Nyt Campiksen Sisko kertoo mitä oikeasti tapahtui! Lue juttu, katso kuvat! Soita, jos olit itse paikalla!

Tässä vieraspostaus sisareltani, siitä miltä camino tuntui hänestä silloin ja nyt:

 

24.6.2016 Hilfield Friary, Dorset

Täällä Friaryssa on lähes koko ajan vieraita. Caminolta paluuni jälkeen olen saanut vastata lukemattomia kertoja sekä vieraiden että ”kotiväen” esittämään kysymykseen: ”Oh you have walked to Compostella (näin se useimmiten sanotaan), how cool is that! Now tell me, how was it!” Ja joka kerta mietin mitä sanoisin. Useimmiten sanon, että ”it was long and painful”. Vaikea uskoa edes itse, että pystyin siihen. Viimeisenä päivänä Santiagossa juttelin erään nunnan kanssa. Hänelle oli kerrottu, että caminon kävely on vähän kuin synnytys, pitkä ja tuskallinenkin ponnistus, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Heti caminon jälkeen ei välttämättä halua kuullakaan toisesta vaelluksesta, niin kuin ei juuri synnyttänyt nainen lämpene ajatukselle toisesta lapsesta. Mutta annas olla, muutama kuukausi menee eivätkä kivut ja vaivat enää muistu mieleen. Sitä yllättää itsensä muistelemassa kaikenlaisia matkalla kohtaamiaan hienoja juttuja ja ajatus uudesta vaelluksesta alkaa tuntua mahdolliselta.

Camino oli alunperinkin siskon juttu. Minä tulin mukaan mielelläni, mutta päätin heti alussa, että sisko saa päättää, miten edetään, kun hänen 50-vuotiscaminostaan on kyse. Hänellä myös riitti innostusta ottaa selvää asioista ja valmentaa minuakin. Minä opettelin uusia töitä vieraalla maalla, ja olin hyvin tyytyväinen, että sisko hoiti kaiken valmistelua vaativan. Vasta viimeisinä viikkoina ennen lähtöä selailin työkaverini löytämää camino-opasta ja sain jonkunlaista ideaa, mihin olin lähdössä. Tein tiiviisti töitä lähes lähtöpäiväämme asti. Hermostutti, että onko siskon kunto paljon parempi, joutuuko hän raahaamaan minua perässään kaikki sadat kilometrit. Olin kieltämättä helpottunut, kun hän astui junasta ja näytti ihan omalta itseltään eikä fitness-prinsessalta. Seuraavina päivinä teimme pieniä kävelyjä tässä lähistöllä, puuskutimme yhtä jalkaa ylämäkiä ja ajattelin, että eiköhän tässä selvitä. 

Huokaisin helpotuksesta liian aikaisin. Jo muutaman ensimmäisen kävelypäivän aikana siskon kunto alkoi nousta vauhdilla ja lopulta siinä kävi juuri niin kuin pelkäsin. Hänen piti raahata minua kaikki ne sadat kilometrit perässään. Paranihan se kunto minullakin. Joidenkin viikkojen päästä ylämäet menivät samaa tahtia kuin tasaisetkin. Mutta kivut, ne eivät loppuneet. Kilometrit, päivät, viikot toisensa jälkeen katselin, kun sisko tasaiseen tahtiin käveli, kääntyi aika ajoin katsomaan taakseen. Kymmenisen kilometriä yleensä pysyin kyydissä, viidentoista kilometrin jälkeen en enää edes yrittänyt. Kehotin siskoa menemään edeltä. Päivän viimeiset kilometrit olivat aina pitkiä ja kipeitä. Kivut vaihtoivat paikkaa lonkista polviin ja jalkateriin, reisilihaksista varpaisiin. Rakkoja ei tullut, selkäongelmia ei ollut, onneksi. Mutta jomottavaa, pistelevää, vihlovaa kipua jaloissa, sitä riitti öisinkin. Aluksi uskoin, että kunhan tässä totutaan, niin kyllä se siitä. Parin viikon päästä alistuin ajatukseen, että tätä se on todennäköisesti loppuun asti. Caminon jälkeen kesti noin viikon verran, että kivut katosivat. Vieläkin polvet narisevat portaita alas mennessä enkä mielelläni enää polvistu, koska ylös pääseminen on vaikeaa. 

