Tulimme perille hyvän sään aikaan

Lapset kysyvät usein vanhempia ärsyttävän kysymyksen, koska ollaan perillä? Sitä minäkin halusin kysyä viime maanantaiaamuna, kun olin ensinnäkin herännyt julmetun aikaisin, noin neljältä. Meillä oli sisareni kanssa sopimus, että seitsemältä viimeistään lähdemme viimeiselle, seremonialliselle etapille Vilamaiorista Santiago de Compostelaan. Halusin lähteä liikkeelle ja päästä perille. Pimeään ei silti ollut järkeä lähteä, joten sinnittelin vähän yli kuuteen ennen kuin nousin vuoteesta ja aloin valmistautua lähtöön. Sisareni hankkiutui valmiiksi ennätysnopeasti. Kai hän näki, ettei tuota pidättele mikään, vaan tienpäälle on päästävä.

Kaksikymmentä vaille seitsemän hiivimme casa ruralin keittiön takapihan kautta tielle ja lähdimme matkaan. Sitä oli jäljellä noin 8-9 km, aivan tarkkaan emme tienneet, sillä opasteiden kilometrimäärät olivat loppua kohden enemmän kuin viitteelliset. Ketään muuta peregrinoa emme nähneet ennen kuin neljän kilometrin päässä keskustasta, olihan varhainen aamu edelleen. Pilgrim-toimisto aukeaisi yhdeksältä, joten paljon sitä aikaisemmin ei perillä kannattaisi olla. Tai kannattaisi ja kannattaisi, minun kyllä kannatti, sillä Kammenpyörittäjä oli saamieni viestien mukaan jo perillä, auto paikoitettunakin jo. Juoksuksi en silti pistänyt. 

Poikkesimme vihoviimeisille kahveille vielä kaupungin laitamilla, kun baarit alkoivat avautua. Siitä baarista emme saaneet leimaa, emmekä olleet varmoja olisiko se ollut tarpeenkaan tuona viimeisenä päivänä. Lähestyessämme keskustaa alkoi vastaan tulla (tai ihan paikallaan ne olivat) albergueita, joista yhdessä kävimme hakemassa varalta leimankin, oikein siistin näköinen paikka. 

Noin varttia vaille yhdeksän olimme perillä katedraalin pihalla ja hetken kuluttua Kammenpyörittäjäkin kipaisi paikalle kirkon toiselta puolelta. Silloin saatoin ottaa pari juoksuaskelta. Viimeinkin olin perillä. Kammenpyörittäjä oli varannut minulle ja sisarelleni (jonka syntymäpäivä oli ollut edellisenä päivänä) pienen synttärivastaanoton katedraalin sivuaukion reunalle. Saimme kuohuvaa juomaa ja kotoisia makeisia, minulle myös työkaverit olivat lähettäneet terveisiä monessa muodossa, mm rahaa ruokaan ja viiniin, mikä oli enemmän kuin huomaavaista ja tarpeellista. 

Hyvä maku on työyhteisömme kantavia voimia, kuten tästä kortista voi nähdä.
Kuvan setelillä ei ole ole osuutta tapahtumiin

Koko pitkän caminon aikana emme tavanneet ollenkaan muita suomalaisia, mutta aukion reunassa meidät bongasi samaan aikaan matkaansa tehnyt Selja, joka oli jo aikaisemmin sattunut samoihin yöpymiskyliin. Emme vain tuolloin olleet tavanneet, mutta nyt hän huomasi minut, sillä olin jossain kommentissa kuvaillut itseni vaaleatukkaiseksi, punatakkiseksi naiseksi. Oli hauska pikaisesti tavata toinen suomalainen, juuri caminonsa kävellyt. Terveisiä Seljalle ja seuraiselleen!

Kaupunkiin alkoi kertyä peregrinoja, moni etsiskeli pilgrim-toimistoa ja niin teimme mekin, se saisi olla kyllä paremmin merkitty. Löysimme sinne kuitenkin noin puoli kymmenen maissa, portilla oli hieman sekava turvatarkastus, jossa joittenkin rinkkoja vähän pengottiin, joittenkin ei. Minä jätin oman rinkkani Kammenpyörittäjälle, joka vei sen autoon odottamaan. Toimistossa oli jonoa, kymmenkunta vapaaehtoista virkailijaa oli hommissa ja kukin peregrino vuorollaan pääsi tiskille asioimaan. Sisareni jäi hieman jälkeeni tarkastuspisteellä. 

