Tänä aamuna työmatkalla näin tuoreet kevään merkit, jonkun jannun bemmun renkaista oli jäänyt merkittävä osa asvaltille. Rengasliikkeet kiittävät. Minä en edes tiedä, miten tuollaiset jäljet tehdään tahallaan. Eikä tarvitse kertoa.
Tein äsken monimutkaisia kilometrilaskelmiani, joita voi seurata henkeä pidätellen blogin sivupalkista. Tavoitteeni on kävellä 770 km ennen caminolle lähtöä ja tänään sain 500 km täyteen. Otan tähän laskelmaan mukaan vain varsinaiset kävelylenkit, en päivittäisiä arkiaskelia. Alan jo helliä ajatusta kävellä toiset 770 km ennen caminolle lähtöä, vaikken ole eläissäni harjoitellut mitään asiaa varten. Tämä on ensimmäinen asia, jota varten olen aloittanut harjoittelemisen ajoissa ja oikeasti jatkanut harjoitteluani.
Aamuisella työmatkalla tulin ajatelleeksi sitäkin seikkaa, että vuoden kuluttua minun tulisi olla jo hyvän matkaa caminolla, mikäli aion olla perillä syntymäpäivänäni toukokuun alussa. Lähtöön on siis alle vuosi. Aika menee nopeasti! Olemme jo hieman kaavailleet sisareni kanssa, millä aikataululla aiomme caminon toteuttaa. Toivottavasti saamme aikataulun soviteltua niin, ettei meidän tarvitse kävellä verenmaku suussa, vaan voimme pitää päivän tai pari vapaatakin.
Olen vähentänyt vaatetusta kävelymatkoilla, en enää pue varsinaista teknistä paitaa, vaan ohuen pyöräilyyn hankitun aluspaidan takin alle. Tykit on säilötty ensi talvea varten, juoksuhousut tuultapitävin reisikappalein ovat ahkerassa käytössä. Ohut pipo viihtyy päässäni ja hansikkaat korvaan takin hihojen pitkillä rannekeosilla. Sukkina olen käyttänyt Pilkkoset-varvassukkia, mutta nyt olen joutunut laittamaan ne hyllylle, sillä tärvätyn jalkani pikkuvarpaan nahka on hiertynyt pois, en tiedä onko syy sukassa, vai ylipäätään enemmästä kävelystä. Palaan hetkeksi Decathlonin juoksusukkiin.
Hankin myös ilta- ja yökäyttöön geelisukat. Kuulin niistä ensimmäistä kertaa vasta vähän aikaa sitten ja tilasin netin syövereistä parin sellaisia. Eilen kokeilin niitä ensimmäistä kertaa ja tuntuma oli hieman merkillinen, ei pelkästään miellyttävä. Sukka tai enemmän tossumainen jalanpäällyste tuntui merkilliseltä kävellä, vähän kylmän kälpäkältä, kostealta, eikä vain kivalta. Pidin sukkia suositellut 20 minuuttia ja jalat tuntuivat kyllä miellyttävän viileiltä ja raikkailta käytön jälkeen. Ohjeen mukaan sukkia voisi pitää koko yönkin, jos jalkojen iho on todella kuiva ja huonokuntoinen (muttei iho sentään rikki). En voisi kyllä äkkiseltään kuvitella pitäväni noita kostean tuntuisia sukkia yön yli. Sukkia pitäisi voida käyttää noin 40 kertaa ennen kuin geeli loppuu. Jos ne osoittautuvat toimiviksi ja elvyttävät jalkoja, voisin ajatella hankkivani sellaiset iltakäyttöön caminolle, jolla jalat varmasti ovat kovilla.
Vaikka toinen pikkuvarpaani on tällä hetkellä hieman kovilla, olen erittäin tyytyväinen Meindl-kenkiini. En ole nyt muutamiin viikkoihin vahannut niiden pintaa, eikä vesikelitkään ole enää pystyneet niihin. Alan olla nauhoituksen kanssa sinut, nauhoitan ehjän nilkan hieman tiukemmin kuin metallilla tuetun. Korjatun jalan varpaat puutuvat toisinaan hieman, mutta vähän löysempi nauhoitus tuntuu auttavan siihen. Puutuminen on todella kelju tunne, pitempiä matkoja kävellessä on varmaan syytä ottaa tauoilla kenkä pois jalasta ja pyöritellä varpaita ja nilkkoja.
