MISSED DELIVERY - WILL ATTEMPT DELIVERY ON NEXT WORKING DAY
En arvannut, että lähettifirma kävisi oven takana lauantaina, mutta niin ilmeisesti kävi noin kolme varttia sen jälkeen, kun lähdimme eilen Riekkumista kylillä vol. kakkoselle. Riekkumisviikonlopun ensimmäisestä osasta voi lukea täältä. Onneksi on vielä viisi arkipäivää aikaa saada Macabi Skirtini säätönauha, joka on ollut matkalla Utahista luokseni reippaan viikon. Ehdin vielä kokeilla hameen erilaisia pukemistapojani oman kodin rauhassa.
Minulla alkaa olla pientä levottomuuden tunnetta. Tuntuu paikoin siltä, että lähtöpäivä lähestyy liian kovaa vauhtia, mutta itseni tuntien oloni siitä rauhoittuu, kun todella pääsen matkaan. Epämääräisen huolen tunne häviää, kun oikeasti olen liikkeellä. Se tunne tulee ennen kaikkia reissuja, jotka suuntautuvat kotimaata kauemmas. Mitä kauemmas, tai pitemmäksi aikaa, sen nakertavampi on se huoli siitä, että mitä jos tai entäpä ellen. Aivan väistämättä tulee sekin hetki, jolloin en lainkaan haluaisi lähteä. Kun matka alkaa ja pääsen sujahtamaan reissuolemukseeni, en mieti huolestuneita ajatuksia. Nyt on kyllä ensimmäinen ilman Kammenpyörittäjää tekemäni matka pitkään aikaan, olen itseasiassa matkustanut yksin tai ilman häntä hyvin vähän, vain muutaman pienen reissun.
Tänään on jälleen tiedossa mukava päivä, Opiskelija, Reipas ja Kullannuppu tulevat syömään ja saunomaan. Saan tavata rakkaan nuorisoni ainakin kerran ennen lähtöäni ja huushollaan heille mieluisaa ruokaa ilomielin. Mieli on hieman herkistynyt kaikelle, jonka teen enää kerran ennen sitä hetkeä, kun 21.3. lähden kotoa. Muistutan itseäni, että saan kyllä ruokkia rakkaitani ja voin tavata hyviä ystäviäni taas, kun palaan kotiin. Ehkä camino onkin suurempi juttu kuin vain ulkomaanmatka tai pitkä kävelyretki. Ehkä se on jotain mistä en tiedä vielä mitään. Come what may.
Kävelycountryn tilalta ehdotan kuunneltavaksi tämän.
Tasan kolmen viikon kuluttua olen Lontoossa sisareni kanssa, olemme toivoaksemme muistaneet kääntää kellojamme, sillä yöllä on siirrytty kesäaikaan. Mikäli tämänhetkinen unirytmini jatkuu, olen valvonut yöllä tunnin tai kaksi, sekä tottumuksesta että jännityksestä. Tuona pääsiäissunnuntain aamuna olemme pian lähdössä kohti Standstediä lentääksemme Biarritziin, Ranskaan.
Nyt tuntuu kaksijakoiselta, toinen puoli minusta on sitä mieltä, että onneksi siihen on vielä kolme viikkoa ja toinen puoli iloitsee, että aikaa on vain sen verran. Valmisteluni alkavat olla hyvällä mallilla, vaikka rinkan koepakkaaminen on edelleen tekemättä. Reippaan entisessä huoneessa, joka on nyt vierashuone, on kokoelma varusteitani kannellisessa muovilaatikossa ja kaikki, mitkä eivät mahdu laatikkoon, ovat sen kannen päällä ja lähistöllä. Vaatevalintojani minun täytyy vielä tuumia, mutta koepakkauspäivä on huomenna.