Kun pääsin tiskille, huomasi virkailija heti pilgrim-passistani, että on syntymäpäiväni. Kun kerroin, että olen kävellyt matkan sisareni kanssa, hän kehotti hakemaan sisaren samaan aikaan tiskille ja näin hän pääsi luvan kanssa noin kymmenen ihmisen ohitse. Ei kyllä yhtään nolottanut, sen verran moni etuili jonossa kuka milläkin syyllä. Pilgrim-passimme tarkastettiin melko pintapuolisesti ja saimme todistuksen caminon kävelemisestä. Sisarellani oli merkittynä omiin tietoihinsa uskonnollinen peruste ja minulla hengellinen ja saimme samanlaiset todistukset kävelystä. Ostimme myös toisenlaiset (3 euroa maksavat) todistukset, joihin merkittiin myös kävelemämme matkan pituus (emme alkaneet avautua bussi- ja taksimatkoista). Koko asiointi vei noin vartin verran ja oli oikein ystävällistä. Wellcome-center oli paikalle hyvä nimi. Varmasti vastaanoton mukavuus riippuu myös kohdalle sattuneen vapaaehtoisvirkailijan asenteesta ja tuulesta, meille sattui oikein miellyttävä naishenkilö.

Virallisen osuuden jälkeen meillä oli aikaa ennen puolen päivän messua, joten kävimme Kammenpyörittäjän kanssa hieman kävelemässä katuja ja kerta kiellon päälle, pitihän se yhdet churrot vielä ottaa. Menimme oikein fiiniin, vanhanaikaiseen kahvilaan, jossa oli flyygeli ja kaikki. Churrot olivat todella hyvät, eikä hintakaan ollut matkanvarren paikkoja huomattavasti kalliimpi.

Yhdentoista maissa menimme katedraaliin, sillä olimme lukeneet ja kuulleet, että sinne kannattaa mennä ajoissa, että saa istumapaikan. Kirkko täyttyikin aika hyvää tahtia ja kahdeltatoista se oli niin täynnä, että ihmisiä seisoi sivustoilla. Messussa ymmärtääkseni lueteltiin perille ehtineiden pergerinjoen kansallisuuksia, mutta ilmeisesti edellispäivänä saapuneita. Messu oli tavanomainen, ehtoollinen tehokas ja olimme jo valmistautuneet siihen, että nyt se loppui, kun sittenkin katosta roikkuvaa suitsukeastiaa alettiin heiluttaa. Sitä ei käsittääkseni tehdä kuin tiettyinä päivinä, jollainen tuo maanantai ei ollut, tai sitten erityismaksusta. Ilmeisesti joku oli maksanut, tai meillä oli vain erityisen hyvä tuuri. Se oli hieno näky. 

Näimme messun jälkeen yhden tutun peregrinan, erään korealaisnaisen, jonka kanssa tapasimme monet kerrat matkan varrella, muttemme enää ihan viimeisinä päivinä. En osaa kirjoittaa hänen nimeään, enkä oikeastaan lausuakaan, mutta iloiseksi hän tuli etenkin sisareni tapaamisesta, sillä he tulivat matkan aikana hyvin juttuun. 

Olin varannut meille hotellihuoneet valmiiksi jo viime vuoden puolella ja olikin kiva päästä muodollisuuksien jälkeen vaihtamaan vaatteet, jotka Kammenpyörittäjä oli tuonut minulle kotoa. Hetkessä hotellihuone näytti siltä, kuin siellä olisi käynyt pyörremyrsky, kun matkakamppeeni levahtivat pitkin huonetta. Sain kyllä aika pian homman haltuun, pakkasin rinkan sitä myöten, etten enää koskisi siihen matkan aikana. Kammenpyörittäjä oli tuonut minulle pienen matkakassin, johon laitoin varmasti lutikkavapaat varusteeni. Emme kyllä kertaakaan kohdanneet bed bugeja matkan aikana, mutta kumminkin.

Tuon illan vietimme vielä Santiagossa, kävimme vähän kaupoilla ja kävelemässä sisareni kanssa, oli merkillinen tunne koko ajan sydämessä, suuri ilo ja riemu. Haikeuttakin ja tyytyväisyyttä. Syntymäpäivä tuntui hieman unohtuvan, se ei ollut se suurin juttu, perillepääseminen oli paljon suurempaa, vaikka nyt olikin tasavuotissynttärini. 

Illalla sanoimme sisarelleni hyvästit, hän jäisi vielä toiseksi päiväksi Santiagoon ennen kotimatkaa, mutta me jatkoimme heti tiistaiaamuna Portugaliin, jossa vietimme viimeiset reissupäivät ennen meidän kotiinpaluutamme. Niistä päivistä tuonnempana. 

Caminosta aion kirjoitella vielä sekä henkimaailman asioita ja teknillispuolisen jutun, kunhan ajatukset hieman selkiytyvät päässäni. Reissua käsittelevät postaukset jäävät blogiin ja ovat toivoakseni hyödyksi toisille caminoa suunnitteleville. Minulta voi aina kysyä aiheesta, tämä blogi tulee pysymään aktiivisena muun retkeilyn ja matkailun merkeissä, joten tulen huomaamaan kyllä kommentit tai sähköpostiviestit. Luen itsekin kaiken suomenkielisen caminoaiheisen materiaalin, mitä löydän, nämä eivät ole niin aikaan sidottuja. 