Nyt kun liukkaat kelit ovat ohitse ja katusoraakin on jo jossain määrin siivottu pois, aion kokeilla myös Feelmaxin korkeavartisia kenkiäni, jotka ovat aivan käyttämättömät. Niistä on uudempikin malli, joiden varsi on hieman väljempi, nämä minun Kuuva 2:set ovat hieman työläät pukea. Vaihdoin Feelmaxin edustajan kanssa sähköpostia kengistä niiden lanseerauksen aikaan ja hän neuvoi käyttämään varvassukkia Kuuvan kanssa, minkä teenkin, kunhan pikkuvarpaani saa uuden ihon. Minua kiehtoo ajatus siitä, että caminolla voisin vaihdella kaksia täysin erilaisia kenkiä sen mukaan millaisia maastoja on milläkin etapilla, se voisi olla jaloille iloksi.
Tänään suosittelen kävelymusiikiksi Sheryl Crown kappaletta Easy. Olen jo lakannut murjottamasta hänelle siitä, että seurusteli valehtelevan herra Armstrongin kanssa.
Tänään rikkoutui kolmen satasen raja kilometritehtaassani. Eilinen aamulenkki jätti vajaan 10 km:n uupelon, jonka täytin tänään aamupäivällä kävelyn ja bussimatkan yhdistelmällä, sillä minulla oli hieman aika kortilla työvuoron vuoksi. Voin kyllä kerta kaikkiaan sanoa, että nyt on aikoihin eletty, kun yövuorojen välissä minä (kaikkien sohvaperunoiden matriarkka) lähden kävelemään kotoa kohti keskustaa saadakseni 300 kilometrin rajan rikki. Takaisin tulin bussilla toista reittiä, ettei minun tarvinut kävellä keljua osuutta tienposkessa, jossa ei ole kevyenliikenteen väylää.
Kävelin jo viime viikolla koereitin meiltä Palokkaan päin, ensin tunnin sinne päin ja sitten tunnin takaisin. Olin ihan varma, että velttoilin paluumatkalla, olin jo uitettu koirakin siinä vaiheessa. Ehkä juuri sade sai minut laittamaan Meindlia toisen eteen rivakkaa tahtia, sillä paluumatkaan menikin vain 58 minuuttia. Tänään jatkoin samaa tietä eteenpäin ja kahdessa tunnissa olin Kirrissä markettien pihassa. Paikoitellen kävelytie oli liukas, minun germaanikaupan liukuesteeni olivat kotona nätisti paketissa. Minulla oli vartti aikaa ennen kuin bussi menisi sopivasti ohitse kotia kohti, joten piipahdin marketin aulassa. Unohdin laittaa Walkmeterin paussille ja sehän menikin siitä sekaisin ja arveli minun kävelleen sisätiloissa 2,7 km viidessä minuutissa. En muista, että niin olisi käynyt, joten vähensin nämä höperrykset pois tilastoistani.
Pirtsakaksi kävelymusiikiksi ehdotan tänään Toby Keithin kappaletta Drinks After Work. Minusta olisi joskus kiva käydä lasillisilla töiden jälkeen, muttei se oikein passaa, kun töitä tehdään täällä syrjässä ja ollaan autolla liikkeellä ja kotiin on kiire ja kaikkea muuta. Mutta jos voisi, olisi joskus kiva käydä drinkillä töiden jälkeen. Ehkä enemmän britti- kuin jenkkityyliin kuitenkin. Vähän sillälailla kuin Emmerdalessa.
Pari viime viikkoa on mennyt varsin vähin kävelyin. Syynä ei kerrankin ole laiskuus, vaan kiire. Työvuorot, työmatkat ja vapaa-ajan reissut ovat pitäneet Meindlini eteisessä enemmän kuin olisin halunnut. Enää ei voi laskea sen varaan, että ehtisi kävellä valoisaan aikaan mistään työvuorosta kotiin, pariin vuoroon pääsee valoisassa, mutta kotimatka on sitten pilkkopimeää. Talvipäivän seisaukseen on enää tasan viisi viikkoa ja sitten alkaa taas päivän pidentyä, mitä odotan innokkaammin kuin koskaan.
Lunta ei meidän korkeuksillamme ole nyt ollenkaan, pieni satanut lumimäärä on sulanut pois ja maa on musta, yhä lisäten pimeyttä. Yleensä pidän kyllä lumesta, mutta nyt toivoisin vaikka kokonaan lumetonta talvea (tiedän, etteivät tuttumme kaupungin eteläreunalla pidä tästä), jolloin liukkaus ei olisi niin suuri ongelma. Olen katsellut kenkiini liukuesteitä ja sattumoisin germaanimarket myi tänään kenkien pohjiin puettavia liukuesteitä. Kävin aamulenkkini päätteeksi ostamassa muutaman parin kokeiluun edulliseen hintaan.
