20. kävelypäivä Villadangos del Paramosta San Justo de la Vegaan

Yksi päivä peräkkäin kuivaa säätä on ollut enemmän kuin vakio, eikä se kuiva päivä ollut tänään. Jollei tämä olisi niin totista, tämä voisi olla jopa hauskaa. Sateisillakin päivillä on kyllä eroa, vettä voi sataa pikkukuuroissa niin, että juuri kun kaikki sadereleet on saatu päälle, aurinko jo taas paistaakin. Jollei sadereleitä ala viritellä päälleen, kun kohta kumminkin aurinko jo paistaa voitte olla varmoja, ettei ala ja olet pian nahkaa myöten märkä. Niin mitä siinä enää mitään sadereleitä virittelemään. Vettä voi tulla vaakaan tai pystyyn, tai kun reitti kulkee autotien reunaa, saa pieni peregrino taivaalta tulevan veden lisäksi liikenteen tiestä nostaman likaveden kintuilleen. Taisin eilen toivoa, että voisin pukea jo caprit, no en pukenut. 

Aina ei rankinta läheskään ole vesisade. Tänään rankkuutta reittiin toi pitkähkön matkan lisäksi kuljettavan maaston erityispiirteet. Nimittäin kura ja muta. Meillä päin sitä on vähän niin kuin tottunut siihen, ettei tietyömaalla vielä varsinaisesti kuljeskella, käytetään entisiä reittejä ja kiltisti odotetaan, että ministeri tulee katkaisemaan silkkinauhan ja vihkimään uuden Kärsämäen ja Vilppulan välisen pikatien käyttöön. Sitten sinne saa ja voi mennä. 

Toista se on täällä Espanjassa. Kuljimme tänään pitkät pätkät tietyömaata pitkin, koska niillä main caminoreitti ilmeisesti on iät ajat kulkenut. Nyt paikalla on tienpohja, josta voi päätellä, että EU-rahoja on löydetty jostain iso sammio juurikin vaarassa mennä piloille ja pikaisesti on päätetty tehdä tie joka alkaa satunnaisesti jostain ja päättyy jonnekin. Juuri kun uusi hieno tie on tullut siihen vaiheeseen, että Savatietä tarvittaisiin, uutta asvalttia kaivattaisiin, on kaikki työkoneet ja työhenkilöt viety pois ja paikalla on vesisateessa mudaksi muuttuva pintakerros, jota pitkin meidät pistettiin rahnustamaan. Eikä vain muutamaa sataa metriä, ei yhtä kilometriä, vaan ainakin kolme tai neljä. Jos olisimme tienneet kuinka pitkään sitä riitti, olisimme kääntyneet takaisin edelliseen kylään ja ottaneet taksin, aivan sama kuinka valkosipulilta kuski olisi haissut. Mutta emmehän me mitään tienneet. Harvoin kyllä saa kävellä tarpeekseen aineessa, joka näyttää aivan vauvan kakalta, väriä myöten. Luojan kiitos haju puuttui.

Kyllä sekin kurjuus sitten loppui, kun aikamme kävelimme. Tulimme harjun päälle ja siellä oli ilmaiskioski. Pari penkkiä, sekalaisista romppeista rakennettu sateensuoja ja kamina siellä lämmittämässä. Eräs nuori nainen siellä kehotti kulkijoita ottamaan välipalaa, tarjolla oli juomia,  hedelmiä ja leivonnaisia. Otimme juotavaa ja laitoimme kolikoita lahjoituslaatikkoon. Erikoinen kohtaaminen reitillä juuri kun tuntui, ettei kävelypäivä pääty koskaan.

Noin kolmen kilometrin jälkeen pääsimme perille päivän päätepisteeseen, San Justo de la Vegaan. Jälleen kerran täytyy sanoa, että voimat riittivät juuri siihen, mihin olimme kaavailleet,  ei yhtään pitempään. Kävelyä tuli tälle päivälle pikkuisen vaille 25 km. Astorgaan olisi ollut vielä kolmisen kilometriä matkaa, kolmisen liikaa. Se on suurempi kaupunki, näkyi hyvin rinteestä, jota laskeuduimme tullessamme,  mutta sinne asti emme siis kävelleet. 

Nyt kun olemme pari kolme tuntia taas elpyneet, sataa ulkona vielä kovemmin kuin aiemmin päivällä. Ei ole hassumpi tunne olla lämpimässä peiton alla, eikä tuolla ulkona kävelemässä.  Illan ohjelma on tuttu, ateria seitsemän jälkeen ja lisää unta. Huomiselle olemme kaavailleet noin saman mittaista etappia kuin tänään, siinä on jo neljä sataa metriä nousua kaikkiaan, Rautaristi ja koko reitin korkein kohta lähestyy, torstaina se olisi käsillä. 

