Elonmerkki ja uudet kengät

CampaCaminossa on ollut hieman hiljaisempaa viime kuukaudet. Vuorotteluvapaani loppukuukaudet menivät sellaista haipakkaa, että ne ovat jo hieman puuroutuneet päässäni. Laukkasin erilaisissa blogitapahtumissa CampaSimpukan tiimoilta ja stressasin työpaluuta niin, että pääsin normaaliin vuorokausirytmiini, nukkumaan viimeistään yhdeksältä eikä unta ollut enää viiden jälkeen saatavilla.

Talvi on ollut melkoisen laimea, ei kovia pakkasia pitkiä aikoja, ei paljon lunta. Vielä 10 vuotta sitten olisin pitänyt tällaista talvea surkeana, mutta nykyään se on oikein mieleeni. Mitä vähemmän lunta, sitä parempi. Tosin vähälumisuus ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla jäistä ja liukasta. Sitä on kyllä ollut. Niinpä käveleminen on jäänyt aika vähiin. Tähän perään muita tekosyitä pitkä liuta. 

Nyt alkaa kuitenkin olla se vaihe vuodesta, jolloin valoisuus on lisääntynyt merkittävästi ja teiden posket sen verran sulaneet, että työmatkaakin voi pian alkaa kävellä sekä valoisassa, että ilman jäisiä vaaranpaikkoja. Käytän kyllä meikuissani nastoja, mutta osa työmatkasta on niin vaarallinen talviaikaan, etten halua ottaa riskejä jäädä auton alle. 

Meikuista päästäänkin varsinaiseen asiaan. Nimittäin meikkuihin. Nuo syksyllä 2014 ostamani kengät ovat olleet aivan ihanat. Ostin ne Partioaitasta ja olin kyllä täydellisen tietämätön, millaiset minun kannattaisi ostaa ja ennen kaikkea minkä kokoiset kengät tarvitsisin. Totuttelin kenkiin ennen caminoa noin yhden caminon verran ja ensimmäinen satanen oli kyllä ikimuistoinen. Olin melko varma, ettei koko hommasta tule yhtään mitään. Mutta tuli ja hyvä tulikin. Kävelin Meindleilla caminon viime keväänä ja sen lisäksi reilun viikon Dorsetin jaloittelun elokuussa. Sen lisäksi meikut ovat jalassani aina, kun vain viitsin sitoa nauhat kiinni. Jos olen sitäkin laiskempi, sujautan UGGit jalkaani. Niin hieno lady minä olen. 

Jo caminolla tulin siihen tulokseen, että kenkäni olisivat voineet olla puoli numeroa isommat. Tykkäsin käyttää aika paksuja villasukkia kengässä ja pitkillä laskuosuuksilla, joita caminolla riitti, varpaat olivat hiukkasen liian tiukkaan kenkien kärjissä. Pärjäsin kuitenkin ihan hyvin ja caminon jälkeen kengät saivat hyvän pedikyyrin ja vahauksen. 

Muutama kuukausi sitten huomasin, että vasemman kengän sisäsyrjässä näkyy aika selkeä vekki nahassa juuri siinä kohdassa missä kenkä taipuu tuhansissa ja tuhansissa askelissa käytön myötä. Tiirailin sitä läheltä ja hyvässä valossa ja minusta se näytti pieneltä murtumalta. Kävin sitten suutarilla käyttämässä kenkiä ja tutkimme niitä yhdessä tovin. Kyllä, kengässä on nahassa murtuma ja itseasiassa toisessa kengässä on myös, se on vielä vähän pienempi tässä vaiheessa. Suutari oli sitä mieltä, ettei hän voi tehdä kengälle mitään. Sitä ei voi ommella, koska eri kerrokset saisivat siinä neulanpistoja, eikä siihen mitään muutakaan oikein voi taikinoida. Syy murtumaan on yksinkertainen: kenkäni ovat olleet liian vähällä rasvauksella.

Nyyh, olen itseeni oikein pettynyt. Luulin, että olen hoitanut kenkiä tarpeeksi, rasvannut monet kerrat ja kuivannut kunnolla. Luultavasti se caminon moniviikkoinen päivittäinen pinnan kertakaikkinen kastuminen ja kuraantuminen ovat olleet se, mikä aiheutti nahan väsymisen. Varsinaista reikää kengässä ei ole, mutta en lähtisi enää niillä pitkälle matkalle. Caminon aikana meillä ei ollut rasvaamiseen oikein mahdollisuutta, hyvä kun kengät olivat aamuksi pinnastaan kuivaneet. Mutta olisi silti pitänyt hoitaa paremmin, sen minkä olisi voinut. Kuraa oli usein aika hankala saada kengistä pois, ei sitä viitsinyt hostellien kylppäreissä sotkea mutaisten kenkien kanssa ja albergueissa kengät piti usein jättää ovenpielen kenkähyllyyn ja toivoa parasta. 

Suutarilla käynnin jälkeen menin suoraan Partioaittaan ja sanoin, että tarvitsen uudet meikut. Ja tällä kertaa puoli numeroa isommat. Myyjäkin tarkasteli vanhoja kenkiäni ja oli samaa mieltä suutarin kanssa, murtuma on sellainen ja sellaisessa paikassa, että tavallisessa arkikäytössä niillä kävelee kyllä vaikka 10 vuotta, mutta oikealle vaellukselle ei kannata lähteä, jos haluaa pitää jalkansa kuivina. Ymmärrän tietysti sen, että myyjä mielellään myy, mutta kyllähän tuon itsekin ymmärtää. Caminon tapaisella matkalla kengät ovat aivan ykkösasia mitä tulee varusteisiin ja kenkiin täytyy voida luottaa. Toisaalta kenkieni pitää voida luottaa minuun, kyllä ne kestävät pitempään, jos hoidan niitä kunnolla. Sen nyt lupaan itselleni ja Meikku II:lle, I won't let you down!

Seuraava vaihe on suojata kengät ennen käyttöönottoa. Kunnon suihkutus suoja-aineella, vuorokauden kuivatus ja sitten oikein ylenpalttinen rasvaus, joka vie kengistä nupukkimaisen pinnan, mutta on välttämätöntä. Sitten vaan kävelemään. Mielenkiintoista nähdä onko prosessi samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en ollut lainkaan tottunut kävelemään vaelluskengillä. Vai pääsevätkö nilkkani nyt helpommalla? Palaan asiaan, kun kokemuksia kertyy. 

Musiikkimakuni ei ole parantunut, kuuntelen edelleen roskacountrya. Minulla on pitkä lista kappaleita, joita en ole linkannut tänne. Yksi tämänhetkinen suosikkini on Keith Urbanin Blue ain't your color. Kuulin tämän kappaleen ruoanlaiton lomassa joitakin aikoja sitten ja olin ensin vähän, että mikä tuo tyyppi on neuvomaan ketään naista värivalinnoissa, mutta kyse olikin muusta. Katsoin videon kappaleesta vasta nyt tämän postauksen kirjoittamisen yhteydessä. Onpa se ärsyttävä! Ja tuo Keith voisi todellakin jo vaihtaa hiustyyliä. Oletteko samaa mieltä? 

Hankintoja edessä ja takana

Viime viikon suuri (koon 45) kävelyaiheinen hankinta olivat Meindlit Antille. Hän ei kutsune niitä Meikuikseen kuten minä omiani. Luotettava Partioaitta oli ostopaikkana taaskin. Ensin uusi onnellinen omistaja istui pari iltaa sohvalla kengät jalassaan ja käveli joustavin askelin ympäri taloa, muttei mennyt vielä ulos. Sitten minä sain kunnian rasvata kengät ensimmäistä kertaa ja kylläpä minä rasvasinkin. Onneksi nahkabalsami tuoksuukin niin hyvälle ja hoitaa samalla kuivat kädet, ettei minua todellakaan tarvinnut tähän toimeen pakottaa. Eilen Antti nauhoittikin kengät jo, juuri siten kuin pitääkin, symmetrisesti, siten kuin minä en osaa. Nyt kengillä voisi mennä jo uloskin, jos vain raskisi. Vanhat vaelluskengät, mitähän merkkiä ne olivatkaan, päätyvät roskikseen ennen seuraavaa tyhjennystä. 

