13. kävelypäivä San Juan de Ortegasta Burgosiin ja hieman hyggestä

Kolmastoista kävelypäivä on takana. Olemme nyt kokonaan vailla sauvoja. Kolmaskin Black Diamond napsahti poikki ja varasauva löystyi ja alkoi omia aikojaan lyhentyä. Ilmeisesti muut kuin Exelin sauvat ovat tarkoitettu amerikkalaismalliseen sauvojen ulkoiluttamiseen kävelijän etupuolella aivan eri tahdissa kuin itse askeleet. Pohjoismainen sauvominen on liikaa. Päätimme toistaiseksi, näin Mesetan reunalla, jatkaa ilman sauvoja käsiä heilutellen. Hankimme sitten Leonista uusia, jos tarvitsee. 

Sisareni on nyt kokeillut rinkankuljetuspalvelua. Palveluita tarjoaa ainakin 10 eri firmaa, tai liekö yhden ihmisen puljujakin jotkut, en minä tiedä. Albergueissa on saatavilla pieniä pahvikuoria, joissa on kunkin firman tiedot. Niihin otetaan yhteyttä joko puhelimitse, tai sähköpostilla. Sisareni kokeili paikallisen Postin palvelua. Hän ilmoitti sinne mistä ja milloin rinkka pitäisi hakea ja minne toimittaa. Meillä oli jo varattuna tämän päivän majoitus, joten osoite oli tiedossa. Mainittuun pahvikuoreen kirjoitetaan rinkan omistajan tiedot sekä minne se pitää toimittaa ja kuoreen suljetaan viiden euron seteli. Kertamaksu on tämän verran ja maksimikuljetusmatka on 30 km ja maksimipaino 20 kg. Nämä voivat kaikki vaihdella palveluntuottajasta riippuen. Jos ottaa useamman päivän diilin,  hinta kuljetuspäivää kohden tulee vielä edullisemmaksi. 

Aamulla siskoni jätti sitten rinkkansa tagilla varustettuna casa ruralin aulaan ja kyllä sinne rehellisyyden nimissä tungettiin hieman minun tavaroitanikin. Kävely ilman rinkkaa tuntui kuulema melkein syntisen helpolta. Minunkin hieman kevyempi rinkkani tuntui mukavalta selässä.

Päivän kävelyn katkaisi aamukahvit  mukavassa kahvilassa Agesissa. Jos kahvila on siellä hääränneen herrasmiehen aikaansaannos, niin jopa on melkoinen kaunosielu kyseessä. Paikka oli sekä kahvila, että pieni kauppa ja siellä oli myynnissä kaikenlaisia tuoreita leivonnaisia ja kylmiä juomia ja monenlaista välipalaksi soveltuvaa mukaan ostettavaksi. Jopa vessat olivat niin sievät, että oksat pois. Söimme lämpimät empanadat ja joimme maitokahvit. 

Kohta aamukahvitauon jälkeen aloimme kiivetä päivän nousuosuutta, joka oli sangen karua kivikkoa armeijan piikkilangoin suljetun alueen reunaa. Eipä se alue kovin houkuttelevalta näyttänytkään, joten pysyimme polulla. Muutamia muitakin kulkijoita näkyi. Nousu ei ollut kovin vaativa ilman sauvojakaan. Kun pääsimme huipulle alkoi Burgos jo näkyäkin. Hyvin kaukana. 

Palaan hetkeksi eilisiltaan. Tapasimme uudestaan tanskalaisen pariskunnan, jonka viimeksi näimme noin viikko sitten. Istuimme syömään samaan pöytään ja juttelimme tähänastisten caminojemme tuntemuksista. Minulla kyllä naksahti jotain päässä sen hetken aikana. He puhuivat siitä, miten elämästä pitää nauttia ja caminostakin on lupa nauttia. Muistin jonkun tv-ohjelman, jossa kerrottiin tanskalaisesta hyggen käsitteestä. En saa tähän laitettua linkkiä, mutta googlatkaa hygge,  ellei käsite ole tuttu. 

