Niinhän ne olivat kuin kaksi marjaa, tai ehkä toinen oli hedelmä

On se ollut aika hyvä juttu, että samana vuonna olen ollut kahdella kävelyretkellä ja niin ollen muistan niistä noin samanverran nyt. Jo Englannissa tekemämme jaloittelun aikana juttelimme siitä, mikä siinä oli erilaista kuin caminossa ja mikä taas aivan samanlaista. Tämä postaus kertoo näistä huomioista. 

Valmisteluvaihe oli oikeastaan aika samanlainen, johtuu lähinnä luonteestani, jolle on erittäin vastenmielistä pakata. Caminoa varten harjoittelin aika paljon pitkällä aikavälillä, mutta ehkä se tärkein harjoitus, rinkan kantaminen jäi nollaan kertaan. Enpä rinkkaan koskenut kävelyiden välissäkään ollenkaan. Caminon ansiosta kuitenkin tiesin, että kyllä se reissu sieltä tulee ja alkaa, vaikkei kauheasti hössöttäisikään. Jonkun verran järkevämmin pakkasin Englantiin, minulla ei ollut mitään turhia tavaroita mukanani.

Vaikka niin Espanja ja Englanti alkavatkin samalla kirjaimella, niin on niissä kuitenkin pikkuisen eroa. En ensinnäkään osaa espanjaa juuri ollenkaan, englantia puhun kohtuullisesti ja ymmärrän hyvin. Luulisi sillä olleen enemmän vaikutusta, mutta eipä oikeastaan, Espanjassa pärjäsi aivan hyvin espanjaa osaamatta. Olisi tietysti hyvä osata kieltä ja kohteliasta ja järkevää pystyä sitä puhumaan, mutta espanjantaidon puute ei ole este caminolle, kunhan osaa jotain muuta kieltä, jolla kommunikoida. Pelkällä suomella olisi kyllä vähän heikoilla. Tai en tiedä sitten sitäkään.

On vaikea enää tietää, miten sitä Englannissa (tai ylipäätään missään maailmalla) pärjäisi, jos ei osaisi englantia yhtään. Siellä olin paljon enemmän yhteyksissä ihmisiin kuin Espanjassa, osasin kysyä neuvoa, pyytää apua ja antaakin sitä. Osasin jutustella ja toimittaa asioita. Koska kävelymme Englannissa oli täysin omatoiminen, olimme oikeasti oman onnemme nojassa. Caminolla on kuitenkin se eräänlainen putki, jossa peregrinot kulkevat. Ei sitä oikeastaan tajunnut ennen kuin sieltä tuli pois ja meni toisenlaiselle kävelylle. Erämaavaellukset ovat sitten tietysti vielä aivan omaa luokkaansa, en muuta väitäkään. 

Englannissa (ja koko Iso-Britanniassa) on valtavasti erilaisia kävely- ja vaellusreittejä. Eräs kuuluisa sellainen on esimerkiksi South West Coast Path, jolla on mittaa 630 mailia. Suomalainen bloggaaja käveli matkan keväällä, siitä voi lukea Jalkaisin-blogista. Linkki vie reissun ensimmäiselle etapille, mutta varoitan, sitä reissua kun alkaa lukea, siihen jää koukkuun! Ottakaa pullat pois uunista ja pyykit koneesta ensin. 

Me olimme valinneet käveltäväksemme Wessex Ridgeway Trailin osan läheltä sisareni asuinpaikkaa rannikolle asti. Suora matka rannikolle on vain noin 30 km, mutta reitti on mutkitteleva niin, että viikossa suunnittelimme kävelevämme noin 120-130 km. Valitsemamme reitti oli vain yksi seudulla risteilevistä reiteistä ja virallisten reittien lisäksi joka puolella kulki tavallisia public patheja. Matkan aikana vaihdoimme lopulta monta kertaa käyttämäämme reittiä, kunhan olimme oppineet tulkkamaan kartan korkeuskäyriä ja muuta informaatiota maastosta ja tiestöstä.

Reittien merkinnät olivat erittäin vaihtelevia, paikoitellen merkkejä oli lyhyin välein ja hyvin nähtävissä, paikoin ei juuri ollenkaan tai ne olivat piilossa kasvustossa, kaatuneissa tolpissa tai muuten rikkoutuneita. Aluksi meillä oli vähän liian caminomainen tunnelma, olimme tyytyväisiä löytämäämme merkkiin ja tallustelimme eteenpäin juurikaan tuumimatta tai karttaa lukematta. Oletimme, että kun tulemme laitumen toiselle laidalle tai risteykseen, olisi siellä uusi merkki. Mitä vielä! Siellä oli tai oli olematta. Toisena varsinaisena trail-päivänä eksyilimme sen verran ja kävelimme niin monta ylimääräistä kilometriä, että järki oli otettava päähän, karttaa oli luettava aivan koko ajan. Sellaista ei Espanjassa koko aikana tapahtunut, eihän meillä edes ollut karttoja, vain opaskirjan pieni kuva, jossa tärkeintä oli vessojen ja baarien sijainti. 

Onneksi kuitenkin opimme kantapään kautta, että merkkejä on katsottava muutenkin, kuin että tuossa se nyt on. Niissä oleva nuoli oli tällätty osoittamaan ainakin viitteellisesti sinne suuntaan, jonne merkiltä oli lähdettävä, jos edessä ei ollut nähtävillä selkeää polkua. Laajan laitumen tai pellon toisella laidalta oli otettava joku kiintopiste ja sitä kohden mentävä ja reunalta sitten etsittävä missä se merkki mahtaisi olla. Usein reitti kulki portilta toiselle, mutta välillä portteja oli vastalaidalla useita ja niistä oli älyttävä valita oikea. Kuten kerroin, eksyimme muutamaan kertaan, emme huomanneet merkkejä tai niitä ei kertakaikkiaan ollut ja kuljimme harhaan. Jouduin muutamaan kertaan paikantamaan meidät mobiilidatalla, mutta sekään ei kyllä kaksisesti Englannin maaseudulla toiminut. 

Siitä tulikin mieleen toisen Espanjaa ja Englantia erottanut seikka, ainakin siis caminoreitin osalta. Siellä ei ollut oikeastaan koskaan tarvetta mobiilidatan käyttämiselle, enkä oikeasti tiedä, miten kattava verkko siellä on. Mutta wifiä oli niin laajalti saatavilla, että yhden käden sormilla oli laskettavissa ne baarit tai majoitukset, joissa ei nettiä löytynyt. Englannissa yhteydet olivat paljon nihkeämmät riippumatta siitä, miten sitä oli majoituksissa luvattu. Muutamissa pubeissa löytyi wifiä ja niissä viihdyimmekin hyvät tovit. Käytin mobiilidataa jonkun verran, lähinnä paikantamiseen ja muutaman kerran postia tarkistaakseni. Hyvin usein puhelimessa ei ollut minkäänlaista verkkoa edes asutuksen lähellä.

Entä sitten talouspuoli? Camino Espanjassa oli  minun varoillani hyvinkin saavutettavissa, nytkin kun tulen toimeen alle puolella normaaleista tuloistani vuorotteluvapaan aikana. Päivittäisestä elämisestä selvisi Espanjassa muutamalla kympillä, olisi pärjännyt vielä vähemmälläkin, jos olisimme käyttäneet enemmän albergueita. Ruokailutkaan eivät olleet kalliita, joten kukkarolle camino ei minunlaiselleni työssäkäyvälle ihmiselle käynyt raskaaksi. 

Kävelymatka Englannissa on sitten kalliimpi juttu. Majoitukset olivat nyt kiivaimpana lomakautena melko arvokkaita, maksoimme tyypillisesti 100-120 puntaa yöltä kahden hengen huoneessa, välillä aamiaisesta vielä lisää. Jotkut majoituspaikoistamme olivat airbnb-paikkoja, niissäkin hinnat olivat tapissa. Yksi majoituspaikoistamme oli yhteisö, jossa majoittuvat ihmiset ovat siellä muista syistä kuin me, joten annoimme pienen lahjoituksen korvauksena yösijasta ja aamiaisesta. Mielestäni olimme osin melko samantasoisissa paikoissa kuin Espanjassa ja maksoimme niistä kaksin, kolmiskertaisestikin. Lyhyellä matkalla tämä ei käy liian arvokkaaksi, mutta viittä viikkoa minun kukkaroni ei olisi kestänyt niillä hinnoilla. 

