmankaan ei tietenkään pidä olla liikkeellä. Mikä hetki vain voi olla se, jolloin niitä tarvitaan. Jollei itse tarvitsekaan, voi joku toinen tarvita.

Kosmetiikkapussini hoikistui matkan aikana entisestään. Jostain syystä en tarvinut mitään ihovoiteita, en tosin muutenkaan ole varsinainen kosmetiikan innokas käyttäjä. Iho pysyi paljosta suihkussakäymisestä huolimatta oikein hyvänä. Saippuapala, deodorantti, hammasharja- ja tahna, huulirasva ja kampa, siinä olivat ne joita oikeasti käytin. Kun olimme hostelleissa, käytin niissä olleita shampooliuskoja.

Makuupussi ja silkkinen pussi jäivät melko vähälle käytölle, samoin mikrokuituinen retkipyyhe, sillä olimme suurimman osan öistä hostelleissa, tai muissa majoituksissa, joissa omia vuodevaatteita ei tarvittu.

Tulimme perille hyvän sään aikaan

Lapset kysyvät usein vanhempia ärsyttävän kysymyksen, koska ollaan perillä? Sitä minäkin halusin kysyä viime maanantaiaamuna, kun olin ensinnäkin herännyt julmetun aikaisin, noin neljältä. Meillä oli sisareni kanssa sopimus, että seitsemältä viimeistään lähdemme viimeiselle, seremonialliselle etapille Vilamaiorista Santiago de Compostelaan. Halusin lähteä liikkeelle ja päästä perille. Pimeään ei silti ollut järkeä lähteä, joten sinnittelin vähän yli kuuteen ennen kuin nousin vuoteesta ja aloin valmistautua lähtöön. Sisareni hankkiutui valmiiksi ennätysnopeasti. Kai hän näki, ettei tuota pidättele mikään, vaan tienpäälle on päästävä.

Kaksikymmentä vaille seitsemän hiivimme casa ruralin keittiön takapihan kautta tielle ja lähdimme matkaan. Sitä oli jäljellä noin 8-9 km, aivan tarkkaan emme tienneet, sillä opasteiden kilometrimäärät olivat loppua kohden enemmän kuin viitteelliset. Ketään muuta peregrinoa emme nähneet ennen kuin neljän kilometrin päässä keskustasta, olihan varhainen aamu edelleen. Pilgrim-toimisto aukeaisi yhdeksältä, joten paljon sitä aikaisemmin ei perillä kannattaisi olla. Tai kannattaisi ja kannattaisi, minun kyllä kannatti, sillä Kammenpyörittäjä oli saamieni viestien mukaan jo perillä, auto paikoitettunakin jo. Juoksuksi en silti pistänyt. 

Poikkesimme vihoviimeisille kahveille vielä kaupungin laitamilla, kun baarit alkoivat avautua. Siitä baarista emme saaneet leimaa, emmekä olleet varmoja olisiko se ollut tarpeenkaan tuona viimeisenä päivänä. Lähestyessämme keskustaa alkoi vastaan tulla (tai ihan paikallaan ne olivat) albergueita, joista yhdessä kävimme hakemassa varalta leimankin, oikein siistin näköinen paikka. 

Noin varttia vaille yhdeksän olimme perillä katedraalin pihalla ja hetken kuluttua Kammenpyörittäjäkin kipaisi paikalle kirkon toiselta puolelta. Silloin saatoin ottaa pari juoksuaskelta. Viimeinkin olin perillä. Kammenpyörittäjä oli varannut minulle ja sisarelleni (jonka syntymäpäivä oli ollut edellisenä päivänä) pienen synttärivastaanoton katedraalin sivuaukion reunalle. Saimme kuohuvaa juomaa ja kotoisia makeisia, minulle myös työkaverit olivat lähettäneet terveisiä monessa muodossa, mm rahaa ruokaan ja viiniin, mikä oli enemmän kuin huomaavaista ja tarpeellista. 