Tuona illallishetkenä, johon sivumennen sanoen kuului erittäin hyvää paikallista tapolaa eli mustaamakkaraa,  huomasin olleeni tähän asti hieman sumussa tai tunnelissa sen suhteen miten olen caminoon suhtautunut ja antanut muiden odotusten tai paineiden vaikuttaa. Etenkin täällä matkan varrella olevien ihmisten suhtautuminen on vaikuttanut minuun enemmän kuin uskoinkaan. 

Huomaamattani olen pistänyt merkille kuka tuttu naama milloinkin näkyy milläkin etapilla ja kalkuloin kuinka kukin on ehtinyt sinne missä nyt on. Samaa tuntuu moni muukin tekevän. Aivan turhaan. Kukaan ei ole tilivelvollinen minulle, enkä minä kenellekään. En tee tätä yhtään sen oikeammalla tai vääremmällä tavalla kuin kukaan toinenkaan. Järjellä olen tietysti tämän tiennytkin, mutta vasta 12. päivän yhtäsoittoisen kävelyn jälkeen pitkin pohjoista Espanjaa oikeasti ymmärsin, ettei minua odota maalissa hyvän peregrinan palkinto olinpa kuinka kuuliainen omille tai toisten odotuksille. Minua odottaa siellä jotain paljon tärkeämpää kuin yksikään kävelemäni kilometri. Odotan sitä hetkeä jo kovasti. Sitä ennen vain kuljen vielä yli 500 km tavalla tai toisella, vähemmän silmälapuin, enemmän katsellen ja kuunnellen, mitä Espanja haluaa minulle näyttää.  Mutta tiedän, että päivän viimeiset kilometrit ovat jatkossakin pitkiä ja haluan päästä niistä aina niin nopeasti kuin mahdollista.

Sitten taas tähän päivään. Burgos ei tuntunut tulevan lähemmäs vaikka kuinka kävelimme. Reitti vei lentokentän reunaa ja tuntui ikuisuudelta, että pääsimme sen tasalle ja ohitse. Burgosin itäpuolella on Villafria-niminen kaupunki, joka lienee jo Burgosin talousaluetta. Siellä loikkasimme paikallisbussiin monen muun peregrinon kanssa ja euron hintaan pääsimme puolessa tunnissa Burgosin keskustaan. Koko ajan vilkkaan tien vieressä näkyi vaeltajia, suurin osa hyvin väsynein askelin kulkemassa viimeisiä kilometrejä. Oli minulla vieläkin hieman huono omatunto, muttei niin paljon kuin maanantain bussimatkasta. 

Saavuimme keskustaan puoli yhden aikaan ja ilman kaupunkikarttaa osuimme todella hyvällä tuurilla suoraan hotelliimme,  josta saimme huoneemme jopa hieman etuajassa. Myös sisareni rinkka oli saapunut etuajassa perille, sen oli luvattu saapuvan puoli kolmeen mennessä. Kuljetuspalvelu siis toimi mainiosti, rikkinäiset sauvatkin olivat tallella rinkan kyljessä.

Lähdimme heti metsästämään leimoja passeihimme ja saimmekin ne katedraalin viereisestä alberguesta. Siellä oli juuri saapumisruuhka menossa. Otimme vain leimat ja jätimme monta tuttua sinne asettumaan. Kävimme lounaalla, kun juuri sellaiseen aikaan kerrankin satuimme ihmisten ilmoille, jaoimme suuren salaatin ja yhden hengen paellan.  Jopa tuli vatsa täyteen. 

Nyt on vielä iltaa jäljellä, tuumimme lähipäivien suunnitelmia, miten aiomme Mesetan selättää. Edelleen rakkosaldo on nolla, suosittelen lämpimästi villasukkia vaelluskenkiin, ainakin minulla ne toimivat hyvin. Sitä olen harmitellut, etten ottanut hyviä säärystimiäni mukaan, niitä punaisia, joista tein oman postauksenkin aikoinaan. Kyse ei ole niinkään sateelta suojautumisesta, vaan kurasta, jota on ollut tarjolla melkein jokaisena päivänä. Aina ei tarvitse sadehousuja, mutta sitten on lahkeet kuitenkin kurassa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Ehdotan, että iltaamme ihastuttaa jälleen yksi countryn nättipoika, Keith Urban kappaleellaan Little Bit of Everything. Jokaiselle jotakin, eiköstä vaan?