Aamulenkkini sijoittui tällä kertaa Jyväsjärven ympäri, melkein täyden rinkulan, nipistin vain pienen päätyosan Alban päästä, sillä minusta on niin kiva kävellä kaunista siltaa järven ylitse yliopiston rakennusten vieritse. Lähtö- ja maalipaikkani sijaitsi volkkarikaupan pihassa, sillä jätin autoni sinne määräaikaishuoltoon ja käytin reilun kolmetuntisen odottelun kävelyyn. Sää oli mitä mainioin, tyyntä ja kuivaa, ilma juuri pakkasen puolella. En ollut koskaan liikkunut noilla main jalkaisin, joten olin vähän epävarma, mistä nelostien ylittävät kevyenliikenteen sillat menevätkään. Osuin kuitenkin tuurilla yhden sillan pieleen ja ylitin nelostien vähän ennen kahdeksaa aamulla. Vielä sillalle astuessani en ollut päättänyt, kumpaan suuntaan kiertäisin järven, mutta päädyin lähtemään ns. väärään suuntaan. Olen kysellyt ihmisiltä, miten päin heidän mielestään Jyväsjärvi täytyy kiertää, jos sen on kiertääkseen ja jokainen on tainnut sanoa, että se kierretään Kuokkalasta Viherlandiaan päin, ei toiseen suuntaan. En tiedä miksi.
tästä iKohinaisen kuvan pyörästä Kammenpyörittäjäkin sanoisi: raato
Muitakin kulkijoita oli paljon liikenteessä, työmatkaa pyöräileviä, lenkkeilijöitä ja koiran ulkoiluttajia. Sain kulumaan kaikkiaan kaksi tuntia järven kiertämiseen ja viimeisen odottelutunnin käytin Lidlissä piipahtamiseen, tämän lisälenkin kanssa aamukävelylleni tuli kaikkiaan pituutta 15,13 km, joka on pisin yhtäkyytiä kävelemäni matka, ehkä ikinä. Kenkäni ovat jo aivan kaverit kanssani, ei varpaiden puutumista, ei varsien puristamista, vain mukavuutta ja sopivuutta. Otin kengät mukaani työvuoroon, jonka hiljaisina hetkinä ehdin lisätä uuden kerroksen mehiläisvahaa pintaan ja sovitella niin liukuesteitä kuin uusia säärystimiäni, jotka auttavat pitämään housunlahkeeni ja kenkäni kuivempina sohjoisella kelillä.
Kävelymusiikiksi suosittelen tällä kertaa Dierks Bentleyn kappaletta 5-1-5-0. Miksihän näillä countrytähdillä on niin kummallisia nimiä?
Viime viikkoina YLE on esittänyt uusintana muutaman vuoden takaisen sarjan Löytöretki. Katsoin sen ensimmäiselläkin kerralla ja pidin ohjelmasta, nyt satuin huomaamaan uusinnat toisen jakson kohdalta ja olen katsonut kaikki esitetyt jaksot Areenasta. Sarjassa kuusi suomalaista, kolme naista ja kolme miestä, kävelevät ryhmänä caminon ja tämä 8-osainen sarja kertoo heidän vaiheistaan ja ajatuksistaan matkan aikana. Sarjan katsominen uudelleen on saanut ajatukseni ahkerasti pyörimään caminossa, vaikka aikeen toteuttamiseen on aikaan vähimmässäkin laskussa puolisentoista vuotta.
Siihen aikaan, kun aloin helliä ajatusta pyhiinvaelluksesta, olin toiveikas, että Kammenpyörittäjä lähtisi kävelylle kanssani. Hän on ilmaissut, ettei ajatus kiehdo häntä, eikä siihen paljon ole nokan koputtamista. Sittemmin olen päätynyt siihen tulokseen, että camino onkin asia, joka minun pitää tehdä yksin. Minut on testattu työhön liittyvissä yhteyksissä erittäin selkeäksi introvertiksi, eikä siihenkään asiaan ole nokan koputtamista. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.