Ruokailut maksoivat myös enemmän, mutta edullisestikin voi syödä, kun valitsee pub-aterioita, jotka ovat todella täyttäviä, yhdellä suurella aterialla pärjää koko päivän, vaikkei se mitenkään terveellistä olisikaan. Emme kovin paljon käyneet paikallisissa kaupoissa, sillä ei niitä maaseudulla montaakaan osunut kohdallekaan, sama tilanne oli paikoin caminollakin. Minulla oli taas mennä ruokahalu, tämä tapahtui sinä kovimpana kävelypäivänä, jolloin oli lämmintä ja eksyilimme urakalla ja kävelimme paljon enemmän kuin oli tarkoitus. Sinä iltana en halunnut syödä päivällistä ollenkaan, en halunnut muuta kuin mennä nukkumaan. Kokonaan ruokahaluni ei onneksi mennyt, vaan aamulla olin aivan kunnossa. 

Kanaa Englannissa

Kania Espanjassa

Maisemiltaan Englanti oli kyllä aivan ihana, polut kulkivat hyvin kauniissa paikoissa ja välillä olimme mäkien ja kukkuloiden laella, välillä niiden välissä solissa. Espanjassa caminolla muistin paljon vähemmän katsoa maisemia, enemmän menin kuvitteelliset silmälaput päässäni ja katsoin vain eteenpäin. Reitit Englannissa olivat paikoin hyvin umpeenkasvaneita, saimme oikeasti raivata tietämme lukuisissa pusikoissa nokkosten kutitellessa ja oksien raapiessa ja kulkea oikeasti vilja- ja maissipeltojen läpi. Espanjassa ei ainakaan aikaisin keväällä ollut sellaisia paikkoja, vaan koko reitti kulki selkeästi nähtävää polkua tai tietä. 

En muista, että olisimme kiivenneet monenkaan aidan ylitse Espanjassa, Englannissa kiipesimme kymmenien porttien ylitse ja avasimme erilaisia virityksiä, kömmimme alitse ja pujottauduimme rakosista sekä ylitimme puroja loikkien tai kiviä myöten. Sähköpaimeniakin kohtasimme monta kertaa. Vaativuudeltaan reiteissä oli yhtäläisyyksiä, nousuja löytyi Englannistakin, joskaan ei ehkä ihan niin pitkiä kuin Espanjassa. Laskuosuuksia meille ei sattunut kovin vaativia jaloittelussa. Lälliä emme kohdanneet Englannissa kuin pari kertaa, melkein riemastuimme niistä kohdista. 

Englantilaista lälliä

Espanjalaista lälliä

Espanjassa emme myöskään osuneet samoille laitumille karjan kanssa, lehmiä ja lampaita tuli paimennettuina kyllä vastaan, mutta Englannissa kuljimme omin päin monen laitumen läpi. Lehmiä ja lampaita oli ohiteltavina, mutta ei onneksi hevosia tai härkiä samojen aitojen sisällä meidän kanssamme. 

Siitä kuuluisasta lomakaudesta huolimatta nähneet montaakaan muuta vaeltajaa tai edes kävelijää Englannissa. Jonkun verran näimme ratsastajia ja eräs heistä antoi meille neuvojakin reitin suhteen. Turvallisuusmielessä Espanja ja Englanti tuntuivat yhtälaisen turvallisilta mailta. Liikenne oli paikoin Englannissa hieman säikäyttävää, mutta kuljimme teitä pitkin mahdollisimman vähän. Liikuimme vain valoisaan aikaan, kuten caminollakin, emmekä kohdanneet minkäänlaista vaaraa tai uhkaa kummassakaan maassa. 

Eräs seikka jäi kyllä hauskana mieleen. Jos pitäisi sanoa, että kummassa maassa on paremmat säät, niin pitäisi kyllä sanoa, että Englannissa! Meidän 9 päiväisellä jaloittelullamme oli vain aurinkoisia päiviä, emmekä käyttäneet lainkaan sadevarusteitamme, emme ottaneet niitä edes esille kertaakaan! Lämmintäkin oli sopivasti ja viilentävää tuulta. Samaan aikaan retkemme kanssa on tuttuja ollut caminolla, on sitten myöhemmin kiinnostavaa kuulla, millaisen caminon he ovat saaneet säitten puolesta. Meillähän oli sadetta ainakin tarpeeksi huhtikuisella reissullamme. 

Näin Espanjassa

Näin Englannissa

Jos minun pitäisi valita kummasta pidin enemmän, caminosta vai jaloittelusta niin sanon, että molemmista. Kummassakin kävelyssä oli omat mahtavat puolensa ja jos ne jotain tekivät selväksi niin sen, että minä olen kävelijä ja sellaisena haluan kehittyä. Kumpaankin maahan voisin mielelläni lähteä uudelleen kävelemään, mutta myös moneen muuhun paikkaan. Suomessakin, mutta täällä ehkä vähiten mielelläni. Mietin, että jos maanantaina lähtisin tästä kävelemään pohjoista kohden, niin perjaitaiksi saattaisin ehtiä jo Viitasaarelle, eikä siinä välissä olisi paljon mitään...

Tulimme perille hyvän sään aikaan

Lapset kysyvät usein vanhempia ärsyttävän kysymyksen, koska ollaan perillä? Sitä minäkin halusin kysyä viime maanantaiaamuna, kun olin ensinnäkin herännyt julmetun aikaisin, noin neljältä. Meillä oli sisareni kanssa sopimus, että seitsemältä viimeistään lähdemme viimeiselle, seremonialliselle etapille Vilamaiorista Santiago de Compostelaan. Halusin lähteä liikkeelle ja päästä perille. Pimeään ei silti ollut järkeä lähteä, joten sinnittelin vähän yli kuuteen ennen kuin nousin vuoteesta ja aloin valmistautua lähtöön. Sisareni hankkiutui valmiiksi ennätysnopeasti. Kai hän näki, ettei tuota pidättele mikään, vaan tienpäälle on päästävä.

Kaksikymmentä vaille seitsemän hiivimme casa ruralin keittiön takapihan kautta tielle ja lähdimme matkaan. Sitä oli jäljellä noin 8-9 km, aivan tarkkaan emme tienneet, sillä opasteiden kilometrimäärät olivat loppua kohden enemmän kuin viitteelliset. Ketään muuta peregrinoa emme nähneet ennen kuin neljän kilometrin päässä keskustasta, olihan varhainen aamu edelleen. Pilgrim-toimisto aukeaisi yhdeksältä, joten paljon sitä aikaisemmin ei perillä kannattaisi olla. Tai kannattaisi ja kannattaisi, minun kyllä kannatti, sillä Kammenpyörittäjä oli saamieni viestien mukaan jo perillä, auto paikoitettunakin jo. Juoksuksi en silti pistänyt. 

Poikkesimme vihoviimeisille kahveille vielä kaupungin laitamilla, kun baarit alkoivat avautua. Siitä baarista emme saaneet leimaa, emmekä olleet varmoja olisiko se ollut tarpeenkaan tuona viimeisenä päivänä. Lähestyessämme keskustaa alkoi vastaan tulla (tai ihan paikallaan ne olivat) albergueita, joista yhdessä kävimme hakemassa varalta leimankin, oikein siistin näköinen paikka. 