Hyvä maku on työyhteisömme kantavia voimia, kuten tästä kortista voi nähdä.
Kuvan setelillä ei ole ole osuutta tapahtumiin

Koko pitkän caminon aikana emme tavanneet ollenkaan muita suomalaisia, mutta aukion reunassa meidät bongasi samaan aikaan matkaansa tehnyt Selja, joka oli jo aikaisemmin sattunut samoihin yöpymiskyliin. Emme vain tuolloin olleet tavanneet, mutta nyt hän huomasi minut, sillä olin jossain kommentissa kuvaillut itseni vaaleatukkaiseksi, punatakkiseksi naiseksi. Oli hauska pikaisesti tavata toinen suomalainen, juuri caminonsa kävellyt. Terveisiä Seljalle ja seuraiselleen!

Kaupunkiin alkoi kertyä peregrinoja, moni etsiskeli pilgrim-toimistoa ja niin teimme mekin, se saisi olla kyllä paremmin merkitty. Löysimme sinne kuitenkin noin puoli kymmenen maissa, portilla oli hieman sekava turvatarkastus, jossa joittenkin rinkkoja vähän pengottiin, joittenkin ei. Minä jätin oman rinkkani Kammenpyörittäjälle, joka vei sen autoon odottamaan. Toimistossa oli jonoa, kymmenkunta vapaaehtoista virkailijaa oli hommissa ja kukin peregrino vuorollaan pääsi tiskille asioimaan. Sisareni jäi hieman jälkeeni tarkastuspisteellä. 

Kun pääsin tiskille, huomasi virkailija heti pilgrim-passistani, että on syntymäpäiväni. Kun kerroin, että olen kävellyt matkan sisareni kanssa, hän kehotti hakemaan sisaren samaan aikaan tiskille ja näin hän pääsi luvan kanssa noin kymmenen ihmisen ohitse. Ei kyllä yhtään nolottanut, sen verran moni etuili jonossa kuka milläkin syyllä. Pilgrim-passimme tarkastettiin melko pintapuolisesti ja saimme todistuksen caminon kävelemisestä. Sisarellani oli merkittynä omiin tietoihinsa uskonnollinen peruste ja minulla hengellinen ja saimme samanlaiset todistukset kävelystä. Ostimme myös toisenlaiset (3 euroa maksavat) todistukset, joihin merkittiin myös kävelemämme matkan pituus (emme alkaneet avautua bussi- ja taksimatkoista). Koko asiointi vei noin vartin verran ja oli oikein ystävällistä. Wellcome-center oli paikalle hyvä nimi. Varmasti vastaanoton mukavuus riippuu myös kohdalle sattuneen vapaaehtoisvirkailijan asenteesta ja tuulesta, meille sattui oikein miellyttävä naishenkilö.

Virallisen osuuden jälkeen meillä oli aikaa ennen puolen päivän messua, joten kävimme Kammenpyörittäjän kanssa hieman kävelemässä katuja ja kerta kiellon päälle, pitihän se yhdet churrot vielä ottaa. Menimme oikein fiiniin, vanhanaikaiseen kahvilaan, jossa oli flyygeli ja kaikki. Churrot olivat todella hyvät, eikä hintakaan ollut matkanvarren paikkoja huomattavasti kalliimpi.

Yhdentoista maissa menimme katedraaliin, sillä olimme lukeneet ja kuulleet, että sinne kannattaa mennä ajoissa, että saa istumapaikan. Kirkko täyttyikin aika hyvää tahtia ja kahdeltatoista se oli niin täynnä, että ihmisiä seisoi sivustoilla. Messussa ymmärtääkseni lueteltiin perille ehtineiden pergerinjoen kansallisuuksia, mutta ilmeisesti edellispäivänä saapuneita. Messu oli tavanomainen, ehtoollinen tehokas ja olimme jo valmistautuneet siihen, että nyt se loppui, kun sittenkin katosta roikkuvaa suitsukeastiaa alettiin heiluttaa. Sitä ei käsittääkseni tehdä kuin tiettyinä päivinä, jollainen tuo maanantai ei ollut, tai sitten erityismaksusta. Ilmeisesti joku oli maksanut, tai meillä oli vain erityisen hyvä tuuri. Se oli hieno näky. 

Näimme messun jälkeen yhden tutun peregrinan, erään korealaisnaisen, jonka kanssa tapasimme monet kerrat matkan varrella, muttemme enää ihan viimeisinä päivinä. En osaa kirjoittaa hänen nimeään, enkä oikeastaan lausuakaan, mutta iloiseksi hän tuli etenkin sisareni tapaamisesta, sillä he tulivat matkan aikana hyvin juttuun. 