Siksipä ajatus siitä, että olisin kaukana kaikista tuntemistani ihmisistä kuukauden ajan, eikä minun tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään kanssa, ellen haluaisi, saisin olla ns. rauhassa, tuntuu hyvin houkuttelevalta. Olen luonnostani sivulliseksi asettuva ihminen, voin olla toisten ihmisten parissa, osallistuakin, mutta silti olen jossain reunalla. Olen lukenut viime päivinä useita camino-aiheisia blogikertomuksia ja moni on vakuutellut matkan parasta antia olleen kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, lähtipä kirjoittaja matkaan yhdessä jonkun kanssa tai yksin. Voin kuvitella, että minulle ei käy aivan niin, vaan kuljen tuppisuuna 770 km, korkeintaan vastaan jonkun tervehdykseen. Tai sitten minulle käy juuri päinvastoin ja palaan Facebookiin liittyneenä, uudestisyntyneenä ekstroverttina, joka tahtoo olla kaikkien kanssa yhteyksissä koko ajan. Tai sitten jotain siltä väliltä.
Kotimaisissa caminokertomuksissa ei mitenkään viitattu siihen, etteikö caminoa olisi ihan turvallista kävellä yksin, naisenkin. Amerikkalaisissa yhteyksissä turvallisuusnäkökohtiin kiinnitetään huomiota enemmän, eurooppalaiset tuntuvat olevan yhtenäisesti sitä mieltä, että camino on yksinkin turvallista, kunhan pitää normaaliin tapaan huolen itsestään. Minua ajatus yksin kävelemisestä ei pelota, olen varovainen, enkä ota mielelläni riskejä. Muussa matkailussa olen tottunut pitämään huolta tavaroistani ja katsomaan ympärilleni, missä liikunkin.
Ajatus matkan taittamisesta jonkun kanssa yhdessä on myös jollain tapaa kiehtova, jos lähipiirissäni olisi ihminen, jonka tuntisin riittävän hyvin ja jolla olisi samanlainen mahdollisuus irrottautua arjestaan caminoa varten. Vieraimmalta tuntuisi ajatus siitä, että liittyisin johonkin ennalta koottavaan ryhmään, jonka jäsenet eivät tunne tosiaan. Tällaisissa yhteyksissä minusta sukeutuu jollain kummalla tavalla porukan vääpeli, vaikka tiukasti väitän, ettei ota tehtävää omakseni tarkoituksella. Tai sitten olen kiukkuinen jouduttuani seuraan, jota en ole valinnut.
Nyt en ole voinut muutamaan päivään kävellä työmatkaa, jalat alkavat olla levottomat, mutta sääkarttojen katselu ennen yövuoroa on saanut minut turvautumaan autoiluun. Ehkä huomenna taas laitan Meindlit jalkaani, pipon kunnolla korville ja lähden kilometrien keruuseen. Se kävisi hyvin vaikka tämän kappaleen myötä, Blake Shelton, Doin' What She Likes. Nuorten miesten äitinä en tosin toivo, että he tekevät ihan kaiken kuten laulun mies.
Sää vaihteli Azorien saariin kuuluvalla Sao Miguelilla nopeammin kuin ehti sanoa cavok (ceiling and visibility ok). Halusimme käydä yhdellä saaren korkeimmista huipuista, Serra Devassa-nimisellä kävelyreitillä. Siellä luvattiin olevan kraaterijärvi, joka olisi näkemisen arvoinen. Matkaa Ponta Delgadasta oli noin 30 km reitin alkuun ja olimme käyneet seudulla jo ensimmäisellä ajeluretkellä saaren länsiosassa.
Ensimmäinen yritys huipulle oli perjantaina, jolloin sää oli epävakaisen oloinen jo alusta asti. Toivoimme kuitenkin selkenemistä ja lähdimme liikkeelle pienen aamuisen kaupunkikävelyn jälkeen. Kammenpyörittäjä oli löytänyt kauppahallin kuvausreissuillaan ja minäkin halusin päästä näkemään sen. Halli sijaitsi noin vartin kävelymatkan päässä ja aamuruuhkaisilla kaduilla saattoi nähdä, milloin lähestyimme hallia, kun vastaantulevilla alkoi olla erinäisiä ostoskasseja kädet täynnä.
Hallissa oli keskellä suuri vihannes- ja hedelmäosasto ja reunoilla erilliset kala- ja lihaosastot. Väkeä oli perjantaiaamuna ennen yhdeksää melko paljon, muttei mitenkään tungokseksi asti. Olimme jo marketeissa huomioineet, mitä paikallista on saatavilla, mutta hallissa valikoimaa oli vielä paljon enemmän.