Tulossa on toinen tärkeä hankinta, jota varten on jo selattu verkkosivuja ja mietitty ominaisuuksia. Kyseessä on tietysti rinkka. Minunkin tekisi mieleni hankkia pienempi rinkka, mutta oikeasti en kyllä tarvitse toista, sillä Deuterini on aivan loistava ja vielä kivan värinenkin. Ensi viikon Keski-Euroopan reissulla päässemme retkeilyalan liikkeisiin ja matkalaukuissa on tyhjän rinkan verran tilaa. Jos sopiva tarjous tai muuten vastustamaton tilaisuus tulee vastaan, niin hankimme Antillekin kantolaitteen. Ei Antin kantamiseen, vaan hänelle tavaroittensa kantamiseen. Minulla on nyt paljon enemmän tietoa aiheesta verrattuna siihen tilanteeseen, kun ostin oman rinkkani. Onneksi minulla kävi tuuri ja kohdalle osui niin hyvä vekotin täysin ummikkona.

Muuten meillä on jo paljon erilaista vaellustavaraa, monta sellaista, jota minä en päässyt kevään sadekeleissä kokeilemaankaan, istuinalustoja ja retkievästelyvälineitä. Kummallakin on säärystimet ja credencialit, on opasta ja on karttakirjasta. Ajankohta on täysin auki vielä, mutta minä toivon joko alkukesää tai syksyä, sillä vaikka niin paljon marisinkin sateista, niin kyllä minulle viileämpi sää on paras. Antille ei voisi olla liian lämmintä. 

Päivän kävelycountryksi suositten yhtä soittolistani uutuutta Justin Mooren veisua You Look Like I Need A Drink. Kuulostaa pahaenteiseltä. 

Nyt taas jännitys nousee!

Lentolippu on hankittuna, uudet kengät ovat tuossa vieressä lattialla, villasukkiakin on hankittu! Elokuun alussa lennän sisareni luokse Englantiin ja kävelemme viikon matkan Friarysta  rannikolle Lyme Regisiin. 

Hanwagin kengät tuntuvat todella hyviltä ja kevyiltä, en ole pitänyt niitä vielä kuin sisällä, mm. kokatessani. En usko, että ne vaativat niin suurta sisäänajoa, kuin nahkaiset Meindlit. Huomenna viimein pääsen kokeilemaan kenkiä, en toivo sadetta muista syistä, mutta olisi hyvä kokeilla kenkiä kyllä märällä kelilläkin. Englannissa voi nimittäin sataa!

Ostin Tallinnasta uusia sukkia, jotka tuntuvat oikein hyviltä nekin. Kolme paria 9 eurolla, joten ei voi kauheasti valittaa, jos ne ovatkin susia jo syntyessään. Kokeilen niitä heti pikimmiten ja pesen myös, että näen mitä niille tapahtuu pyykissä. Sain myös hankittua lisää jo caminolla kehumiani sadehousuja uuden parin itselleni varalle ja sisarelleni samanlaiset. Housut ovat Gelert-merkkiset. Katselin eilen firman sivuja ja intouduin tilaamaan vähän lisää sen merkin tuotteita Englannista, paitoja ja housut. Ne toivon mukaan tulevan ensi viikon lopulla, ehdin testailla niitäkin. 

Päivän kävelymusiikiksi suosittelen teille lämpimästi Blake Sheltonin biisiä Came Here to Forget.

Uudet kengät kesytykseen

Kokeilin aamulla saada kävelyyni hieman lisää nopeutta. En juossut yhtään, vaan koitin pistää kävellen tossua toisen eteen tiiviimmässä tahdissa. Se menikin ihan hyvin siihen asti, kun osuin kuvan mansikkamaan kohdalle. Kohta oli vielä punaisempana kuin pari päivää aikaisemmin. Kyykistelin siellä hyvän aikaa mansikoita syöden, joten reittiennätys jäi tekemättä. Sitä voi yrittää sitten, kun metsämansikka-aika on ohitse. Kävelin 10,6 km matkaa 1h 51min. 

Näin caminolla ollessani kuvan Minnan uusista kengistä Instagramissa ja ajattelin heti, että sellaiset minäkin haluan. Meindlini eivät ole millään muotoa lopussa caminonkaan jälkeen, ne ovat juuri parahultaiset ja niillä mieluiten kaikki kävelyni kävelisin, mutta ajattelin toisen kenkäparin olevan järkevä ostos.  

Heti kotiinpaluun jälkeen etsiskelin kenkiä kotimaisista kaupoista, mutten ilmeisesti tarpeeksi pontevasti, en nimittäin löytänyt tuota mallistoa ollenkaan. Tänään sain sitten päähäni ottaa riskin ja tilata ne netistä. Kenkiä ei pitäisi ostaa kokeilematta, tiedän-tiedän. Mutta niin kumminkin tein nyt. Katsoin Meindleitten koon ja tilasin uudet kengät puoli UK-kokoa isompina. Tiedän-tiedän senkin, ettei eri merkkien tai edes saman merkin eri mallien kesken voi vetää suoraan johtopäätöksiä kokoasioissa, mutta itsepä riskin kannan.

Ajattelin caminon lopulla, että Meindlini saattavat olla pikkuisen pienet minulle ajatellen pitkiä ja jyrkkiä laskuja, joten senkin takia haluan vähän isommat kengät. Tasamaalla tai nousuissa varpaat eivät pakkaudu kenkien kärkiin, mutta etenkin jyrkissä laskuissa sitä tuntui ja kynsiä piti olla leikkaamassa alati. Se on muuten homma, jota inhoan suurella sydämellä. 

Tilasi kengät nyt ihan randomilla jostain saksalaisesta alan kaupasta ja katsotaan kuinka minun käy. Olin melkein varma, etteivät he toimittaisi Suomeen, mutta kylläpä vaan toimittavat ja kengälle jäi hintaa vähemmän kuin olin varautunut maksamaan hintaselailun perusteella. 

Toimitukseen kuluvasta ajasta riippuen voin ehtiä kesyttää kenkäni ennen seuraavaa kävelyretkeä, joka on jo melkein lukkoonlyöty. Sinne on vielä puolisentoista kuukautta ja mikäli kengät eivät muni matkalla pitkään, ehdin saada ne tutuiksi jalkojeni kanssa. Meindleilla se vei noin 100 km. 

Mallin nimi on Hanwag Togiak Lady GTX. Hienoja nimiä näillä kyllä on, aivan kuin lastenvaunuilla nykyisin. Tämmöiset ne kauniit kengät ovat, kuvan otin omin lupineni netistä, vaihdan itseotetun kuvan, kun saan kengät. 

EDIT: Pöh, eivät he haluakaan lähettää minulle kenkiä. Mikäli oikein ymmärsin saksankielisestä postista, sivulla oli vaan kauniita kuvia, mutta kenkiä ei oikeasti olekaan enää. Murr. Rahat tulivat kyllä heti kortilleni takaisin. Pitää etsiä muualta. Asiakastyytyväisyys pakkasen puolella.

EDIT 2: Uusi yritys vetämässä. Tällä kertaa kenkä oli hieman kalliimpi, mutta postikulut nolla euroa. Saa nähdä joko onnistuu.

Dierks Bentleyn neliosaisen musiikkivideon viimeinen osa tulee tässä, olette kumminkin odottaneet sitä jo malttamattomina, ettekä tietenkään ole käyneet sitä omin päin mistään katsomassa, ettehän?

Ei sitten satanut!

Niin paljon kuin marisinkin sateesta ja kylmästä caminolla, ei sitä näköjään ollut sitten tarpeeksi! Rasvasin eilen illalla kunnolla Meindlit ja aamulla Kammenpyörittäjä nauhoitti ne siten hienosti symmetrisesti, mitä minä en koskaan osaa (lue:"osaa"). Etsin caminolla käyttämäni kurahousut ja käyttämättömän ultrakevyen sadetakkini, joka on nyt oikein passelin kokoinen minulle. Muistin laittaa avaimen repun taskuun ja menin nukkumaan toivoen kaatosadetta aamuksi. 