”No mikä oli caminolla parasta?” No se, kun tultiin kylään ja löytyi kahvila, joka oli auki. Tilattiin maitokahvit, sai istua hetken, oli lämmintä. Tai kun suihkun jälkeen pääsi peiton alle hytisemään. Kivut vähitellen sulivat, televisiosta tuli pöhköjä ohjelmia, sisko julkaisi blogin, jota lukiessa usein nauroin vedet silmissä. Mitä, entä hienot maisemat? Arkkitehtuuri, kulttuuri, mitä kaikkea?? Olihan sitäkin toki. Nopeasti sellaisesta kuitenkin tulee arkista ja tavanomaista. Komeasta vuoresta kiinnostaa lähinnä se, mistä kohtaa se ylitetään. Parasta oli myös istua iltaisin yhdessä syömässä. Menu peregrino oli joka paikassa aika samanlainen, eikä ruoka ollut kovin kummoista. Mutta salaatti, pasta ja kylmä punaviini kuitenkin aina maistuivat. Hienoimpia hetkiä oli, kun edeltä mennyt sisko tuli vastaan kylän reunalla, kertoi että majapaikka on ihan lähellä ja otti rinkankin selästäni ja kantoi sen perille. Tai se kun löysin polun varresta viestin ja tikkarin.

”No mutta oliko siinä caminossa mitään uskonnollista sisältöä?” Hmm. Kyllä siinä oli, joskaan ei mitään sellaista mitä etukäteen kuvittelin. Huvitti huomata, että mukaan ottamiani rukousnauhoja en kertaakaan ottanut esille repusta. Sauvojen kanssa kävellessä ei tietenkään voi rukoushelmiä käyttää. Puolimatkasta sauvat hajosivat, mutta siinä vaiheessa en enää muistanut koko asiaa. Rukouselämäni kutistui hyvin pieneksi. Päivän viimeisiä kilometrejä kävellessä jaksoin vain toistaa sanoja: ”Anna voimaa kestää loppuun asti.” Muutaman kerran kävimme kirkossa. Anglokatolisessa yhteisössä elävänä en osannut odottaa, kuinka vieraalta espanjalainen, roomalaiskatolinen kirkko ja liturgia voivat tuntua. Kieltä ei ymmärrä, symboliikka ei ole tuttua, kirkkorakennukset ovat kylmiä ja kolkkoja. Minulle voimakkaita uskonnollisia kokemuksia olivat omien fyysisten rajojen kohtaaminen, jatkuvan kivun kestäminen, oman heikkouden tunnustaminen, nöyryyden harjoittaminen, sisaren avun ja huolenpidon vastaanottaminen.

Olen nyt kirjoittanut paljon kivusta. Ehkä sen takia, että se oli minulle uutta. Se oli läsnä melkein joka hetki caminon aikana, mutta siitä huolimatta jatkoin päivästä toiseen eikä mieleeni oikeastaan edes tullut, että olisin voinut lopettaa kesken kaiken. Voin palauttaa mieleeni satoja ja satoja yksityiskohtia, välähdyksiä matkan varrelta, näkymiä, ääniä, tuoksuja, ihmisiä, rakennuksia, polkuja, teitä, ennen kaikkea teitä, pilviä, puita, kiviä ja multaa, puroja ja putouksia, koiria, lehmiä, kissoja ja haikaroita, kahvikuppeja ja keltaisia nuolia. Sisaren tasainen askel ja tuulessa lepattava rinkan sadesuoja.

No, miltä nyt tuntuu?

Sisarcaminomme päättyi reilu viikko sitten onnistuneeseen lähestymiseen Santiago de Compostelaan vartin etuajassa aivan aikataulun mukaisesti. Matkan saattaminen päätökseen juuri syntymäpäivänäni oli se tärkeä juttu, josta en ollut valmis tinkimään ihan helposti. Olisimme ehtineet perille 1-2 päivää aikaisemminkin, kiitos loikkien ja loppuvaiheen hyvän kävelyvireen, mutta maltoimme mielemme ja pysyimme aikataulussa. 

Edellisessä postauksessa kävin jo läpi varustelistaani ja siinä olikin kyllä aika paljon kommentoitavaa. Matkustan yleensäkin kevyesti, etenkin vaatteiden ja kosmetiikan osalta, mutta muutenkaan en tarvitse paljon omia, tuttuja tavaroita ympärilleni matkatessani. Ja sitä vähemmän, mitä enemmän matkustamiseen sisältyy kantamista. Caminollahan se on juuri sitä. 