Meindlit ovat olleet pääasialliset kenkäni nyt muutaman kuukauden ajan, olen kulkenut niissä kaikenlaiset menoni ja ne ovat yhtä jalkojeni kanssa. Aion tehdä kengille vielä perusteellisen mehiläisvahakäsittelyn, vaikken ole kastellut jalkojani maastureissani kertaakaan alun ahkeran rasvaamisen ansiosta. Olen tarkistanut kenkien nauhat, ne ovat edelleen hyvässä kunnossa, sillä en nauhoita kenkiä kovin tiukkaan. Etenkään metallilla korjattu nilkkani ei siedä tiukkaa nauhoitusta, vaan kenkä alkaa herkästi puristaa, mikäli nyöritän liian piukkaan. Pohjallisten tilanne on vielä tarkistettava, vaativatko ne uusinnan. Kengillä on kävelty nyt ainakin 1000 kilometriä, eivätkä ne häpeä uudesta lainkaan, päinvastoin ne ovat juuri sopivasti muotoutuneet jalkoihini. Onneksi aloitin kenkien käytön riittävän ajoissa.
Toisiksi jalkineiksi ajattelin Fivefingersejä, lähinnä iltakäyttöön. Ne vievät hyvin pienen tilan ja ovat kevyet, mutta aloin epäillä, että mahtuvatko päivän vaelluksesta mahdollisesti turvonneet varpaani omiin kolosiinsa ja onko ohutpohjaisilla jalkineilla kiva kävellä varsinaisen vaellusetapin jälkeen. Crocsit otan mukaan kumminkin, sillä niillä voi mennä tarvittaessa suihkuun ja ne mahtuvat jalkaan tuli mitä tuli.
Iltavaatteiksi tuumin ottaa mustat pellavaiset housuni, joissa on miellyttävä trikoinen vyötärö ja leveät lahkeet, ne saavat olla ryppyiset ja jos niitä tarvitsee pestä, ne kuivuvat nopeasti. Joku trikoinen iltapaita minun tarvinnee vielä hankkia. Joku monista Decathlonin fleecetakeistani päässee myös mukaan taukotakiksi ja iltojen viileyteen. Mitään paksua hupparia tai villapaitaa en aio ottaa mukaan.
Arvatkaa mitkä ovat vielä aloittamatta? Ne säärystimet. Puikot törröttävät edelleen lankakerässä ja käsityö on sillä tasolla, että harkitsen montako silmukkaa puikkoa kohden. Säärystimet ovat täsmälleen samassa vaiheessa kuin espanjankurssini, aloittamista vaille valmis. Kielikurssin kanssa vakuuttelen itselleni, että näin en varmasti ehdi unohtaa mitään, kun en ole opetellut mitään liian aikaisin unohdettavaksi. Totuus on tietysti se, etten vain ole saanut aikaiseksi kuunnella edes sitä muutaman tunnin kevytkurssia. Ehkäpä yllätän itseni ja aloitan kutomisen ja laitan kielikurssin soimaan samaan aikaan? Tai sitten en. Aivan tarkalleen ottaen olen kyllä kuunnellut kielikurssia 8 minuuttia 15 sekuntia, joten kyllä se siitä. Tuossa on vain liian houkutteleva nappula painettavaksi, tuo torkku.
Eilen lisäilin hieman kappaleita kävelycountrykansiooni, jossa on nyt 121 kappaletta. Ehdotan päivän kävelymusiikiksi pahaenteiseltä kuulostavaa kappaletta Better Dig Two, jonka esittää The Band Perry. Juuri niin pahaenteinen on tarinakin, tälle naiselle ei aleta ryppyillä.
Katson ympäristöäni hyvin eri silmin ympäristöäni nyt, kun mietin miten kunkin matkan taittaisin, jos olisin jalkaisin liikenteessä. Tuttu reitti on aivan erilainen, kun sen autolla hurauttamisen sijaan käveleekin. Myös ero pyöräilyn ja kävelyn välillä on huomattava, vaikka voisikin käyttää pitkälti samoja reittejä.