Kuvamateriaali on tältä päivältä aika vähäistä kosteudesta johtuen.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Kantrimusiikissa käsitellään elämän kirjoa monelta kantilta, kuten rakkaus, uskonto, isänmaa ja rakkaus, uskonto ja isänmaa. On olemassa myös laaja valikoima sairauslauluja, joissa kerrotaan surullisia tarinoita siitä kuinka joku sairastuu ja mitä sitten tapahtuu. En oikein tiedä missä tällaisia lauluja voi laulaa, haluavatko baariin (vai pitäisikö Teksasissa sanoa saluuna) menneet kuunnella kuinka miehen vaimo kuoli sitten kumminkin syöpään. No, kaikelle on paikkansa ja aikansa, hyvä tai huono, mikä minä olen sanomaan. Ensimmäisiä medikaalisia countrykappaleita, joita muistan kuulleeni on jo esitellyn Alan Jacksonin Sissy's Song.

15. kävelypäivä Hornillos del Caminosta Castrojeriziin mutapainin ystäville

Aamulla ei ollut lunta maassa, tähtiäkin näkyi, kun kurkkasin ulos pakkaamisen aikana. Sade ehti kyllä mainosti alkaa ennen kuin astuimme ulos vielä hämärän aikaan kello 07.10. Kylätie oli hiljainen, peregrinoja putkahteli albergueiden ovista, ei kuulunut kovin innokkaita buen caminoja, kai se kun vettä vihmoo naamalle hieman latistaa tunnelmaa. 

Tiedossa oli 21 km, eikä se sen lyhyemmältä tuntunutkaan, ei metriäkään. Koskahan sitä pääsisi vaiheeseen, jossa ilomielin jatkaisi vielä aiotun päätepisteen ohitse vaikka ekstrat viisi kilometriä? Ehkei tällä matkalla. 

Kävelimme tänään matkan kahdessa pätkässä, ensin noin 10 km Hontanasiin, koska sitä ennen ei ollut yhtään mitään muuta kuin tietä ja peltoja. Viimeiset 3-4 km ennen kaupunkia saimme yhden oppitunnin caminolla vastaantulevista koettelemuksista, nimittäin kenkiin tarttuvasta mudasta. 

Tie näytti aivan viattomalta, äskeinen sateen katselemalta polulta, mutta jossain kohtaa tienpinta ja vaelluskenkien pohjat alkoivat tehdä tuttavuutta siinä määrin, että sen huomasi. Kenkien pohjiin ja reunoille muodostui paksut muta-anturat, joita ei saanut irti kenkiä kopistelemalla, eikä oikein toisen jalan kengälläkään auttanut potkia, muta vain tarttui toiseen kenkään. Meno oli hidasta ja hoippuvaa, kun kengät painoivat kaksin, kolminkertaisesti normaaliin verrattuna ja välillä kerroksia irtosi ja toinen jalka oli toista paljon pitempi. Sisartani toikkaroimisemme vaikutti huvittavan minua enemmän,  sillä ajattelin jo kauhulla, että tätäkö tämä on Leoniin asti. 

Hontanas tuli näkyviin viimein ja kerrankin kylään oli siinä vaiheessa vain vähän matkaa, usein paikkakunnat näkyvät ikuisuuden horisontissa, mutteivat lainkaan tunnu saavutettavan, vaikka kuinka kävelisi. Saimme kenkiä hieman siivottua viimeisessä alamäessä betonitiellä sateen avulla ja tungimme sisälle avoinna olevaan kahvilaan, jossa muitakin märkiä ja mutaisia oli jo seremoniallisilla maitokahveillaan. Söimme ihanaa haaleaa perunamunakasta ja joimme kahvia ja juuripuristettua appelsiinimehua. 

Monta tuttua edellisyön majapaikasta kömpi paikalle ja ilmeisesti myös Hontanasissa yöpyneitä myöhäislähtijöitä värjötteli katoksen alla odottamassa josko sää selkenisi. Mutta ei se. Sade yltyi ja seassa oli räntääkin. 

Päivän toisen kympin tulimme hyvää kyytiä, onneksi mutaa ei ollut tarjolla enempää. Listalla oli sen sijaan sateita, vettä,  räntää ja rakeita erilaisia miksauksina. Ei kauhean mieltäylentävää, se on pakko myöntää. Olimme Castrojerezissä perillä jo puoliltapäivin. Sade piti juuri taukoa ja aurinkokin vähän vitsaili, että jos tässä paistaisi.

