Mennään bussilla!

Toissailtana kävimme Lyme Regisissä rantaravintolassa syömässä kampasimpukoita, hieman rantaravintolahinnoitteluun, mutta hyvin valmistettuna fenkolin ja pekonin kanssa. Ilta pimeni nopeasti ja kymmeneltä oli kohokohdan vuoro. Cobb oli suljettu yleisöltä jo aiemmin, sillä siellä viriteltiin kello 22 alkavaa ilotulitusta. Koko pitkä rantakaistale oli pullollaan ihmisiä, kun musiikin säestämänä ilotulitus alkoi. Se kesti kaikkiaan 10 minuuttia ja oli kyllä hieno katsella lämpimässä elokuun illassa. Sitä hieman ihmettelimme (lue:paheksuimme),  miten monia koiria oli mukana rannalla pelkäämässä. Ilotulitus liittyi Lyme Regisin menossa olleeseen karnevaaliviikkoon.

Eilen tiesi jo heti aamusta,  että nyt tulee kuuma päivä. Taivas oli niin sininen, että silmiin sattui. Ennen kuin lähdimme liikkeelle, söimme hyvän aamiaisen The Cobb Arms-majatalossa, tarjolla oli hedelmiä, marjoja, paksua jogurttia ja tuoremehua alkuun. Listalta tilasimme vielä kuumat annokset ja pannun teetä. Niillä vatsoin kyllä jaksoi lähteä kävelemään rantabulevardia kohti bussipysäkkiä. 

Rantahiekkaa oltiin juuri lanaamassa, ihmisiä oli jo tulossa rannalle yhdeksän maissa, oli tulossa täydellinen rantapäivä. Weymouthiin suuntaan ajavan bussin X51 pysäkki oli yksi katu rannasta ylös päin rinteessä ja lopulta kävelimme ylämäkeen ainakin puolet matkasta takaisin päin. Löysimme pysäkin ystävällisen herran neuvoin ja tulkkasimme aikataulua niin, että noin 20 minuutin kuluttua menisi bussi Weymouthiin. Ja niin menikin.

Ostimme 8 punnan hintaisen meno-paluuliput. Näin siksi, että punnan lisähinnalla lipusta tuli joustava niin aikataulun kuin reitin kun suhteen. Pelkkä menolippu Lyme Regisin ja Weymouthin välille olisi maksanut 7 puntaa ja edellyttänyt ajallisesti nopeinta yhteyttä vaihtoineen. 

Pääsimme bussin yläkertaan hyville paikoille, saimme rinkkammekin matkatavarakaukaloon. Bussiin tuli väkeä vähän joka pysäkiltä ja oli mukava katsella maisemia korkealta. Olisi siinä ollut kyllä kävelemistä, ylämäki Lyme Regisistä oli aivan tolkuton ja South West Coast Path näytti aika pitkälti menevän nyt autotien vartta varsinaisten polkujen ollessa joko eroosion vuoksi hajonneet tai vaarassa tehdä niin. 

Noin puolen tunnin matkan jälkeen olimme Bridportissa, jossa meillä olisi joka tapauksessa ollut bussin vaihto. Joustolipuillamme päätimme pitää pienen paussin ja kuljeskella hetken sisarelleni tutussa kaupungissa. Se olikin aika iso paikka, etsimme hetken aikaa Rivercottage-kauppaa, mutta joko se on loppunut, muuttanut tai sisareni muisti sijainnin väärin. Teetä meillä ei vielä tehnyt mieli, mutta osuimme kivaan käsityökauppaan, josta ostin hieman tuliaisia,  ne kun ovat kevyitä ja vievät pienen tilan. Siellä juttelimme myyjän ja asiakkaan (tai myyjän ystävän) kanssa. Myyjä kertoi olleensa Suomen Lapissa hiihtämässä ja asiakas/ystävä tarjoutui viemään meidät Bridportin rannalle. Sinne oli kuulema noin mailin matka ja hän oli muutenkin menossa sinne suuntaan. Otimme ystävällisen tarjouksen vastaan, sillä halusimme nähdä tämänkin kaupungin rannan. 

