Olen kertonut siitä, miten Black Diamond-sauvat eivät kestäneet menossamme caminolla, vaan kolme neljästä hajosi alle 300 km käytöllä. Viimeinen sauva jäi yksinäiseksi, joten siitä en osaa sanoa, kuinka se olisi kestänyt. Kävelimme loput matkasta ilman sauvoja ja vaikka se ensin tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta, se onnistuikin ihan hyvin. Alun Pyreneitten etapeilla en olisi halunnut moista tosin kokeilla.
Aluksi ajattelin lähettää sauvat kotiin kesken matkan, sillä ylimääräisen painon kantaminen ei houkuttanut, etenkin kun minua harmitti kohtalaisen paljon se, mitä sauvojen kanssa kävi. Laitoin matkalta postia valmistajalle ja kysyin, voikohan niille mitään, olisiko heillä mitään vinkkejä, voisiko sauvoja saada kuntoon vielä matkan aikana. Vastaus viipyi niin pitkään, että olimme melkein perillä, eikä heillä muuta neuvoa ollutkaan, kuin että lähettäisin kuvia ja keskustelisimme sitten. Lupasin tehdä näin kotiinpaluun jälkeen.
Sisareni siirryttyä Correosin asiakkaaksi laitoimme kummankin sauvaparin hänen rinkkaansa ja siellä ne olivat Santiago de Compostelaan asti. Toin sauvat kotiin ja Kammenpyörittäjä otti niistä sekä informatiivisia, että kauniita kuvia ja minä rustasin reklamaation sähköpostilla saamani linkin kautta. Se oli helppo homma, piti nimetä tuote, kuvailla mikä hätänä ja liittää kuvia. Sähköinen kaavake oli hyvin toimiva. Mietimme yhdessä mitä sanoja käytän mistäkin osasta sauvoja, kun ei tuo längvitsi tässä genressä ole niin tuttu. Selitin missä olosuhteissa ja minkälaisella käytöllä sauvat olivat menneet rikki, mainitsin myös, että rannehihnoissa oli tuolla käytöllä jo selvää rispaantumista, joskaan en muista mitä sanaan käytin. Sain heti reklamaation lähettämisen jälkeen vastauksen, jossa luvattiin yhteydenottoa 2 arkipäivässä.
Noin viikon kuluttua sain sitten postia, jossa pyydettiin vielä kertomaan mitä toivoisin asialle tehtävän. Vastasin, että ottaisin mielelläni sauvojen hintaa vastaavan korvauksen. Arvasin, ettei sieltä mitään rahaa lähetetä, mutta lupasivat lähettää uudet sauvat mitä pikimmiten. Se oli joskus viime viikon alussa, olisiko ollut 18.5. Tänään UPS:n mies (ei vieläkään sortseissa) kävi ovella ja toi paketin Sveitsistä.
Siellä oli kaksi paria prikulleen samanlaisia sauvoja. Olen ihan tyytyväinen. Itse vetkuttelin reklamaation tekemisessä noin viikon verran, he vetkuttelivat saman verran käsittelyssä ja nyt minulla on korvaavat tuotteet käsillä. Kysyin sisareltani, että lähetänkö hänen parinsa Englantiin ja hän mielellään ottaisi oman parinsa sinne käyttöön. En tule nyt käyttämään sauvoja samanlaisessa rääkissä (sauvoja ajatellen), mutta aion kyllä käyttää niitä tässä kävelylenkeilläni ja ensi kuussa tekemällämme Ruotsin ja Norjan matkalla. Luottamukseni Black Diamond-merkkiä on huomattavasti kohentunut ja tyytyväisyyteni asiakaspalvelua ja reklamaatioon suhtautumista kohtaan on mitä parhain. Juuri noin pitää firman toimiakin, kun tuote ei toimi toivotulla tavalla. EDIT: Mutta en silti suosittelisi tätä sauvamallia caminolle, se on kyllä sanottava.