Ei tullut kaatosadetta, ihan vähän vain ripotteli vettä, kun kävelin työpaikalta kotiin pientä kiertoreittiä. Kesä on todellakin jo täällä, poissa on se alkukesän vaaleanvihreys, tilalla on kirkas vihreys ja kasvillisuuden ryöpsähtäminen täyteen kukoistukseensa. 

Meindlit tuntuivat jaloissani muutaman viikon lepolomansa jälkeen aivan mahtavilta. Pesin ne matkan jälkeen hyvin saippualla, otin pohjalliset ulos, pesin nauhatkin erikseen. Niistäkin lähti aivan kurainen vesi. Annoin kenkien kuivua kaikessa rauhassa. Minun piti kyllä rasvata ne jo aikaisemmin, mutta on ollut kiire. Nyt uuden rasvakerroksen alla, hyvin nauhoitettuina kenkäni olivat aivan parhaat, askel tuntui niin vakaalta ja turvalliselta, villasukka istui jalan ja kengän väliin niin hyvin, että saatoin unohtaa sukkien rumuuden. Ne ovat varmasti rumimmat villasukat, jotka maailmassa on valmistettu. Ihmettelen edelleen sitä, miksi lenkkarini nyt tuntuvat liian pieniltä. 

Kuljin osan matkaa metsäpolkua, reittiä jota en ole montaa kertaa kulkenut, viimeksi juuri ennen caminoa, kun viimeistelin kuntoani. Silloin oli lunta paljon ja minut ohitti muutama hiihtäjä. Nyt metsäpolku oli melkoisen märkä, siellä ajetaan moottoripyörillä. Syviä uria, turvevelliä ja mutavettä oli tarjolla. Jotenkin se ei ollenkaan haitannut, aivan iloisella mielellä kiertelin kuusien välistä ja loikin märimpien paikkojen ylitse. Ja sain hieman kurahousujeni lahkeisiin rapaa!

Ei satanut kuitenkaan tarpeeksi, olisin mielelläni testannut aiemmin käyttämättömäksi jääneen neonkeltaisen sadetakkini vedenpitävyyttä. Takki on siitä hyvä, että se menee omaan taskuunsa hyvin pieneen tilaan ja käy huomioliivin tilalta tekemään minut näkyväksi. Huppu on mukavan laaja, mutta reunusnauhan vuoksi päässä pysyvä ainakin vähäisellä tuulella. Taskuun mahtuu puhelin ja helma on tarpeeksi pitkä. 

Kävelin 10,9 km tasan kahdessa tunnissa. Siihen vauhtiin ei caminolla hyvin harvoja pätkiä lukuunottamatta päässyt, vaikkei sekään ole edes ripeä kävelyvauhti. Caminolla hyvin yleisesti sai olla tyytyväinen neljään kilometriin tunnissa ja vaikeimmilla osuuksilla kolmekin oli jo usein se, mitä kovempaa ei vain päässyt. Minulla on muutama kävelycountrybiisi, joilla saan itseni kuuden kilometrin tuntinopeuteen. Ne ovat vielä siitä hassuja biisejä, että ne ovat melkein kaikkein letkeimpiä, mutta silti niiden rytmi on sellainen, että matka etenee. 

Suosittelen, että kaikki pitkän päivämatkan kulkeneet nostavat jalat ylös ja kuuntelevat Josh Turnerin kappaleen Lay Low.

Elokuvaa, kenkiä, yskää ja takapakkia

Minä en ole lukenut juuri mitään caminoon liittyvää kirjallisuutta, en Paul Coelhon tai Shirley McLainen kirjoja, enkä ollut nähnyt etukäteen elokuvaa The Way, jonka sanotaan viimeistään pistäneen peregrinojen hyökyaallon liikkeelle pohjoisen Espanjan teille. Olin kyllä kuullut elokuvasta, mutten ollut niin kiinnostunut, että olisin hankkinut sen käsiini ennen caminoani. Sattumalta näimme Leónissa ollessamme oikein huonon caminoaiheisen espanjalaisen elokuvan, jonka englanninkielinen nimi on Road to Santiago. Sitä ei voi kyllä suositella kenellekään. 

Caminon aikana pyysin Kammenpyörittäjä hankkimaan The Wayn minua odottamaan ja sen hän tekikin. Noin viikon päästä kotiinpaluusta katsoin elokuvan. Tiesin kyllä, että katsoisin sitä kriittisesti ja vähän samaan tyyliin kuin omaa työtä liippaavia elokuvia tai sarjoja. Niitä katsoessa aina tuhahtelee, että just joo, noin ei tosiaankaan tehdä ja ihan väärin sanottu. Vähän samoin kävi tälle elokuvalle, vaikkei se ollut mitenkään naurettava. Tarina oli kohtuukoskettava ja realistinen, mutta luulen elokuvan toimivan paremmin ennen caminoa tai niille, jotka eivät mene caminolle. Nyt sitä vain kiinnitti turhaan huomiota siihen, että älä nyt pösilö aukaise rinkkaa sillan kaiteella ja mites tässä nyt ollaan jo perillä, vaikkei käyty siellä taikka täällä. 

Luulen, että katson elokuvan joskus myöhemmin uudelleen, josko silloin näkisin sen toisin, vähemmän kriittisin silmin, näkisin paremmin itse tarinan yksityiskohtien sijaan. Olisi mukava kuulla, oletteko muut caminon kävelleet lukeneet paljon kaunokirjallisia teoksia caminosta, onko tämä elokuva The Way teille tuttu ja mitä siitä ajattelette.

Minä muuten sairastin tässä viime viikon aikana sen flunssan, jota pidättelin koko caminon ajan. Kurkku oli välillä pikkuisen kipeä öisin ja aamuisin, muttei sen pahempaa. Viime viikolla sitten aloin yskiä ja olin vähän kuumeessakin. Flunssa vähän lätisti ruokablogiini Campasimpukkaan liittyviä blogitapahtumia, joihin menin hieman puolikuntoisena, mutta nyt alkaa tuntua olo taas terveeltä.

Kävelin eilen 10 km lenkin, menin Kammenpyörittäjän mukana työpaikalle ja kävelin sieltä kotiin pitempää reittiä. Oli aivan ihana lämmin sää, yhtään niin lämmintä päivää meillä ei ollut caminolla. Huomasin hämmästyttävän seikan, viime kesänä ostamani maailman ihanimmat lenkkarit tuntuvat pieniltä! Tuntuu, että varpaat ovat ihan liian kärjessä. Mistähän sellainen voi johtua, olenko vain tottunut vaelluskengillä siihen, että tilaa on enemmän? Olisinko viime kesänä ostanut tyhmyyksissäni liian pienet kengät enkä tajunnut sitä koko kesän niillä kulkiessani? Vai ovatko jalkani nyt isommat kuin silloin? Mystistä. 

Sauvareklamaationi on edennyt ja toivon homman olevan päätöksessään tällä viikolla, kerron siitä lisää sitten, kävi niin tai näin.

Projektini olla more humble and kind otti pienen takapakin, mutta huomasin asian parin päivän kuluessa ja oikaisin asian. Paljon on vielä tehtävää, on huomattavasti helpompi olla kiltti asioissa, joita itse pitää tärkeinä, ei niin helppoa niissä, jotka ovat toiselle tärkeitä. Mutta aion oppia. Ja muistaa. 

Olen kuunnellut ahkerasti countrya ollessani nyt yksin päiviä kotona. Esimerkiksi tätä Luke Bryanin kappaletta I Don't Want This Night To End. 

Aamuluistelulla

Viime yönä oli pikkupakkanen ja aamu valkeni kauniina. Kun Kammenpyörittäjä lähti töihin, loikkasin autoon mukaan ja kävin moikkaamassa työkavereita. Työpaikalla oli kaikki kuten ennenkin, paitsi että uuden tiskikoneen olivat saaneet, minäkin voisin ottaa! 