Maili oli joko pitempi kuin tavallisesti,  tai niitä olikin ainakin kaksi, mietimme jo kumpikin, että mahtaa tulla lämmin kävellessämme takaisin kaupunkiin bussiasemalle. Kiitämme ystävällistä naista kyydistä ja rinkat selässä, vaelluskengissä jalassa lähdimme katsastamaan Bridportin rantaa. Se olikin jylhä paikka. Itään päin rinne nousi hyvin korkeaksi ja keltainen pystysuora kallio oli kylttien mukaan unstable, paljon lohkareita näkyikin jyrkänteen alla. Ennen vesirajaa oli ensin korkea pyöreistä kivistä muodostuva dyyni ja vesirajassa ranta oli jo hiekkaa. 

Kello oli tuolloin vähän yli kymmenen ja väkeä oli tulossa jo rannalle aika paljon. Moni tarkeni mennä uimaankin. Pötköttelimme jonkun aikaa hiekalla ja katselimme rantaelämää. 

Kyydin antanut lady oli arvellut,  että rannikkobussi saattaisi ajaa rannan kautta, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Kun olimme lepäilleet kylliksi, lähdimme ottamaan asiasta selkoa. Uimarantakaistaleen lisäksi rannalla oli huvivenesatama ja pienimuotoista kalastussatamaakin. Heti laiturialueen vieressä oli bussipysäkki ja iloksemme saimme selville, että sama linja, jolla olimme Lyme Regisissä bussiin hypänneet meni tätäkin kautta. Noin vartin odottelun jälkeen bussi tulikin ja matka jatkui. 

Alkumatka oli kulkenut enemmän sisämaassa, nyt lähempänä rantaa. Korkealta toisesta kerroksesta näki maisemia hienosti, vaikka rantaan oli matkaa paikoin varmaan mailin verran. Bussi poimi matkustajia kyytiinsä aivan asumattomiltakin kohdin. Pysäkkikohdilla näytti menevän teitä rannalle ja autojakin saattoi pysäköidä pienille parkkipaikoille. South West Coast Path kulkee niillä main melko rannan tuntumassa ja saatoimme nähdä siellä kulkevan joitakin vaeltajiakin rinkat selässä. Tuli mieleeni,  että kuljetaankohan sitä reittiä pääasiassa aina idästä länteen, vai onko myös vastakarvaan kulkevia.

Puoli yhden aikaan saavuimme Weymouthiin, joka olikin paljon suurempi paikka kuin olin otaksunut. Jäimme bussista muutama kortteli ennen rantabulevardia ja lähdimme kuljeskelemassa kaduille. Majoitukseen pääsisimme kahdelta,  joten sisareni näytti minulle hänelle aiemmilta vierailuilta tuttuja paikkoja. Väkeä oli kaduilla ja rannalla ainakin yhtä paljon kuin Lymessä,  ellei enemmänkin. Kuuma sää ja kirkas auringonpaiste tekivät rantabulevardista aivan aidon etelän rantalomakohteen. Oli pomppulinnaa ja karusellia, hiekkaveistoksia ja hattarakioskeja. Enimmäkseen lomanviettäjät näyttivät olevan brittejä, liekö brexit muuttanut monen matkasuunnitelmia.

Istuimme hetkeksi yhteen baareista odottamaan kello kahta, iltapäiväpimms sopi hyvin tunnelmaan. Sitten kävelimme lyhyen matkan b&b-paikkaamme, jolla on upeahko nimi, Palm Court, mutta joka on pieni majatalo, jossa taitaa olla 7 huonetta. Meidät otti vastaan ystävällinen isäntä, josta tuli mieleen Bridget Jonesin äidin korukanavan myyntimiehenä toiminut poikaystävä. Hyvä, että äiti palasi isän kanssa yhteen, noin sivumennen sanoen. Poikaystävä oli niin oranssikin. 