Nyt ajattelin hieman koota ajatuksiani siitä, miltä camino tuntui päänsisäisesti. Perinteisen urheiluhaastattelukysymyksen mukaan, miltä nyt tuntuu? Marja-viiva-Liisamaisesti saatoin sanoa aluksi, että parhaani teen ja katsotaan sitten mihin se riittää. No riittihän se. Maaliin pääsin ja ihan riittävän voittajalta tuntui. Tuntuu edelleen. Mukana on muutama pieni kauneusvirhe kyyteihin turvautumisen muodossa. Jos olisi ollut yksin (ja olisin ollut yhtä hyvissä voimissa), olisin luultavasti puskenut kaiken kävellen, koska minulla ei ollut mitään vaivoja eikä jaksamisongelmiakaan. Tauko Leónissa teki hyvää, vaikka mieli olikin kävelyssä ja poltteli päästä jatkamaan matkaa. Joskus pysähtyminen on paikallaan, ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. 

Ensimmäinen käännekohta tapahtui jo aiemmin, kun juttelimme alkumatkan tuttavien, tanskalaisen pariskunnan kanssa. He palauttivat mieleeni hyggen käsitteen. Tunsin jonkunlaisen henkisen hyökyaallon käyvän lävitseni siinä espanjalaista mustamakkaraa syödessäni ja siihen liittyi hieman nolostustakin. Olin tainnut piiskata sisartani hieman liikaakin, kiirehtiä ja hoputtaa. Pidin liikaa lukua minun caminostani, vaikka hänellä oli  hänen caminonsa. En muista pariskunnan rouvan nimeä, mies taisi olla nimeltään Ole. Heitä on kiittäminen siitä, että aloin ottaa hieman rennommin lopun matkan. Ei se tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi hieman harmissani loikatuista pätkistä, mutta ymmärrän, ettei harmistukselle ole tarvetta, eikä edes syytä. 

Kun tekee jotain ensimmäistä kertaa, on tietysti aluksi noviisi. Voi lukea muitten kokemuksia, tai kuulla kertomuksia. Ne lukee ja kuulee, mutta ne ovat sanoja vain siihen asti, että omat jalat ovat nilkkoja myöten savessa. Silloin syttyy lamppu pään päällä, että ai jaa, tältä tuntuu kun vie mennessään koko mesetan kenkiensä pohjassa. Se on ärsyttävää, mutta totta. Aivan teknisetkin asiat on vaikea mieltää (ja uskoa) ennen kuin ne oikeasti kohtaa, saati henkimaailman jutut. Se on kuitenkin ihan luonnollista. Sitten kun aloittaa uuden asian, vähitellen pääsee kärryille siitä, mistä on kyse. Käsitykset muuttuvat, luulot oikenevat, pelot jossain asioissa häviävät ja toisissa kasvavat. Vähän sama juttu kuin ensikertalainen ottaa koiran. Voi lukea kaikki maailman koiraoppaat, mutta vasta kun se karvakasa on kotona, alkaa totuus paljastua. Ehkä se onkin avain siihen, että ihminen uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Kun ei tiedä, mihin ryhtyy.

Caminolla rutiineihin luiskahtaminen vei noin viikon. Siinä ajassa ehti muodostua päivärutiini ja alun järkytys kaikesta uudesta ja siitä, että tämä tosiaan alkaa joka aamu uudelleen ehti hieman laskeutua. Minä en pysty kertomaan miltä olisi tuntunut taivaltaa vaivojen kanssa, rakkojen tai kipujen. Aivan kauhistutti katsoa ihmisten varpaita, kuinka niitä oli teipattu yhteen ja rakkolaastareita liimailtiin ja irroteltiin. Minulle ei tullut yhden yhtä rakkoa, joten minun on turha elvistellä, että kyllä ne kestää ja voihan sitä kävellä kipeilläkin jaloilla. En tiedä olisinko voinut kävellä sellaisilla, joita näin pahimmillaan. Tai jos olisi ollut koko ajan muita kipuja. Minun oli helppo kävellä, kun ainoa "vaiva" oli se, että jalkaterät väsyivät päivittäin loppumatkasta, kengät tuntuivat aamua ahtaammilta. 

Kun tekee samaa rutiininomaista asiaa pitkään, on aikaa ajatella. Kyllä minä ajattelinkin, kaikenlaista. Vietimme sisareni kanssa pisimmän yhtäjaksoisen kahdenkeskisen ajan koskaan, eikä se välttämättä (suurella todennäköisyydellä) enää toistu. Juttelimme paljon lapsuudestamme, perheestämme, sellaisesta mitä en ole ajatellut vuosiin. Paljon kuljimme aivan hiljaa, mitä arvostin suuresti. En halua puhua koko aikaa, kenenkään kanssa. Välillä kuljimme vähän eri matkaa, minä usein saavuin hieman aikaisemmin perille ja välillä ehdin järjestää majoituksen valmiiksi, mikä oli sisarelleni mukavaa, etenkin huonolla säällä. 