Kiitos kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille! Lukijamääriä vilkuilin joskus tilastoista (ne olivat pikkublogille oikein mukavia), jos netti oli erityisen toimiva, mutta erityisesti kommentit ilahduttivat matkan varrella ja saivat minut kerta toisensa jälkeen tarttumaan tablettiin ja kirjoittamaan. En usko, että jälkikäteen olisin saanut enää aikaan noinkin kattavaa kertomusta, en enää muistaisi monia juttuja tai pitäisi niitä kertomisen arvoisina. Yritin pitää kertomukseni realistisena, joku voisi sanoa inhorealistisenakin, mutta sellainen minä olen. En osaa oikein hempeillä, enkä koristella asioita, eikä minulla ollut yleviä tarkoitusperiä matkalleni.  Muta on likaista ja vesi on märkää ja todella usein kylmää, mutta aurinkoakin nähtiin.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

32. kävelypäivä O Pedrouzosta Vilamaioriin noin 11 km

Vappuaatto oli hyvin rauhallinen sillä reunaa kylää, jonne olimme majoittuneet, en tosin tiedä ollenkaan espanjalaisten vapunviettotavoista. Kävimme illalla naapuriravintolassa syömässä, mutta jänistin mustekaloista, tilasin langustiineja. Ne olivat kyllä hyviä. Nyt on hyvä syy palata tänne tienoille ihan vaikka vain pulperoiden tähden. 

Katsoimme illalla vielä Rocky-elokuvia televisiosta ja ymmärsin täysin , miksen ole koskaan niistä perustanut. Hienoja asuja ja kampauksia oli yllin kyllin. 

Tänään meillä oli mainio tilaisuus nukkua hieman pitempään,  syödä aamiaista rauhassa, luovuttaa huone myöhemmin ja lähteä liikkeelle vasta joskus kymmenen tienoilla. Kahdeksalta olimme valmiit ja menossa.

Matkaa oli vain 11 km, perille Santiago de Compostelaan emme halunneet vielä tänään kävellä, sillä vasta huomenna on syntymäpäiväni ja silloin aion olla perillä. Kylläpä matka nyt hupeni nopeasti, kun aikaa oli paljon. Tuntui että kävelimme todella hitaasti, mutta silti kilometrit aivan vilistivät vähemmäksi. Eipä olisi moista uskonut vielä muutama päivä sitten. 

Väkeä ei ollut mitenkään huomattavan paljon liikkeellä, muutamia ryhmiä kyllä ja yksittäisiä kulkijoita. Emme ole missään vaiheessa joutuneet liian suureen ruuhkaan, mikä on oikein mukavaa. Tuttuja emme edelleenkään enää nähneet. Moni alkumatkan tuttava on varmaan jo aikaa sitten ollut perillä.

Varaamani casa rural-huone oli varaustiedon mukaan saatavilla kahdesta eteenpäin, mutta matka vain loppui, vaikka pidimme pitkähkön tauon ja kävelimme niin hitaasti kuin pystyimme. Huone oli kuitenkin valmis aivan tuota pikaa ja odotellessamme nautimme päiväoluet, olihan kellokin juuri yli puolenpäivän.  Meillä on hauska pikku kaksio majoituksenamme, on minikeittiökin. Televisio on pikkuruinen kuvaputkilaite olohuoneen nurkassa korkealla, selasimme kanavia James Bond-elokuvan toivossa, mutta johonkin Russell Crowen tähdittämään länkkäriin jouduimme tyytymään.

Kävimme lounaalla casa ruralin ravintolassa ja söimme reissun parhaan ensalata mixtan ja pääruoaksi lasagnea. Päivällistä emme enää tarvitse, kävelyä on ollut niin vähän, ettei tässä ole kahden aterian tarpeessa. Meillä on vielä eiliseltä vappulounaalta hedelmiä jäljellä, saamme niistä hyvän iltapalan. 

Nyt alkaa todella tuntua, että tämä savotta alkaa olla valmis. Aamuksi jäi enää noin 8 km ja aiomme lähteä liikkeelle viimeistään seitsemältä. Niin olemme tavallista vauhtia kävellen perillä Santiagossa yhdeksän maissa, jolloin pilgrim-toimiston pitäisi aueta. Sitäkin enemmän odotan sitä, että näen silloin Kammenpyörittäjän, joka äsken saamieni tietojen perusteella on noin tunnin ajomatkan päässä Santiagosta. Peregrinoja näkyy sielläkin päin ja hotellissa tarjotaan rinkankuljetuspalvelua.

En osaa vielä juurikaan sanoa mitä tästä koko reissusta jää käteen, ei sen varmaan tarvitsekaan heti kirkastua. Koska vielä on kuitenkin 8 km kuljettavaa,  en uskalla luetella mitä kaikkea vältimme tai missä onnistuimme. Sen aika on tuonnempana, kun teen matkan jälkeen yhteenvetoa kokemuksistani. Sisareni on myös luvannut vieraskynäillä omasta näkökulmastaan kulkemastamme matkasta.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Billy Currington laulaa meille Hey Girl.