Kävelin kotiin muutamia kiertoreittejä niin, että suorimman 8,8 km sijaan matkaa tuli 11 km ja aikaa meni 2 tuntia 15 minuuttia. Paikoitellen oli niin liukkaita kevyenliikenteen väyliä, että täytyi todella kävellä varovaisesti, nastat kotiin unohdettuina eivät juurikaan auta. Se alensi kävelynopeutta, en päässyt viiteen kilometriin tunnissa. En juuri suurempaan vauhtiin usko caminolla, sillä selässäni on silloin rinkka ja osan matkaa on melkoisia nousuja ja laskuja, jotka kummatkin omalla tavalla hidastavat kulkemista. 

Mietin caminomme alkupäätä, jossa talviset olosuhteet voivat olla kahden viikon kuluttua vielä aivan mahdolliset. Olemme tietysti tottuneet lumeen ja pakkaseen, muttemme kyseiseen reittiin, joten ei ole syytä olla pohjoismaisesta taustasta huolimatta ylimielinen sään ja kelin suhteen, vaan kuunnella neuvoja ja suosituksia, joita St Jean Pied de Portissa saamme.

Kävelin itselleni vähän vieraamman reitin metsäisen osuuden, siellä oli hyvä hankikanto ja saatoin kävellä paikoin latu-uraa kelkanjälkeä pitkin tietysti hiihtolatua tärvelemättä. Välillä kävelin mainiota kapeaa polkua, jonka kesältä muistan hyvin kosteana osuutena reittiä. 

Olen todella tyytyväinen, että olen käyttänyt kenkiäni ainakin tuhannen kilometrin verran. Pidän todennäköisenä, että saan caminolla rakkoja jalkoihini ja kengät tuntuvat välillä vihollisiltani, mutta tutuilta vihollisilta kumminkin. En vähääkään usko, että Meindlini hajoavat caminolla, eivät seuraavillakaan. Kävelemiseenhän ne ovat tehdyt. Nastat lähtevät kyllä mukaan niin itselleni kuin sisarellenikin. Ne voi vaikka heittää roskikseen, jollei niitä tarvita, tai lähettää Ivarille meitä odottamaan Santiago de Compostelaan. Camino Forumin pitäjä ottaa vastaan caminolaisten lähettämiä paketteja itselleen. Sitä vaihtoehtoa voi käyttää mikäli alkaa olla liiaksi sellaisia varusteita, joita esimerkiksi sään muuttumisesta huomattavasti lämpimämmäksi ei enää tarvitse, muttei halua hävittääkään.

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Tyler Barrin kappaletta Better in Boots, kengistä on puhuttu tänään myös lempiluettavissani Rinkkaputkessa ja Kaksi puolinomadia-blogissa.

Keskeneräistä, valmista ja kokonaan aloittamatta

Tasan kolmen viikon kuluttua olen Lontoossa sisareni kanssa, olemme toivoaksemme muistaneet kääntää kellojamme, sillä yöllä on siirrytty kesäaikaan. Mikäli tämänhetkinen unirytmini jatkuu, olen valvonut yöllä tunnin tai kaksi, sekä tottumuksesta että jännityksestä. Tuona pääsiäissunnuntain aamuna olemme pian lähdössä kohti Standstediä lentääksemme Biarritziin, Ranskaan. 

Nyt tuntuu kaksijakoiselta, toinen puoli minusta on sitä mieltä, että onneksi siihen on vielä kolme viikkoa ja toinen puoli iloitsee, että aikaa on vain sen verran. Valmisteluni alkavat olla hyvällä mallilla, vaikka rinkan koepakkaaminen on edelleen tekemättä. Reippaan entisessä huoneessa, joka on nyt vierashuone, on kokoelma varusteitani kannellisessa muovilaatikossa ja kaikki, mitkä eivät mahdu laatikkoon, ovat sen kannen päällä ja lähistöllä. Vaatevalintojani minun täytyy vielä tuumia, mutta koepakkauspäivä on huomenna. 

Meindlit ovat olleet pääasialliset kenkäni nyt muutaman kuukauden ajan, olen kulkenut niissä kaikenlaiset menoni ja ne ovat yhtä jalkojeni kanssa. Aion tehdä kengille vielä perusteellisen mehiläisvahakäsittelyn, vaikken ole kastellut jalkojani maastureissani kertaakaan alun ahkeran rasvaamisen ansiosta. Olen tarkistanut kenkien nauhat, ne ovat edelleen hyvässä kunnossa, sillä en nauhoita kenkiä kovin tiukkaan. Etenkään metallilla korjattu nilkkani ei siedä tiukkaa nauhoitusta, vaan kenkä alkaa herkästi puristaa, mikäli nyöritän liian piukkaan. Pohjallisten tilanne on vielä tarkistettava, vaativatko ne uusinnan. Kengillä on kävelty nyt ainakin 1000 kilometriä, eivätkä ne häpeä uudesta lainkaan, päinvastoin ne ovat juuri sopivasti muotoutuneet jalkoihini. Onneksi aloitin kenkien käytön riittävän ajoissa. 

Toisiksi jalkineiksi ajattelin Fivefingersejä, lähinnä iltakäyttöön. Ne vievät hyvin pienen tilan ja ovat kevyet, mutta aloin epäillä, että mahtuvatko päivän vaelluksesta mahdollisesti turvonneet varpaani omiin kolosiinsa ja onko ohutpohjaisilla jalkineilla kiva kävellä varsinaisen vaellusetapin jälkeen. Crocsit otan mukaan kumminkin, sillä niillä voi mennä tarvittaessa suihkuun ja ne mahtuvat jalkaan tuli mitä tuli. 

Iltavaatteiksi tuumin ottaa mustat pellavaiset housuni, joissa on miellyttävä trikoinen vyötärö ja leveät lahkeet, ne saavat olla ryppyiset ja jos niitä tarvitsee pestä, ne kuivuvat nopeasti. Joku trikoinen iltapaita minun tarvinnee vielä hankkia. Joku monista Decathlonin fleecetakeistani päässee myös mukaan taukotakiksi ja iltojen viileyteen. Mitään paksua hupparia tai villapaitaa en aio ottaa mukaan. 

Arvatkaa mitkä ovat vielä aloittamatta? Ne säärystimet. Puikot törröttävät edelleen lankakerässä ja käsityö on sillä tasolla, että harkitsen montako silmukkaa puikkoa kohden. Säärystimet ovat täsmälleen samassa vaiheessa kuin espanjankurssini, aloittamista vaille valmis. Kielikurssin kanssa vakuuttelen itselleni, että näin en varmasti ehdi unohtaa mitään, kun en ole opetellut mitään liian aikaisin unohdettavaksi. Totuus on tietysti se, etten vain ole saanut aikaiseksi kuunnella edes sitä muutaman tunnin kevytkurssia. Ehkäpä yllätän itseni ja aloitan kutomisen ja laitan kielikurssin soimaan samaan aikaan? Tai sitten en. Aivan tarkalleen ottaen olen kyllä kuunnellut kielikurssia 8 minuuttia 15 sekuntia, joten kyllä se siitä. Tuossa on vain liian houkutteleva nappula painettavaksi, tuo torkku.

Eilen lisäilin hieman kappaleita kävelycountrykansiooni, jossa on nyt 121 kappaletta. Ehdotan päivän kävelymusiikiksi pahaenteiseltä kuulostavaa kappaletta Better Dig Two, jonka esittää The Band Perry. Juuri niin pahaenteinen on tarinakin, tälle naiselle ei aleta ryppyillä.

Nyt taas kulkee

Melkein neljän viikon sairastaminen on tänään virallisesti jäänyt taakse, kävelin taas työmatkan molempiin suuntiin ja lisäsin saldooni 18 km ja kuusi sataa harjoituskilometria tuli täyteen. Tuntui todella hyvältä aamun viileydessä vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa, eikä sen jälkeen yskiä viittä minuuttia. Tein jopa reittiennätykseni työmatkalla, vaikkei minun pitänytkään enää tuijotella kelloa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin perille töihin ajoissa. 

Iltasella kävelin kotiin yli kahdenkymmenen asteen lämmössä ja sekin tuntui mukavalta. Mietin sitä, että pian on kulunut vuosi siitä, kun aloitin työmatkan kulkemisen kävellen. Matka on tullut hyvin tutuksi, niin pienet oikopolut kuin asvaltin murtumat. Asvaltin läpi kyllä kasvaa vaikka mitä, tänään huomasin kohdan, josta puski jotain melkoisen voimallista.