Sisareni arvasi ulko-ovella, että onkohan huoneemme ylimmässä kerroksessa ja olihan se. Sisustus ja dekoreeraus on aitoa 80-lukua,  mutta hyvin siistillä tapaa. Kylpyhuoneemme sijaitsee hassusti käytävän toisella puolella, mutta ei kuitenkaan ole jaettu, vaan vain meidän käytössämme. Meillä on telkkari, tuuletin ja jääkaappi. Siellä on pikkuinen maitopullo teetä varten.  Somaa! Netti toimii ihan kohtuullisesti, vaikka isäntä sanoi, että se on vähän siinä ja siinä yläkerran huoneissa. Salasanan nettiin on oikein sopiva tähän paikkaan, mutta sitä en kohteliaisuussyistä sitä tässä mainitse. 

Iltasella kävimme katselemassa kaupunkia, etenkin kalastuslaiturikortteleita, jossa söimme myös päivällistä, must-osastoon kuuluvat fish and chips sisarelleni tutussa paikassa. Se olikin hyvin suosittu. Erikseen oli noutojono ja ravintolajono.  Saimme sopivasti pöydän ja tilauksen tehtyä. Olisi kyllä piisannut yksi annos,  mutta onpa nyt kiintiö täynnä. Juomana meillä oli hyvää siideriä. 

Vaikka emme varsinaisesti eilen vaeltaneet, kertyi vivofitin mittariin kuitenkin 13 km. Katsoimme hetken televisiota ennen kuin uni tuli silmään. Lokit pitivät melko kovaa  ääntä, muttei se unta haitannut. 

Tänään menemme Portlandiin bussilla, käymme katsomassa sen majakkaa,  Billiä. Sitä ennen tähtäämme Palm Courtin etukäteen tilatulle aamiaiselle, sen aikaikkuna on klo 08.15-09.00, joten tarkkana saa olla. Meillä oli kontinentaalinen fiilis tilaustamme tehdessään,  otimme kumpikin mannermaisen aamiaisen. Saapa nähdä millainen se on.

Huomenna Antti saapuu meitä hakemaan, jippii!

Postauksen asettelussa on ilmeisesti jotain hämminkiä, omassa näkymässäni kuvien vierellä näkyy seuraavan kappaleen alkua kirjain kerrallaan, korjaan asiaa kotona, jos osaan.

Edit: Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme.

Edit 2: Nyt keksin, leveitä kuvia ei voi tasata vasempaan reunaan, ainakaan aina, vaan toisinaan seuraava kappale lähtee kuvan oikealle puolelle kirjain pari kerrallaan  kuvan korkeuden verran. Kun tasasin keskelle, ongelma poistui. Tykkäisin kyllä enemmän vasemmasta reunasta leveille kuville, mutten tuosta sotkusta.

Päivän kävelymusiikista vastaa Jason Aldean kappaleella Lights Come On, joka on vissiin suomeksi teinityyliin: Valoa tauluun!

Kuinka muutamasta mailista saadaan 24 km

Saimme tiistaiaamuna Carolin hoivissa Full English Breakfastin, jossa ei ollut moitteen sijaa. Hän kertoi (monen muun asian lisäksi), että oli juuri lopettamassa airbnb-toimintansa, koska oli muuttamassa talosta bungalowiin (joita hän inhoaa). Muutamassa minuutissa saimme tietää myös, että hän ihannoi Francon ajan Espanjaa (koska saamattomat espanjalaiset tarvitsevat kuulema jonkun heitä komentamaan), eikä koskaan kävele, ellei ole pakko.  Minulle tämä ensimmäinen airbnb-kokemus oli hyvin hauska, vaikka käytössämme olleen huoneen söpöysaste oli lähes liian korkea.