31. kävelypäivä Arzuasta O Pedrouzoon 20 km

Eilen söimme kyllä parhaan kympin menu peregrinon, kuten Tripadvisor lupasikin. Casa Teodora oli oikeasti hyvä ravintola ja samoja vinkkejä olivat varmaan lukeneet monet muutkin peregrinot,  ravintolan baari oli täynnä puolta tuntia aikaisemmin eritavalla vaikeasti liikkuvia, siis pyhiinvaeltajia. Kymmenen euron hintaan söimme erinomaisia kroketteja, papuja, possunposkia ja -potkaa (jaoimme annoksemme) ja jälkiruoaksi sitruunamoussea. Pullo viiniä kuului ateriaan. Lihan kanssa tarjottiin kauniin keltaisia perunoita, kerrankin muita kuin ranskalaisia. 

Tänään meillä oli viimeinen 20 km päivä. Sää oli tyypillinen galicialainen, sen uskallan jo sanoa. Aamulla oli melkein kylmää, päivän kuluessa lämpötila nousi noin 15 asteeseen. Aurinko paistoi. Eipä olisi kävelysää voinut parempi olla. Väkeä oli reitillä eilistä enemmän, onhan viikonloppu. Tuttuja emme nähneet. 

Reitti kulki eukalyptusmetsien halki ja koitin kuvitella, miten viilentäviltä niiden täytyy elokuun helteillä tuntua. Välillä kuljimme maatilojen poikki, tänään lienee kansallinen "levitetään lantaa"-päivä, sen verran monta maajuania oli levitinten kanssa liikkeellä.  Vaikea sanoa onko sianlanta pahemmanhajuista kuin lehmän, molemmat kirvelivät silmiä, kunnes ehdimme riittävän kauas. 

Pidimme useita taukoja, ettemme olisi perillä liian aikaisin. Yhden aikaan kumminkin tulimme O Pedrouzoon. Otimme huoneen Pension Platasista,  eikä tässä taaskaan voi majoitusta moittia. Sisareni rinkka saapui pari tuntia myöhemmin ja vieressä on ruokakauppa,  josta kävin ostamassa syötävää iltapäiväksi. Hedelmiä, viiniä, jogurttia ja viimeisen tauon bocadillojen puolikkaat muodostivat mukavan aterian. Viinin valinnan tärkein kriteeri oli taas kierrekorkki ja alle kahden euron hinta. Litran pullo maksoi 1,60.

Hostellin vieressä on ravintola, josta saa mustekalaa, joka on täällä päin SE juttu. Mietin vielä tohdinko syödä lonkeroita vai tyydynkö johonkin tavallisempaan. Kannustakaa, jos suosittelette lonkeroita!

Huomiselle jäi 11 km matkaa ja maanantaiaamulle 8 km, tässä lopussa ei ilmeisesti ole kovin paljon majoituksia, koska Santiago de Compostela on niin lähellä. Voihan niitä sitten kumminkin olla, mutta halusimme ottaa varman päälle, kun sain varauksen tehtyä casa ruraliin lentokentän länsipuolelle. Alberguet eivät nyt yhtään enää innosta, kun olemme kaikki lutikatkin väistelleet. 

Kammenpyörittäjä taitaa olla vielä Portugalissa, mutta huomenna hän saapunee lähelle, että maanantaina tapaamme yli kuuden viikon eron jälkeen Santiago de Compostelassa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Scotty McCreery laulelee meille tädeille: I Love You This Big.

30. kävelypäivä O Cotosta Arzuaan, 21 km

Matka Santiago de Compostelaan käy vähiin, aamulla hostellin kohdalla tolpassa oli luku 59 km ja kun pääsimme perille Arzuaan, tolpassa oli alle 40 km. Aivan tarkkaan ei noihin lukuihin voi luottaa, mutta riittävällä tarkkuudella kyllä. 

Odotimme aamulla kahdeksaan saadaksemme huoneen hintaan kuuluneen aamiaisen, joka ei kyllä ollut odottamisen väärti, vaikka kahvi olikin hyvää. Olimme ilmeisesti paikan ainoat yöpyneet asiakkaat. Sää oli taas hyvinkin viileä, aluksi sai pistää kaulusta pystyyn ja hieman hytistä,  ennen kuin kävely lähti lämmittämään. 

Sarrian ohituksen aikainen tunnelmanmuutos on kyllä kokonaan ohitse. Joko sankat peregrinojoukot kulkevat aivan eri tahtia kanssamme, tai sitten heitä ei vain vielä kertakaikkiaan ole. Nyt emme ole myöskään nähneet enää ketään alkumatkasta tuttua kulkijaa.

Sain vinkin Jaanalta, että Melidessä on hyvä churropaikka ja saavuimme sinne sopivaan aikaan, churroja jo myytiin täyttä häkää paikallisten eläkeläisten suosimassa paikassa. Olipa hyvät churrot paksun suklaajuoman kanssa, ehkä reissun parhaat. Mutta nyt kiintiö on varmaan täynnä. 

Päivän polut olivat vaikeustasoltaan aivan ylihelppoja, hyväkuntoisia ja kuivia, tuskin saimme kengänpohjia kastumaan. Mäkiä riitti kiivettäväksi ja laskeuduttavaksi, mutta jotenkin nekin tuntuivat laimeilta. Ehkä kaikki sadat kilometrit mutaesteineen ja vuoret rinteineen ovat turruttaneet mielemme ja nyt vain tallustamme tietä pitkin, olipa se millaista vain.  