Tien reunaan oli myös sakannut perhonen, jota en tunnistanut. Sen siivessä näytti olevan numero 8, mutta luultavasti se oli vain kaksi ympyrää... Tai sitten saman joukkueen muut perhoset olivat selvinneet lennosta paremmin.

Nyt kun olen käyttänyt uusia lenkkareitani muutamia kertoja, olen tullut siihen tulokseen, ettei minulla koskaan aiemmin ole ollut hyviä lenkkareita. Nämä aivan siivittävät askeliani, eikä varpaissa tunnu puutumista, tai jalkapohjissa väsymistä. Pitäisi taas uskaltautua laittamaan Meindlit jalkaan, voi olla ne tuntuvat pitkän tauon jälkeen taas kovilta ja raskailta. 

Päivän kävelycountryksi valitsin soittolistani loppupään kappaleen, joka harvemmin ehtii tulla soitetuksi. Tänään olin niin rohkelikko, että laitoin kappaleet satunnaiseen järjestykseen. Se kyllä hieman häiritsi kävelyäni, joten palaan huomenna normijärjestykseen. Kappaleen esittää Blake Shelton yhdessä Ashley Monroen kanssa. 

Kenkäkaupassa

Näin lämpimillä säillä ei tee mieli laittaa jalkojaan vaelluskenkiin. Aiemmin käyttämäni Columbian kengät ovat alkaneet väsyä, samoin minä, mutta lähinnä niiden ankeaan ulkonäköön. Tänään minulla oli aikaa käydä etsimässä uusia kenkiä. Olen yleensä ostanut kengät vähän summamutikassa, ainoastaan Meindlini on ostettu myyjän opastuksella ja neuvoilla. Nyt menin Tourulan Intersportiin ja suuntasin siellä osastolle, jossa oli esillä kävelyyn tarkoitettuja kenkiä. Sain kohta myyjän avukseni ja kuultuaan millaiseen käyttöön kenkäni tulevat, hän ohjasi minut pois kävelyosastolta juoksuosastolle. Sanoin, etten ota juoksuaskelta, ellei ole kiirehdittävä auton alta pois. Siltikin olin siis juoksukengän tarpeessa.

Asiantuntija katseli jalkojani ja pyysi minua kävelemään edestakaisin ja hänen käsityksensä mukaan olen neutraalisti askeltava ja se määritteli millainen kenkä minulla pitäisi olla ja etenkin millainen ei. En ollut aiemmin oikein perillä tästä pronaatioasiasta, joten oli todella hyvä, etten omin päin vain kokeillut kenkiä ja ostanut kenkää, joka olisikin vääränlainen, etenkin kun toinen nilkkani on kokenut kovia viisi vuotta sitten pahasti murtuessaan. Päädyin muutamia kenkiä kokeiltuani Asics Gel Glorify-kenkiin. Niissä oli mukava alennuskin ja ihastuin räikyvään väriin. Todellakin toista, kuin entiset ruskeat kenkäni. 

Satuin huomaamaan, että kaupan hyllyssä oli myös Fivefingers-kenkiä. Kammenpyörittäjällä on ollut sellaiset jo useamman vuoden ja olen halunnut itselleni sellaisia myös. Vaikka minulla onkin kummallisia mielipiteitä varvassukista, niin siitä huolimatta käytän niitä välillä ja tästälähin käytän myös varvaskenkiä, sillä ostin Bikila Evo-kengät samaan konkurssiin. 

Nyt minulla on siis kahdet uudet jalkineet ja iloinen mieli. Samoin kuin uudet liikkumiseen tarkoitetut vaatteet, uudet kengätkin innostavat kilometrien keruuseen. Ja ovathan kengät vielä vaatteitakin tärkeämmät. Molemmat kengät tulevat ihan varmasti muuhunkin käyttöön kuin terassin kaiteelle nostettavaksi!

Feelmax puoliksi hyvä

aika on pysähtynyt

Sää oli tänään aamulla kauniimpi kuin sääennusteet antoivat ymmärtää ja lähdin kävellen töihin. Kammenpyörittäjä ohitti minut pyörällään puoli tuntia myöhemmin ja oli töissä tunti ennen minua. Katselin ajankulukseni tienposkia ja rekisteröin edelleen, mitä kaikkea roskaa ihmiset ovat heitelleet ojiin. Olin ensin ihan varma, että huomasin tärkeän asian, nimittäin sen, että hyvinvoinnistaan kiinnostuneet ihmiset roskaavat enemmän kuin he, jotka eivät siitä niin välitä. 

Huomasin, että yleisimpiä roskia olivat erilaiset palautusjuoma- ja jogurttipullot. Niitä oli melkein joka kymmenes metri pitkin piennarta. Paljon enemmän kuin olut- tai energiajuomapulloja. Minun piti kyllä sitten vetäää johtopäätökseni takaisin, sillä pantillisia tölkkejä ja pulloja yhä kerätään pois, mutta pantittomat roskat eivät kiinnosta ketään. Joten menköön se teoria roskakoriin suoraan. 

Kokeilin tänään ensimmäistä kertaa Feelmax Kuuva-kenkiäni, jotka olen ostanut jo monta vuotta sitten, ellen muita väärin niin kesällä 2010 juuri ennen kuin nilkkani murtui. Ei ollut toivoakaan saada niitä jalkaan sinä vuonna, enkä sitten oikein innostunut kengistä myöhemminkään. Kuuvan toinen malli on aika kapeavartinen ja sitä kautta hankala laittaa jalkaan. Uudempi malli lienee helpompi pukea ja aloin harkita Kuuva kolmosten hankkimista. 

Nyt kuitenkin kokeilin kakkosmallia työmatkaan, mikä oli kyllä ihan typerä juttu. Uuden kengän laittaminen melkein kymmenen kilometrin matkalle, jolta ei ole varaa kääntyä takaisin, eikä ole mitään korjaamisen mahdollisuutta, jos joku menee vikaan, ei ole viisasta. Olin hieman huolissani, miten korjattu nilkkani tykkää ohutpohjaisesta jalkineesta, muttei se ollut siitä moksiskaan. Toinen, ehjä jalka sen sijaan sai aikamoisen hiertymän kantapään taakse, akillesjänteen kohdalle. Sain kyllä käveltyä matkan kohtuuhyvin, mutta iho oli rikki ihan kunnolla päästessäni perille. Siksi siis Feelmaxit olivat puoliksi hyvät, toinen kengistä toimi hyvin, toinen ei.

Tämä surullinen takaisku ja se, että olin unohtanut ottaa puhelimen laturin mukaani, riittivät syyksi, etten kävellyt kotiin työvuoron jälkeen, vaan pyysin Opiskelijaa hakemaan minut. Tekosyitä parhaasta päästä. Eihän sitä nyt voi kävellä 8,8 km ilman asianmukaista countrya!

Tim McGraw esittää päivän countrykappaleen, Don't Take That Girl, joka on naukumakappaleiden aatelia. 

Minä voitin!

tässä minä kiidän tien viertä, ei kun se onkin uusimman pyöräni merkki

En voittanut lotossa, en edes arpajaisissa, mutta kenkäni voitin. En niin, etteikö niistä olisi pitänyt maksaa, vaan kävelemällä ne omikseni. Noin 100 km se otti, että Meindlit tuntuivat hyviltä laittaa jalkaan ja vielä poisottaessakin tuntui hyvältä. Aluksi tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään ja mietin, mahtaisiko crockseilla sittenkin voida kävellä caminon. Syytin itseäni, huonoa kuntoani, kävelytekniikkani surkeutta, huonoa asvalttia, pehmeää piennarta, kuivaa keliä, märkää keliä, ihan kaikkea siitä, että kävely oli tuskaa. Varret olivat kovat, eikä sopivaa nauhoituskireyttä löytynyt. Kengät tuntuivat niin kolhoilta, että kompastelin portaissa ja ojan ylitys oli lähes ylivoimaista. Se on kyllä sanottava, ettei kengissä alusta astikaan tullut sen enempää kylmä kuin kuumakaan, jalkani pysyivät mukavan kuivina ja sopivan lämpiminä. Se ei lohduttanut paljon siinä vaiheessa, kun nilkkoihin sattui ja tiesi, että matkaa on vielä 7000 askelta. 