Marketissa rypäleitä olisi pitänyt ostaa kilon satseina, hallissa onnistui pienten terttujen valinta ja ostimmekin pieniä tummia rypäleitä välipalaksi. Samoin hankimme muutamia paikallisia banaaneja, sekä meille aiemmin tuntemattoman annoonan ja yhden azorilaisen ananaksen.
Lihaosasto oli vaikuttavan näköinen, monta kauppiasta möi hienonnäköisiä lihoja, etupäässä nautaa ja possua. Koko saarella emme nähneet yhden yhtä lammasta, mutten sano, etteikö niitäkin Sao Miguelilla olisi. Kalaosasto oli lievä pettymys. Suuria mustekaloja näimme ja tonnikalaa, sekä meille tuntemattomia suuria valkoisia kaloja. Mutta äyriäispuolta ja simpukoita oli hyvin vähän. Emme tienneet eikö niiden aika ollut juuri nyt, vai eikö niitä ylipäätään ole tarjolla siellä suunnalla maailmaa, vaikka merta riittääkin ympärillä.
Hallireissun jälkeen hyppäsimme pököttiin ja ajoimme sisämaahan. Tuolloin osuimme aiemmin mainitun hylätyn hotellin pihaan. Emme vielä tienneet, että seuraavan mutkan takana oli ruuhkaisa näköalapaikka ja hotellin ympäristö näytti sumussa hyvin aavemaiselta. Minä olen tunnetusti vellihousu, enkä halunnut mennä hotellin sisälle. Kammenpyörittäjä kurkkasi vähän aulaan, muttei lähtenyt sen sisemmäksi, koska alahuuleni väpätti huolesta pihalla. Uskalsin kuitenkin mennä avoimen aulan läpi hotellin toiselle puolelle, josta avautui upeat maisemat, sen minkä matalalta pilveltä näki.
Löysin hotellin nimen Hotel Monte Palace pienellä googlettelulla ja siitä löytyi paljon erilaisia Youtube-pätkiä ja kuten arvelimme, ilmasto-olosuhteet näyttivät olleen suurin syy sen hylkäämiseen.
Sää ei näyttänyt kovin kaksiselta, muttei kuitenkaan satanut, joten etenimme suunnitelmamme mukaan. Lähdimme kävelyreitille, jonka pituudeksi oli kerrottu 4,4 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2 tuntia. Profiililtaan reitti olisi aluksi nousuvoittoinen, sitten tasaista ja paluu toista reittiä hieman loivemmalla laskulla. Polku lähti heti loivasti nousuun pienten harjujen välistä ja oli paikoittain sadeveden voimakkaasti uurtamaa. Tästä reitistä erityisesti varoitettiin sään suhteen ja olimmekin heti varuillamme, ettemme joutuisi liian huonoon keliin.
ruksi merkissä kertoi, ettei tuonne suuntaan
Käveltyämme vartin verran tulimme aukealla paikalle, jossa tuuli tuntui yltyvän aivan yhtäkkisesti ja sen mukana meni vaakaan vettä, josta emme olleet varmoja oliko se varsinaisesti sadetta vai pilvien pohjissa olevaa kosteutta. Vedimme sadetakit yllemme ja jatkoimme matkaa. Edessä oleva huippu oli välillä nopeasti liikkuvien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi reikiä pilvessä, mikä antoi toivoa sään paranemisesta. Kuljimme melko jyrkästi nousevaa polkua yhä ylemmäs noin puolen tunnin ajan. Polku oli hyvin merkitty, joten siltä eksyminen ei ollut vaarana tässä vaiheessa. Kosteutta oli ilmassa ainakin 100 %:n verran ja tuuli erittäin kova. Kun tulimme reitin siihen kohtaan, jossa olisi pitänyt näkyä kraaterijärvi kaukana alhaalla, emme nähneet sitä kuin vilaukselta, kun pilvet kiitivät alapuolella ja paljastivat järven hetkeksi. Polku vei yhä ylemmäs harjanteelle, emmekä nähneet huippua lainkaan.
tämä merkki tarkoitti oikeaa suuntaa
Siinä vaiheessa minulla meni pupu pöksyyn, kun olisi pitänyt lähteä yhä kapenevaa polkua harjannetta pitkin, kohti pilveen katoavaa huippua kovassa tuulessa ja muutaman metrin näkyvyydessä. Ehdin juuri sanoa Kammenpyörittäjälle, että tuonne en taida uskaltaa lähteä, koska ei näe kuinka syvät pudotukset polun molemmin puolin on. Hän ei tainnut kuulla minua siinä puhurissa, mutta hän kääntyi puoleeni ja sanoi, että nyt kyllä käännytään takaisin.
sinne se polku katosi
Helpotuksesta huokaisten olin täsmälleen samaa mieltä ja lähdimme laskeutumaan rinteeseen tehtyä möykkelikköistä polkua takaisin. Onneksi ei ollut kovin liukasta kuitenkaan, emmekä ottaneet perstuntumaa maastoon.
