Ensin harmitti ja sitten olin tyytyväinen

Olen käyttänyt Garminin vívofit-aktiivisuusrannekettani melkein päivälleen vuoden. Ainoastaan juhlissa ja hienommissa ravintoloissa käydessäni olen jättänyt rannekkeen pois. Muuten se on ranteessani yötä päivää. Askelten keruu on mukavaa, vaikka kilometrit rannekkeen mukaan ja todellisuudessa eivät pidä suurestikaan yhtä. Monin eri tavoin mitattu 8,9 km työmatka on rannekkeen mukaan vain noin 5,5-6 km, mutta ei se haittaa. Mittaan kilometrejä muuten. Välillä rannekkeeseen tulee kuolleita päiviä. En mitenkään usko, että kesäkuun 16. päivä olisin kävellyt vain 287 askelta, kun kuitenkin kävelimme paljon jokaisena reissun päivänä. Laivapäivän tosin bongaa tilastosta hyvin, silloin ei juuri kävelty kuin syömään ja nukkumaan, syömään ja nukkumaan. 

Mielenkiintoisempaa vielä on tieto nukkumisestani. Laite rekisteröi yöllisiä pyörimisiäni ja valveilla oloa hämmästyttävän tarkasti. Joskus kyllä tiedän olleeni toistakin tuntia hereillä, mutta laitteen mukaan kevyessä unessa. Nukun yleensä syvää unta nukahtamisen aluksi noin tunnin pari, sitten alkavat kevyen unen pätkät, joiden välissä on lyhyitä syvän unen tuokioita. Pitemmällä aikavälillä tarkastellessa voi hyvin nähdä yövuoroviikot, jolloin uni sijoittuu hyvin hajanaisesti vuorokauteen ja koostuu lähinnä kevyestä unesta. Voin myös hyvin paikantaa tältä kesältä ne viikot, jolloin olin hyvin kipeänä, yskin yöt ja torkuin päivät. Välillä huolestuttaa kuinka vähän sitä syvää unta oikein kertyy, pitäisi ottaa selkoa kuinka vältttämätöntä se on ja voiko sitä jotenkin lisätä omin konstein. Työni vuoksi en voi käyttää juurikaan mitään nukkumiseen vaikuttavia lääkkeitä, enkä niille kyllä tunne tarvettakaan. 

Melko tavallinen yö                                                          Yö kovassa yskässä

Vuoden käyttökokemuksella voi sanoa, että aktiivisuusranneke on aktivoinut minua. En tosin enää nouse töissä kävelemään edestakaisin, kun ranneke kertoo aktiivisuuden laskeneen, mutta muuten on ollut mukava seurata omaa liikkumistaan näinkin. Olen myös tottunut taas siihen, että rannekello on koko ajan ranteessani, eikä tarvitse kaivaa puhelinta kellonajan tarkistamisen takia. Se kyllä harmittaa, ettei vívofitin näyttö ole valaistu, eikä tarvitse olla kovinkaan hämärää, kun siitä ei enää näe juuri mitään. 

Viime viikolla Berliinin matkalla ranneke napsahti poikki, eikä mitenkään sen kiinnikkeensä kohdalta, johon sain heti kohta ostamisen jälkeen lisävahvikepalankin. Ranneke vain petti ja koko laite putosi kadulle. Onneksi olin kahvilassa ja istuin pöydän ääressä, joten huomasin rannekkeen putoamisen ja sain kerättyä sen talteen. Pidin inkettä repussa päivän ja sielläkin se keräsi mukavan määrän askelia, se oli pisin kävelypäivämme reissussa. Kävimme kysymässä vararanneketta (itse laite irtoaa rannekkeesta helposti, muttei itsestään), mutta Media Markt ei myy vararannekkeita kuin netin kautta. Saturn-liikkeestä sain ostettua kolmen rannekkeen pakkauksen senttiä vaille kolmen kympin hintaan. Olin tyytyväinen, kun sain vívofitin taas ranteeseeni ja sentin vaihtorahan taskuuni. 

Kotiin palattuani tutkin hieman tarkemmin rikkoutunutta ranneketta, sehän oli aivan palasina, siitä irtosi pieniä pätkiä muutaman millin välein. Kirjoitin Garminille reklamaation asiasta maanantaina ja tänään sain heiltä postia aiheesta. Sain vahvistuksen siitä, että minulle lähetetään kolmen vararannekkeen pakkaus tuota pikaa. 