Aioimme edelleen pysytellä Wessex Ridgewayllä, sillä meillä oli edelleen se käsitys, ettei sole ku kävellä. Tiistai taisi muodostua reissumme raskaimmaksi päiväksi, vaikkei se tuntunut olevan sitä kartalla. Olimme edelleen hieman caminomoodissa, emme todenteolla uskoneet, että meidän pitää ihan itse suunnistaa ja tarkistaa paikkaamme kartalla usein.  Espanjassa sitä tottui siihen, että viiden viikon ajan melkeinpä näimme caminomerkiltä toiselle. Olisi pitänyt olla aika pölvästi siellä,  jos olisi eksynyt reitiltä jatkuvasti.

Reitit täällä Englannissa on merkitty hyvin vaihtelevin tavoin, niille on omat pyöreät muovilätkänsä,  joissa on reitin nimi ja sen symboli. Myös erilaisia puisia tienviittoja näkyy, mutta niissä on hämmentävästi välillä hevosen kuva, välillä kävelijän, muttei meillä ole tietoa onko ratsukoille kokonaan omat reittinsä.  Usein monta eri trailia risteää, tai kulkee hetken yhtä matkaa. Niiden lisäksi maastossa kulkee lukuisia muita nimeämättömiä public pathwaytä, joille on omia merkkejään. Merkkejä siis on, mutta useammin niitä ei ole, kun kaipaisi pientä vinkkiä minne suunnata jonkun portin ylitettyään ja edessä on laaja pelto, jonka toiselle laidalle ei näe. Ilmeisesti merkkien nuolien suunnista voi hieman päätellä minne suuntaan pitäisi lähteä, joskin holkkumaa tuntuu olevan. Merkit ovat usein myös hyvin piilossa pusikoissa,  tai kaatuneessa tolpassa. Tai polku on kasvanut umpeen täysin kulkukelvottomaksi.

Eilinen kävely muodostui hieman vaiherikkaammaksi kuin olisimme ennalta arvanneet.  Aamun ensimmäinen osuus Hookesta Beaminsteriin oli kohtuullisen selkeä, putosimme kartalta vain kerran. Karttamerkeistä täytyy päästä perille ja oppia tulkitsemaan niitä, luulin melkoisen pieniä teitä suuremmiksi ja toisin päin. Siitä on suuri apu, että maatiloja on merkitty karttaan hyvin ja tilojen nimi on kyltillä ilmoitettu näkyvästi aidassa tai navetan seinässä.

Wessex Ridgeway kulki Beaminsteriin tehden pohjoisen puolelta aimokoukkaksen. Koska meillä oli hyvin aikaa ennen kuin pubeissa alettaisiin tarjota lounasta, lähdimme kiertämään reittiä suoremman autotien sijaan. Siitä tulikin melkoinen kierros, jonka aikana ylitimme monenmoista porttia ja taapersimme pellonpientareita. Avulias ratsastaja ja kävelijä neuvoivat ja pysyimme reitillä kohtuullisesti.  Ennen kaupunkiin pääsyä kuljimme hyvin jyrkkää polkua, jossa oli caminomainen  spontaanipuro ja tuntui kuin olisimme olleet Espanjassa taas.

Saavuimme Beaminsteriin vähän ennen puoltapäivää ja odottelimme sen aikaa, että The Red Lion aukesi. Se olikin olevinaan vähän fancympi pub,  mutta kyllä me siellä mukavan lounaan söimme. Otimme kreikkalaiset salaatit paikallisen oluen kanssa ja jälkiruoaksi lemon possetin ja eton messin.  Posset oli niin tanakkaa tavaraa, että se oli luultavasti edellispäiväistä, eton mess oli hyvää ja kevyttä, jos kermaisesta jälkiruoasta voi niin sanoa. Kahden hengen lounas maksoi 31 puntaa,  se oli se fancympi osuus.