Reilun tunnin kävelyn jälkeen olimme taas autolla, parkkipaikalla ei satanut lainkaan, joten arvelimme olleemme niin tukevasti pilven sisällä, ettemme olleet varsinaisesti sateessa. Olimme jonkun verran märkiä muutoin kuin sadetakkia alta, muttemme kylmissämme. Kävimme ennen paluumatkaa vielä katsomassa pienen matalammalla olevan järven, jonka oli tien toisella puolella. Jäi hieman kaihertamaan mieltä, ettei kävelyretki onnistunut kunnolla ja päätimme yrittää uudelleen seuraavana, viimeisenä mahdollisena päivänä.
Uusintayritys lauantaina oli alkuvaiheissaan melko samanlainen. Kiersimme saaren länsipään mutkaisen ja mäkisen tien kautta aloituspaikkaan nähden tullessamme länsirannikon pienet kaupungit ja kylät. Nyt sää oli hieman paremmalta vaikuttava, huippu näkyi kokonaan lähtiessämme liikkeelle samasta paikasta, kuin edellisenä päivänä. Meidän edellämme reitille lähti toinen pariskunta, edellisenä päivänä emme nähneet ketään muita.
Nyt ei tuullut niin kovasti ja saimme hyvän alun reitille. Tuttua polkua kiipesimme kohti huippua ja näimme melkein korkeimmalta kohdalta järven, joka edellisenä päivänä oli vain vilahtanut pilvien välistä.
Nousu ei tuntunut lainkaan niin jyrkältä ja pitkältä nyt, kun sen teki toiseen kertaan. Puolessa tunnissa saavuimme sille kohtaa, mistä edelliskerralla käännyimme takaisin. Polku olikin puoliksi rinteen suojassa, eikä meidän olisi tarvinut uskaltautua kuin korkeintaan 50 metriä kulkea vaikka kyyryssä, että olisimme päässeet suojaiseen kohtaan ja reitti olisi alkanut laskeutua. Kun sitä ei pilven keskellä nähnyt lainkaan, ei uskallus riittänyt.
ei se niin vaarallinen paikka ollutkaan
Menimme iloisin mielin senkin kohdan. Kammenpyörittäjä otti kuvia eri suuntiin ja hyvä, että ottikin, sillä parissa minuutissa pilvi peitti näkymät ja sade alkoi piiskata meitä.
Taas sadetakit vaan päälle ja jatkoimme matkaa, sillä olimme ohittaneet korkeimman kohdan ja menimme jo alamäkeen. Polku oli useassa kohtaa uurtunut melkein metrin syviin kraatereihin ja meidän oli loikattava uurrosten ylitse. Niissä kohtaa minun oli laitettava neliveto päälle ja Kammenpyörittäjän kiskaistava minut ylitse toiselle puolelle, sillä olen arka hyppäämään. Samalla metodilla näytti edellämme kulkeva pariskuntakin menevän. He jäivät odottamaan siksi aikaa, että minäkin olin polun kulkukelpoisella osuudella taas, mikä oli huolehtivaista.
Jatkoimme lähes yhtämatkaa alas rinnettä aina järven rantaan asti. Siellä oli merkillinen kivimökki ja veteen menevä laiturinpohja tai joku muu rakennelma, jolle emme keksineet tarkoitusta. Mökki oli upeasti sammalten ja kasvien peitossa ja jotenkin jopa aavemaisen oloinen.
Tähän kohtaan reittiä pääsi myös kapeaa tietä pitkin vuoren toiselta puolelta, olimme käyneet vain alle kilometrin päässä alkuviikon retkellä. Nyt jatkoimme polkua pitkin kohti reittimme alkupistettä. Tämä reitti ei sovi huonojalkaisille, sillä sadeveden tekoset tekivät polusta paikoin hyvinkin hankalan kulkea, kun puolta täytyi kaiken aikaa vaihtaa ja hyppiä kiveltä toiselle. Mutta minun tasapainolleni se vielä soveltui hyvin.
