Kunto palautuu ja paranee

Eilisaamun työmatkajärvi

Monen viikon sairastaminen, vaikkakin vain flunssan, verotti voimia. Ei ollut sen enempää intoa kuin kykyäkään harjoitella caminoa varten. Nyt kun tauti on viimein voitettu ja sääkin on mitä parhain, on kävely taas maistunut. Kävelin eilen aamulla töihin hieman pitempää reittiä ja nautin aamusumuisista maisemista ja viileästä ilmasta. 

Caminosuunnitelmaani (yhteiseen sisareni kanssa) kuuluu melko aikainen keväinen ajankohta. Tarkoitus on lähteä liikkeelle jo maaliskuun puolivälin tienoilla. Tuolloin sää voi olla vielä melko viileä, reitin vuoristoisimmilla osilla ajoittain jopa talvinen. Luulen sellaisen sopivan minulle ja sisarelleni aika hyvin. Minua ainakaan ei haittaa olla hieman kylmissäni aamuisin kävelyä aloittaessamme, enkä pelkää ajoittaista liukkauttakaan. 

Eilen aamulla lähtiessäni työmatkalle, oli lämmintä 8 astetta, ilma tyyni. Olin pukeutunut lyhythihaiseen paitaan ja capripituisiin housuihin (ostin ne muuten Lidlistä, ihan kelpo pöksyt edullisesti). Alkumatkasta sormissani tuntui viileyttä, mutta noin kilometrin käveltyäni olin aivan lämmin. Kun pääsin perille töihin 10,7 km ja 1h 57 min myöhemmin minulla oli oikeinkin lämmin, ilman lämpötila oli tuolloin 12 astetta. Näinpä ajattelen, ettei minun välttämättä tarvitse caminollakaan ainakaan loppupäästä pukeutua aamuisinkaan missään vaiheessa kovin lämpimästi. 

Eilisellä kotimatkalla kello 16 jälkeen ilman lämpötila oli juuri ja juuri yli hellerajan. Kävelin kotiin suorinta tietä, jolloin matka on melkein 9 km. Kasvoni tulivat punaisiksi ja hikoilin kunnolla, otin tämänkin yhtälailla harjoitteluna. Kestän kyllä lämmintä siinä kuin viileyttäkin, kunhan vain asennoidun siihen niin, että siinä säässä kävellään, mitä sattuu tulemaan. Ymmärrän kyllä, että aivan hurjat lämmöt, yli 30 asteiset loppukesällä ovat kyllä minulle liikaa, mutten sellaisiin ole menossakaan.

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Ronnie Dunnin kappaletta Cost of Livin', joka tuo mieleemme Kammenpyörittäjän Amerikan-vuoden ystävien ja tuttujen nykyisen(kin) elämätilanteen. Ehkä meistä moni kumminkin elää täällä vieläkin herran kukkarossa. 

200 kilometriä apostolinkyytiä!

Uudet kenkäni ja uusi pyöräni

Tällä viikolla olen viettänyt aikaa tienposkessa monta tuntia ja 200 harjoituskilometrin raja ylittyi. Olen nyt oppinut olemaan ajattelematta niin paljon käyttämääni aikaa, mutta kilometrien keräämiseen olen sangen ihastunut. Pari kertaa minulla oli hieman kiire aikataulu, eikä silloin ole kiva kävellä melkein verenmaku suussa. Etenkään, kun sisäänajaa uusia kenkiä.

Tuulikaapissamme on uusia asukkaita, Meindlin vaelluskenkäpari. Olin katsastanut valmiiksi, missä Jyväskylän kaupoissa merkkiä on myytävänä ja tieni vei Partioaittaan alkuviikosta. Olin aivan ummikko vaelluskenkäasioissa, katselin ensin vääriä kenkiäkin, kun myyjä tuli kysymään, millä asioilla liikun. Olin hyllyllä, jonka kengät näyttivät kyllä siltä, mitä etsin, mutta olivat kuulema "kevyttä kamaa". Toisella puolella hyllyä oli sitten oikeita vaelluskenkiä, joista aloin sovitteluoperaation. 