Terveisiä kotiin ja koottuja kliseitä

Kunhan tästä päivä valkenee, nousee kaksi virkeää ja hyvin levännyttä sisarta hotellin pehmeistä vuoteista, pukee päälleen harkituimmat asukonaisuutensa ja menee aamiaiselle. Samalla he lueskelevat päivän lehtiä, heidän espanjansahan on mitä sujuvin ja maan talous, tiede ja taide suurimpia mielenkiinnon kohteitaan. Aamiaisen jälkeen he jatkavat löytöretkeä itseensä, menevät epämukavuusalueilleen ja etsivät itseään osana vuosisataista pyhiinvaeltajien tasaista helminauhaa. 

Suomeksi: Nukkuakaan ei jaksa määränsä enempää, yö on piehtaroitu erilaisten tuntemusten vallassa, minun unissani me vain yhä uudelleen kävelimme samasta alikulkutunnelista, jonka seinään oli maalattu iloinen kuva ja buen camino!-toivotus. Se tuntui eilisen kävelyn siinä vaiheessa lähinnä vittuilulta (excuse my French).

Aamiaiselle kyllä menemme, muttei liian aikaisin ja asukokonaisuutta on syytäkin harkita, minkä rievun nyt kehtaisi päälleen pukea, mikä olisi vähiten mudassa lahkeista. Päivän lehtiä ei viitsi selailla, mutta yksi olisi kyllä hyvä olla mukana, kun välillä lusmuilemme hotelleissa albergueiden sijaan ja vanha lehti kenkien alla säästäisi siivoajan työtä.

Seuraava kohde on paikallinen Itella, toivottavasti sieltä voi ostaa pakkaustarvikkeita, tukevan pussin tai laatikon. Lähetän kotiin yhden liian lepattavan sadeviitan, retkityynyn ja hienot aurinkolasini, joiden kadottamista pelkään enemmän kuin Suomen eroa EU:sta. Myös paksun Fjällräven-rinkkasuojan lähetän kotiin. Se on kyllä toimiva lentomatkoille kuljetuspussina, mutta sadesuojaksi rinkalleni liian suuri ja painava koko matkan mukana kanniskeltavaksi. Ostin eilen retkeilykaupasta kevyen, iloisenkeltaisen sadesuojan. Kun Kammenpyörittäjä tulee hakemaan minut 2.5. periltä,  hän voi tuoda suojan tullessaan kotiin lentoa varten, tai sitten käärimme rinkan muovipussiin. 

Kotiin lähtee myös hassu hattu,  josta en ostaessanikaan ollut varma, se on liikaa Vaahteramäen Eemelin mössykän näköinen.  Jos minulla olisi pössykkä, niin ehkä sitten. Pitää ostaa joku lierihattu ja halvat aurinkolasit. Kotiin lähtee  vielä pikkusälää, otsalamppu (puhelimen valo riittää), aterimet (siskolla on kaksi sporkia) ja muki. SealSkinz-sukat ovat tarpeettomat, koska kenkämme toimivat hyvin. Toivon, että paketti painaa noin  kuusi kiloa, mutta kai sen paino on jotain  puolentoista, kahden paikkeilla. Rinkka on paljon väljempi ilman noita romppeita, joita kotona pidin ihan tosi tarpeellisina mukaan otettaviksi.

Sitten menemme korvat luimussa bussiasemalle ja toivomme pääsevämme noin  10 km pätkän reittiä julkisilla. Bussista hypätessämme toivomme, ettei kukaan näe ja jatkamme kävelyä muina peregrinoina. Että semmoista tällä kertaa. Buen camino vaan meillekin!