Noin varttia vaille yhdeksän olimme perillä katedraalin pihalla ja hetken kuluttua Kammenpyörittäjäkin kipaisi paikalle kirkon toiselta puolelta. Silloin saatoin ottaa pari juoksuaskelta. Viimeinkin olin perillä. Kammenpyörittäjä oli varannut minulle ja sisarelleni (jonka syntymäpäivä oli ollut edellisenä päivänä) pienen synttärivastaanoton katedraalin sivuaukion reunalle. Saimme kuohuvaa juomaa ja kotoisia makeisia, minulle myös työkaverit olivat lähettäneet terveisiä monessa muodossa, mm rahaa ruokaan ja viiniin, mikä oli enemmän kuin huomaavaista ja tarpeellista. 

Hyvä maku on työyhteisömme kantavia voimia, kuten tästä kortista voi nähdä.
Kuvan setelillä ei ole ole osuutta tapahtumiin

Koko pitkän caminon aikana emme tavanneet ollenkaan muita suomalaisia, mutta aukion reunassa meidät bongasi samaan aikaan matkaansa tehnyt Selja, joka oli jo aikaisemmin sattunut samoihin yöpymiskyliin. Emme vain tuolloin olleet tavanneet, mutta nyt hän huomasi minut, sillä olin jossain kommentissa kuvaillut itseni vaaleatukkaiseksi, punatakkiseksi naiseksi. Oli hauska pikaisesti tavata toinen suomalainen, juuri caminonsa kävellyt. Terveisiä Seljalle ja seuraiselleen!

Kaupunkiin alkoi kertyä peregrinoja, moni etsiskeli pilgrim-toimistoa ja niin teimme mekin, se saisi olla kyllä paremmin merkitty. Löysimme sinne kuitenkin noin puoli kymmenen maissa, portilla oli hieman sekava turvatarkastus, jossa joittenkin rinkkoja vähän pengottiin, joittenkin ei. Minä jätin oman rinkkani Kammenpyörittäjälle, joka vei sen autoon odottamaan. Toimistossa oli jonoa, kymmenkunta vapaaehtoista virkailijaa oli hommissa ja kukin peregrino vuorollaan pääsi tiskille asioimaan. Sisareni jäi hieman jälkeeni tarkastuspisteellä. 

Kun pääsin tiskille, huomasi virkailija heti pilgrim-passistani, että on syntymäpäiväni. Kun kerroin, että olen kävellyt matkan sisareni kanssa, hän kehotti hakemaan sisaren samaan aikaan tiskille ja näin hän pääsi luvan kanssa noin kymmenen ihmisen ohitse. Ei kyllä yhtään nolottanut, sen verran moni etuili jonossa kuka milläkin syyllä. Pilgrim-passimme tarkastettiin melko pintapuolisesti ja saimme todistuksen caminon kävelemisestä. Sisarellani oli merkittynä omiin tietoihinsa uskonnollinen peruste ja minulla hengellinen ja saimme samanlaiset todistukset kävelystä. Ostimme myös toisenlaiset (3 euroa maksavat) todistukset, joihin merkittiin myös kävelemämme matkan pituus (emme alkaneet avautua bussi- ja taksimatkoista). Koko asiointi vei noin vartin verran ja oli oikein ystävällistä. Wellcome-center oli paikalle hyvä nimi. Varmasti vastaanoton mukavuus riippuu myös kohdalle sattuneen vapaaehtoisvirkailijan asenteesta ja tuulesta, meille sattui oikein miellyttävä naishenkilö.

Virallisen osuuden jälkeen meillä oli aikaa ennen puolen päivän messua, joten kävimme Kammenpyörittäjän kanssa hieman kävelemässä katuja ja kerta kiellon päälle, pitihän se yhdet churrot vielä ottaa. Menimme oikein fiiniin, vanhanaikaiseen kahvilaan, jossa oli flyygeli ja kaikki. Churrot olivat todella hyvät, eikä hintakaan ollut matkanvarren paikkoja huomattavasti kalliimpi.

Yhdentoista maissa menimme katedraaliin, sillä olimme lukeneet ja kuulleet, että sinne kannattaa mennä ajoissa, että saa istumapaikan. Kirkko täyttyikin aika hyvää tahtia ja kahdeltatoista se oli niin täynnä, että ihmisiä seisoi sivustoilla. Messussa ymmärtääkseni lueteltiin perille ehtineiden pergerinjoen kansallisuuksia, mutta ilmeisesti edellispäivänä saapuneita. Messu oli tavanomainen, ehtoollinen tehokas ja olimme jo valmistautuneet siihen, että nyt se loppui, kun sittenkin katosta roikkuvaa suitsukeastiaa alettiin heiluttaa. Sitä ei käsittääkseni tehdä kuin tiettyinä päivinä, jollainen tuo maanantai ei ollut, tai sitten erityismaksusta. Ilmeisesti joku oli maksanut, tai meillä oli vain erityisen hyvä tuuri. Se oli hieno näky. 

Näimme messun jälkeen yhden tutun peregrinan, erään korealaisnaisen, jonka kanssa tapasimme monet kerrat matkan varrella, muttemme enää ihan viimeisinä päivinä. En osaa kirjoittaa hänen nimeään, enkä oikeastaan lausuakaan, mutta iloiseksi hän tuli etenkin sisareni tapaamisesta, sillä he tulivat matkan aikana hyvin juttuun. 

Olin varannut meille hotellihuoneet valmiiksi jo viime vuoden puolella ja olikin kiva päästä muodollisuuksien jälkeen vaihtamaan vaatteet, jotka Kammenpyörittäjä oli tuonut minulle kotoa. Hetkessä hotellihuone näytti siltä, kuin siellä olisi käynyt pyörremyrsky, kun matkakamppeeni levahtivat pitkin huonetta. Sain kyllä aika pian homman haltuun, pakkasin rinkan sitä myöten, etten enää koskisi siihen matkan aikana. Kammenpyörittäjä oli tuonut minulle pienen matkakassin, johon laitoin varmasti lutikkavapaat varusteeni. Emme kyllä kertaakaan kohdanneet bed bugeja matkan aikana, mutta kumminkin.

Tuon illan vietimme vielä Santiagossa, kävimme vähän kaupoilla ja kävelemässä sisareni kanssa, oli merkillinen tunne koko ajan sydämessä, suuri ilo ja riemu. Haikeuttakin ja tyytyväisyyttä. Syntymäpäivä tuntui hieman unohtuvan, se ei ollut se suurin juttu, perillepääseminen oli paljon suurempaa, vaikka nyt olikin tasavuotissynttärini. 

Illalla sanoimme sisarelleni hyvästit, hän jäisi vielä toiseksi päiväksi Santiagoon ennen kotimatkaa, mutta me jatkoimme heti tiistaiaamuna Portugaliin, jossa vietimme viimeiset reissupäivät ennen meidän kotiinpaluutamme. Niistä päivistä tuonnempana. 

Caminosta aion kirjoitella vielä sekä henkimaailman asioita ja teknillispuolisen jutun, kunhan ajatukset hieman selkiytyvät päässäni. Reissua käsittelevät postaukset jäävät blogiin ja ovat toivoakseni hyödyksi toisille caminoa suunnitteleville. Minulta voi aina kysyä aiheesta, tämä blogi tulee pysymään aktiivisena muun retkeilyn ja matkailun merkeissä, joten tulen huomaamaan kyllä kommentit tai sähköpostiviestit. Luen itsekin kaiken suomenkielisen caminoaiheisen materiaalin, mitä löydän, nämä eivät ole niin aikaan sidottuja. 