Puoli kahden aikaan lähdimme jatkamaan matkaa kohti Pilsdonia. Siellä on yhteisö, joka on Hilfield Friaryssa asuvalle sisarelleni tuttu paikka. Siellä erilaiset päihdekuntoutujat ja muuten elämän ylämäessä olevat voivat hengähtää yksinkertaisen elämäntavan merkeissä. Me olimme lounaan aikana päättäneet, että vaihtaisimme Wessex Ridgewaylta Jubilee trailille,  jotta emme joutuisi tekemään niin suurta mutkaa pohjoiseen. Hyvä me! Löysimme Jubileen varrelle kohtuullisen hyvin, meitä vastaan tuli kävelyporukka ja he kertoivat reitin olevan kaunis ja hyvin merkitty. Suhteellisia nuo käsitteet, ainakin hyvin merkitty.

Caminolla kävelimme lukemattomia tapponousuja ja kyllä niitä ylämäkiä on  täällä Englannissakin ollut. Eilen oli varmasti jyrkin rinne, jota  olen koskaan kävellyt. Tulimme pellolle erinäisten porttien ja aitojen ylitse ja katsoimme mäkeä kauhuissamme. Sinne sitä kumminkin vain noustiin, Gerrard's Hillille. Jalka ei edes taipunut nilkasta ottamaan askelta suoraan, vaan kenkää oli sommiteltava hieman sivuttain,  että askeleen pystyi ottamaan.  Ylhäältä mäen päältä näimme meren ensimmäistä kertaa, se oli mukavaa. Alaspäin menimme onneksi loivempaa rinnettä, ettei tarvinnut nelivetoon turvautua.

Dorsetissa on paljon karjatiloja, joten lehmiä ja lampaita on laitumella hyvin runsaasti,  lampaat kiertävät meidät kaukaa,  me kierrämme lehmät. Jotkut pellot on ympäröity sähköpaimenella. Eilinen reitti kulki tällaisen pellon, hyvin jyrkkärinteisen vieläpä, poikki. Sisareni otti pienen pikalatauksen langasta, kun se takertui hänen reppuunsa.  Meitä hieman huoletti mitä otuksia sähköpaimen vahti, mutta rinnettä noustessamme huomasimme iloksemme,  ettei siellä ollut lehmien lisäksi härkää. Tipahdimme tuolla osuudella hieman  reitiltä ja meidän piti palata sille maatilan takapihan kautta.  Onneksi olimme Englannissa, rapakon takana tresspassing on paljon pahempi erhe.

Beaminsteriin ja Pilsdonin välimatka teitä pitkin lienee noin 7-8 mailia. Kävelyreittejä pitkin se melkein kaksinkertainen ja maustettuna pikku harhailuilla oli vivofitin mittarissa kaikkiaan 24 km, kun viimein olimme perillä illalla puoli kuuden aikaan. Olimme loppumatkasta kulkeneet hienon maissipellon halki kulkevaa polkua,  kiivenneet monen portin ylitse ja sukeltaneet lähes viimeisillä voimillamme tiheän ryteikön läpi nokkosia ja muita pisteleviä ja raapivia kasveja  väistellen.  Emme tulleet perille yhtään liian aikaisin, paljon enempää en olisi jaksanut.

Meillä oli hyvin yksinkertainen huone, jossa ei ihan äsken ollut pesty lattiaa, mutta oma auttava kylpyhuone ja siisti vuode riittivät hyvin. Minulle tuli sama ruokahalun menettämisen hetki kuin caminolla, en vain halunnut syödä mitään. Sisareni kävi syömässä yhteisön jäsenten kanssa ja tapasi tämän hetkisiä vieraita, näkipä paikan upouuden koiranpennunkin, mutta sitä ei vielä saanut taputella. Se astuu seurapiireihin ensi perjantaina.