Arzua olikin paljon isompi kaupunki kuin olimme osanneet odottaa ja sen pääkatua saikin kulkea melko pitkään ennen kuin tulimme sille poikkikadulle, jonka varteen sisareni oli rinkkansa tilannut pensioniin. Paikka ei näyttänyt ulospäin kovin kivalta, joten minä kipaisin tien toisella puolella olevaan paikkaan kysymään huonetta. 

Otin meille aivan hotellitason huoneen 45 eurolla, respassa nainen pahoitteli,  ettei osaa englantia ja näytti etukäteen englanniksi käännettyjä fraaseja paperilta paikan käytännöistä. Emme mm. saa mellakoida emmekä roikottaa vaatteita ikkunasta, myös huonekalujen vieminen ulos huoneesta on kiellettyä.  Voimme elää näiden sääntöjen kanssa. 

Siskoni rinkan pyydystimme juuri sopivasti postin jakeluautosta kadulta, sitä ei vielä oltu ehditty toimittaa tilauksen mukaiseen paikkaan. Iltapäivälepo on nyt menossa, vilkuilin tripadvisoria ja löysin meille lähistöltä 135 peregrinon suositteleman ravintolan päivällispaikaksi. En oikeasti jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta ainakin 30 ensimmäistä oli kehuvia. Kun monen monta menu peregrinoa syöneet ihmiset sanovat, että tämä oli tavallista parempi, niin olen valmis uskomaan.

Huomenna on viimeinen kahden kympin päivä, jonka on tarkoitus viedä meidät jo hyvin lähelle Santiago de Compostelaa, vain noin 20 km päähän. En nyt muista mikä on määränpäänä olevan paikan nimi, mutta ehtii sen sitten huomenna tarkistaa. Kävellen kun liikkuu, ei helposti mene ohitse liian pitkälle.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tänään  voisimme kuunnella Camin kappaleen Burning House. 

29. kävelypäivä Hospital de la Cruzista O Cotoon, 21 km

Eilisestä majapaikasta jäi vähän valju tunne, niin sitä on nettiin rakastunut, että ilman sitä on aivan orpona. Muutenkin jäi hampaankoloon niinkin paha juttu kuin, etteivät palelua parantamaan tilaamamme kaakaot olleet kuin taskunlämpimiä ja meitä peregrinoja ei päästetty lämmitettyyn osaan ravintolaa, vaan se oli varattu perheelle. Päivällispasta oli mukiinmenevää ja pääruokalammas oikeastaan ihan hyvää, mutta olin huonolla tuulella ja nyrpistelln sillekin vähän. Huoneessamme oli kuitenkin patteri, jota pääsimme näpelöimään ja alkulämpö, 11 astetta nousi illan aikana lähelle kahtakymmentä. Annoimme patterin posottaa koko yön, kostona niistä haaleista kaakaoista.  Ai niin, huoneemme pensionissa maksoi kahdelta 33 euroa ja päivällinen 10 euroa,  joten oikeasti ei ollut kyllä syytä juuri valittaa. 

Koska viihdykettä ei ollut illalla toistemme seuraa kummemmin, menimme nukkumaan aikaisin. Niinpä jaksoimme hyvin herätä jo puoli seitsemältä. Tuntia aikaisemmin kävin hereillä ja näin todella kirkkaan tähtitaivaan. Seitsemältä kun jätimme kylän taaksemme, oli taivas jo pilvessä. Oli tuulista ja kylmää,  täytyi kaivaa pipo ja hanskat esille. Määränpäänä oli kylä nimeltä O Coto ja siellä oppaan mukaan oleva pension. Päivän kuluessa sää muuttuI aurinkoiseksi,  muttei lämpötila noussut varmaan viiteentoistakaan.

Ensimmäisten kylien baarit olivat joko olemattomia tai suljettuja, aamukahville ja tostadolle pääsimme noin 5-6 km kävelyn jälkeen. Sain myös eilisen postauksen julkaistua, sekä nykerrettyä siihen kuvatkin. Minun käteisvarani alkoivat olla vähissä, laitoin toivoni siihen, että Palas de Rein kaupungista löytyisi pankkiautomaatti.

Eiliseen tapaan aamun kävelytunnit olivat hyvin rauhallisia mitä tulee peregrinojen määrään. Ilmeisesti se, että olemme epäsynkronissa oppaiden etappeihin nähden, vie väkeä edellämme muutaman tunnin. Koska olemme perillä jo yhden, kahden aikaan, emme joudu iltapäiväruuhkaankaan. Sopii meille oikein hyvin. Pienten kylien majoituksissa on tilaa hyvin ilman varauksiakin.

Palas de Reissä bongasin heti pankkiautomaatin. Sepä vain jymähti korttini kidassaan, ruudussa vain luki "please wait". Onneksi automaatti sijaitsi pankin kyljessä, sieltä virkailija tuli antamaan korttini takaisin. Kävimme kahvilassa syömässä churroja ja ennen kaupungista lähtöä kokeilin toisella kortilla toisesta automaatista ja sain kuin sainkin rahaa nostettua.