Kiitos kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille! Lukijamääriä vilkuilin joskus tilastoista (ne olivat pikkublogille oikein mukavia), jos netti oli erityisen toimiva, mutta erityisesti kommentit ilahduttivat matkan varrella ja saivat minut kerta toisensa jälkeen tarttumaan tablettiin ja kirjoittamaan. En usko, että jälkikäteen olisin saanut enää aikaan noinkin kattavaa kertomusta, en enää muistaisi monia juttuja tai pitäisi niitä kertomisen arvoisina. Yritin pitää kertomukseni realistisena, joku voisi sanoa inhorealistisenakin, mutta sellainen minä olen. En osaa oikein hempeillä, enkä koristella asioita, eikä minulla ollut yleviä tarkoitusperiä matkalleni.  Muta on likaista ja vesi on märkää ja todella usein kylmää, mutta aurinkoakin nähtiin.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

26. kävelypäivä Fonfriasta Pintíniin 21 km

Olin aivan oikeassa, Galiciassa ei koskaan sada! Jo toinen kuiva päivä peräkkäin on ylellisyyttä, josta emme olekaan tainneet päästä tällä reissulla aiemmin nauttimaan. Lähdimme aamulla tasan seitsemältä liikkeelle, juuri pienenemään lähtenyt kuu loisti kirkkaana taivaalla ja oli kirpeän viileää. Olimme muutamassa askeleessa ulkona Fonfrian kylästä,  reitti oli aluksi tien sivussa ja vei sitten rinteille kauemmas tiestä. Olimme noin 900 metrin korkeudessa ja alapuoliset laaksot olivat pilvien peitossa. 

Caminopolku oli tänään suurimmaksi osaksi oikein hyväkuntoista, vain päivän varsinainen nousu oli vastaamme virtaavaa spontaanipuroa ja kivikkoa. Kävimme välillä 600 metrissä ja kiipesimme uudelleen 900 metriin. Hyvin näki korkeuseron vaikutuksen kevään vaiheeseen, siihen miten paljon puissa oli lehtiä ja mitä kukkia oli nähtävillä. 

Reitti kulki monen maatilan läpi tai pienen, muutamasta maatilasta muodostuvan kylän halki. Näimme sisälle talleihin ja navettoihin ja saimme haisteltavaksemme kunnon maalaishajuja samalla, kun väistelimme tuoreita lantakasoja tiellä. Leppoisalta näyttävää elämää viettäviä koiria ja kissoja näkyi paljon, eräskin vahtikoira oikein haukkui navatassa pitkällään, eikä kovin pontevasti. Kanoja, kukkoja ja pikkuisia kananpoikia kuljeskeli pihapiirin läpi menneellä caminoreitillä. Tällaisessa ympäristössä reitti ei aiemmin vielä ollutkaan kulkenut. 

Kun aloimme lähestyä päivän määränpäätä laskeuduimme alas pilvikerrokseen, ilma viileni selvästi, enkä osannut päätellä oliko sää sumuinen, vai olimmeko vielä pilvessä. Päivä meni kahdella tauolla, sillä ensimmäinen baari, josta toivoimme saavamme aamukahvia, ei ollut auki kahdeksalta. Vasta melkein 9 km kävelyn jälkeen olivat baarit auki tullessamme pieneen kaupunkiin. Sen jälkeen olimme taas tauotta seuraavat 10 km, mikä tuntui kyllä jaloissa, kun reitti sisälsi melko paljon kiipeämistä ja laskeutumista.  

Tulimme yhden jälkeen perille Pintíniin kävelyämme noin 21 km. Otimme siistin pension-huoneen. Sen yhteydessä on baari ja ravintola. Ilmeisesti kylässä ei muutaman maalaistalon lisäksi olekaan mitään muuta. Viimeiset kilometrit pilvessä saivat meidät palelemaan todella paljon, joten lämmittely peittojen alla oli tarpeen. Nyt ei enää palele ja tunnin kuluttua voimme mennä päivälliselle. 

Huomenna ohitamme viimeisen suositun caminon aloituspaikan, Sarrian kaupungin. Sen jälkeen viimeinen sata kilometriä rikkoutuu ja sen verran peregrinojen täytyy vähintään kävellä saadakseen perillä todistuksen caminon suorittamisesta. Leimoja täytyy olla vähintään kaksi päivässä, kun tähän asti yksi päivässä on riittänyt. Olemme kyllä ottaneet pari kolme leimaa päivittäin jo pitemmän aikaa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tämä kävely on vähän kuin pastantekeminen, juuri kun se alkaa sujua taikina loppuu. Mutta ei ajatella sitä vielä tänään, kuunnellaan kuinka Easton Corbin kertoo kuinka hän on A Little More Country Than That, mikä meinaa sitä, että hän kehuu itseään ihan estoitta, kuten Pohjanmaallakin tehdään. Tämän olisi Rehupiikles voinut laulaa suomeksi. 

Leonissa caminovapaalla

Vapaa viikonloppu caminosta alkaa olla lopuillaan. Olemme keränneet voimia, nukkuneet paljon, ottaneet ammekylpyjä (niitä ei kehtaa ottaa kuin suurissa hotelleissa, ettei lämmin vesi lopu kesken) ja käyneet kuljeskelemassa pitkin Leonin katuja, etteivät jalat aivan unohda mitä varten ovat päässeet reissulle mukaan. Eilen teimme kolme kävelyreissua vesisateitten välissä ja vähän niiden aikanakin. 

Haimme leiman passiin eräästä alberguesta ja vierailimme hienossa Leonin katedraalissa. Pääsymaksu kirkkoon oli 6 euroa, mutta audioguide englanniksi oli niin hyvä, ettei harmittanut maksaa. 

Alkuillasta kävelimme taas noin kilometrin matkan keskustaan ja kävimme tosi trendikkäässä baarissa drinkillä. Minua ujostutti mennä vaelluskengissä ja fleecessä, kun kaikki alkuasukkaat olivat viimeisen päälle tälläytyneet lauantai-illan viettoon. Kyllä meille hyvät GT:t tarjoiltiin ja nettiinkin pääsi instailemaan.

,

Samalla reissulla kävimme myös nunnaluostarissa vesperissä, josta minä en juurikaan mitään ymmärtänyt, mutta nousin seisomaan ja istuuduin samaan tahtiin muiden kanssa. Paluumatkalla hotelliin aurinko paistoi hetkisen, ihan vitsin vuoksi. Yhdeksältä menimme vielä illalliselle luostarin ylläpitämään ravintolaan, siitä ja muusta reissun syömispuolesta kirjoittelin postauksen toiseen blogiini, Campasimpukkaan. 

Tänään olimme aamupäivällä jälleen kävelyllä keskustassa ja hieman sen ulkopuolellakin, eri laidalla Leonia kuin hotellimme on. Olimme päättäneet käydä Leonin modernin taiteen museossa,  jonka nimi on MUSAC. Ennen museokäyntiä mielemme teki churroja ja niitä tarjottiin lähes joka baarissa näin sunnuntaisin. Nyt oli hyvät churrot! 

Museoon oli noin 20 minuutin kävelymatka ja löysimme sinne oikein helposti. Pääsymaksu oli vain 3 euroa. Museossa oli nyt kolme näyttelyä, joista yksi oli ok, yksi vähän ällöttävä ja onneksi viimeisenä näkemämme, Palmen Pereiran näyttely loistava. Siihen oli hyvä lopettaa päivän kulttuuriosuus. 

Kävelimme takaisin eri reittiä, osuimme kauniille puistoalueelle kaupunkia halkovan joen rantaan. Siellä oli paljon ihmisiä sunnuntaikävelyllä. Vielä enemmän heitä oli basaariksi viritetyllä katuosuudella, sieltä olisi voinut ostaa kaikenlaista alushousuista kenkiin, sateenvarjoista mattoihin. Paluumatkalla haimme leimat toisesta alberguesta, en tosin tiedä kuinka tähdellistä niitä on hakea näiltä luppopäiviltäkin, tai onko se jopa "väärin".

Kun pääsimme takaisin hotelliin, näytti vivofitin viitteellinen mittari noin 7 km, mikä ei tuntunut jaloissa yhtään miltään. Vähän tuntui haaskaukselta olla käyttämättä sateetonta päivää caminon edistämiseen, sääennuste lupailee taas koko ensi viikoksi vesisadetta. Nyt olemme kumminkin levänneet oikein urakalla ja huomenna lähdemme taas eteenpäin kahden viikon loppurypistykselle. Illalla käymme vielä jossain lähistöllä syömässä, että jaksamme nukkua. 

Voi kun tänne emme pääse...