Nukuimme kuin tukit 10 tuntia ja aamulla olivatkin voimamme palautuneet. Sisareni esitteli Pilsdon Manorin ja sen puutarhoja. Keskiviikko olikin sattumalta aamiaisen suhteen viikon paras päivä, sillä tarjolla oli cooked breakfast. Paikasta huokui jonkunlainen rauha ja hyväntahtoisuus, voin hyvin ymmärtää, että siellä on mahdollista päästä irti entisistä vahingollisista elämäntavoista. Itselleni yhteisössä asumisen ajatus tuntuu vieraalta, mutta arvostan kovasti ihmisiä, jotka mahdollistavat Pilsdonin kaltaisten paikkojen olemassaolon. Yöpymisestämme ei veloitettu mitään, mutta jätimme pienen summan tilan mailla olevan kirkon lahjoituslaatikkoon.

Ryteiköt,  sähköpaimenet ja mutaiset polut olivat tiistaina sen verran rankkoja, että keskiviikkona päätimme kulkea ridgewayn, trailin  ja pathwayn sijaan autotietä pitkin. Se tarkoitti kyllä sitä, että kapeilla teillä joutuisimme väistelemään tiuhaan ajoneuvoja, eikä näkyvyys korkeiden pusikkoreunusten vuoksi olisi kovinkaan hyvä. Asvaltti kävelyalustana  ei sekään ole mukavin, mutta tänään halusimme hieman helpomman päivän.

Siinä mielessä reitinvalintamme oli helpompi, ettemme pudonneet kartalta kertaakaan. Seurasimme edistymistämme koko ajan, maatila maatilalla,  kirkko kirkolta. Reitti kulki kuitenkin niin pienten paikkojen kautta, ettei kohdalle sattunut yhtään kauppaa, avoinna olevaa pubia, tai mitään muutakaan palvelua. Yhdessä kirkossa oli vaeltajille juotavaa tarjolla, se tuli tarpeeseen. Monissa pienissä englantilaiskirkoissa on hyvin kotoisa tunnelma. Niissä voi olla tarjolla myös huopia satunnaiselle kulkijalle, jos muuta nukkumispaikkaa ei löydy.

Jotta päivä ei olisi ollut liian helppo,  sahasivat pikkutiet ylös alas Dorsetin maisemissa. Mukana oli muutamia todella pitkiä nousuja, joissa tuli niin kuuma kuin väsykin,  mutta nekin me sinnikkäästi kiipesimme. Päivän määränpäänä meillä oli Monkton Wyld Court Community. Sisareni oli varannut airbnbn kautta meille huoneen ja vasta sen jälkeen kuullut sieltä täältä, että kyseessä on rather intresting  place. Kun vivofit näytti sopivasti 15 km päivän saldona, olimme perillä noin yhdeltä iltapäivällä. Sata kilometriä kävelyä tällä reissulla tuli juuri täyteen, tämä siis viitteellisellä vivofit-mittauksella.

Monkton Wyld Court on uusgoottilaiseen tyyliin tehty rakennus ja tila, en saa tähän liitettyä linkkiä siitä kertoville sivulle,  liitän linkin myöhemmin. Meillä on siisti huone talon ullakkokerroksessa. Täällä asuu jonkunlainen yhteisö,  he harjoittavat käsittääkseni pienimuotoista maidontuotantoa, majoittavat vieraita, järjestävät erilaisia kursseja ja ovat hyvin sustainable, environmental ja vegetarian. Täällä on parasta aikaa japanilainen tanssiryhmä, mutta muita vieraita ei ainakaan ruuhkaksi asti. Meidät otti vastaan nuorimies, jota olisin voinut erehdyksessä pitää Jeesuksena,  mutta hän esitteli itsensä Larryksi. Olimme varanneet päivällisen ja Jeesus, korjaan Larry kertoi olevansa kokkausvuorossa tänään. Talossa kuulema säästetään energiaa niin paljon kuin mahdollista,  käytävässä on palelevia vieraita varten iso korillinen kuumavesipulloja ja peittoja saa kuulema myös lisää.