Tämän päivän polut olivat oikein mukavia ja varmaan kesälläkin varjoisia,  kunhan puihin tulee lehdet. Kuljimme pienten kylien läpi, näimme monet vahtikoirat, joista jotkut viitsivät hieman viranpuolesta meitä haukkua. Pidimme vielä yhden limsapaussin ennen määränpäätä, se oli taas oikein kiva espanjalainen baari, jossa sai hymynkin tiskin takaa.

Tulimme perille O Cotoon, mutta se pension, jonne siskoni rinkan piti olla toimitettu, oli suljettu. Lähellä olevassa majoitusliikkeessä oltiin tiitteriä, nuori poika tuli oikein ulos asti kertomaan, että heillä oli business kyllä toiminnassa. Otimme vähän hintavan huoneen, 60 euroa. Hintaan kerrottiin sisältyvän myös aamiaisen. Huone onkin niin sievä kuin olla voi, hieno kylpyhuone ja suurehko telkkari! Vessan ovi on siitä metka, että se aivan heilahtaa apposen auki juuri, kun on istumassa pöntöllä asioilla ja toinen istuu vuoteella aivan vieressä. No, netti on hyvä ja toimiva. Otimme seuraavalle vessareissulle vaatenyssäkän oven pönkäksi. Sisareni rinkka oli toimitettu läheiseen baariin ja hänelle tuli siitä viesti puhelimeen. Hostellin (vai mahtaako tämä olla ihan hotelli?) nuorukainen kävi kipaisemassa rinkan tänne ja toi suoraan huoneeseen. Se oli hyvää palvelua, poika puhui englantiakin niin paljon kuin suinkin osasi. Seitsemältä menemme päivälliselle, tässä alkaakin olla jo nälkä.

Sisareni kävi tien toisella puolella baarin ja pikkukaupan yhdistelmässä katsomassa löytyisikö jotain pientä etupalaa ennen päivällistä. Siellä oli myös mies, jonka aikaisemmin tänään näimme puussa. Ensin näimme tien poskessa rinkan, joka oli viritetty jonkunlaiseen kärryyn meikäläisten kaljakärryjen tapaan. Ihmettelin, mistä hökötys oli siihen tipahtanut, kun huomasin miehen puussa. Hän kyllä kiipesi juuri alas joltisellakin hankaluudella. Nyt tämä mies oli baarissa juomassa yksinäisen näköisenä vino tintoa (arvatenkin kylmää) ja oli kutsunut sisartani seuraansa. Ihmettelen, ettei hän jäänyt, hyvänen aika.

Olemme katsoneet lempikanavaltamme Paramount Channelilta äärimmäisen huonoa elokuvaa Kuningas Salomon kaivokset, jossa Sharon Stone ähkii ja kiljuu espanjaksi mitä raivostuttavimmin ja Richard Chamberlain saa kyllä yrittää parodioida Indiana Jonesia, ei mene minulle läpi. Ehkä illempana tulee lännenelokuva.

Tarkoituksemme on kävellä huomenna ja lauantaina noin 20 km kumpanakin päivänä, sunnuntaille jää noin 15 km ja maanantaille noin 5 km. Kammenpyörittäjä on tänään saapunut minua noutamaan, hän on nyt Portugalissa ja autoilee maanantaiksi Santiago de Compostelaan.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tänään ehdotan, että yhdessä kuuntelemme Zac Brown Bandin ortopedistä kappaletta Toes. Siinä lauletaan espanjaksikin, mutta kielitaito mahtaa olla melko samalla tasolla kuin minulla, eli pakkasen puolella. Kappaleesta löytyi vain lyriikkavideo, mikä kertonee siitä, ettei se ole ollut levyn hittikappale. Arvostan sitä, etteivät lyriikat ole comic sansilla. 

28. kävelypäivä Ferreirosista Hospital de la Cruziin 21 km

Teksti on  kirjoitettu  eilen , mutta julkaisuun  nettiyhteys  ei riittänyt.

Tänään me kävelimme aamusta asti eri matkaa aivan tarkoituksella. Ei sen takia, että systerin naama kyllästyttäisi, tai olisimme riidoissa. Päätimme vain kokeilla erillistaaperrusta ennen kuin matka loppuu. Pistin majoituksen oven kiinni takanani tasan seitsemältä, pienenevä kuu oli korkealla taivaalla ja odotin uudenlaista kävelypäivää, kun olisinkin yksin alusta saakka.

Erilainen päivästä tulikin. Aamulla kohtasin ensimmäisten kilometrien aikana vain muutaman irtokoiran lauman, ne hiukan haukahtelivat minulle ja menivät menojaan. Aamu ei ollut niin sumuinen kuin edellinen, varmaankin korkeuseron vuoksi, mutta todella autiota olI.  Juuri kun olin hieman nyrpistellyt nenääni edellisenä päivänä lisääntyneelle väkimäärälle, sain olla nyt aivan yksin. Pian alkoi tuntua siltä, että olin jäänyt tai jopa jätetty yksin. Edes kissoja ei näkynyt, mutta mustarastaita sentään. 