Nythän on niin, että tätä sunnuntaipäivää täytyy juhlistaa Josh Turnerin kappaleella Long Black Train. Muu ei tule kysymykseenkään. Sitä paitsi, tässä countrydiskossa minä muutenkin määrään ja te tanssitte.

Me pienet pelinappulat - puntiksella Leonissa osa 2

Moni vanhempi on varmaan tuskaillut, miten nuoriso on koukussa strategiapeleihin, saattaapa itselläänkin olla sims- tai wow-luurankoja kaapissaan. Minä en ole itse koskaan pasianssia pahempiin koukkuihin joutunut, vai mikähän peli se nyt olikaan, jota aikoinaan pelasin jonkun verran, Simtower? Pikkuiset ihmishahmot jonottivat hisseihin ja liukuportaisiin ja muuttuivat sitä punaisemmiksi, mitä kauemmin joutuivat odottamaan, mikäli minä pelaajana en saanut rakennuksen kulkuväyliä ja palveluita toimimaan. 

Nyt caminolla aloimme kehitellä ajatusta siitä, että jospa me tietämättämme olemmekin suuren pelin, Camino -  The Epic Wayn pelinappuloita. Meitä ohjataan ja liikutellaan pelaajien kammareista tai jopa suuresta pelivalvomosta, jossa 24/7 istuu palkattuja nörttejä kolmessa vuorossa pelaamassa laajaa pelikenttää. Miksi, se on sivuseikka.

Pitkillä ja usein märillä etapeilla olemme huvittaneet itseämme ja toisiamme pohdinnoilla siitä, miten tällaista peliä johdettaisiin, mitä voisimme itse tehdä vaikuttaaksemme lopputulokseen ja mitä emme. Voisimmeko huijata pelinjohtajia edes hieman, pitää vähän omaa tahtoa, vai olisimmeko lopultakin vain pikkuruisia pelihahmoja, jotka pahaa aavistamatta astuvat mukaan johonkin paljon suurempaan kuin tietävätkään. 

Aamuvuoron alku The Epic Wayn protokollakeskuksessa, kello 0700. Yövuorolaiset briiffasivat aamuvuorolaiset. He kertoivat minne kukin pelihahmo milläkin etapilla oli mennyt yöksi, oliko joku joutunut keskeyttämään ja oliko uusia hahmoja tulossa tänään mukaan. Millaista säätä tälle päivälle oli suunniteltu viikkopalaverissa ja oliko jotain erityistä tiedossa. Vuoron esimies muistutti, että säällä ei sitten leikitä liikaa, ei tornadoja kiitos, Miguelkin muistaa kuinka siinä viime vuonna kävi, meni pari serveriä paskaksi. Miguel luimisteli ja hörppäsi energiajuomaansa. 

Tänään Biarritzin kentälle tulisi kaksi vähän harvinaisempaa hahmoa, suomalaiset sisarukset. Heitä ei niin paljon näy pelissä, joten työnjakopalaverissa heistä hieman kiisteltiin. Veteraanipelaaja, 31-vuotias Michelle halusi ottaa heidät pelattavakseen. Michelle oli ensimmäisiä palkkapelaajia, joita Firma rekrytoi Pelin alkaessa kasvaa, hän oli vain 15-vuotias ja muutti parin vuoden etätyöskentelyn jälkeen Wisconsinista Espanjaan, kun viimein sai luvan vanhemmiltaan.  Nyt hän jäähdytteli jo operatiivisella urallaan, hän seurusteli kymmenettä vuotta kollegansa Miguelin kanssa. Ehkä työura Firmassa jatkuisi strategiaosastolla, kukaan ei tiennyt Pelistä niin paljon kuin Michelle. 

Itseoikeutetusti Michelle nappasi Campiksen ja Sisaren yhteiskansion työpöydälleen, vaikka naapuripisteen Victor kyllä murjotti. Hän ei koskaan ehtinyt varata pohjoismaisia keski-ikäisiä naisia pelattavakseen, vaan joutui yleensä ottamaan joko lauman nuoria aasialaisia, tai iäkkäitä amerikkalaisia pappeja, heitä riitti, eikä kukaan olisi halunnut heitä ottaa, etenkään pappeja. Heillä oli virtsaamisongelmia, eikä heitä saanut kammettua alberguen yläpunkkaan, mutta ei myöskään menemään hostelliin.    

Campis ja Sisar olivat melko standarditapauksia yksilöinä,  noobeja ja hieman keskimääräistä huonommin valmistautuneita sekasyöjiä, joilla kummallakin oli omasta takaa hieman vararavintoa,  mikäli going gets tough ja yleensähän se gets. Tullessaan kumpikin oli terveen kirjoissa, mutta jotain pientä Michelle heti kaavaili heille, kenties flunssaa, tai mahatautia, että saataisiin alkuun hieman dramatiikkaa. 

Se kyllä unohtui, sillä suuremmassa mittakaavassa pelaajien saapuminen hieman sekoittui ja viivästyi pääsiäisen vuoksi. Sitä ei sitten koskaan muistettu keväällä ottaa huomioon, pelihahmot jumittivat täpinöissään lentoasemilla ja autioilla juna- ja rautatieasemilla. Samoin pelistä ulospäässeet tungeksivat vielä exit-pisteillä ja heitä piti hoidella kotimatkoille. Ensi vuonna, jos Michelle olisi strategiapäällikkönä, hän palkkaisi ylimääräisiä pääsiäisen vuoroihin,  että homma saataisiin toimimaan. 

Campis ja Sisar olivat vielä siinä luulossa, että eihän sole ku kävellä ja Michelleä hymyilytti, kun hän päästi heidät pääsiäismaanantain aamuna liikkeelle St Jean Pied de Portista. Kumpikin nosti reippaasti rinkkansa selkäänsä, vaikka Michelle oli nähnyt jo esitiedoista, ettei kumpikaan selviäisi noitten kyttyröitten kanssa. No, annetaan heidän yrittää, ainahan joukkoon mahtui joku yllättävä tapauskin.  Ei tosin yleensä keski-ikäisten, pohjoismaalaisten sekasyöjänaisten joukosta. Michelle hieman ärtyi huomatessaan, että sisaruksilla oli sauvat, nyt pitäisi sitten kuunnella tuota koputtelua seuraavat 770 km. Tai ehkä hän keksisi jotain noiden sauvojen menoksi. 

Yleisenä periaatteena oli antaa pelihahmojen luulla olevansa itsenäisiä peregrinoja, antaa heidän tehdä pieniä päätöksiä, kuten ottavatko bocadillan vai tortillan kahvilassa ja laittavatko sadesuojan rinkan päälle jo alberguesta lähtiessään vai vasta kaatosateen alettua. Näin he pysyisivät mukavasti ruodussa ja ohjailtavina. Jossain vaiheessa heille voisi näyttää unessa pienen väläyksen Pelistä ja jättää sitten hahmon asiaksi ymmärtäisikö hän vai ei, osaisiko hyödyntää näkemäänsä, alkaisiko kapinoida kenties. Ne olivat herkullisia hetkiä Pelissä ja yleensä koko vuoronvahvuus tuli katsomaan miten hahmo reagoi, tekikö yllättävän peliliikkeen, vai jatkoiko kiltisti mudassa taapertamista ja meni muitten mukana samaan lampolaan yöksi ja syömään samaa menu peregrinoa kuin kaikkina iltoina. 

Toisinaan hahmo yllätti ja silloin tiimi hurrasi ja jos hahmon pelaaja oli täysin huijattu, joutui hän tarjoamaan vino tinton koko vuoronvahvuudelle lounastauolla. Suurimman sekaannuksen aiheuttivat ne tilanteet, joissa hahmo yhtäkkiä katosi. Ilman yhtään itkukohtausta, lude-episodia, sairastelua tai family crisis-osastoon kuuluvaa viimeistä oljenkortta tuosta vain hävisi. Meni illalla albergueen, pesi hampaansa kello 20.31 ja kömpi makuupussiinsa. Ja aamulla ei hahmosta ollut jälkeäkään, ei kertonut naapuripunkan japanilaisellekaan mitään. Näitä kadonneita lampaita etsittiin jonkun aikaa, rajoja tarkkailtiin ja vilkaistiin sairaalarekistereitä. Jossain vaiheessa he yleensä ilmestyivät kotiinsa tai sitten putkahtivat Camino Portugesille elokuussa luullen sen olevan helppo reitti. Silloin he saivat yleensä hieman penaltya, pari viikkoa armotonta hellettä,  tai kunnon bed bug-epidemian.  