Sen verran uitettuja olimme, että kysyimme ensimmäisesä pikkuhotellista huonetta ja otimme tarjouksen vastaan, 55 euroa kahdelta hengeltä ja aamiainen kuului hintaan. Pysyi vielä budjetissa ja teki mieli sisälle lämpimään. Sisareni kävi hakemassa kuljetetun rinkkansa kunnallisesta alberguesta. Olimme kuulleet, etteivät ne ota kaikkialla vastaan kuljetettuja matkatavaroita, koska katsovat, että se sotii pyhiinvaelluksen ideaa vastaan, ettei peregrino kanna itse rinkkaansa, mutta tässä paikassa oli oltu ihan ystävällisiä. Saimme muuten päivän leimankin tästä hotellista, eikä tarvinut lähteä sitä etsimään muualta.

Huoneemme on iso perhehuone, jossa on suuri parivuode ja pikkuisen ylempänä katonharjan alla kaksi kapeaa vuodetta. Kyllä tässä kelpaisi lapsiperheidenkin yöpyä. 

Olemme viettäneet muutaman lämmittelytunnin peiton alla, eikä enää värisytä. Kattoikkunasta vuoroin paistaa aurinko, vuoroin siihen ropisee voimakkaita raekuuroja,  enkä ole lainkaan pahoillani, ettemme ole enää tienpäällä, vaan täällä lämpimässä. Varusteet ovat pian kuivat ja seitsemältä menemme alakertaan hotellin ravintolaan päivälliselle. Mitään muuta ei jaksa, eikä halua tehdä.

Kiitos jalat, olette tosi hyvät tyypit, toitte minut tännekin mukisematta! 

Huomenna on edessä 25 km mittainen Fromistaan päätyvän etappi, jossa on sekä hieman nousua, että laskua ja paljon tasamaata.  Toivottavasti ei paljon mutaa ja savea, kuten tänään. Syömme aamiaista täällä hotellissa ja koitamme päästä tienpäälle puoleen kahdeksaan mennessä, että ehdimme ihmisten aikoihin perille. Fromista on oppaan mukaan noin 800 asukkaan paikkakunta, vähän isompi kuin tämä Castrojerez. Sisareni sanoi minulle äsken opasta tutkiessaan, että Fromistassa näyttää olevan myös juna-asema. Point taken. 

Muistan miettineeni etukäteen, josko minusta sukeutuisi caminolla small talkin ystävä ja yhteisöllisyyden lähettiläs. Mutta ei. Minulle riittää ihan hyvin se, että moikkaan ihmisiä ja vaihdan ehkä sanan, pari. En ollenkaan tunne tarvetta iltaisin mennä albergueiden yhteistiloihin rupattelemaan, enkä varsinkaan vaihtamaan yhteystietoja tai solmimaan lähempiä tuttavuuksia. Olen sanonut sisarelleni, että menisi ihan rauhassa, jos vain haluaa jutella ihmisten kanssa, minä kyllä osaan möllöttää yksinänikin. Jonkun mielestä voi olla väärin, ettei ole yhteisöllinen caminolla,  mutta kuulkaa,  minähän en ole siitä moksiskaan.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Kaksi kävelyviikkoa on taaperrettu. Tähän kohtaan sopii hyvin aiemminkin kävelymusiikkia tarjonneen Luke Bryanin kappale That's My Kind Of Night. Eli suomeksi: Täst mie tykkään. Tässä videossa Luke ottaa ja vetasee kappaleen ihan tuosta vaan keikalla, on se epeli! Lippaki taakkepäin.

Zubirista Pamplonaan neljäntenä kävelypäivänä

Neljäs kävelypäivä valkeni pilvisenä, mutta onneksi ei satanut. Yksityinen alberguemme tarjosi jopa pienen aamiaisen, johon kuului vaaleaa leipää, voita, hilloa ja pahaa kahvia. Vaikka heräsimme puoli tuntia aiempia aamuja aikaisemmin, saimme munittua lähtemisessä vielä kauemmin  ja olimme ulkona sauvat kädessä varttia vaille kahdeksan.

Heti alkuun oli kunnollista kiipeämistä pienen tien reunaa, ei tässä hupikävelyllä oltu, se tuli muistaa. Kuljimme Zubirin suurimman työllistäjän (silkka arvaukseni), jonkunlaisen kaivosalueen reunaa, ei  mitenkään kaunista seutua. Maantie kulki tasaisella,  mutta peregrinoja ilahdutettiin ylös-alas-metodilla. Noin reilun tunnin kävelyn jälkeen alkoi taivas ensin näyttää selkenemisen merkkejä, mutta vain varsinaisesti vettä kerätäkseen ja ensin pienenä tihkuna alkanut sade muuttui kaatomalliseksi sillä välin, kun poikkesimme kahville. 