Tänään ehdotan, että kuuntelette kappaleen Blake Shelton: Home
Kolmastoista kävelypäivä on takana. Olemme nyt kokonaan vailla sauvoja. Kolmaskin Black Diamond napsahti poikki ja varasauva löystyi ja alkoi omia aikojaan lyhentyä. Ilmeisesti muut kuin Exelin sauvat ovat tarkoitettu amerikkalaismalliseen sauvojen ulkoiluttamiseen kävelijän etupuolella aivan eri tahdissa kuin itse askeleet. Pohjoismainen sauvominen on liikaa. Päätimme toistaiseksi, näin Mesetan reunalla, jatkaa ilman sauvoja käsiä heilutellen. Hankimme sitten Leonista uusia, jos tarvitsee.
Sisareni on nyt kokeillut rinkankuljetuspalvelua. Palveluita tarjoaa ainakin 10 eri firmaa, tai liekö yhden ihmisen puljujakin jotkut, en minä tiedä. Albergueissa on saatavilla pieniä pahvikuoria, joissa on kunkin firman tiedot. Niihin otetaan yhteyttä joko puhelimitse, tai sähköpostilla. Sisareni kokeili paikallisen Postin palvelua. Hän ilmoitti sinne mistä ja milloin rinkka pitäisi hakea ja minne toimittaa. Meillä oli jo varattuna tämän päivän majoitus, joten osoite oli tiedossa. Mainittuun pahvikuoreen kirjoitetaan rinkan omistajan tiedot sekä minne se pitää toimittaa ja kuoreen suljetaan viiden euron seteli. Kertamaksu on tämän verran ja maksimikuljetusmatka on 30 km ja maksimipaino 20 kg. Nämä voivat kaikki vaihdella palveluntuottajasta riippuen. Jos ottaa useamman päivän diilin, hinta kuljetuspäivää kohden tulee vielä edullisemmaksi.
Aamulla siskoni jätti sitten rinkkansa tagilla varustettuna casa ruralin aulaan ja kyllä sinne rehellisyyden nimissä tungettiin hieman minun tavaroitanikin. Kävely ilman rinkkaa tuntui kuulema melkein syntisen helpolta. Minunkin hieman kevyempi rinkkani tuntui mukavalta selässä.
Päivän kävelyn katkaisi aamukahvit mukavassa kahvilassa Agesissa. Jos kahvila on siellä hääränneen herrasmiehen aikaansaannos, niin jopa on melkoinen kaunosielu kyseessä. Paikka oli sekä kahvila, että pieni kauppa ja siellä oli myynnissä kaikenlaisia tuoreita leivonnaisia ja kylmiä juomia ja monenlaista välipalaksi soveltuvaa mukaan ostettavaksi. Jopa vessat olivat niin sievät, että oksat pois. Söimme lämpimät empanadat ja joimme maitokahvit.
Kohta aamukahvitauon jälkeen aloimme kiivetä päivän nousuosuutta, joka oli sangen karua kivikkoa armeijan piikkilangoin suljetun alueen reunaa. Eipä se alue kovin houkuttelevalta näyttänytkään, joten pysyimme polulla. Muutamia muitakin kulkijoita näkyi. Nousu ei ollut kovin vaativa ilman sauvojakaan. Kun pääsimme huipulle alkoi Burgos jo näkyäkin. Hyvin kaukana.
Palaan hetkeksi eilisiltaan. Tapasimme uudestaan tanskalaisen pariskunnan, jonka viimeksi näimme noin viikko sitten. Istuimme syömään samaan pöytään ja juttelimme tähänastisten caminojemme tuntemuksista. Minulla kyllä naksahti jotain päässä sen hetken aikana. He puhuivat siitä, miten elämästä pitää nauttia ja caminostakin on lupa nauttia. Muistin jonkun tv-ohjelman, jossa kerrottiin tanskalaisesta hyggen käsitteestä. En saa tähän laitettua linkkiä, mutta googlatkaa hygge, ellei käsite ole tuttu.