Campikselta ja Sisarelta Michelle otti heti luulot pois. Ei toivoakaan, että olisivat jaksaneet samana päivänä Roncesvallesiin,  hyvä kun puoliväliin. Heille pistettiin heti kunnolla sadetta ja tuulta, mutta yllättävän hyvin sekasyöjänaiset sinnittelivät. Räkää hihaan pyyhkien he taivalsivat ja pääsivät vähitellen jyvälle, mitä tämä nyt olisi seuraavat viikot. Campis menetti ruokahalunsa, Sisar ei. Aamuisin nämä kaksi hahmoa lähtivät niin aikaisin liikkeelle, että yövuoroa valvova meinasi kadottaa heidät ja joutui etsimään heitä joka kahvilasta ennen kuin Michelle tuli töihin, sieltä heidät kumminkin aina löysi, kahvilasta cafe con lechen ääreltä älypuhelimiaan näpelöimästä. 

Siitä olikin ollut viikkopalaverissa puhe, että olisiko tämän kauden uutuus se, että aika ajoin hahmoilta otettaisiin wi-fi pois. Se voisi olla kiinnostavaa nähdä miten hahmot sekoaisivat. Movistar oli tässä asiassa lähestynyt Firmaa, sillä se halusi myydä useammalle mobiililiittymän 24 kk määräaikaisuudella. Toistaiseksi Firma ei halunnut tehdä tämän kaltaista yhteistyötä, mutta toisaalta, kuinka suuri osuus hahmojen selässä roikkuvista rinkoista oli Decathlonin? Eikä sattumalta. 

Campis ja Sisar olivat nyt hieman puntiksella Pelistä. Michellen oli käynyt heitä hieman sääli, vettä oli käännetty operaatiopöydän rain-pisteestä koko huhtikuun osuus jo ennen puoltaväliä. Perjantain kunniaksi Michelle päästi heidät viikonlopuksi irti, mutta kujeillakseen hän hieman sekoitti junien ja bussien aikatauluja. Tyytyväisenä hän katseli kuinka siskokset menivät taksin kyytiin Sahagunista, kyllä he jotain olivat jo oppineet! Mutta sen kaikkein valkosipulinhajuisimman kuskin hän laittoi naisia viemään vielä viimetöikseen ennen kuin lähti vapaalle. Miguel veisi hänet tapaamaan vanhaa isoäitiään Madridiin ja se oli varma merkki siitä, että kosintaa voisi pian odottaa. Vuoroon jäänyt huikkasi vielä, että mitä keliä laitetaan näille Leonissa laiskotteleville. Sadetta tietysti, nauroi Michelle ja meni ovesta ulos. Maanantaina nähdään!

Puntiksella caminosta

Tämän päivän postauksessa kerron siitä, miten suunnitellaan asioita etukäteen, otetaan tosissaan netistä löydetyt tiedot ja sitten kaikki menee lopulta aivan toisin. Nyt melkein uskon sanontaan "asioilla on taipumus järjestyä". Eihän se tosin ota kantaa siihen miten ne järjestyvät.

Eilen illalla maukkaan kaniaterian (anteeksi Luimupupu) jälkeen olimme jo menossa nukkumaan. Olimme kertoneet kaikki muistamamme vitsit ja lapsuusmuistot. Minä muistan muuten vain yhden vitsin, se on niin lyhyt, että se voi kertoa tässäkin.

Norsu ja hiiri ovat juuri tutustuneet. 

Norsu (möreällä äänellä): Miksi sinä olet noin pieni?

Hiiri (pienellä, kimeällä äänellä): No, olen sairastellut.

Asiaan. Olimme siis iltahysterian jälkitilassa, kun siskoni muisti, että oli unohtanut sähköpostisopia Correosin (paikallinen Itella, korjaan Posti) rinkkansa kuljetuksesta Sahaguniin seuraavana aamuna. Kello oli sen verran, että arvelimme sen olevan liian myöhäistä sille illalle. Niinpä hän kävi nukkumaan sillä mielin, että aamulla olisi edessä taaperrus Sahaguniin vaihteeksi rinkka selässä. 

Aamu sitten koitti ja kuuden jälkeen kurkimme ikkunasta ulos. Vettä satoi aivan kaatamalla. Nämä viime päivät,  tai oikeastaan melkein kaikki sateiset caminopäivät ovat alkaneet suhteellisen kuivina, tai korkeintaan pienemmällä tihkusateella. Toista oli tänä aamuna.

Niin me päätimme, sisareni ehdotuksesta, jatkaa hieman pötköttelyä ja aamun valjettua ottaa taksin Sahaguniin. Yöpymispaikkamme oli niin pieni kylä, ettei sieltä ollut joukkoliikennettä, ei kai kun ei ollut joukkojakaan. Minun pieni harmistumiseni suunnitelmien muuttumisesta oli helposti nieltävissä. 

Kas niin me teimme, pakkasimme rinkkamme, menimme hostellin baariin kahville ja kysyimme mistä saisi taksin. Taksi järjestyi nopeammin kuin ehdimme juoda maitokahvimme (baari on ilmeisesti kylän hermokeskus) ja hinnaksi sovittiin 25 euroa noin 21 km matkasta. Reippaita peregrinoja puki päälleen sadevarusteita, kun me loikkasimme tilataksiin ja huristimme pois. Caminoreitti kulki suuren osan aikaa tien vieressä ja polku oli erittäin kurainen. Vaeltajia oli paikoin siirtynyt kulkemaan autotien reunaan vähemmälle kuralle. Ei varsinaisesti käynyt kateeksi.

Olin surffaillut iloisella sivulla, jossa kerrottiin auliisti englanniksi miten Sahagunista pääsee 10 kertaa arkipäivässä Leoniin, se ole poika ko loikata junhan niin sie olet 32-36 minuutissa Leonissa! Uskoin. Matkalla mukava naiskuskimme esitti tarjouksen heittää meidän 80 eurolla Leoniin saakka, mutta ekotyttöjen sydämemme sanoivat, että jo riittää taksiajelu ja me menemme junalla, maksoi mitä maksoi. Noin puoli yhdeksän aikaan olimme Sahagunin rautatieasemalla, joka oli autio kuin kansakoulu suomalaisella maaseudulla. Aulassa odotteli yksi peregrino, joka katsoi visusti toiseen suuntaan ja suurisilmäinen, likomärkä tyttö painautuneena lämpöpatteria vasten. 

Tulkkasimme seinällä olevia aikatauluja, mahdollisesti kahden aikaan menisi juna. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan olemassa tiuha bussiliikenteen verkko! Litimärkä tyttö pyöritti päätään ja sanoi,  että ei busseja. Me emme uskoneet. Kävelimme sateessa keskustan suuntaan ja poikkesimme baariin kahville. Ystävällinen emäntä neuvoi meitä bussipysäkin suuntaan ja muisteli bussin menevän kymmeneltä. Ei vaan puoli kymmeneltä, koska oli perjantai. Kello oli 09.10. Mehän sitten kuljimme neuvottua tietä ja löysimme pysäkinkin. Olisihan se ollut liian helppoa. Vanhuksia kuljettavan kutsubussin kuljettaja sanoi, että bussi meni jo yhdeksältä. Eikä muuta enää menisi tänään. 

Mitäpä arvelette meidän tehneen? Kävelimme lisää Sahagunin sateisia katuja ja osuimme yhteen albergueen, jonka emäntä suositteli meille taksia. Niin oli kuulema moni muukin sinä aamuna jo tehnyt. Joo, niin aina. Teimme diilin paikallisen, runsaasti eilen valkosipulia syöneet taksikuskin kanssa, että 68 euron hintaan hän veisi meidät Leoniin. Ekotyttöily unohtui siinä vaiheessa,  eikä tuota tullut laskettua paljonko olisimme säästäneet ottamalla ensimmäisen taksikuskin tarjouksen vastaan. 