Olin varannut meille hotellihuoneet valmiiksi jo viime vuoden puolella ja olikin kiva päästä muodollisuuksien jälkeen vaihtamaan vaatteet, jotka Kammenpyörittäjä oli tuonut minulle kotoa. Hetkessä hotellihuone näytti siltä, kuin siellä olisi käynyt pyörremyrsky, kun matkakamppeeni levahtivat pitkin huonetta. Sain kyllä aika pian homman haltuun, pakkasin rinkan sitä myöten, etten enää koskisi siihen matkan aikana. Kammenpyörittäjä oli tuonut minulle pienen matkakassin, johon laitoin varmasti lutikkavapaat varusteeni. Emme kyllä kertaakaan kohdanneet bed bugeja matkan aikana, mutta kumminkin.

Tuon illan vietimme vielä Santiagossa, kävimme vähän kaupoilla ja kävelemässä sisareni kanssa, oli merkillinen tunne koko ajan sydämessä, suuri ilo ja riemu. Haikeuttakin ja tyytyväisyyttä. Syntymäpäivä tuntui hieman unohtuvan, se ei ollut se suurin juttu, perillepääseminen oli paljon suurempaa, vaikka nyt olikin tasavuotissynttärini. 

Illalla sanoimme sisarelleni hyvästit, hän jäisi vielä toiseksi päiväksi Santiagoon ennen kotimatkaa, mutta me jatkoimme heti tiistaiaamuna Portugaliin, jossa vietimme viimeiset reissupäivät ennen meidän kotiinpaluutamme. Niistä päivistä tuonnempana. 

Caminosta aion kirjoitella vielä sekä henkimaailman asioita ja teknillispuolisen jutun, kunhan ajatukset hieman selkiytyvät päässäni. Reissua käsittelevät postaukset jäävät blogiin ja ovat toivoakseni hyödyksi toisille caminoa suunnitteleville. Minulta voi aina kysyä aiheesta, tämä blogi tulee pysymään aktiivisena muun retkeilyn ja matkailun merkeissä, joten tulen huomaamaan kyllä kommentit tai sähköpostiviestit. Luen itsekin kaiken suomenkielisen caminoaiheisen materiaalin, mitä löydän, nämä eivät ole niin aikaan sidottuja. 

Kiitos kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille! Lukijamääriä vilkuilin joskus tilastoista (ne olivat pikkublogille oikein mukavia), jos netti oli erityisen toimiva, mutta erityisesti kommentit ilahduttivat matkan varrella ja saivat minut kerta toisensa jälkeen tarttumaan tablettiin ja kirjoittamaan. En usko, että jälkikäteen olisin saanut enää aikaan noinkin kattavaa kertomusta, en enää muistaisi monia juttuja tai pitäisi niitä kertomisen arvoisina. Yritin pitää kertomukseni realistisena, joku voisi sanoa inhorealistisenakin, mutta sellainen minä olen. En osaa oikein hempeillä, enkä koristella asioita, eikä minulla ollut yleviä tarkoitusperiä matkalleni.  Muta on likaista ja vesi on märkää ja todella usein kylmää, mutta aurinkoakin nähtiin.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Campis ja Sisko ovat perillä!

Vaikka olisitte tähän mennessä aina ohittaneet kävelycountryvinkkini, älkää tehkö sitä tänään. Jos jotain olen oppinut tällä matkalla niin tämän: Kannattaa olla Humble And Kind, kuten Tim McCraw laulaa. Katsokaa kuinka kaunis video! Ja kuunnelkaa mitä asiaa Timillä on. Minä kuulin tämän ensimmäisen kerran vähän ennen kuin lähdin tälle matkalle. Se on ollut lohdutukseni ja kannustukseni tällä pitkällä matkalla, kun on tympinyt, olen ollut ikävissäni, märkä ja kylmissäni. Tulevassa elämässäni tahdon olla enemmän humble and kind ihan kaikille kohtaamilleni ihmisille ja etenkin niille läheisille ja tärkeille. Enemmän tästä viimeisestä caminopäivästä kerron myöhemmin.