Olen tyytyväinen, eikä minua harmita, että ehdin ostaa itsekin jo samoja vararannekkeita, nytpä niitä riittää vähäksi aikaa ja voin antaa niitä sisarellenikin, jos hänenkin rannekkeensa meinaa lahota ranteeseen. Myös työkaverin vastaava ranneke napsahti poikki joitakin viikkoja sitten, joten aivan parhain mahdollinen materiaali ei tosiaankaan ole kyseessä, kun alle vuodessa tuote hajoaa siinä käytössä, johon on se  tarkoitettu. Olen silti oikein tyytyväinen  Garminin asiakaspalveluun ja jatkan laitteen käyttämistä tästedeskin. Sitten olisin varmaan huomattavasti harmistuneempi, jos olisin pudottanut rannekkeen jonnekin huomaamattani ja menettänyt sen kokonaan, kuten olisi helposti voinut käydä.

Kävelymusiikiksi suosittelen Keith Urbanin kappaletta John Coogar, John Deere, John 3:16.

Kauan vai kauas?

oman kylän peltoja

Katson ympäristöäni hyvin eri silmin ympäristöäni nyt, kun mietin miten kunkin matkan taittaisin, jos olisin jalkaisin liikenteessä. Tuttu reitti on aivan erilainen, kun sen autolla hurauttamisen sijaan käveleekin. Myös ero pyöräilyn ja kävelyn välillä on huomattava, vaikka voisikin käyttää pitkälti samoja reittejä. 

Jos ajattelee pelkästään kulkemiseen kuluvaa aikaa, ei kävely ole ykkössijalla heti, kun matka on enemmän kuin pari kolme kilometriä. Kun puhutaan yli 10 kilometrin matkoista, saa aloitteleva kävelijä varata aikaa niin paljon, että järki karkaa yhä kauemmas. Tottunutkaan kävelijä ei voi kiristää tahtia määräänsä enempää ja apostolinkyydin hyödyt on haettava jostain muualta kuin ajankäytöstä, tai on pistettävä juoksuksi. Viime mainittu ei kuulu suunnitelmiini.

Hyötyjä on kuitenkin olemassa. Auton polttoainetankki ei vajene yhtään, jos auto seisoo kotipihassa. Jos työmatkan kävelee päivittäin toiseen suuntaan ja käyttää autoa toiseen suuntaan työvuorojen ollessa sopivasti ketjussa, bensakulut ainakin laskevat. 

Raittiin ilman hyötyä ei voine kiistää, mutta silloin täytyy välttää nelostien laitaa, siellä saa niellä pakokaasuja ikävän paljon. Olen kävellyt nyt muutamaan otteeseen parin kilometrin pätkän tätä Suomen valtaväylän laitaa, eikä se ole kovin miellyttävää. Rekkoja kulkee tasaiseen tahtiin, meteli on niin kova, ettei matkamusiikkini kuulu ja tunnen tarvetta kävellä vielä pientareenkin ulkopuolella muutamien autoilijoiden mentyä liikuttavan liki. Ihmiset näyttävät kyllä puuhailevan ajaessaan mitä merkillisempiä asioita. Onneksi voin valita muutaman eri reitin välillä, kuinka työmatkaa kuljen.

Näin yövuoroviikolla ei töihin ole mukava kävellä, sillä vuoro alkaa hyvin myöhään illalla. Aamulla olisi kyllä kiva kävellä kotiin, mutta silloin auto jäisi väärään päähän ajatellen mahdollisia päivämenoja ja taas iltaista töihinmenoa. Toisaalta minun on kyllä pian luovuttava ajatuksesta, ettei pimeässä voisi kävellä, tai saan jatkaa projektiani keväällä.

Koska halusin lisätä kilometrejä henkilökohtaiseen kävelymittariini tälläkin viikolla, kävelin eilen kaupungista kotiin. Aivan kuten työmatkakin oli minulle uusi käveltäväksi vielä jokunen viikko sitten, myös matka kaupungista kotiin taittui nyt aivan ensimmäistä kertaa kävellen. Menin aamulla asioille keskustaan bussilla ja asioiden hoiduttua pistin tossua toisen eteen kotimatkan verran. 

Oli todella hieno sää, aurinko paistoi ja tuuli hyvin navakasti länsilounaasta, kun pistin torin laidalla puhelimeni Walkmeter-sovelluksen päälle kello 11.27. Poikkesin heti alkajaisiksi Sepänkadun Tallinnan kauppaan ostamaan hyvää juotavaa mustikkajogurttia matkaevääksi ja suuntasin Viitaniemeen, jossa on Martti Korpilahden polun alkupää, tai loppu, miten vain. 

Vaikka olen asunut näillä seuduin jo melkein puolet elämästäni, en ollut koskaan liikkunut jalkaisin Tuomiojärven rannalla. Uimaranta oli syyspäivänä tyhjä, samoin muutama tenniskenttä. Huomioin frisbeegolfradan jyrkässä metsäisessä rinteessä. Polku kulkee entisen Tuomiojärven leirialueen halki ja näin ensimmäistä kertaa avantouintiseuran uintipaikankin. Olen käynyt vain Tikkakosken uimapaikalla niinä vuosina, kun ahkerasti avantouin. 