Meillä ei ole omaa kylpyhuonetta, mutta oikein siisti kylppäri löytyy läheltä. Sen ovessa on sympaattinen lappu, jossa toivotaan putkisto-ongelmien vuoksi vieraiden käyttävän alakerran toilettia,  mikäli heillä on tarvetta käydä kakalla. Minun piti erityisesti kiittää sisartani siitä, että minulle avautui tilaisuus yöpyä tällaisessa paikassa. Saapuessamme saamiemme ohjeiden mukaisesti kävimme vieraskeittiössä keittämällä teetä ja syömässä paahtoleipää, tiskasimme astiamme, kuten kiltit vieraat ikään.

Paikan netti on melko heikko, joten jollei postauksen julkaisu onnistu tänään, teen sen huomenna torstaina. Huomiselle on tiedossa kävely rannikolle, jonne ei suoraan liene kovinkaan monta mailia. Aiomme yöpyä Lyme Regisissä. Reissumme kääntyykin huomenna loppupuolelle, menemme perjantaina osan matkaa bussilla Weymouthiin ja vietämme siellä kaksi yötä ennen kuin Antti tulee sunnuntaina meitä sieltä hakemaan. Jos tämän postauksen julkaisu onnistuu, mutta en saa kuvia vielä liitettyä täydennän  postausta myöhemmin, kun netti on vakaampi. Mobiilidatan käyttö ei sekään auta ollenkaan, sekin verkko kummallakin käyttämälläni operaattorilla on surkea. Typoja on varmasti taas hurjat määrät, paikkailen niitäkin myöhemmin.

Edit: nyt kuvat on lisätty Lyme Regisissä majoituksen hyvällä netillä. Saatan vielä editoida postausta kotona, lisätä kenties muutaman kuvan.

Se pitää vielä sanoa,  että sää on ollut mitä parhain,  lämmintä noi  20 astetta,  puolipilvistä ja paikoin mukavan tuulista. Vedenpitäviä varusteitamme emme ole vielä tarvineet. Kummallakin on yksi pieni rakko jalassa, eilinen superjyrkkä nousu lienee syynä,  minulla ainakin kantapää valui kengässä siinä punnertaessani. Muita vaivoja ei ole ainakaan tunnustettu.

Edit: Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme.

Kävelycountryvideon lisääminen tabletilla menee yli taitojeni rajan, sekin tulee mukaan myöhemmin.

Nyt päästiin asiaan

Uusi elämä aloitetaan yleensä maanantaisin, se on hyvä päivä aloittaa myös varsinainen kävelyretki. Pari harjoituskävelyä tuntuivat kyllä hieman jaloissa, mutta reippaasti nostimme rinkat selkään kello 07.15 tehtyämme eväät Friaryn hiljaisessa keittiössä. Lähdimme liikkeelle kohti Hookea.

Ensin tuntui hauskalta, että yksi talon kissoista, Cecile lähti saattamaan meitä. Juttelimme sille ja se kieppui jaloissamme, kun lähdimme kiipeämään jyrkkään ylämäkeen. Kun olimme kulkeneet noin vartin, se alkoi naukua huolestuneesti ja juosta milloin edellemme polulla, milloin jääden jälkeen. Alkaessamme lähestyä isompaa tietä toivottelimme kissalle, että kannattaisi kääntyä jo kotiin. Cecile senkun naukui ja viipotti mukanamme.

Lopulta sisareni oli soitettava Friaryyn, että joku tulisi hakemaan kissan kotiin, ettei se jäisi auton alle. Aluksi Cecile oli sisareni sylissä ihan mielikseen, mutta pian se oivalsi, että nyt ei kaikki ole menossa sen mielen mukaan ja ennen kuin sitä tultiin hakemaan olimme kumpikin saaneet sen kynsistä. Kyydin tullessa sisareni nakkasi kissan autoon ja oven äkkiä kiinni, ettei se ehtinyt karata. Karvapalloja lenteli auton ympärillä ja ikkunassa näkyi todella vihaisen näköinen lemmikki. Myöhemmin kuulimme, että se oli sylkenyt ja sähissyt noutajalleen ja tullut nakatuksi puolivälissä pihalle... Ei tainnut olla Cecilen paras päivä.  Vilkuilin välillä taaksemme, ettei siellä vaan ole hiipivää kissaa taas.