Noin kolmen kilometrin kävelyn jälkeen näin yhden miehen ottamassa valokuvia reppu selässään ja toivoimme hyvät huomenet, kun ohitin hänet siirtyessäni metsäpolkuosuudelle. Pian tuntuikin oudolta, kun miestä ei näkynyt,  en osannut päättää oliko se hyvä vai huono. Muutenkin vilkuilIn ympärilleni tavallista enemmän, vaikkei mitään pelottavaa tai epäilyttävää todellakaan näkynyt eikä kuulunut. Mieli tekee helposti kepposet, kun onkin yksin vieraassa metsässä. Tai ylipäätänsä yksin, kun on tottunut ainakin yhden ihmisen seuraan. 

Tulin Portomarinin kaupungin reunalla,  mutta sen tiesi vain tienviitoista,  koko kaupunki oli sumun peitossa. Juuri ja juuri erotin, että minun on ylitettävä joko leveä joki tai järven lahti pitkää siltaa pitkin, vesi alla oli aivan seisovaa ja tyyntä.  Sillalle astuessani en erottanut sen toista päätä. Muutamia autoja sentään oli jo liikkeellä, joten aiempi ugudibuu-tunne meni ohitse,  en ollut yksin maailmassa. Portomarin on harvoja kaupunkeja, joita caminoreitti vain viistää, muttei varsinaisesti mene kaupungin halki, yleensä reitti menee joka kylän tai pikkukaupungin pääaukion kautta. 

Kun kaupungin reunaan asti olin tullut aivan yksin, jouduin Portomarinin laidalla peregrinoaaltoon mukaan. Juuri kanssani yhtä aikaa reitille lähti erikokoisia porukoita, oli suurta ryhmää, oli pareittain kulkevia, muttei juurikaan yksin liikkuvia. Väkimäärä hajosi heti ensimmäiseen pitkään nousuun, jossa pääsi pois sumusta takaisin kirkkaaseen ilmaan. Minun olisi ollut viisasta poiketa kaupunkiin kahville ja nostamaan käteistä, mutta posotin menemään toivoen ainakin baarin osuvan pian kohdalle. 

Niinhän ei yleensä silloin juuri käy, on vain tietä, mäkeä ylös ja alas, ei baaria, ei pikkukaupunkia tai kylää. Yhden onnettomuuden ohitse kävelin,  ilmeisesti traktori ja henkilöauto olivat törmänneet, tai auto oli väistänyt metsään,  se oli pitkällä pöpelikössä. Auttajia tai ainakin pällistelijöitä oli runsaasti paikalla. 

Siitä tulikin mieleeni,  että moni peregrino kävelee aika huolettomasti isojen teiden ylitse, kun reitti ylittää autotien,  eivät katso molempiin suuntiin ja ylittävät vinosti tarpeettoman pitkältä matkalta mutkaisissa ja mäkisissä paikoissa. Teillä näkee myös useita peregrinoja rinnakkain, vaikka liikennettäkIn olisi. Oman turvallisuutensa vuoksi kannattaa aina katsoa ja kuunnella muuta liikennettä, kävelijänä on aina alakynnessä muuta liikennettä vastaan. Polkuosuuksilla kulkevat pyöräperegrinot kyllä ilmoittavat tulostaan kellonkilahduksella tai huudahduksella, eivätkä aja liian kovaa. Paikalliset pyöräilijät spandexeissaan sen sijaan ovat välillä tulleet sunnuntailenkeillään melko kovaa sekä ohitse, että vastaan ilman, että tekevät itsestään tarpeeksi melua. 

Liikennevalistusosion jälkeen voin palata päivän, tai oikeastaan viime viikkojen teemaan, kävelyyn. Taapersin tänään kaikkiaan 16 km ennen kuin pidin tauon. Olin siinä vaiheessa juuri päivän kulkija-aallon korkeimmassa kohdassa, ensimmäiseen kohdalleni tulleeseen baariin olivat kaikki muutkin pysähtyneet ja meno oli kuin turkkilaisilla markkinoilla. Olen yleensä pitänyt espanjalaisten baarien tunnelmasta todella paljon. Ne ovat turvasatamia niin paikallisille kuin meille peregrinoillekin. Ehkä se vaihe caminolla on nyt ohitse, tämä oli jo toinen baari Sarrian jälkeen, jossa ei ollut miellyttävä pysähtyä. Kumpikaan näistä baareista ei ollut tavallinen kylän keskus,  vaan vain peregrinoja varten. Meidän vikamme, että sellaisia paikkoja on, mutta silti tuntui jotenkin kolholta,  kun tiskin takana oli todella tympääntyneitä ihmisiä töissä. Oli epäsiistiä ja meluisaa (taas meidän kulkijoiden vika). En viipynyt kauan. 

