Päivälleen kuusi vuotta sitten olin sairaalassa. Olin edellispäivänä, ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen livennyt töissä rappusissa ja nilkkani meni nätisti sanottuna tuusan nuuskaksi. Seuraavana päivä nilkka leikattiin Jyväskylän Keskussairaalassa. En ikävä kyllä muista enää minut leikanneen kirurgin nimeä, mutta sen muistan, miten hän kielsi minua luopumasta haaveestani kävellä camino. Balettitanssijan uran voisin unohtaa hänenkin puolestaan. Se oli muutenkin kutakuinkin selviö, olinhan tuolloin 44-vuotias.
Tänään ajattelin tuonaikaisia tunnelmiani kulkiessani tuttua reittiä kotiin työpaikalta. En tehnytkään pitempää lenkkiä, koska minulle ilmaantui menoja aamupäivälle. Tein kuitenkin jotain muuta, mitä en ole tehnyt sitten lapsuuden. Ja teininä pakotettuna. Minä nimittäin hieman juoksin. Olen saanut päätettyä, etteivät lenkkarini ole liian pienet ja kokeilin reitin erilaisilla osuuksilla juosta minuutin ja kävellä neljä. Suurin osa reitistä on asvalttia, mutta monessa kohdin piennarta on sen verran, että kulkea voi myös hiekkareunuksella.
Olin kävellyt alun noin puolitoista kilometriä, kun ajattelin, etteihän se ota jos ei annakaan. Katsoin minuutin vaihtumisen vivofitistä ja aloin juosta. Ei sitä varmaan kukaan muu juoksemiseksi sanoisi, hidasta hölkkää, mutta minuksi selvästi nopeampaa liikkumista kuin kävelyni. Minuutti meni yhtä nopeasti kuin kaikki muutkin minuutit maailmassa. Kävelin neljä minuuttia ja juoksin taas minuutin.
Ei se ollut yhtään kamalaa, mutta kuuma minulle tuli. Ilma oli noin 20°C ja minulla oli pitkähihainen paita ja huomioliivini, jonka olkapäät ovat heijastavaa kangasta, se ei juuri hengitä. Selkäosa on kyllä mustaa verkkoa, sillä minun ei tarvitse niin hyvin näkyä selkäpuolelta Decathlonin päätöksellä. Kannattaa siis kävellä tien vasenta reunaa.
Kotimatka sujui noin 15 minuuttia nopeammin ja se on oikeastaan ihan loogista, matkalle mahtui noin 15 minuutin hölkkäosuutta, kuten hienosta Sports Tracker-käppyrästä näkee. Siinä on piikit aina juoksuminuuteista ja kävelyosuudet alempaa käyrää. Pysähtelyt ovat sitä, kun kykin päävartion lähellä poimimassa metsämansikoita evääksi. Yläreunasta kurkkii vähän sinistä maastonkorkeuskäppyrää, en saanut sitä rajattua kuvasta pois.
 |
| Ei ole sydänkäyrä, vaan minun tämän aamun lenkkini nopeuskäyrä. |
Nyt kun tästä uskomattomasta suorituksesta on muutama tunti ja olen puuhannut yhtä jos toista, mutta myös ollut vakioasennossani sohvalla jalat alleni taiteltuina, ovat kinttuni hieman tönköt tästä noustessani. Saa nähdä onko minulla huomenna lihasjumeja, niitä mitä ei koskaan ollut caminolla, eikä harjoituskävelyissäkään ollut paria kertaa lukuunottamatta, kun ylipäätään aloin enemmän kävellä.
Luulen, että kokeilen juoksemista uudelleenkin. Nytkin melkein jo odotin sitä juoksuminuuttia. Korostan sanaa melkein. Yllätyin siitä, että vaikka pulssini nousi selvästi, en hengästynyt juurikaan, tai ainakaan enempää, etteikö se olisi tasoittunut ensimmäisen kävelyminuutin puolikkaalla. Sen huomaaminen tuntui mukavalta. Se on ollut myös mukava huomata tänä vuonna, että nilkkani kestää todellakin satojen kilometrien kävelyn ja ainakin näin pikkukokeilulla myös juoksemista. Tiedä miten tässä vielä hurahtaakaan?
Eilen saitte esimakua Dierks Bentleyn neliosaisesta musiikkivideosarjasta. Nyt on toisen osan vuoro.