En kuunnellut musiikkia kävellessäni kuin kerran, sinä päivänä jolloin kävelimme koko päivän eri matkaa. Oli hyvä seurata ympäristöä, liikennettä, muita kulkijoita, pitää tilannetietoisuutta yllä. Iltaisin toisinaan kuuntelin voimakappaleitani, joista tekin olette saaneet nauttia kävelycountryvideoitten kautta. Enimmäkseen siis olin hiljaa ja ajatukseni vaeltelivat siellä täällä. Minulla ei ollut mitään huolia eikä murheita käsiteltävänäni, ei suuria asioita, joita halusin jättää taakseni tai muuttaa. Siksi minun oli helppo vain kävellä ja antaa matkan huveta. Minulla oli myös erityisen mukava matkan päätös tiedossa, kun Kammenpyörittäjä oli tulossa minua vastaan ja pääsisin heti ikävästäni. 

Matkalla kohtasimme monta mieleenjäänyttä ihmistä, mutta keneenkään en tutustunut niin paljon, että olisin vaihtanut yhteystietoja. Tämäkin pieni kanssakäyminen johtui sosiaalisemmasta sisarestani, minä olisin voinut hyvin kulkea matkan sanomatta mitään kenellekään, paitsi kiitos ja anteeksi. Ehkä liioittelen vähän. Muistan monta ihmistä nimeltä ja vielä enemmän kengistään tai repuistaan, sitä kun katselee ihmisiä lähinnä takaapäin. Monen monta kävelytyyliä jäi mieleeni ja montaa ihmistä tervehdin aina, kun satuimme samaan kahvilaan. Silti olin caminosivullinen, niin kuin olen sivullinen aina kaikessa muussakin kuin aivan omassa lähipiirissäni. Se on omavalintainen paikkani maailmassa, eikä se muuttunut caminollakaan miksikään.

Jos joku kysyy minulta nyt miksi läksin, ei minulla ole siihen edelleenkään muuta vastausta kuin se, että halusin. Minulla oli mahdollisuus ja käytin sen. Matkani tarkoitus ei ole avautunut minulle vielä muulta kuin aivan fyysiseltä tasolta, kokeilin pystynkö ja pystyin. Sen tiedän, että elämäni tärkeät asiat ja ihmiset ovat vielä tärkeämpiä minulle nyt, kun olin irrallani tavallisesta elämästäni tovin. Tiedän, että haluan olla vastaisuudessa heille enemmän läsnä, avuksi, iloksi ja hyödyksi. Humble And Kind. Mikäli uusia ulottuvuuksia ilmenee, saatan niistä kertoa, saatan pitää ne itselläni. 

Jos joku kysyy minulta lähtisinkö uudelleen, en tiedä siihenkään vastausta. Kävellä haluan, pitkiäkin matkoja ja ehkä yksinkin, tai Kammenpyörittäjän kanssa, jos hän suostuisi. Mutta tällä erää luulen Camino Francesin ainakin kokonaisuutena olevan kertakokemus. Mutta voin olla väärässäkin. Hyvä kokemus se kuitenkin oli. Märkä, kurainen, viileä, pitkä, puuduttava, hyvä.

Jos joku kysyy minulta kannaattaako caminolle lähteä, noin ylipäätään tai kannattaako kysyjän lähteä, niin vastaan ettei se ole lainkaan kannattavuuskysymys. Jos minä sen kävelin, niin luultavasti lähes jokainen kysymyksen esittänytkin siihen pystyisi. Järkikysymyskään se ei ole, ei oikein voi kysyä onko järkeä lähteä caminolle. Erityisen järjettömältä se tuntuu alkuvaiheessa, kun ei vielä ole päässyt rutiiniin. Jos joku ihminen haluaa lähteä caminolle ja hänellä on siihen mahdollisuus, niin suosittelenko häntä lähtemään? Kyllä minä suosittelen. Eihän sole ku kävellä! <sarkasmia.

Olette jaksaneet (kenties) lukea näin pitkälle vain sen toivossa, että tiedossa olisi lisää kävelycountrya ja sitähän on. Tämänhetkinen ykkösartistini, henkinen oppi-isäni ja guruni (just kiddin') Tim McGraw lauleloi nyt teille yhdessä Faith Hillin kanssa veisun nimeltä Meanwhile Back At Mama's.