Tuona illallishetkenä, johon sivumennen sanoen kuului erittäin hyvää paikallista tapolaa eli mustaamakkaraa, huomasin olleeni tähän asti hieman sumussa tai tunnelissa sen suhteen miten olen caminoon suhtautunut ja antanut muiden odotusten tai paineiden vaikuttaa. Etenkin täällä matkan varrella olevien ihmisten suhtautuminen on vaikuttanut minuun enemmän kuin uskoinkaan.
Huomaamattani olen pistänyt merkille kuka tuttu naama milloinkin näkyy milläkin etapilla ja kalkuloin kuinka kukin on ehtinyt sinne missä nyt on. Samaa tuntuu moni muukin tekevän. Aivan turhaan. Kukaan ei ole tilivelvollinen minulle, enkä minä kenellekään. En tee tätä yhtään sen oikeammalla tai vääremmällä tavalla kuin kukaan toinenkaan. Järjellä olen tietysti tämän tiennytkin, mutta vasta 12. päivän yhtäsoittoisen kävelyn jälkeen pitkin pohjoista Espanjaa oikeasti ymmärsin, ettei minua odota maalissa hyvän peregrinan palkinto olinpa kuinka kuuliainen omille tai toisten odotuksille. Minua odottaa siellä jotain paljon tärkeämpää kuin yksikään kävelemäni kilometri. Odotan sitä hetkeä jo kovasti. Sitä ennen vain kuljen vielä yli 500 km tavalla tai toisella, vähemmän silmälapuin, enemmän katsellen ja kuunnellen, mitä Espanja haluaa minulle näyttää. Mutta tiedän, että päivän viimeiset kilometrit ovat jatkossakin pitkiä ja haluan päästä niistä aina niin nopeasti kuin mahdollista.
Sitten taas tähän päivään. Burgos ei tuntunut tulevan lähemmäs vaikka kuinka kävelimme. Reitti vei lentokentän reunaa ja tuntui ikuisuudelta, että pääsimme sen tasalle ja ohitse. Burgosin itäpuolella on Villafria-niminen kaupunki, joka lienee jo Burgosin talousaluetta. Siellä loikkasimme paikallisbussiin monen muun peregrinon kanssa ja euron hintaan pääsimme puolessa tunnissa Burgosin keskustaan. Koko ajan vilkkaan tien vieressä näkyi vaeltajia, suurin osa hyvin väsynein askelin kulkemassa viimeisiä kilometrejä. Oli minulla vieläkin hieman huono omatunto, muttei niin paljon kuin maanantain bussimatkasta.
Saavuimme keskustaan puoli yhden aikaan ja ilman kaupunkikarttaa osuimme todella hyvällä tuurilla suoraan hotelliimme, josta saimme huoneemme jopa hieman etuajassa. Myös sisareni rinkka oli saapunut etuajassa perille, sen oli luvattu saapuvan puoli kolmeen mennessä. Kuljetuspalvelu siis toimi mainiosti, rikkinäiset sauvatkin olivat tallella rinkan kyljessä.
Lähdimme heti metsästämään leimoja passeihimme ja saimmekin ne katedraalin viereisestä alberguesta. Siellä oli juuri saapumisruuhka menossa. Otimme vain leimat ja jätimme monta tuttua sinne asettumaan. Kävimme lounaalla, kun juuri sellaiseen aikaan kerrankin satuimme ihmisten ilmoille, jaoimme suuren salaatin ja yhden hengen paellan. Jopa tuli vatsa täyteen.