Kokeilin kahta erilaista kenkää, joista löytyi kokoani, tai oikeastaan sitä, minkä luulin olevan kokoani. Käytän yleensä kenkiä kokoa 37-38 ja laitoin ensin jalkaani kokoa 38 olevat Meindl Vakuum Lady GTX:t. On siinä kengillä hieno nimi. Koska mutkamäenlasku ei ole minulle paria kokeilua enempää tuttua, enkä ole luistellutkaan vuosikymmeniin, eivät mitkään jäykät, tukevat jalkineet olleet minulle tuttu juttu. Tuntui heti, että onpa tässä tönköt kengät, mutta ensimmäisillä askeleilla huomasin, että kengäthän kävelevät puolestani. Kokeilin jotain toista malliakin, muttei se tuntunut niin sopivalta. Myyjä ehdotti vielä puoli kokoa suurempaa kenkää kokeeksi mieluisasta mallista ja se oli sitten se oikea. 

Kävin pienen päänsisäisen moraalisen keskustelun itseni kanssa, että kiitänkö nyt asiantuntevasta palvelusta ja kävelen lenkkareissani ulos kaupasta tilaamaan kengät netistä. Olisin ehkä tehnyt niin, jollei minua olisi noteerattu kaupassa mitenkään, tai heikosti. Nyt lähdin mukanani tuliterä pari oikeita vaelluskenkiä, kaupanpäällisenä purkki mehiläisvahaa kenkien käsittelyyn ja pari proteiinipatukkaa. 

Kotiinpäästyäni otin kengistä nauhat pois saadakseni iltin kunnolla auki ja sivelin nahkaosiin reilusti hyväntuoksuista mehiläisvahaa, kuten kaupassa neuvottiin. Sen kerrottiin vievän nupukkimaisuuden pinnasta, mutta suojaavan nahkaa tehokkaasti. Nauhoitin kengät uudelleen ja kun töihinlähdön aika koitti, laitoin kengät jalkaani ja lähdin ensimmäiselle koematkalle. Olin ymmärtänyt, että vaelluskenkien sisäänajo on aikaa vievä prosessi, jossa ei kaikenaikaa välttämättä tunnu vain hyvältä. 

Kävelin työmatkani pienellä lisäkierroksella ja kieltämättä sen päivän osittain jäinen tienreuna ja uuden kengän erilainen tuntuma tekivät askeleistani varovaiset. Heti kun pääsi asvaltilta pois hiekalle, askel tuntui kevyeltä ja hyvältä. 10 km kävelyn jälkeen työpaikan pukuhuoneessa otin kyllä kengät mieluusti pois ja tunnustelin jalkojani. Nilkoissa tuntui väsymystä, etenkin tärvätyssä, joka on paksumpi, kuin toinen. Ei mitään rakkoja tai niiden alkujakaan ollut havaittavissa. Olin töissä myöhään yöhön ja illan mittaan jalat antoivat ymmärtää, että niitä väsytti, jalkapohjia suorastaan kiristi ja nilkat tuntuivat jäykiltä. Pyörittelin nilkkojani useaan otteeseen ja kuuntelin niiden narinaa rappusissa. Nukuin työvuorojen välisen minimilepoajan työpaikan lepohuoneessa ja kävelin kengillä kotiin aamuvuoron jälkeen.

Olipa aika karmea tunne laittaa kengät uudelleen jalkaan vuorokautta ensimmäisen käytön jälkeen, etenkin nilkkoihin sattui heti nauhoitusvaiheessa. En oikein vielä tiedä, kuinka tiukkaan minun pitäisi nauhoittaa varret. Ensimmäiset askeleen kotimatkaa antoivat ymmärtää, etten koskaan pääse perille, mutta niinpä vain askel vertyi ensimmäisellä kilometrillä. Kävelin kotiin suorinta reittiä lievän kiireen vuoksi ja jossain vaiheessa en enää ajatellut sattuuko jalkoihini. Tunnustelin varpaitani, joilla on riittävä tila liikkua, muttei jalkani liu'u kengässä. Pystyin kävelemään aivan tavallista vauhtiani ja askel alkoi tuntua sitä luontevammalta, mitä lähemmäs kotia tulin.

Nyt kengillä on kävelty työmatka edestakaisin kahteen kertaan, noin 40 km. Jälkimmäisellä kerralla menomatka oli jopa ripeä ja kevyt, iltapäivällä taas tuntui nilkoissa hieman tukalalta. Olisi mukava kuulla, kuinka pian vaelluskengät niin sanotusti antavat armoa ja kuinka paljon niiden voi antaa tuntua nilkoissa ikävältä.

Kävelymusiikiksi suosittelen erittäin suurella lämmöllä kaunista ja syvällistä lyriikkaa sisältävän Lady Antebellumin esittämää kappaletta Bartender.