Noin 55 km matka sujui nelikaistatietä nopeasti, se suorastaan lohdutti, että vettä satoi edelleen koko ajan. Jonkun verran kyllä harmitti, että osa matkasta meni nyt näin. Olisi ollut mukava kokeilla sitä junayhteyttäkin, mutta totuus oli hieman toinen kuin hilpeä nettisivu antoi ymmärtää.  Takseja on helposti saatavilla ja hinnat ovat Suomen hintoihin verrattuna edulliset. Olkoon nämä asiat vinkiksi muillekin, joilla matkanteko syystä tai toisesta välillä jalan tekee tiukkaa tai muuten vain kaipaa lepoa ja taukoa.

Olimme Leonissa hotellimme edessä yhdentoista maissa. Jätimme rinkkamme hotelliin ja meille kerrottiin, että noin tunnin kuluttua saisimme jo huoneemme, vaikka sisäänkirjautumisen varsinaisesti kerrottiin alkavan kello 14. Saimme kaupungin kartan, jonka unohdin tiskille, löysin sen siitä myöhemmin. Kävimme hotellia vastapäätä olevassa El Corte Ingles-tavaratalossa, joka oli ihan kuin Stokka meillä. Katsastimme ruokaosaston, jossa oli hieno kalatiski ja paljon parempi viiniosasto kuin Stokkalla. Ostimme hammastahnaa, jonka olisi saanut puoleen hintaan, jos olisimme olleet kanta-asiakkaita. 

Kävimme myös harhailemassa hieman keskustan suuntaan, mutta vesisade vähän lannisti intoamme. Kirsikkana kakussa, kaiken kruununa menimme Burger Kingiin syömään Whopperit. Mitä siihen sanotte?

Ennen kuin olimme liian  kastuneita menimme kysymään, joko saisimme huoneemme. Se kyllä onnistui, mutta luottokorttini ei kelvannut. Liekö eilisiä Nordean jumeja vielä? Siitä huolimatta saimme siis huoneen kolmeksi yöksi ja kun kysyin, että maksammeko heti käteisellä, heilutti virkailija huolettomasti kättään, että no problem! Maksa ku jaksat! Ja tämä on ihan hieno hotelli, telkkarikin on suurempi kuin A4.

Nyt me siis lepäämme maanantaihin asti, toivomme sateen taukoavan, että keskustassa on mukavampi kuljeskella. Jos teillä on hyviä Leon-vinkkejä, otamme ne ilolla vastaan. Netistä löydettyihin suhtaudun varauksella. Ainakin, jos sivut ovat englanniksi ja kovin positiiviset.

Nyt muuten tulee juuri telkkarista caminoelokuva,  ei The Way, vaan joku espanjalainen, jossa seksillä vihjaillaan runsaasti, elokuvan nimi on englanniksi Road To Santiago. Leffa on vuodelta 2009 ja se on saanut jopa yhden tähden IMDb:ssä. Me tietysti katsomme tätä tuotosta kriittisesti. Aurinko muka paistaa. Kenelläkään ei ole kunnon reppua ja remmitkin on auki! Eikä tuommoista menoa ole missään alberguesta kyllä nähty. Nih.

Isäpuoleni kertoi joskus nuorena miehenä miettineensä peilin äärellä, että nyt nämä viikset on leikattava, tai sitten on ostettava kitara. En tiedä kummin hän silloin teki, mutta Alan Jacksonista meidän ei tarvitse miettiä asiaa. Tässä hän laulaa koskettavasti Remember When.

16. kävelypäivä Castrojerizistä Fromistaan, 25 km

Kyllä se vähän jännittää, kun aamu on käsillä ja edessä on 25 km kävelyä, etenkin sääennusteen luvatessa sadetta ja ukkoskuuroja. Yöllä kattoikkunasta näkyi tähtiä, mutta aamulla vihmoi jo vettä. Hotellin aamiainen oli myöhässä. Kiitämme pulskaa, rapeaa pekonia, moitimme mikrossa kuumennettua kahvia, jota emme ottaneet  jo vatsan sekaisinmenon pelossakin. 

Päivän kävelyurakka jakaantui kolmeen osaan. Ensimmäisen osan alussa oli kilometrin mittainen 12 % nousu, johon käytimme 25 minuuttia, tämä tilastonikkareille tiedoksi.  Mutaa ei tänään ollut tarjolla, mikä oli suuri helpotus. Muutama muukin taapertaja oli jo tien päällä, nousun aikana ei satanut, mutta muulintappolaskun jälkeen vaihtelevasti ja kuuroluonteisesti kyllä. Kaipasimme kahvia, mutta sitä piti odottaa aina 11 km taivalluksen verran. Voi, että kylä tuntui pysyvän kaukana, vaikka ihan varmasti jalkamme liikkuivat. 

Noin vartin tauon jälkeen lähdimme toiselle osuudelle, joka oli noin 8 km. Se oli alussa loivaa nousua ja sitten melko tasaista. Taas saimme pikkuisen sadetta,  muttei mitenkään kaatosadetta. Pysähdyimme taas tauolle alberguen baariin, jossa pääsi nettiin ja vessaan (siinä järjestyksessä) ja saimme leimatkin passiin. Päätimme varata jo majoituksen Fromistasta, se kävi nopeasti booking.comin kautta. Hostel-huone 48 euron hintaan. 

Viimeinen osuus oli  vähän yli 5 km pitkä. Melkein heti alkoi sataa ja tuulla oikein urakalla, sade aivan piiskasi kasvoja. Kilometrit tuntuivat pitkiltä, kuten päivän viimeisillä on tapana, sade tekee kävelystä vielä työläämpää. Mutta silti, mieluummin sadetta kuin 30 astetta lämmintä! Reitti kulki lopussa kanavan reunaa ja Fromista tuli näkyviin ärsyttävän aikaisin, lopussa oli pellon kiertoa ja kanavan ylitystä. Saapuessamme kaupunkiin alkoi aurinkokin paistaa. Sisareni meni hakemaan kuljetetun rinkkansa, minä suuntasin majoitukseen. Matkalla oli aukioleva ruokakauppa, jonne poikkesin ostamaan hieman eväitä. 

Hostelli on oikein mukava, kuumaa vettä suihkussa, hyvä netti. Postimerkin kokoinen tv seinällä on suorastaan liikuttava. Olemme lämmitelleet peittojen alla, kuivatelleet varusteitamme ja juoneet viiniä, jolla oli kolme ostopäätökseen vaikuttavaa etua puolellaan, halpa hinta, kierrekorkki ja punainen väri.  

Huomenna on edessä vähän lyhyempi osuus, pikkuisen alle 20 km. Säästä ei uskalla toivoa mitään. Tänä iltana suunnittelemme tulevaa, laskemme etappeja ja jäljellä olevia päiviä. Mietimme mahdollisuutta skipata pari Meseta-etappia ja loikata suoraan Leoniin loppuviikosta. 

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tähän päivään sopii hyvin Billy Curringtonin kappale Good Directions, jonka kuulin ensimmäistä kertaa kesän 2007 USA:n kiertueella. Hyvät suunnat ovat aina tarpeen, niin töissä kuin täällä caminollakin. Tässä videossa Billy lauleskelee Grand Ole Opry-showssa, joka vastannee meikäläisiä männävuotisia Lauantaitansseja, sen verran koreat on lavasteet. On käyty Mainostelevisiolla opintomatkalla ihan selvästi.