Nyt on vielä iltaa jäljellä, tuumimme lähipäivien suunnitelmia, miten aiomme Mesetan selättää. Edelleen rakkosaldo on nolla, suosittelen lämpimästi villasukkia vaelluskenkiin, ainakin minulla ne toimivat hyvin. Sitä olen harmitellut, etten ottanut hyviä säärystimiäni mukaan, niitä punaisia, joista tein oman postauksenkin aikoinaan. Kyse ei ole niinkään sateelta suojautumisesta, vaan kurasta, jota on ollut tarjolla melkein jokaisena päivänä. Aina ei tarvitse sadehousuja, mutta sitten on lahkeet kuitenkin kurassa.
Ehdotan, että iltaamme ihastuttaa jälleen yksi countryn nättipoika, Keith Urban kappaleellaan Little Bit of Everything. Jokaiselle jotakin, eiköstä vaan?
Makuusalin puolalaisvahvistukset, 7 käänteiskääpiötä ja Lumikkinsa heräsivät kello kuusi ja voi sitä pakkauksen tohinaa, 30 minuuttia he touhusivat ahkerasti vaiti ja hämärässä, muttei yksikään pussukka tai nyssäkkä näyttänyt päätyvän rinkkoihin. Puoli seitsemältä he päättivät muittenkin puolesta, että on jo aamu ja pistivät valot päälle ja volyymit kaakkoon. Jokaisella oli asiaa jokaiselle ja toisen puolituntinen jälkeen he viimein olivat niin valmiit, että yhtä lukuunottamatta menivät ovesta ulos. Viimeinenkin ronski puolalainen ehti vessasta porukan mukaan juoksujalkaa housujaan vyöttäen. Me muut saimme sitten pistorasiat ja pesutilat käyttöömme.
Aamu oli tosiaan viileän puoleinen, kun mekin vähän seitsemän jälkeen lähdimme liikkeelle. Päivä on selvästi jatkunut caminomme aikana, ei tarvinut enää pimeässä etsiä reittiä. Ensimmäinen kylä oli pieni, mutta albergue sielläkin oli, seuraavassa pysähdyimme kahville ja tortillatäytteiselle sämpylälle.
Tämän päivän urakaksi olimme päättäneet löyhästi sen, että palaisimme siihen etappirytmiin, jonka saimme lähtöpisteen caminotoimistosta. Jos sittenkin olisimme hyvissä voimissa San Juan Ortegan kohdalla, jatkaisimme pidemmällekin.
Luvassa oli nousua aina 1100 metriin ja matkaa noin 20 km. Ilma pysyi viileänä ja kun aloitimme varsinaisen nousun Villafranca Montes de Ocan jälkeen sää edelleen viileni. Nousu meni molemmilta mukavasti muutamalla pikkupaussilla. Muita kulkijoita näkyi vain muutamia, muunmuassa eilen näkemämme nuorten aasialaisten ryhmä. Yksi miehistä käveli silloin niin vaivaisesti, että näytti kyllä tuskalliselta. Nyt tuo sama mies otti meidät nousussa kiinni ja meni menojaan - kyynärsauvoja käyttäen! Mahtoiko noudattaa lääkärin neuvoja? Joillakin aasialaisilla on muuten merkillinen tapa peruuttaa jyrkkiä, mutta tasaisia laskuja. Se näyttää oudolta, kun menevät takaperin, niin tämä miekkonen keppiensäkin kanssa. Ehkä se venyttää pohkeita?
Kun pääsimme ylös, olimme melkein kiinni pilven pohjassa, tuntui kuin niihin olisi voinut tarttua. Hengitys höyrysi edelleen ja ilmassa alkoi olla jonkunlaisia lumijyväsiä ja hiutaleita. Lunta kertyi ihan vähän kylmään kanervikkoon, muttei sen enempää. Parempi hiutaleet kuin vesipisarat.
Viimeinen osuus oli päänousun jälkeen 9 km pitkä, siinä tehtiin vielä terävä laskeutuminen ja nousu ja sitten oli hyvin loivaa laskua leveää tieuraa, joka muistutti meikäläisiä avohakkuita. Ei kovin kaunista. Tällä osuudella ei ollut yhtään mitään muuta kuin tieura, joten 9 km matkalla täytyy turvautua puskapissaan, jos hätä yllättää ja juotavaa ja syötävää on hyvä olla tarpeeksi. Ei uskoisi miten pitkältä tuollainen matka voi tuntua.