Polku päättyy Saarijärventien varteen vähän ennen Mankolaa, jossa on nyt uusi koulukompleksi ja paljon uudisrakentamista. Tässä kohtaa huomasin, että puhelimen kävelysovellus oli sekaisin kuin seinäkello. Sen mielestä olin kävellyt 43 minuuttia ja matkaa oli taittunut 8 km. Mukavaltahan se kuulosti, mutta oli päin mäntyä, sillä reittijälki poukkoli Tuomiojärvessä olevalle saarelle ja Palokkajärven itäpuolelle. Aika kyllä piti paikkaansa, mutta arvelin kulkeneeni noin 3,5 km. Puhelimen näytössä luki jotain turkasen pienellä präntillä, jota en siinä tuulessa alkanut tulkata, vaan jatkoin pelkän ajanmittauksen varassa. Myöhemmin tutkin tilanteen kotona ja iPuhelin vaati laitteen uudelleenkäynnistämistä. 

Kotimatka sujui aurinkoisessa säässä mukavasti, vihreä Jyväskylän liikenteen Linkki nro 22 meni ohitseni ja tuli vastaani aika monta kertaa, mikä piti hyvin mielessä sen, kuinka vähän järkeä on kävellä tällaista matkaa, jollei järki ole juuri kävelemisen harjoittelemisessa. Kevyenliikenteen väylät on meillä päin rakennettu usein niin, että niillä tulee kävelleeksi monta pientä mutkaa ja mäkeä enemmän kuin autolla menisi tietä pitkin. En puhu pelkästään alikuluista, mutkia ja mäkiä on aivan rakentamalla rakennettu esimerkiksi Kirrissä. 

Matkan ainoa osuus, jolla ei ole kevyenliikenteen väylää on 2,4 km mittainen ja sen kohdan yritin pistellä menemään rivakkaa tahtia. Alkuiltapäivän hetkenä liikennettä ei ollut kovin paljon. Tiessä ei tuolla kohdin ole piennarta lainkaan, tiemerkintä on maalattu joltisellakin tarkkuudella aivan asvaltin reunaan ja siitä heti alkaa kalteva ruohikkoreuna. Muutamia kertoja väistin suoraan ruohikkorinteeseen, kun autoja tuli letkoissa molempiin suuntiin ja minun vuokseni vastaantulijoiden olisi pitänyt hidastaa melkein pysäyksiin. 

Olin kotona 2 tuntia 48 minuuttia myöhemmin. Matkan aikana pistäydyin lyhyesti marketin aulassa, vastasin puheluun ja pariin viestiin, otin muutaman valokuvan, katselin tuuliselle järvelle ja solmin kengännauhoja muutamaan otteeseen. Koska GPS oli sekaisin, mittasin matkan karttaohjelman mittatyökalulla ja sain tulokseksi 13,6 km. Lisäsin sen kokonaiskilometrimäärään, jota olen alkanut kartuttaa ensimmäisestä työmatkakävelystäni, jonka tein 10.9. Nyt kilometrejä on kasassa 85. Ynnään tulokseen mukaan vain nämä kävelemällä kävellyt "harjoituskilometrit", en tavallisia arkipuuhissa tulevia matkoja, joita vívofitini kyllä jonkunlaisella holkkumalla kirjaa ylös. 

Tulin nyt ajatelleeksi, että minunhan on lakattava ajattelemasta kävelemiseen käyttämääni aikaa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin sinne minne olen menossa. Kun tarkoitukseni on tulevaisuudessa kävellä 770 km Espanjassa, ei siinä minuutteja lasketa, ei edes tunteja. Kävely itsessään on tarkoitus. Niinpä nyt hylkään kellon tuijottamisen ja ajattelen vain sitä, miten metreistä tulee kilometrejä ja opettelen nauttimaan tiestä tai polusta edessäni. 

Aloitan toivottavasti eeppisiin mittoihin kasvavan suosittelusarjan kappaleista, joita ehdottomasti kannattaa kuunnella kävellessään. Ensimmäisenä kunnian saa Shania Twain kappaleellaan That don't impress me much. Tässä tsipaleessa on juuri sopiva rytmi sille, että askelta vähän ripeyttää ja neljän minuutin ajan tie jää taakse hieman nopeammin. Ja onhan Shanian pilkkupuku aika hot. Ihan vielä en sellaista pukisi päälleni, mutta ehkä 770 kilometriä myöhemmin. Tai ehkä en silloinkaan.