Jos ajattelee pelkästään kulkemiseen kuluvaa aikaa, ei kävely ole ykkössijalla heti, kun matka on enemmän kuin pari kolme kilometriä. Kun puhutaan yli 10 kilometrin matkoista, saa aloitteleva kävelijä varata aikaa niin paljon, että järki karkaa yhä kauemmas. Tottunutkaan kävelijä ei voi kiristää tahtia määräänsä enempää ja apostolinkyydin hyödyt on haettava jostain muualta kuin ajankäytöstä, tai on pistettävä juoksuksi. Viime mainittu ei kuulu suunnitelmiini.
Hyötyjä on kuitenkin olemassa. Auton polttoainetankki ei vajene yhtään, jos auto seisoo kotipihassa. Jos työmatkan kävelee päivittäin toiseen suuntaan ja käyttää autoa toiseen suuntaan työvuorojen ollessa sopivasti ketjussa, bensakulut ainakin laskevat.
Raittiin ilman hyötyä ei voine kiistää, mutta silloin täytyy välttää nelostien laitaa, siellä saa niellä pakokaasuja ikävän paljon. Olen kävellyt nyt muutamaan otteeseen parin kilometrin pätkän tätä Suomen valtaväylän laitaa, eikä se ole kovin miellyttävää. Rekkoja kulkee tasaiseen tahtiin, meteli on niin kova, ettei matkamusiikkini kuulu ja tunnen tarvetta kävellä vielä pientareenkin ulkopuolella muutamien autoilijoiden mentyä liikuttavan liki. Ihmiset näyttävät kyllä puuhailevan ajaessaan mitä merkillisempiä asioita. Onneksi voin valita muutaman eri reitin välillä, kuinka työmatkaa kuljen.
Näin yövuoroviikolla ei töihin ole mukava kävellä, sillä vuoro alkaa hyvin myöhään illalla. Aamulla olisi kyllä kiva kävellä kotiin, mutta silloin auto jäisi väärään päähän ajatellen mahdollisia päivämenoja ja taas iltaista töihinmenoa. Toisaalta minun on kyllä pian luovuttava ajatuksesta, ettei pimeässä voisi kävellä, tai saan jatkaa projektiani keväällä.
Koska halusin lisätä kilometrejä henkilökohtaiseen kävelymittariini tälläkin viikolla, kävelin eilen kaupungista kotiin. Aivan kuten työmatkakin oli minulle uusi käveltäväksi vielä jokunen viikko sitten, myös matka kaupungista kotiin taittui nyt aivan ensimmäistä kertaa kävellen. Menin aamulla asioille keskustaan bussilla ja asioiden hoiduttua pistin tossua toisen eteen kotimatkan verran.
Oli todella hieno sää, aurinko paistoi ja tuuli hyvin navakasti länsilounaasta, kun pistin torin laidalla puhelimeni Walkmeter-sovelluksen päälle kello 11.27. Poikkesin heti alkajaisiksi Sepänkadun Tallinnan kauppaan ostamaan hyvää juotavaa mustikkajogurttia matkaevääksi ja suuntasin Viitaniemeen, jossa on Martti Korpilahden polun alkupää, tai loppu, miten vain.
Vaikka olen asunut näillä seuduin jo melkein puolet elämästäni, en ollut koskaan liikkunut jalkaisin Tuomiojärven rannalla. Uimaranta oli syyspäivänä tyhjä, samoin muutama tenniskenttä. Huomioin frisbeegolfradan jyrkässä metsäisessä rinteessä. Polku kulkee entisen Tuomiojärven leirialueen halki ja näin ensimmäistä kertaa avantouintiseuran uintipaikankin. Olen käynyt vain Tikkakosken uimapaikalla niinä vuosina, kun ahkerasti avantouin.