Viimeisen kilometrin kuljimme jälleen tuttua reittiä, kun ympyräreitti sulkeutui ja näimme kohtuullisessa säässä, miten jyrkästi polku nousikaan korkeimpaan kohtaan. Jyrkkää osuutta on aina helpompi nousta kuin laskeutua, vaikka pulssi olisikin eri mieltä.
Koko reitin kulkemiseen meni noin pari tuntia, sillä pysähtelimme katsomaan maisemia ja ottamaan kuvia tavallistakin enemmän. Olimme todella iloisia, että saimme reitin käytyä kokonaan ja tyytyväisiä, ettemme edellispäivänä saattaneet itseämme typerästi vaaraan. Mitä ei näe, ei kannata sohaista, ettei käy hullusti.
Jos olisin kuunnellut kävellessäni musiikkia, se olisi voinut olla tämä metka kappale, jonka Joe Nichols esittää. Sen nimi on ytimekkäästi Yeah ja se kertoo, mitä kaikkea ihminen tekeekään miellyttääkseen uutta tuttavuutta, jopa kuuntelee hipahtavaa musiikkia. Arvostan kovasti karaokehtavaa videota, vaikken eläissäni ole laulanut karaokea, edes yksin pimeässä.
Kun aloitin työmatkakävelyn viime kuun alkupuolella, aloin myös kirjata kilometrit ylös. Haluan seurata, kuinka kauan tällä satunnaisella tallustelulla menee siihen, että kasassa on 770 km, joka on suunnilleen se matka, jonka Camino de Santiagossakin tulen kävelemään, mikäli sinne pääsen ja saan reitin kuljettua. Tänä aamuna ensimmäiset 100 kilometriä tulivat täyteen kävellessäni yövuorosta kotiin. Eiliset noin 13 km tuntuivat hieman pohkeissa, olenhan universumin laiskin venyttelijä. Ehkäpä tulevaisuudessa opin suhtautumaan siihenkin tarvittavalla innolla.
ystävällinen kissa ja minä
Teiden ja polkujen varsilla näkee toisinaan eläimiä, eniten oravia ja kissoja. Tänä aamuna olin ohittaa pienen kissan lähellä kotia, yleensä ne singahtavat pusikkoon, kun niitä sattuu katsomaankin, mutta tällä yksilöllä ei ollut mikään kiire. Sain puhelimen kamerankin avattua ja otettua kissasta kuvan, ennen kuin se alkoi kierrellä jaloissani ja katsella minua uteliaasti. Yleensä kissat halveksivat minua ja antavat ymmärtää, etten ole niille edes ilmaa. Sen verran nopsasti kissa kierähteli ympärilläni, ettei muihin kuviin tullut kuin hännänpää.
Tämän aamun kävelymusiikkia edustaa Chris Youngin mestariteos Aw Naw. Perheemme nuoriso pyörittelee silmiään aina, kun tämä kappale soi autossani. En käsitä miksi.
Tänä aamuna keräsin aktiivisuusrannekkeeni tavoiteaskeleet kasaan jo ennen kello kymmentä, kun kävelin töistä kotiin. Menin illalla töihin autolla, jonka Kammenpyörittäjä tuo iltapäivällä kotiin. Järjestely ei ole aivan vedenpitävä, mitä tulee polttoaineen säästämiseen. Osasin pyytää riittävän kauniisti, että sain valjastettua hänetkin työmatkakulkemiseeni.
Meillä oli viime viikolla töissä yhteinen lounas torstaina. Vein silloin crock-potin töihin ja haudutimme yön yli hernekeittopadallisen. Viime yön hiljaisina tunteina pata pääsi töihin hauduttamaan riisipuuroa. Puuro tuli sopivasti valmiiksi kahdeksaksi, kun aamuvuorolaiset tulivat töihin. Minun vuoroni loppui samoihin aikoihin ja söin lautasellisen puuroa mehukeiton kanssa ennen kuin puin ylleni huomioliivin ja vedin pipon syvälle päähän. Olen kävellyt työmatkoja aamuisin lähes tyhjin vatsoin, joten nyt tunne oli aivan eri lähtiessä, paljon parempi. Oli pakkasta kolme astetta ja aurinko paistoi. Aivan erinomainen kävelysää.
8,7 km myöhemmin tulin kotipihaan, kelloa en katsonut nyt enää muuten kuin, etten ole pahasti löntystellyt. Walkmeter toimi tällä kertaa moitteettomasti, eikä ehdotellut absurdeja lukuja tai reittejä. Ei olisi pitänyt ottaa alkumatkasta päällimmäistä fleecekerrosta pois, sillä nyt minulla on turkasen kylmä. Saan pian kotibaristan tekemää maitokahvia, joka kyllä lämmittää.