Kannatti silti olla sinnikäs. Eilen olin jo puolivälissä työmatkaa, kun huomasin, ettei mihinkään satu. Ei ollut sattunut koko aikana. Ei tuntunut puristusta, ei kiristystä, ei hankausta eikä puutumusta. Askel tuntui joustavalta ja kevyeltä. Sama tänä aamuna, kun kävelin kotiin. Nyt ei haittaa enää vino tien piennar, varret eivät jyrsi nahkaa nilkoistani, eikä pienikin horjahdus tunnu johtavan kaatumiseen. Eilinen tihkusateinen sää kasteli kengistä vain aivan pinnan, sisäpuoli oli kuiva ja lämmin, yön aikana kengät olivat kuivuneet pinnaltaankin kokonaan. Täytyy muistaa viedä työpaikan pukeutumishuoneeseen joku pieni matto tai edes sanomalehti, jonka päällä voin kenkiäni kuivattaa, ettei niistä tule sotkua lattialle. Perillä päästyäni huomasin, että olisin voinut käyttää repussani sitä mainostamaani sadesuojaa. Ehkä seuraavalla sateella muistan.

Nyt on mukava tunne, kun päivän askeltavoitteet ovat jo nakuteltuna vívofitin laskuriin, talo on hiljainen lukuunottamatta vatsani murinaa. Pitäisi viitsiä suoriutua keittiöön laittamaan jotain aamupalaa. Ehkä odotan, että vapaapäivää viettävä Uunituore Aikuinen herää ja keitän sitten meille yhteiset aamupuurot. Sitä odotellessa etsin netistä suojukset, jotka puetaan kenkien ja lahkeiden päälle, tein eilen märkää empiiristä koetta, että bemarikuskit (anteeksi kaikki fiksut bemarikuskit) räiskyttivät eniten loskaa päälleni. Anteeksi sinä bemarikuski, jolle provosoiduin näyttämään äkkinäisen eleen. 

Ooh, snug fit!

Eräänä aamuna heräsin liian varhain, enkä saanut enää unta. Olin ajatellut mennä autolla töihin, sillä iltapäivästä olisi muuta puuhaa, eikä olisi aikaa puolentoista tunnin kävelyyn. Joku vipu päässäni on vinksahtanut, sillä kyljenkääntämisen sijaan nousin ylös ja etsin vaatteet päälleni ja lähdin tähtikirkkaaseen aamuun kävellen töihin. Aamu ehti matkan aikana valjeta niin, etten tarvinut lamppua enää viimeisellä katuvalottomalla osuudella ja ilma oli niin raikas, että melkein sattui hengittää. 

Nyt kun säät ovat olleet vaihtelevat, olen kokeillut erilaisia kerrospukeutumisen malleja. En ole kovin herkkä palelemaan, joten jos ilman lämpötila on plussalla, eikä tuule kovin navakasti, en ole pukenut vielä välikerrosta. Käsineet ja pipo ovat käytössä, jos tuulee tai sataa. Minulla on ollut vain joko tylsiä tai huonoja pipoja, liian suuria, pieniä, vettä tai tuulta pitämättömiä. Tällä viikolla sain Kammenpyörittäjän Chain Reaction-tilauksen yhteydessä SealSkinz-tuotteita. Tilasin pipon, hansikkaat ja sukat. Pipo on juuri sopiva, sukat näyttävät lapselle sopivilta, mutta ovat kuitenkin minun kokoani. Ikävä kyllä hansikkaat ovat minulle liian suuret, joten Kammenpyörittäjä ottaa ne käyttöönsä ja tilaan uudet seuraavaan pakettiin. SealSkinz-merkki ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta nimestä tuli mieleen tv-sarjan jakso, jossa sankariseikkailija änkee itsensä hylkeen nahan sisälle kylmästä selviytyäkseen ja tuumii, että onpa aika piukka. Ystäväperheen poika nimesi tyypin jo melko pienenä K*simieheksi, tämä kun hörppäsi jaksossa jos toisessakin omaa virtsaansa henkensä pitimiksi.

Vedenpitäville sukille ei nyt juuri ole kyllä käyttöä, sillä vaelluskenkäni eivät päästä vettä sisäänsä. Kengillä on kävelty nyt noin 80 km ja jalkani alkavat tottua niihin. Sain aikaan yhden pienen rakon kantapään sivulle viikon aikana, mutta muuten kengät alkavat tuntua melkoisen hyviltä. Varret eivät ole enää niin kovantuntuiset, tai sitten nilkkani ovat kouliutumassa. Alan pitää vaelluskengistäni päivä päivältä enemmän ja olen tyytyväinen ostokseeni. Samoin Decathlonin sukat ovat osoittautuneet aika hyviksi ja näyttävät kestävän pesuakin. 

Kun aloittelin kävelemistäni syyskuun alussa, riitti valoisaa aikaa kaikkiin työvuoroihin mennessä ja niistä tullessa. Nyt päivä on lyhentynyt merkittävästi, eikä valoisaan aikaan pääse enää kuin parista vuorosta kotiintullessa. Aluksi pimeässä käveleminen tuntui hieman pelottavalta, etenkin kun osan matkaa joudun kävelemään tien reunaa ilman katuvalaistusta. Olen jo oppinut muutamat kohdat tienposkessa, jossa ei kannata astua pientareen ulkopuolelle, tai kellahtaa syvälle ojaan. Samoin olen tottunut siihen, etteivät kaikki autoilijat vaihda pitkiltä valoilta lyhyille tähteni, vaan häikäisevät reippaasti silmiini. Ilmeisesti heijastimeni ja valaisimeni toimivat kohtuudella, sillä en ole pelästynyt kuin pari kertaa melko likeltä mennyttä autoa. Talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. ja silloin, alle kahden kuukauden kuluttua päivä alkaakin jo pidentyä! 

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Frankie Ballardin kappaletta Helluva Life, koska sillä on niin hauska nimi. 

Opin uutta

EDIT: Tämä postaus hyppäsi uusimmaksi, kun menin tekemään pienen typon korjauksen. Postaus on tehty alunperin viikko sitten sunnuntaina iPadilla ja jostain syystä sillä tehtyihin postauksiin ei voi enää puuttua myöhemmin päivämäärän muuttumatta. Pahoittelen ja koitan oppia senkin asian nyt kunnolla!

Millainen on unelmavapaapäivän aamu? No sellainen tietysti, että laittaa omat ja lainatut vaatteet päälle ja loput tuulen puolelle kainaloon ja lähtee kävelemään sateeseen Kammenpyörittäjää vastaan! Hänellä oli lyhyt aamuvuoro ja halusin hoitaa päivän kävelyt alta pois ennen aamiaista. Ehti sentään tulla valoisaa, niin etten tarvinut kaikkia heijastusvälineitäni, joita edellisessä postauksessa esittelin. Sadetakki oli tarpeen ja mielellään hupullinen, joten vedin niskaani isäpuoleltani saamamme asvalttimiesten kunnon pukineen, jossa ei kastu, vaikka kuinka sataisi. 

Mitäpä sitten opin tämän aamun 11,55 km kävelylläni? Ensiksi sen, että kun päällimmäinen kerros on sadetakki, pitää yksi välikerros jättää pois, jos ilman lämpötila on kunnolla plussalla. Olin pukenut teknisen paidan alimmaksi, fleecen toiseksi ja noin kilometrin päässä kotoa jouduin jo riisumaan fleecen pois. Samalla jätin ohuen pipon päästäni, mutta sen olisin kyllä voinut pitää, ulkopuolelta märkä sadetakin huppu tuntui päätä vasten kylmänkälpäkältä. Hanskani kastuivat nopeasti sormista, kun vettä piti pyyhkiä kasvoilta. Paremmat hanskat pääsevät ostoslistalle.

Toiseksi opin, että Azoreilla käyttämäni Columbian kengät eivät pidä vettä pitempiä aikoja. Eivät ne Goretexiä olekaan, mutta silti alkoi tuntua vähän keljulta varpaissa puolenvälin tienoilla. Mistä tulikin mieleen kolmas oppimani asia.