Olimme juuri ylittäneet melko vuolaasti virtaavan spontaaniojan puunoksiin ja kiviin tukeutuen ja etenkin sauvoihimme luottaen. Yhtäkkiä siskoni sauvosta toinen notkahti liitoksestaan ja kävi käyttökelvottomaksi. Aivan normaalissa käyttötilanteessa jo toinen Black Diamond Z-pole rikkoutui. Harvoin tekee niin mieli kirota. Maksoimme 129 euroa sauvaparista ja nyt kummaltakin on alle 300 km käytön jälkeen toinen sauva sökö! Millaiseen käyttöön ne on oikein tarkoitettu? Laitoin edellisen sauvarikon jälkeen postia valmistajalle, muttei sieltä ole kuulunut mitään. Huomenna täytyy mennä jälleen sauvaostoksille, kun pääsemme Burgosiin. Jollei vielä tullut selväksi, en suosittele Black Diamond-sauvoja.
Pääsimme alkuiltapäivästä San Juan de Ortegaan ja minä olin sen verran jäässä ja huonolla tuulella (yksisauvaisena käteni ovat erilaisella rasituksella ja kylmenen nollakelissä näköjään nopeasti), että päätin meidän hankkivan nyt yöpaikan, lämpimän suihkun ja huoneen. Kylässä oli casa rural, josta otimme 50 euron ihanan mukavan huoneen. Seisoin suihkussa kuumemmassa vedessä kuin koskaan ja lämpimän peiton alla pääsin sopuun maailman kanssa parissa tunnissa.
Huomenna siis kävelemme Burgosiin. Siellä menemme myös hotelliin. Ja ostamme nipun sauvoja. Sisareni haluaa kokeilla rinkankuljetuspalvelua. Se on toimivaa ja ilmeisesti kannattavaakin bisnestä, mutta kerron siitä lisää yksityiskohtia, kun asia on kokeiltu huomenna. Sisareni haluaa tietää helpottavatko jaloissa tuntuvat kävelykivut ilman rinkkaa.
Aamukahvipaikan seinältä bongattu klisee
Kuvia ei ole tältä päivältä paljon, oli jotenkin jähmeä päivä, jossa kohokohdat olivat vähissä ja muodostuivat tosiaan majoituksen lämmöstä ja Simpson-jaksosta.
Sisareni kävi peregrinoille tarkoitetussa messussa kylän kirkossa ja palasi tyytyväisenä, nyt hän oli pysynyt mukana messussa ja tiennyt mistä puhutaan englanninkielisen opaslehtisen avulla. Kohta menemme baariin syömään jotain ja sitten varmaan unten maille. Uni varmaan maistuukin ilman puolalaisen seitsemän veljeksen yöllistä konserttia.
Kahdentenatoista kävelypäivänä emme onneksemme "Bleed Red" edes kantapäistä, mutta sen nimisen kappaleen meille laulaa Ronnie Dunn, joka on puhuu tässä aika hienosti inhimillisyydestä. Siitä miten jokaisen sisällä virtaa punaista suonissa, olimmepa päällepäin mitä hyvänsä.
Eilinen lievä meltdown toisella meistä korjaantui hyvällä levolla ja pienellä suunnitelmien fiksauksella. Nyt olemme palanneet ruotuun ja iltapäivän alussa majoituimme lapsuuden pioneerileirejä muistuttavaan albergueen Azofraan. Kävelemättömiä kilometrejä jäi väliin yhden etapin verran, luultavasti caminotuomioistuimen haaste odottaa meitä joko kotona tai Santiagossa.