Kirjoitin äsken jo koko postauksen valmiiksi, mutta netin katkeaminen hävitti loput tekstistä. Minua harmittaa sen verran, etten ala nyt naputtaa sitä uudelleen, vaan julkaisen alun mobiilidatan avulla. Täydennän postausta paremmalla netillä myöhemmin. Sen verran vielä mainitsen, että päästyämme kissasta eroon, kävelimme kaikkiaan 24 km hienoja Dorsetiin kumpuilevia maisemia,  söimme pubissa aivan samanlaisen aamiaisen kuin caminolla ja eksyimme reitiltä vähän. Nyt olemme kivassa airbnb-paikassa ja pian on illallisen aika. Huomenissa lisää!  Suokaa anteeksi kaikki typot, niitä ei nyt ehdi korjata.

Edit: Nyt torstaina Lyme Regisissä majatalon hyvällä netillä jatkan maanantain tapahtumista, kun vielä niitä yhteistuumin saimme palautettua mieliimme. 

Saatuamme Cecilen pois jaloistamme, jatkoimme matkaamme iloisin mielin. Sen verran aikaa on jo kulunut, etten muista minkä kylän pub se oli jonne osuimme yhdeksän ja kymmenen välillä. Poikkesimme kysymään saisiko sieltä kahvia. Sisareni puhui meille oikein kunnollisen caminoaamiaisen, vaikka paikassa yleensä tarjoillaan aamiaista vain talossa yöpyneille asiakkaille. Se tietysti hieman latisti tunnelmaa, ettei satanut vettä emmekä olleet kylmissämme.

Maanantain polut olivat aika helppoja, ylitimme peltoja ja laitumia, reitti oli melko hyvin merkitty aamupäivän osuudella. Kuljimme hauskan todella kukkarikkaan alueen poikki, kaunis jokikin kulki pöpelikössä.  Kun tulimme taas jonkun kylän liepeille, pidimme lounastauon kirkon pihalla, söimme Friaryssa tekemämme eväät. 

Lounastauon jälkeen alkoikin sitten päivän koettelevampi osa. Putosimme kartalta, koska emme vielä ymmärtäneet, ettei kartan vilkuilu silloin tällöin riitä. Kun pääsimme kartalle aikanaan, olimme noin puolitoista kilometriä pohjoisempana kuin piti. Otimme uuden kurssin ja liityimme reitille uudelleen myöhemmin. Söimme loput eväät toisen kirkon pihalla, ne ovat hyviä levähdyspaikkoja. Reitiltä putoamisen vuoksi näimme hienon vanhan kartanon ja kuljimme oikein kauniin metsän halki, joten harmi ei ollut suuri. 

Hookeen saapumisen yhteydessä kuljimme vielä hieman ylimääräistä, koska emme tohtineet mennä kovin läheltä laiduntavia lehmiä. Jouduimme hieman palaamaan takaisinkin. Tulimme lopulta Hookeen juuri sopivalta puolelta, sillä osuimme aivan airbnb-emäntämme talon pihaan.

Carol otti meidät lämpimästi vastaan, saimme heti kupposet teetä somassa pihamajassa. Illalliseksi Carol tarjosi meille ensin mureaa kanaa ja jälkiruoaksi mahtavaa crumblea vaniljakastikkeen kanssa. Ateria maksoi 15 puntaa  hengeltä ja emäntä tarjosi sen koristeellisessa ruokasalissaan, muttei itse syönyt kanssamme. Hän oli sen verran puhelias, että parempi niin.

Illalla katsoimme vielä olympialaisia, lajeina olivat uimahypyt ja voimistelu. Miesten uimahypyt ja voimistelu.  

Edit: Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme.

Kenny Chesney: Noise