Ei sitten enää ikinä sukkahousuja jalkaan, kun kävelee enemmän kuin juhlissa taksista tai taksiin. Sinänsä lämpimän välikerroksen sukkaosan sauma alkoi melko pian urheilusukan sisällä muistuttaa olemassaolostaan, muttei sentään hiertänyt rakkoja. Muistan käyttää tästälähin poikien kielellä tykkejä, eli pitkiä kalsareita, jotka nekin pitää toki pukea huolella, ettei sitten nilkan kohdalle tule myttyä lahkeensuusta ja sukasta.

Neljänneksi opin, että kävellessä itselle mukatutuissa paikoissa, voi oikopoluista tulla kiertoteitä. Sinänsä pieni kiertolenkki ei tänä aamuna haitannut mitään, ehdin työpaikan pihaan juuri sillä minuutilla, jolloin Kammenpyörittäjän työvuoro loppui. Oli vain vähän noloa, etten hetkeen tiennyt mihin kohtaan Tikkakoskea oikaisuni toisi. Sateessa en viitsinyt kaivaa puhelinta taskusta vilkaistakseni karttaa,  omput kun eivät ole niitä parhaita uimareita.

Opin vielä lisääkin, tai oikeastaan mieleeni muistui, että nenäliina taskussa on kivempi kuin märkä sadetakin hiha nenänpyyhintään ja muutoin syvästi inhoamani lippikset eivät olisi hassumpia päähineitä sadesäällä, sillä hupunreunasta kasvoille valuva vesi on melkoisen märkää.

Huomasin senkin, että minulle toisto on mieluisampaa kuin uutuus. Kuuntelen aivan hyvillä mielin soittolistaani päivästä toiseen, jännitykseksi piisaa se, missä järjestykssä ne 37 kappaletta tällä kertaa tulevatkaan! Eikä minua lainkaan haittaa, että kävelen samoja kilometrejä kerta toisensa jälkeen nyt, kun harjoittelen Caminoa varten. Espanjassa sitten haluan, että kilometrit jäävät taakseni, enkä niihin enää palaa - paitsi jos kävelen Caminon joskus uudelleen.

Minulla on muuten siinä mielessä tarpeettoman hyvä muisti, että muistan mitä kappaleita olen missäkin päin maailmaa kuunnellut. Tietty Ultra Bran kappale liittyy hetkeen jolloin ajoimme sisään turkkilaiselle leirialueelle vuoden 2001 matkalla ja Huuhaa Innasen hupailu yhdistyy siihen, kun palautimme autoa Salt Lake Cityn lentokentälle. Nyt tuskin pystyn unohtamaan, mikä countrykappaleistani soi, kun eilen käännyin vanhainkodin portilta kohti kotia. Kumpa tästä olisi jotain hyötyä. Aion kyllä laajentaa kuuntelurepertuaariani, kenties jopa äänikirjojen puolelle, tai jospa lataisin laitteeseeni espanjan alkeiskurssin. Voisin oppia jotain hyödyllistä kävellessäni.

Kotiinpäästyäni opin vielä, että kevyet ulkoiluhousuni olivat polvesta alaspäin tippuvan märät ja ne painoivat kaksi kertaa tavallista enemmän. Samoin ilmeni, etä vesi oli päässyt lirisemään takinkauluksesta paidan olkapäille. Siispä äkkiä märät vaatteet pois päältä, jopa ennen kuin tallensin kävelyreitin iPadiin, lämmin suihku ja kuivat vaatteet päälle ja sitten olikin jo mukava olla! Tästä tulee hyvä sunnuntai. Lisään ehkä myöhemmin tähän kaljuun postakseen jotain kuvitusta, kunhan saan toivoakseni iKoneeni huomenna korjattuna takaisin.

200 kilometriä apostolinkyytiä!

Uudet kenkäni ja uusi pyöräni

Tällä viikolla olen viettänyt aikaa tienposkessa monta tuntia ja 200 harjoituskilometrin raja ylittyi. Olen nyt oppinut olemaan ajattelematta niin paljon käyttämääni aikaa, mutta kilometrien keräämiseen olen sangen ihastunut. Pari kertaa minulla oli hieman kiire aikataulu, eikä silloin ole kiva kävellä melkein verenmaku suussa. Etenkään, kun sisäänajaa uusia kenkiä.

Tuulikaapissamme on uusia asukkaita, Meindlin vaelluskenkäpari. Olin katsastanut valmiiksi, missä Jyväskylän kaupoissa merkkiä on myytävänä ja tieni vei Partioaittaan alkuviikosta. Olin aivan ummikko vaelluskenkäasioissa, katselin ensin vääriä kenkiäkin, kun myyjä tuli kysymään, millä asioilla liikun. Olin hyllyllä, jonka kengät näyttivät kyllä siltä, mitä etsin, mutta olivat kuulema "kevyttä kamaa". Toisella puolella hyllyä oli sitten oikeita vaelluskenkiä, joista aloin sovitteluoperaation. 

Kokeilin kahta erilaista kenkää, joista löytyi kokoani, tai oikeastaan sitä, minkä luulin olevan kokoani. Käytän yleensä kenkiä kokoa 37-38 ja laitoin ensin jalkaani kokoa 38 olevat Meindl Vakuum Lady GTX:t. On siinä kengillä hieno nimi. Koska mutkamäenlasku ei ole minulle paria kokeilua enempää tuttua, enkä ole luistellutkaan vuosikymmeniin, eivät mitkään jäykät, tukevat jalkineet olleet minulle tuttu juttu. Tuntui heti, että onpa tässä tönköt kengät, mutta ensimmäisillä askeleilla huomasin, että kengäthän kävelevät puolestani. Kokeilin jotain toista malliakin, muttei se tuntunut niin sopivalta. Myyjä ehdotti vielä puoli kokoa suurempaa kenkää kokeeksi mieluisasta mallista ja se oli sitten se oikea. 

Kävin pienen päänsisäisen moraalisen keskustelun itseni kanssa, että kiitänkö nyt asiantuntevasta palvelusta ja kävelen lenkkareissani ulos kaupasta tilaamaan kengät netistä. Olisin ehkä tehnyt niin, jollei minua olisi noteerattu kaupassa mitenkään, tai heikosti. Nyt lähdin mukanani tuliterä pari oikeita vaelluskenkiä, kaupanpäällisenä purkki mehiläisvahaa kenkien käsittelyyn ja pari proteiinipatukkaa. 

Kotiinpäästyäni otin kengistä nauhat pois saadakseni iltin kunnolla auki ja sivelin nahkaosiin reilusti hyväntuoksuista mehiläisvahaa, kuten kaupassa neuvottiin. Sen kerrottiin vievän nupukkimaisuuden pinnasta, mutta suojaavan nahkaa tehokkaasti. Nauhoitin kengät uudelleen ja kun töihinlähdön aika koitti, laitoin kengät jalkaani ja lähdin ensimmäiselle koematkalle. Olin ymmärtänyt, että vaelluskenkien sisäänajo on aikaa vievä prosessi, jossa ei kaikenaikaa välttämättä tunnu vain hyvältä. 

Kävelin työmatkani pienellä lisäkierroksella ja kieltämättä sen päivän osittain jäinen tienreuna ja uuden kengän erilainen tuntuma tekivät askeleistani varovaiset. Heti kun pääsi asvaltilta pois hiekalle, askel tuntui kevyeltä ja hyvältä. 10 km kävelyn jälkeen työpaikan pukuhuoneessa otin kyllä kengät mieluusti pois ja tunnustelin jalkojani. Nilkoissa tuntui väsymystä, etenkin tärvätyssä, joka on paksumpi, kuin toinen. Ei mitään rakkoja tai niiden alkujakaan ollut havaittavissa. Olin töissä myöhään yöhön ja illan mittaan jalat antoivat ymmärtää, että niitä väsytti, jalkapohjia suorastaan kiristi ja nilkat tuntuivat jäykiltä. Pyörittelin nilkkojani useaan otteeseen ja kuuntelin niiden narinaa rappusissa. Nukuin työvuorojen välisen minimilepoajan työpaikan lepohuoneessa ja kävelin kengillä kotiin aamuvuoron jälkeen.