13. kävelypäivä San Juan de Ortegasta Burgosiin ja hieman hyggestä

Kolmastoista kävelypäivä on takana. Olemme nyt kokonaan vailla sauvoja. Kolmaskin Black Diamond napsahti poikki ja varasauva löystyi ja alkoi omia aikojaan lyhentyä. Ilmeisesti muut kuin Exelin sauvat ovat tarkoitettu amerikkalaismalliseen sauvojen ulkoiluttamiseen kävelijän etupuolella aivan eri tahdissa kuin itse askeleet. Pohjoismainen sauvominen on liikaa. Päätimme toistaiseksi, näin Mesetan reunalla, jatkaa ilman sauvoja käsiä heilutellen. Hankimme sitten Leonista uusia, jos tarvitsee. 

Sisareni on nyt kokeillut rinkankuljetuspalvelua. Palveluita tarjoaa ainakin 10 eri firmaa, tai liekö yhden ihmisen puljujakin jotkut, en minä tiedä. Albergueissa on saatavilla pieniä pahvikuoria, joissa on kunkin firman tiedot. Niihin otetaan yhteyttä joko puhelimitse, tai sähköpostilla. Sisareni kokeili paikallisen Postin palvelua. Hän ilmoitti sinne mistä ja milloin rinkka pitäisi hakea ja minne toimittaa. Meillä oli jo varattuna tämän päivän majoitus, joten osoite oli tiedossa. Mainittuun pahvikuoreen kirjoitetaan rinkan omistajan tiedot sekä minne se pitää toimittaa ja kuoreen suljetaan viiden euron seteli. Kertamaksu on tämän verran ja maksimikuljetusmatka on 30 km ja maksimipaino 20 kg. Nämä voivat kaikki vaihdella palveluntuottajasta riippuen. Jos ottaa useamman päivän diilin,  hinta kuljetuspäivää kohden tulee vielä edullisemmaksi. 

Aamulla siskoni jätti sitten rinkkansa tagilla varustettuna casa ruralin aulaan ja kyllä sinne rehellisyyden nimissä tungettiin hieman minun tavaroitanikin. Kävely ilman rinkkaa tuntui kuulema melkein syntisen helpolta. Minunkin hieman kevyempi rinkkani tuntui mukavalta selässä.

Päivän kävelyn katkaisi aamukahvit  mukavassa kahvilassa Agesissa. Jos kahvila on siellä hääränneen herrasmiehen aikaansaannos, niin jopa on melkoinen kaunosielu kyseessä. Paikka oli sekä kahvila, että pieni kauppa ja siellä oli myynnissä kaikenlaisia tuoreita leivonnaisia ja kylmiä juomia ja monenlaista välipalaksi soveltuvaa mukaan ostettavaksi. Jopa vessat olivat niin sievät, että oksat pois. Söimme lämpimät empanadat ja joimme maitokahvit. 

Kohta aamukahvitauon jälkeen aloimme kiivetä päivän nousuosuutta, joka oli sangen karua kivikkoa armeijan piikkilangoin suljetun alueen reunaa. Eipä se alue kovin houkuttelevalta näyttänytkään, joten pysyimme polulla. Muutamia muitakin kulkijoita näkyi. Nousu ei ollut kovin vaativa ilman sauvojakaan. Kun pääsimme huipulle alkoi Burgos jo näkyäkin. Hyvin kaukana. 

Palaan hetkeksi eilisiltaan. Tapasimme uudestaan tanskalaisen pariskunnan, jonka viimeksi näimme noin viikko sitten. Istuimme syömään samaan pöytään ja juttelimme tähänastisten caminojemme tuntemuksista. Minulla kyllä naksahti jotain päässä sen hetken aikana. He puhuivat siitä, miten elämästä pitää nauttia ja caminostakin on lupa nauttia. Muistin jonkun tv-ohjelman, jossa kerrottiin tanskalaisesta hyggen käsitteestä. En saa tähän laitettua linkkiä, mutta googlatkaa hygge,  ellei käsite ole tuttu. 

Tuona illallishetkenä, johon sivumennen sanoen kuului erittäin hyvää paikallista tapolaa eli mustaamakkaraa,  huomasin olleeni tähän asti hieman sumussa tai tunnelissa sen suhteen miten olen caminoon suhtautunut ja antanut muiden odotusten tai paineiden vaikuttaa. Etenkin täällä matkan varrella olevien ihmisten suhtautuminen on vaikuttanut minuun enemmän kuin uskoinkaan. 

Huomaamattani olen pistänyt merkille kuka tuttu naama milloinkin näkyy milläkin etapilla ja kalkuloin kuinka kukin on ehtinyt sinne missä nyt on. Samaa tuntuu moni muukin tekevän. Aivan turhaan. Kukaan ei ole tilivelvollinen minulle, enkä minä kenellekään. En tee tätä yhtään sen oikeammalla tai vääremmällä tavalla kuin kukaan toinenkaan. Järjellä olen tietysti tämän tiennytkin, mutta vasta 12. päivän yhtäsoittoisen kävelyn jälkeen pitkin pohjoista Espanjaa oikeasti ymmärsin, ettei minua odota maalissa hyvän peregrinan palkinto olinpa kuinka kuuliainen omille tai toisten odotuksille. Minua odottaa siellä jotain paljon tärkeämpää kuin yksikään kävelemäni kilometri. Odotan sitä hetkeä jo kovasti. Sitä ennen vain kuljen vielä yli 500 km tavalla tai toisella, vähemmän silmälapuin, enemmän katsellen ja kuunnellen, mitä Espanja haluaa minulle näyttää.  Mutta tiedän, että päivän viimeiset kilometrit ovat jatkossakin pitkiä ja haluan päästä niistä aina niin nopeasti kuin mahdollista.

Sitten taas tähän päivään. Burgos ei tuntunut tulevan lähemmäs vaikka kuinka kävelimme. Reitti vei lentokentän reunaa ja tuntui ikuisuudelta, että pääsimme sen tasalle ja ohitse. Burgosin itäpuolella on Villafria-niminen kaupunki, joka lienee jo Burgosin talousaluetta. Siellä loikkasimme paikallisbussiin monen muun peregrinon kanssa ja euron hintaan pääsimme puolessa tunnissa Burgosin keskustaan. Koko ajan vilkkaan tien vieressä näkyi vaeltajia, suurin osa hyvin väsynein askelin kulkemassa viimeisiä kilometrejä. Oli minulla vieläkin hieman huono omatunto, muttei niin paljon kuin maanantain bussimatkasta. 

Saavuimme keskustaan puoli yhden aikaan ja ilman kaupunkikarttaa osuimme todella hyvällä tuurilla suoraan hotelliimme,  josta saimme huoneemme jopa hieman etuajassa. Myös sisareni rinkka oli saapunut etuajassa perille, sen oli luvattu saapuvan puoli kolmeen mennessä. Kuljetuspalvelu siis toimi mainiosti, rikkinäiset sauvatkin olivat tallella rinkan kyljessä.

Lähdimme heti metsästämään leimoja passeihimme ja saimmekin ne katedraalin viereisestä alberguesta. Siellä oli juuri saapumisruuhka menossa. Otimme vain leimat ja jätimme monta tuttua sinne asettumaan. Kävimme lounaalla, kun juuri sellaiseen aikaan kerrankin satuimme ihmisten ilmoille, jaoimme suuren salaatin ja yhden hengen paellan.  Jopa tuli vatsa täyteen. 

Nyt on vielä iltaa jäljellä, tuumimme lähipäivien suunnitelmia, miten aiomme Mesetan selättää. Edelleen rakkosaldo on nolla, suosittelen lämpimästi villasukkia vaelluskenkiin, ainakin minulla ne toimivat hyvin. Sitä olen harmitellut, etten ottanut hyviä säärystimiäni mukaan, niitä punaisia, joista tein oman postauksenkin aikoinaan. Kyse ei ole niinkään sateelta suojautumisesta, vaan kurasta, jota on ollut tarjolla melkein jokaisena päivänä. Aina ei tarvitse sadehousuja, mutta sitten on lahkeet kuitenkin kurassa.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Ehdotan, että iltaamme ihastuttaa jälleen yksi countryn nättipoika, Keith Urban kappaleellaan Little Bit of Everything. Jokaiselle jotakin, eiköstä vaan?