Olisi jo sukatkin valmiina

Pian on kulunut kaksi kuukautta caminoni päättymisestä. Aika on mennyt todella nopeasti, olen puuhannut monenlaista, ollut niin blogitouhuissa kuin pienellä Skandimatkallakin. Kovin paljon en ole ehtinyt kävellä varsinaisesti, vain muutamia 10-12 kilometrin lenkkejä. Ensi viikolla Kammenpyörittäjän kesäloman ensimmäinen osuus päättyy ja aion alkaa taas kävellä enemmän. 

Olin melko varma heti caminon jälkeen, että tähän hommaan en kyllä ryhdy enää vapaaehtoisesti ja kukapa minua pakottaisikaan. En ainakaan menisi uudelleen kävelemään samaa reittiä! Mikä kumman järki siinäkin muka olisi? Kokeneemmat sanoivat, että odotapa vain. Löydät itsesi vielä ajattelemasta camino 2:sta, ehkä nopeammin kuin uskotkaan.

Niin on tainnut käydä. Olen saanut itseni kiinni useamman kerran jo siitä, että ajatukset harhailevat Camino Francesin suuntaan ja mietin miten paljon paremmin toisella kertaa tekisin. Kun joku muu suunnittelee caminoaan, tai on jo valmistaumassa siihen, tunnen suorastaan pientä kateutta. Etenkin ensikertalaisia kohtaan. Heillä kaikki on vielä edessä! Miksei minullakin? 

Vakavasti puhuen en ole lähiaikoina lähdössä uudelleen caminolle. En edes Norjaan, vaikka siellä kyllä pieni innostuksen pistos tuntui osuessani Trondheimin lähistöllä Pyhän Olavin Tien varteen ja näin yhden peregrinonkin puinen kävelysauva kädessään ja aivan liian suuri rinkka selässään. Ostin kirkon eteisestä reittiin liittyvän muistopinssin ja huokaisin. 

Joku voi luulla, että olen lopettanut countryn kuuntelemisen, mutta en todellakaan! Tänään ehdotan teille kuunneltavaksi Florida Georgia Linen kappaletta H.O.L.Y. 

Ei sitten satanut!

Niin paljon kuin marisinkin sateesta ja kylmästä caminolla, ei sitä näköjään ollut sitten tarpeeksi! Rasvasin eilen illalla kunnolla Meindlit ja aamulla Kammenpyörittäjä nauhoitti ne siten hienosti symmetrisesti, mitä minä en koskaan osaa (lue:"osaa"). Etsin caminolla käyttämäni kurahousut ja käyttämättömän ultrakevyen sadetakkini, joka on nyt oikein passelin kokoinen minulle. Muistin laittaa avaimen repun taskuun ja menin nukkumaan toivoen kaatosadetta aamuksi. 

Ei tullut kaatosadetta, ihan vähän vain ripotteli vettä, kun kävelin työpaikalta kotiin pientä kiertoreittiä. Kesä on todellakin jo täällä, poissa on se alkukesän vaaleanvihreys, tilalla on kirkas vihreys ja kasvillisuuden ryöpsähtäminen täyteen kukoistukseensa. 

Meindlit tuntuivat jaloissani muutaman viikon lepolomansa jälkeen aivan mahtavilta. Pesin ne matkan jälkeen hyvin saippualla, otin pohjalliset ulos, pesin nauhatkin erikseen. Niistäkin lähti aivan kurainen vesi. Annoin kenkien kuivua kaikessa rauhassa. Minun piti kyllä rasvata ne jo aikaisemmin, mutta on ollut kiire. Nyt uuden rasvakerroksen alla, hyvin nauhoitettuina kenkäni olivat aivan parhaat, askel tuntui niin vakaalta ja turvalliselta, villasukka istui jalan ja kengän väliin niin hyvin, että saatoin unohtaa sukkien rumuuden. Ne ovat varmasti rumimmat villasukat, jotka maailmassa on valmistettu. Ihmettelen edelleen sitä, miksi lenkkarini nyt tuntuvat liian pieniltä. 

Kuljin osan matkaa metsäpolkua, reittiä jota en ole montaa kertaa kulkenut, viimeksi juuri ennen caminoa, kun viimeistelin kuntoani. Silloin oli lunta paljon ja minut ohitti muutama hiihtäjä. Nyt metsäpolku oli melkoisen märkä, siellä ajetaan moottoripyörillä. Syviä uria, turvevelliä ja mutavettä oli tarjolla. Jotenkin se ei ollenkaan haitannut, aivan iloisella mielellä kiertelin kuusien välistä ja loikin märimpien paikkojen ylitse. Ja sain hieman kurahousujeni lahkeisiin rapaa!

Ei satanut kuitenkaan tarpeeksi, olisin mielelläni testannut aiemmin käyttämättömäksi jääneen neonkeltaisen sadetakkini vedenpitävyyttä. Takki on siitä hyvä, että se menee omaan taskuunsa hyvin pieneen tilaan ja käy huomioliivin tilalta tekemään minut näkyväksi. Huppu on mukavan laaja, mutta reunusnauhan vuoksi päässä pysyvä ainakin vähäisellä tuulella. Taskuun mahtuu puhelin ja helma on tarpeeksi pitkä. 

Kävelin 10,9 km tasan kahdessa tunnissa. Siihen vauhtiin ei caminolla hyvin harvoja pätkiä lukuunottamatta päässyt, vaikkei sekään ole edes ripeä kävelyvauhti. Caminolla hyvin yleisesti sai olla tyytyväinen neljään kilometriin tunnissa ja vaikeimmilla osuuksilla kolmekin oli jo usein se, mitä kovempaa ei vain päässyt. Minulla on muutama kävelycountrybiisi, joilla saan itseni kuuden kilometrin tuntinopeuteen. Ne ovat vielä siitä hassuja biisejä, että ne ovat melkein kaikkein letkeimpiä, mutta silti niiden rytmi on sellainen, että matka etenee. 

Suosittelen, että kaikki pitkän päivämatkan kulkeneet nostavat jalat ylös ja kuuntelevat Josh Turnerin kappaleen Lay Low.