Viimeinen viitonen oli jälleen kerran itseään pitempi. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa Galician maakunnan kilometripylväät Santiago de Compostelaan näyttivät 80 km. Kylän nimi on Hospital de la Cruz. Sisareni rinkka oli toimitettu kylän pensioniIn.  Täällä on myös albergue, joka on entisessä koulussa.  Kävin hakemassa sieltä päivän toisen leiman. Emäntä kyseli huolestuneena onko pensionissa paljon väkeä. Vakuutin, ettei ole. Alberguessakin näytti hiljaiselta. 

Sisareni saapui jonkun verran minun jälkeeni ja samanlaiset ugudibuu-tunnelmat hänelläkin oli aamulla ollut yksin kulkiessaan. Hän oli poikennut PortomariniIn kahville ja jäänyt osumatta suurimpaan peregrinoaaltoon.  Nyt olemme lämmitelleet peittojen alla, kuinkas muuten. Huoneessa on kerrankin patteri, jota voimme itse säätää. Oma kylppäriä ei ole, muttei kyllä ketään jakamassa yhteistäkään. 

Netti toimii whatsappviestien verran huoneessa ja hieman paremmin baarissa, joten menemme sinne pian kokeilemaan saanko postauksen ilmoille, vai jääkö huomiseen.  Kuvat ainakin tuntuivat latautuvan niin huonosti,  että ne jäänevät huomiseen. Silloin on taas edessä vakio matka,  20 km. Yhdessä mennään taas, eipä se yksin kulkeminen mitenkään erityisen hauskaa ollut.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Päivän iloksi soitan Jerrod Niemannin kappaleen Lover, Lover.

27. kävelypäivä Pintínistä Ferreriosiin 21km, astuimme toiseen kokemukseen

Joitakin asioita ei sitten vaan voi uskoa, kun sanotaan. Eilen ei vielä voinut tietää miten erilaisella reissulla tänään jo ollaan. Vedenjakajan nimi oli selkeästi Sarria. Eilen vielä kävelimme pitkiä aikoja kaksistaan ketään muuta vaeltajaa näkemättä, eilen vielä tuntui toisenlaisesta. Tänä aamunakin tuntui vielä samalta kuin koko matkan ajan, siltä ettei loppu vielä häämötä,  eikä tämä ole vielä tässä. Nyt se tunne on poissa ja tilalla on kummallinen hämmennyksen tunne, jossa on seassa vähän pettymystä, juuri sitä mistä on varoitettu tuntemasta. 

Koko päivän kävelymatkan kuljimme sumussa tai pilvessä. Sarriastakin näkyi vain vähän, mutta sen erotti, että siellä oli valtava määrä albergueita. Sieltä moni aloittaa oman caminonsa, koska sieltä on juuri vähän yli 100 km Santiago de Compostelaan. Me olimme Sarriassa noin puoli yhdeksän aikaan, juuri kun espanjalaiset naiset pissattivat koiriaan ja veivät lapsiaan kouluun ja espanjalaiset miehet seisoivat rivissä baarin tiskillä odottamassa kahvia. Tärkeät tehtävänsä kullakin. Me kuljimme läpi heräävän kaupungin ja näimme miten vaeltajia ilmestyi reitille yhä enemmän. 

Jostakin luin, että juuri aloittaneet erottaa siitä, että kengät kiiltävät ja vaellushousuissa on vielä kaupan taitokset. Niin erottikin ja siitä miten puheliaita he olivat. Pitempään kävelleistä vaikuttaa tulevan päivä päivältä vaiteliaampia. Niin minustakin, haluan yhä vähemmän puhua kenenkään kanssa. Osa minusta haluaa, että kilometrit loppuvat, mutta osa toivoo, että loppumatkan saisi kulkea aivan rauhassa. Eivät minun toiveeni ole sen tärkeämpiä kuin muidenkaan, kukin kulkekoon niin kuin haluaa. 

Maisemista ei aivan voi mennä takuuseen, mutta luulen niiden olleen tänään kauniita, sumu peitti ne niin suurelta osin. Saavuimme määränpäähän alkuiltapäivästä, samaan aikaan aurinkokin pystyi pilveen sen verran, että alkoi paistaa. Olisin voinut kulkea vielä jonkun aikaa, tunnin tai kaksi, mutta toisaalta ei hyödytä nyt kiirehtiä, koska emme halua olla etuajassa Santiagossa. 

Tässä upouudessa alberguessa on privaattihuoneitakin jollaisen otimme. Talo on niin tuore, ettei yhteistilojen keittiö ole vielä saapunut. Huoneemme on suurempi kuin Opiskelijan yksiö ja IKEASSA on käyty kalusteostoksilla. Suihkuverho ei olisi pahitteeksi. 

Mietin tänään kulkiessa,  että mahtaako moni uudelleen caminolle tuleva tulla vain tälle viimeiselle sataselle. Luulen, että ei. Jollekin toiselle reitille kenties, tai pidemmälle matkalle tätä reittiä.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Matkaa on enää, ei vielä. Ajankulukseni kuuntelen Rodney Atkinsin kappaleen Farmer's Daughter.