Samassa puuhassa oli monta kulkijaa, katoksen alla oli niin paljon rinkkoja,  ettei paljon enempää olisi mahtunutkaan. Olin juuri väittänyt sisarelleni,  kuinka mukavaa on, ettei tähän aikaan vuodesta ole juuri ukkosta,  kun kuului oikein kunnon jyrähdys, tai kuten kahvilan myyjä sanoi: tormentos! Aiemmilta päiviltä tuttuja ihmisiä tuli ja meni kahvilassa, katoksen alla oli nähtävillä monenlaista suhtautumista sadesäähän aina sortseista ja sandaaleista sateenvarjoihin. Kun ukkosen ääntä ei ollut enää hetkeen kuulunut, eikä sade lisääntynyt kaatosateesta enemmäksi,  lähdimme jatkamaan matkaa. 

Välillä kuljimme maantien reunaa,  välillä rinteeseen sommiteltua polkua, joka oli lätäkköjen täplittämä, kiipesimme ja laskeuduimme muutaman tunnin, kunnes saavuimme Pamplonan liepelle.  Oliko se sitten sade, vai ensimmäinen oikein kunnolla pitkä etappi, mutta voimamme alkoivat olla aika tarkkaan käytetyt, kun kiipesimme viimeisen mäen Pamplonan vanhaan keskustaan vievästä portista. Sadekin loppui juuri silloin.

Kävimme katedraalissa hakemassa leimat passeihimme ja sitten kuljimme muutaman albergueen ohitse turisti-infoon. Sen lämmössä saimme apua majoitusasiassa, kaipasimme omaa rauhaa, kylpyhuonetta ja tilaa levitellä varusteet kuivumaan. Puolestamme soitettiin hotelliin ja tiedusteltiin majoitustilannetta ja huonehintaa. Olimme kuulemaamme tyytyväisiä ja kävelimme siitä suoraan Hotel Maisonnaveen. Peregrinoille myönnettiin pieni alennus ja meille kyllä kelpasi. Huoneelle on kaunis ja etenkin ihanan lämmin, kumpikin otti vähän nolostuttavan pitkän suihkun, joka lämmitti niin ruumista kuin sielua. Huomenissa täytyy taas palata alberguemajoitukseen,  ettei budjetti karkaa käsistä jo ensimmäisellä viikolla.

Kävimme hieman ostoksilla ja syömässä tapaksia, jotka olivat kivannäköisiä ja hyviä. Isompaa ateriaa ei tälle illalle taitaisi mahtuakaan. Säätiedot lupailevat huomiselle sateetonta, mutta viileä säätä. Tiedossa on jälleen kiipeämistä ja laskeutumista, mutta johan tässä on totuttu siihen jokaisena kävelypäivänä.

Minulla on edelleen ilahduttavan hyvä olo fyysisesti, ainoastaan niskat ovat jäykät näin iltaisin, kävelyn aikana se ei rinkan kantamista haittaa. Jalat ovat kihelmöivän väsyneet illalla ja käsissä ja ylävartalossa on mustelmia rinkannostelusta. Aamulla rinkka selkään nostaessa on ensin tuntunut, että joku on sullonut sinne ylimääräiset viisi kiloa, mutta hetken kuluttua rinkka on selässä taas kuin kotonaan. Säädöt ovat kohdallaan, minun ei tarvitse koskea niihin päivän aikana ollenkaan.

Sauvoista olemme kumpikin olleet todella kiitollisia, niin tasaisella,  nousuissa kuin laskuissakin. Sauvat ovat keveydestään huolimatta vakaat ja turvaa tuovat. Tänään käytimme SealSkiz-hansikkaita, jotka kyllä kastuivat kokonaan, mutta pitivät kädet lämpiminä. Minun kymmenellä eurolla ostamani sadehousut ovat oikein hyvät, suojasivat kuralta ja vedeltä pätevästi, mutteivat olleet hirveän hiostavat.

Luulen, että pian on unien aika, päivä oli sen verran rasittava. Televisiosta tuli aikaisemmin Supermies-elokuva, ehkä myöhemmin  tulee jotain vielä parempaa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Neljännen kävelypäivän musiikiksi valitsin jo kotona Gary Allenin kappeleen Every Storm, eikä sen sopivammin olisi voinutkaan valita. Siinäpä muuten jämäkän näköinen artisti, en alkaisi hänelle soittaa suutani.