Tämän aamun suositukseni kävelymusiikiksi on viime vuonna J. Karjalaisen julkaisemalta levyltä kappale Mennyt Mies. Se saa minut hyvälle tuulelle ja sopii jonkun hitaamman kappaleen jälkeen jälleen ripeyttämään menoa.
En muista enää milloin ensimmäisen kerran kuulin Camino de Santiagosta, pyhiinvaellusreitistä pohjoisessa Espanjassa. En muista sitäkään, koska aloin haaveilla sen kävelemisestä, siitä on ainakin 10 vuotta. Neljä vuotta sitten haaveeni kokivat melkoisen täräyksen sillä sekunnilla, kun putosin työpaikan rappusissa ja oikea nilkkani murtui pahasti. Tapaturman jälkeisestä leikkauksesta herättyäni (heti sen jälkeen, kun muistin, että kotiin pitää soittaa) mieleeni iski ajatus, että caminosta on sitten varmaankin luovuttava. Sanoin sen minut leikanneelle kirurgille hänen tullessaan katsomaan minua. Hän sanoi minulle rauhoittavasti olevansa niin hyvä, että nilkka tulee kyllä kuntoon. Pidin hänen itsevarmuudestaan ja vastasin, että hyvä on, luovun sitten haaveestani tulla ballerinaksi. Älytöntä miten huonoja vitsejä ihminen päästää suustaan lääkepöllyissään. Hän oli samaa mieltä, että 44-vuotiaana voin luopua siitä haaveesta aivan hyvin.
Pari ensimmäistä vuotta nilkan tärväämisen jälkeen en ajatellut kävelemistä kuin välttämättömänä pahana, enkä todellakaan uskaltanut helliä haavettani espanjalaisten maisemien halkomisesta apostolinkyydillä. Kolmantena vuonna huomasin, etten enää varo jalkaani, en mieti kummalla ponnistan ojan ylitse. Huomasin ottavani pieniä hyppyaskelia rappusissa, en tosin niissä, joissa kohtasin maan vetovoiman tuhoisin seurauksin. Niissä nimenomaisissa rappusissa pidän edelleen visusti kiinni kaiteesta.
Jokainen minut tunteva ihminen tietää, ettei minua ja urheilullisuutta tule mieleen ajatella samana päivänä. Minussa ei ole tippaakaan kilpailuviettiä, en suurin surminkaan halua osallistua mihinkään sisätiloissa suoritettavaan liikuntaan, eivätkä joukkuelajit ole minun juttuni. Ainoa validi uudenvuodenpäätökseni koskee sitä, etten koskaan mene enää aerobic-tunnille. Lupasin näin 31.12.1989 ja se pitää edelleen. Tosin asiaa helpottanee se, ettei aerobic-tunteja ole taidettu pitää enää 20 vuoteen. Mutta ymmärtänette pointtini.
Nyt olen kuitenkin tehnyt vakaan päätöksen, että minähän kävelen Camino de Santiagon omin jaloin, joista toinen on tavallinen kinttu ja toisessa on titaanilevy ja nippu ruuveja tukena. Tähtään vuoden 2016 kevääseen, jolloin täytän 2x25 vuotta. Jos toiveeni toteutuu, olen perillä Santiago de Compostelassa syntymäpäivänäni. Vielä en tiedä kuinka kauan varaan aikaa noin 770 kilometrin kävelemiseen ja taivallanko sen yksin vai jonkun muun kanssa. Tällaiset pikkuseikat tarkentuvat lähempänä kevättä 2016.
Tästä alkaa valmistautumiseni pyhiinvaellukseeni, jonka tarkoitusta en vielä tiedä. Olen aloittanut kävelyn lisäämisen ja muutenkin muuntautumiseni sohvan paikallaanpitäjästä matkakävelijäksi. Jos haluat seurata matkaani, tule toistekin CampaCaminoon. Jätä kommentti, jos sinulla on minulle vinkkejä tai kysymyksiä. Edesottamuksistani keittiössä ja matkailun parissa voi lukea toisesta blogistani, Campasimpukasta, joka on yhteinen hanke puolisoni Kammenpyörittäjän kanssa. Siellä pyöräily on edelleen kantavana voimana etenkin keväästä syksyyn, kun ammattipyöräilyssä ajetaan suuria ympäriajoja.