Aamu sujui suunnitelmien mukaan. Kävimme postittamassa tavaroita kotiin, minun pakettini painoi vähän pettymykselliset kaksi kiloa, mutta hintaa oli sen sijaan riittävästi. Pääsin kuitenkin eroon muutamista kilisevistä tavaroista, tai muuten vain tarpeettomiksi ilmenneistä. Rinkka ei ole niin piukkaan tukittu nyt.
Miksei muka meilläkin voisi pysäköidä näin? Ihan hyvin oli tuossakin tilaa!
Matkalla bussiasemalle taittelimme sauvat kasaan, mikä osoittautui huonoksi ideaksi. Bussiasema löytyi ja aikomuksemme mennä bussilla Navarretteen tai Ventosaan ja kävellä sieltä Najeraan. Joko bussi ei kulkenut sitä kautta, tai odotusaika olisi ollut useita tunteja, jonka jälkeen olisimme olleet aloittamassa kävelyä vasta iltapäivän lopulla. Niinpä ostimme 2,30€ maksaneet liput Najeraan.
Siinä niitä busseja on rivissä valmiina kuljettamaan ketä vain!
Bussi lähti alle tunnin kuluttua. Asemalle kertyi muitakin reppuselkäisiä, mutta buen caminoa ei juurikaan kuulunut. Naureskelimme, että pitäisikö piilottaa simpukankuoret. Bussilla matka meni puolessa tunnissa ja hujauksessa olimme Najerassa. Näimme caminon tiemerkinnät ja pääsimme heti takaisin reitille. Ikävä kyllä onnistuin taittelemaan toisen sauvani jotenkin niin, että sen toisen taittokohdan mekanismi ei tule esille, eikä sauvaa voi käyttää. Siinä minulle palkka fuskauksesta. Täytyy ostaa jostain uudet, tai ainakin yksi sauva. Yhdellä sutiminen ei aja asiaansa, oikeastaan vain sotkee rytmiä.
Lyhyen matkan jälkeen tulimme Azofraan, tänne on tullut monia matkan uuvuttamia, eikä juuri tänään tee mieli kauheasti rupatella. Tuumimme, että nyt ehkä vaihtuivat naamat, kun hankkiuduimme eri tahtiin alkupäässä tutuiksi tulleiden kanssa. Saman tien kaksi aivan alussa kohtaamaamme brasialaismiestä tuli albergueen, isä ja poika.
Minä en ole heittäytynyt sosiaaliseksi caminollani ainakaan tähän asti. Minua jopa hieman ärsyttää se, että ensimmäisen moikkauksen jälkeen kysytään where are you from. Onhan se vai small takia, mutta en itse ole kiinnostunut, mistä muut ihmiset ovat tai miksi he ovat liikkeellä. Vaikkei omissa motiiveissani tai taustoissani olekaan mitään salattavaa, en kovin paljon pidä siitä, että elämäntarinaa pitäisi olla jakamassa monta kertaa päivässä. Joillakin on sekin tapa, että he kertovat muittenkin asiat kenelle vain, joka jaksaa kuunnella, tai vaikkei jaksaisikaan. Eräs tällainen tapaus on osunut kohdalle, enkä olisi pahoillani, mikäli emme tapaisia enää häntä.
Sää on tänään todella kylmä, tuulinen ja sadekuuroinen. Toivoisin kelin hieman kaunistuvan, olisi mukava voida pitää taukoja ulkosalla, jopa istua tien oheen lepuuttamaan.
Billy Currington on ensimmäisiä näistä nykycountryn tähdistä, joita aloin kuunnella taannoisilla Amerikan reissuillamme. Liekö hänen letkeytensä miellyttänyt, mutta tämä kappale, Pretty Good At Drinkin' Beer on aika huvittava. On hyvä tietää vahvuutensa, tässä ainakin tiedetään. Sisältää hieman tuotesijoittelua. Ikävä kyllä en löytänyt tähänkään lyriikkavideota kummempaa, mutta onpahan helpompi hoilata mukana!
