maanantai 3. syyskuuta 2018

Kohta neljä vuotta


Pian on melkein neljä vuotta siitä, kun aloin kävellä. Siis ihan kävelemällä kävellä, eikä vain siirtyä lyhyitä matkoja paikasta toiseen omin jaloin. Tuolloin 10.9.2014 olin niinkin rohkea, että kävelin töistä kotiin yövuoron jälkeen, tunsin itseni oikein sankariksi ja voittajaksi ja sen lisäksi jalkapohjani olivat tulessa. Työmatkani oli tuolloin hieman lyhyempi, sen aikaista reittiä ei pääse enää kulkemaan. Silloin matka oli noin 8,5 km, nyt se on noin 10 km. Siitä päivästä alkoi muotoutua ihan oikea suunnitelma kävellä camino. Päätin jo päivänkin, jona olisin perillä, sillä minulla on usein taipumus mennä perä edellä puuhun. 


Tuona syksynä päätin, että kun täytän 50, tulen perille Santiago de Compostelaan ja niin tulinkin. Tuona syksynä päätin, että pidän vuorotteluvapaata ja niin pidinkin. Olin yksi niitä onnekkaita, jotka ehtivät vielä saada 360 päivän mittaisen vapaan ja aloitin vapaani tammikuun lopulla 2016. 

Sitä ennen ehdin päättää, että lähden caminolle yksin, sillä Antti ei osoittanut kiinnostusta asiaan, hänestä kävely on tylsää, koska polkupyörä. Ihan hyvä perustelu, en voi väittää vastaan. Ehdin kyllä muuttaa mielenikin ja reilua vuotta ennen lähtöä olinkin sopinut lähteväni matkaan sisareni kanssa. Se oli hyvä päätös. 

Ennen vuorotteluvapaani alkua kävelin työmatkan lukemattomia kertoja, tai ei ehkä ihan lukemattomia, mutta niin monta kertaa, että 770 km tuli täyteen. Halusin taapertaa ainakin sen verran, kuin tulisin Espanjassakin kävelemään. Alun sankaruuden tunne ehti haihtua moneen kertaan ja tie tulla tutuksi. Kävelin vaihtelevan määrän viikossa, riippuen työvuoroista ja siitä kuinka kiire olisi työvuoron jälkeen. Kun päivät ensin lyhenivät syksyä ja talvea kohden, kävely hieman väheni lisääntyen sitten taas kevään koittaessa. Joinakin viikkoina kävelin 70 km ja olin siirtynyt sekalaisista huonoista lenkkareista oikeisiin vaelluskenkiin, rakkaisiin meikkuihini. 10 km ei ollut enää matka eikä mikään muuten kuin ajallisesti. Eihän se kauhean järkevää ajankäyttöä ollut, että työmatkoihin meni melkein 4 tuntia päivässä, mutta silti kävelin. Halusin saada mahdollisimman monta kilometriä alle ennen caminoa. 

meikut ja minä
Sitten tuli se camino, hieno matka ei vain Espanjaan, pyhiinvaellusreitille, vaan myös sisaruuteen ja omaan itseeni. Se matka ei ole päättynyt vieläkään, en soisi sen päättyvänkään. Olin skeptinen aikaisemmin jonkun sanoessa, että camino muuttaa ihmistä, mutta muutti se ainakin minua. Ei minusta tullut parasta ihmistä, eikä vikani sulaneet Mesetan mutaan, mutta tuli minusta vähän erilainen ihminen ja toivoakseni pikkuisen parempi. 

Ensimmäisen caminon jälkeen tuntui noin kaksi päivää, että tämä on tässä. Ei enää koskaan. Tämä on niin nähty. Sitten aloin jo miettiä miten saisin Antin suostumaan caminolle ja minne menisin seuraavaksi. Samana kesänä olin vielä sisareni kanssa jaloittelemassa Englannissa ja se oli toinen luku uudeksi elvytettyä sisaruuttamme, hieno kappale Dorsetin pusikoita ja Dinosaurusrannikkoa. 

vielä yksi mansikka
Antti saattoi jo jonain heikkona hetkenään luvata lähteä kanssani jonkunlaiselle kävelylle, sen seurauksena hänkin hankki kunnon vaelluskengät entisten oltua jo lähinnä kaatopaikkakamaa. Rinkan ostoon asti emme päässeet, tällä erää hän on tilassa denial, "en kai minä oikeasti ole luvannut". Hyväksyn senkin, koska caminonhan piti tehdä minusta ainakin pikkuisen parempi ihminen. 

En ole kevään 2016 jälkeen ollut caminolla kuin unissani ja haaveissani, mutta aion sinne vielä. Viimeistään ja todennäköisesti juuri keväällä 2021. Siihen on nyt aikaa noin 950 päivää. Se on hyvä aika harjoitella, eikö olekin? En ole muutenkaan kävellyt enempiä ellei lomareissujen pitkiä kaupunkipäiviä oteta lukuun. 

varuskuntapaikkakunnilla yleinen näky
Aloitin harjoittelun viime viikolla. Jälleen kerran laitoin meikut jalkaani ja työpaikan oven kiinni viime tiistaina kello 08.10. Sää oli ollut tuntia aikaisemmin todella sumuinen, tymä kuten meillä sanotaan. Sumu alkoi hälvetä ja maisemat palata paikalleen. Ilma oli noin 3-4 asteista, juuri sellaista kuin se oli aamuisin caminolla huhtikuussa 2016. Silloin olisin halunnut enemmän lämpöä, mutta nyt tiedän sellaisen sään sopivan minulle parhaiten. 


Laitoin Spotifysta caminocountryt soimaan. Soittolistani on paisunut moneen sataan kappaleeseen, jota aloitan kuunnella aina alusta, enkä yleensä ehdi noin kymmentä kappaletta pitemmälle. Nyt ehdin, sillä kävelin hieman tavallista pitempää reittiä kotiin, vähän eksyinkin. Ihan totta, tuolla matkalla en muistanutkaan enää, miten eräs metsäosuus menee, sillä polkuja risteilee sikin sokin ja olen kävellyt siellä viimeksi talvella ennen caminoa. Kävelin matkaa 2h 15 minuuttia, mikä on surkea aika, jos ajasta on kiinnostunut. Olin väsynyt ja nälkäinen ja sääkin oli lämmennyt niin paljon, että minulla oli kuuma. Mutta olin iloinen. Jalkani tottelevat minua, kenkäni toimivat, ajatukseni lensivät kävellessäni ja tyhjänpäiväistä countrya hyräillessäni. Varoin kyllä, ettei kukaan kuule, kuinka kuulokkeet päässä inisin olemattomin laulutaidoin. 

hyvät somehanskat Decathlonista
Tästä lähtien päivittelen taas CampaCaminoon kävelyjuttuja ja muita ajatuksiani. Lue jos jaksat. 

Päivän kävelycountryksi suosittelen tämän hetkistä suosikkikappalettani Drunk Girl, jonka esittää Chris Janson. Se ei ole kevyt eikä tyhjänpäiväinen, se on vakava.