Polku päättyy Saarijärventien varteen vähän ennen Mankolaa, jossa on nyt uusi koulukompleksi ja paljon uudisrakentamista. Tässä kohtaa huomasin, että puhelimen kävelysovellus oli sekaisin kuin seinäkello. Sen mielestä olin kävellyt 43 minuuttia ja matkaa oli taittunut 8 km. Mukavaltahan se kuulosti, mutta oli päin mäntyä, sillä reittijälki poukkoli Tuomiojärvessä olevalle saarelle ja Palokkajärven itäpuolelle. Aika kyllä piti paikkaansa, mutta arvelin kulkeneeni noin 3,5 km. Puhelimen näytössä luki jotain turkasen pienellä präntillä, jota en siinä tuulessa alkanut tulkata, vaan jatkoin pelkän ajanmittauksen varassa. Myöhemmin tutkin tilanteen kotona ja iPuhelin vaati laitteen uudelleenkäynnistämistä.
Kotimatka sujui aurinkoisessa säässä mukavasti, vihreä Jyväskylän liikenteen Linkkinro 22meni ohitseni ja tuli vastaani aika monta kertaa, mikä piti hyvin mielessä sen, kuinka vähän järkeä on kävellä tällaista matkaa, jollei järki ole juuri kävelemisen harjoittelemisessa. Kevyenliikenteen väylät on meillä päin rakennettu usein niin, että niillä tulee kävelleeksi monta pientä mutkaa ja mäkeä enemmän kuin autolla menisi tietä pitkin. En puhu pelkästään alikuluista, mutkia ja mäkiä on aivan rakentamalla rakennettu esimerkiksi Kirrissä.
Matkan ainoa osuus, jolla ei ole kevyenliikenteen väylää on 2,4 km mittainen ja sen kohdan yritin pistellä menemään rivakkaa tahtia. Alkuiltapäivän hetkenä liikennettä ei ollut kovin paljon. Tiessä ei tuolla kohdin ole piennarta lainkaan, tiemerkintä on maalattu joltisellakin tarkkuudella aivan asvaltin reunaan ja siitä heti alkaa kalteva ruohikkoreuna. Muutamia kertoja väistin suoraan ruohikkorinteeseen, kun autoja tuli letkoissa molempiin suuntiin ja minun vuokseni vastaantulijoiden olisi pitänyt hidastaa melkein pysäyksiin.
Olin kotona 2 tuntia 48 minuuttia myöhemmin. Matkan aikana pistäydyin lyhyesti marketin aulassa, vastasin puheluun ja pariin viestiin, otin muutaman valokuvan, katselin tuuliselle järvelle ja solmin kengännauhoja muutamaan otteeseen. Koska GPS oli sekaisin, mittasin matkan karttaohjelman mittatyökalulla ja sain tulokseksi 13,6 km. Lisäsin sen kokonaiskilometrimäärään, jota olen alkanut kartuttaa ensimmäisestä työmatkakävelystäni, jonka tein 10.9. Nyt kilometrejä on kasassa 85. Ynnään tulokseen mukaan vain nämä kävelemällä kävellyt "harjoituskilometrit", en tavallisia arkipuuhissa tulevia matkoja, joita vívofitini kyllä jonkunlaisella holkkumalla kirjaa ylös.
Tulin nyt ajatelleeksi, että minunhan on lakattava ajattelemasta kävelemiseen käyttämääni aikaa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin sinne minne olen menossa. Kun tarkoitukseni on tulevaisuudessa kävellä 770 km Espanjassa, ei siinä minuutteja lasketa, ei edes tunteja. Kävely itsessään on tarkoitus. Niinpä nyt hylkään kellon tuijottamisen ja ajattelen vain sitä, miten metreistä tulee kilometrejä ja opettelen nauttimaan tiestä tai polusta edessäni.
Aloitan toivottavasti eeppisiin mittoihin kasvavan suosittelusarjan kappaleista, joita ehdottomasti kannattaa kuunnella kävellessään. Ensimmäisenä kunnian saa Shania Twain kappaleellaan That don't impress me much. Tässä tsipaleessa on juuri sopiva rytmi sille, että askelta vähän ripeyttää ja neljän minuutin ajan tie jää taakse hieman nopeammin. Ja onhan Shanian pilkkupuku aika hot. Ihan vielä en sellaista pukisi päälleni, mutta ehkä 770 kilometriä myöhemmin. Tai ehkä en silloinkaan.