Olipa aika karmea tunne laittaa kengät uudelleen jalkaan vuorokautta ensimmäisen käytön jälkeen, etenkin nilkkoihin sattui heti nauhoitusvaiheessa. En oikein vielä tiedä, kuinka tiukkaan minun pitäisi nauhoittaa varret. Ensimmäiset askeleen kotimatkaa antoivat ymmärtää, etten koskaan pääse perille, mutta niinpä vain askel vertyi ensimmäisellä kilometrillä. Kävelin kotiin suorinta reittiä lievän kiireen vuoksi ja jossain vaiheessa en enää ajatellut sattuuko jalkoihini. Tunnustelin varpaitani, joilla on riittävä tila liikkua, muttei jalkani liu'u kengässä. Pystyin kävelemään aivan tavallista vauhtiani ja askel alkoi tuntua sitä luontevammalta, mitä lähemmäs kotia tulin.

Nyt kengillä on kävelty työmatka edestakaisin kahteen kertaan, noin 40 km. Jälkimmäisellä kerralla menomatka oli jopa ripeä ja kevyt, iltapäivällä taas tuntui nilkoissa hieman tukalalta. Olisi mukava kuulla, kuinka pian vaelluskengät niin sanotusti antavat armoa ja kuinka paljon niiden voi antaa tuntua nilkoissa ikävältä.

Kävelymusiikiksi suosittelen erittäin suurella lämmöllä kaunista ja syvällistä lyriikkaa sisältävän Lady Antebellumin esittämää kappaletta Bartender.

Kivoja kilometrejä

Azorien pääsaari, Sao Miguel on mitä parhain paikka kävelystä vastikään innostuneelle. Täällä on runsain mitoin hyvin maastoon merkittyjä, eritasoisia kävelyreittejä, joilla pääsee näkemään monenlaisia maisemia, kasveja ilmastotyyppejä. Viikon matkamme aikana kävimme kävelemässä neljä noin kolmestakymmenestä reitistä, kaikki hyvin erilaisia luonteiltaan.

Paikallisesta turisti-infosta sai ilmaiseksi paperisia reittikarttoja ja valitsimme reittejä, joiden aloitus ja lopetus oli samassa paikassa, sillä liikuimme vuokra-autolla reittien varteen. Tyypillisesti reittien kulkemiseen kerrottiin kuluvan puolestatoista kolmeen tuntiin ja reitit oli jaettu vaativuudeltaan kolmeen luokkaan. Emme aivan saaneet selkoa oliko vaativuus katsottu vaikeakulkuisuuden vai esimerkiksi nousumetrien mukaan, mutta kaikki kulkemamme reitit soveltuivat hyvin minullekin, joka vasta on löytänyt jalat alleen. Joistakin reiteistä suoriuduimme nopeammin, joillakin tupeksimme pitempään. Opaslehtisissä varoitettiin hyvin nopeasti muuttuvista säistä etenkin niillä reiteillä, jotka ovat korkeammalla merenpinnasta. Tämän saimmekin eilen kokea, kun jouduimme pilveen ja näkyvyys laski muutamaan metriin. Viisaasti käännyimme takaisin ja tänään saimme saman reitin tehtyä paljon paremmassa säässä. Mahdollisia uusia vierailuja Azoreille ajatellen meille jäi vielä monta kiinnostavaa reittiä odottamaan. Kotona rustaan reiteistä paremmalla ajalla kuvilla varustettuja postauksia. Yhteenynnättynä reittiemme yhteispituus ja niin ollen viikon kävelysaldoni on noin kolmisenkymmentä kilometriä. Kun siihen lisää vielä muut kävelyt päälle, ei ainakaan tule liioiteltua, jos kirjaan kokonaissaldokseni nyt 130 km.

Olen kävellyt tämän viikon kilometrit aiemmin vähälle käytölle jääneillä Columbian varrettomilla kengillä. Niillä on tunnearvoa, sillä ne on ostettu ensimmäiseltä Amerikan matkalta, Kanadan puolelta Londonin kaupungin mallista. Kengillä on kyllä ihan hyvä kävellä, mutta niissä ei tämän päivän reitille ollut tarpeeksi pitoa, koska reitillä oli varsin jyrkkiä ja märkiä kohtia. Onneksi Kammenpyörittäjä meni vaikeista paikoista ensin ja avusti minua niissä kohdin, kun epäröin loikata. Pidän Columbian kengistä, mutta nilkkatukea saisi olla enemmän, jos mennään pois tasaisilta poluilta. Huomiselle paluulennolle kuvan kengät tulevat jalkaani, koska ne ovat painavammat kaksista mukana olevista kengistäni. Ne ovat tuulettumassa nyt aurinkoisella parvekkeella ja putsaan niistä kuraa, kunhan ovat hieman kuivuneet. Ostin Decathlonista kävelysukkia useamman parin ja ne toimivat kyllä paremmin, kuin pyöräilysukat, joita minulla ensin oli käytössä. 

Ensimmäinen lihasjumi - kenkäajatuksia

Nämä vai jotkut toiset?

Pohkeeni ovat jumissa, vasen enemmän kuin oikea. Ei pahasti, mutta sen verran, että tuntuu. Edellinen kerta oli melko tarkalleen 4 vuotta sitten, kun innostuin kuntouttamaan murtumasta toipuvaa nilkkaani. Pohje meni niin juntturaan, että pari kokonaista fysioterapiakertaa meni pelkkään säären pehmittelyyn. Se sattui ja oli ikävää. Pian sen jälkeen minulla todettiin nilkassa rasitusmurtuma ja sain uudet 10 viikkoa sairauslomaa ja kyynärsauvat takaisin. Sinä päivänä harmitti aika paljon. Saatoin tirauttaa itsesäälin kyyneleenkin. 

Luulen, että minun täytyy ottaa selkoa kenkäasioista, millaisia jalkineita minun kannattaisi käyttää, kun aikeena on kävellä paljon ja pitkään. Minulla ei ole koskaan ollut vaelluskenkiä, mutta tiedän ainakin yhden merkin, joka herättää kunnioitusta, se on tietysti Meindl. Kun pojat olivat pieniä, ostimme Saksasta aivan pikkuruiset Meindlit alehyllystä toiselle heistä, ne olivat niin sievät, että ne olisi voinut laittaa vitriiniin. En ole varma, onko ne annettu eteenpäin, vai laitettu talteen. Siis kengät, ei pikkupoikia.

Olen käyttänyt jonkun verran Feelmaxin kenkiä, näitä paljasjalkatuntumaa hakevia jalkineita. Yhdet varhaista mallistoa olen kävellyt puhki, toiset hankin liian pientä kokoa ja kolmannet, pitkävartiset ovat käyttämättöminä neljättä vuotta. En oikein tiedä, voisiko Feelmaxeilla oikeasti kävellä Caminoa. Kestäisivätkö niiden pohjat, tukisivatko ne nilkkoja tarpeeksi? Olen metsästellyt käyttökokemuksia Feelmaxeista netistä ja harkitsen Kuuva 3:n hankkimista kokeilukäyttöön. Firman oma sivu ei puhu kolmosista mitään, mutta muualta olen bongannut korkeavartisen kolmosen. Feelmaxeissa kiehtoo ajatus keveydestä ja siitä, että niitä mahtuisi kokonsa ja painonsa vuoksi mukaan kaksikin paria, joten voisi caminon aikana vaihdella käytössä olevaa jalkineparia ja siten tuoda jaloille vaihtelua.

Tänään minullakin alkoi loma, Kammenpyörittäjällä jo eilen. Olen häärännyt yhtä jos toista, mutta viisi yövuoroa yhtä kyytiä alkaa vaatia veronsa ja luulen, ettei unta tarvitse erityisesti haeskella illalla. Aamulla kello soi loman kunniaksi hyvin varhain, sillä lennähdämme Kammenpyörittäjän kanssa Portugalin maaperälle Azoreille, jossa toivoaksemme näemme upeita maisemia, syömme hyviä merenantimia ja kävelemme monta haastavaa kilometriä!