perjantai 31. lokakuuta 2014

Ooh, snug fit!

Eräänä aamuna heräsin liian varhain, enkä saanut enää unta. Olin ajatellut mennä autolla töihin, sillä iltapäivästä olisi muuta puuhaa, eikä olisi aikaa puolentoista tunnin kävelyyn. Joku vipu päässäni on vinksahtanut, sillä kyljenkääntämisen sijaan nousin ylös ja etsin vaatteet päälleni ja lähdin tähtikirkkaaseen aamuun kävellen töihin. Aamu ehti matkan aikana valjeta niin, etten tarvinut lamppua enää viimeisellä katuvalottomalla osuudella ja ilma oli niin raikas, että melkein sattui hengittää. 

Nyt kun säät ovat olleet vaihtelevat, olen kokeillut erilaisia kerrospukeutumisen malleja. En ole kovin herkkä palelemaan, joten jos ilman lämpötila on plussalla, eikä tuule kovin navakasti, en ole pukenut vielä välikerrosta. Käsineet ja pipo ovat käytössä, jos tuulee tai sataa. Minulla on ollut vain joko tylsiä tai huonoja pipoja, liian suuria, pieniä, vettä tai tuulta pitämättömiä. Tällä viikolla sain Kammenpyörittäjän Chain Reaction-tilauksen yhteydessä SealSkinz-tuotteita. Tilasin pipon, hansikkaat ja sukat. Pipo on juuri sopiva, sukat näyttävät lapselle sopivilta, mutta ovat kuitenkin minun kokoani. Ikävä kyllä hansikkaat ovat minulle liian suuret, joten Kammenpyörittäjä ottaa ne käyttöönsä ja tilaan uudet seuraavaan pakettiin. SealSkinz-merkki ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta nimestä tuli mieleen tv-sarjan jakso, jossa sankariseikkailija änkee itsensä hylkeen nahan sisälle kylmästä selviytyäkseen ja tuumii, että onpa aika piukka. Ystäväperheen poika nimesi tyypin jo melko pienenä K*simieheksi, tämä kun hörppäsi jaksossa jos toisessakin omaa virtsaansa henkensä pitimiksi.

Vedenpitäville sukille ei nyt juuri ole kyllä käyttöä, sillä vaelluskenkäni eivät päästä vettä sisäänsä. Kengillä on kävelty nyt noin 80 km ja jalkani alkavat tottua niihin. Sain aikaan yhden pienen rakon kantapään sivulle viikon aikana, mutta muuten kengät alkavat tuntua melkoisen hyviltä. Varret eivät ole enää niin kovantuntuiset, tai sitten nilkkani ovat kouliutumassa. Alan pitää vaelluskengistäni päivä päivältä enemmän ja olen tyytyväinen ostokseeni. Samoin Decathlonin sukat ovat osoittautuneet aika hyviksi ja näyttävät kestävän pesuakin. 

Kun aloittelin kävelemistäni syyskuun alussa, riitti valoisaa aikaa kaikkiin työvuoroihin mennessä ja niistä tullessa. Nyt päivä on lyhentynyt merkittävästi, eikä valoisaan aikaan pääse enää kuin parista vuorosta kotiintullessa. Aluksi pimeässä käveleminen tuntui hieman pelottavalta, etenkin kun osan matkaa joudun kävelemään tien reunaa ilman katuvalaistusta. Olen jo oppinut muutamat kohdat tienposkessa, jossa ei kannata astua pientareen ulkopuolelle, tai kellahtaa syvälle ojaan. Samoin olen tottunut siihen, etteivät kaikki autoilijat vaihda pitkiltä valoilta lyhyille tähteni, vaan häikäisevät reippaasti silmiini. Ilmeisesti heijastimeni ja valaisimeni toimivat kohtuudella, sillä en ole pelästynyt kuin pari kertaa melko likeltä mennyttä autoa. Talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. ja silloin, alle kahden kuukauden kuluttua päivä alkaakin jo pidentyä! 

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Frankie Ballardin kappaletta Helluva Life, koska sillä on niin hauska nimi. 

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Opin uutta

EDIT: Tämä postaus hyppäsi uusimmaksi, kun menin tekemään pienen typon korjauksen. Postaus on tehty alunperin viikko sitten sunnuntaina iPadilla ja jostain syystä sillä tehtyihin postauksiin ei voi enää puuttua myöhemmin päivämäärän muuttumatta. Pahoittelen ja koitan oppia senkin asian nyt kunnolla!

Millainen on unelmavapaapäivän aamu? No sellainen tietysti, että laittaa omat ja lainatut vaatteet päälle ja loput tuulen puolelle kainaloon ja lähtee kävelemään sateeseen Kammenpyörittäjää vastaan! Hänellä oli lyhyt aamuvuoro ja halusin hoitaa päivän kävelyt alta pois ennen aamiaista. Ehti sentään tulla valoisaa, niin etten tarvinut kaikkia heijastusvälineitäni, joita edellisessä postauksessa esittelin. Sadetakki oli tarpeen ja mielellään hupullinen, joten vedin niskaani isäpuoleltani saamamme asvalttimiesten kunnon pukineen, jossa ei kastu, vaikka kuinka sataisi. 

Mitäpä sitten opin tämän aamun 11,55 km kävelylläni? Ensiksi sen, että kun päällimmäinen kerros on sadetakki, pitää yksi välikerros jättää pois, jos ilman lämpötila on kunnolla plussalla. Olin pukenut teknisen paidan alimmaksi, fleecen toiseksi ja noin kilometrin päässä kotoa jouduin jo riisumaan fleecen pois. Samalla jätin ohuen pipon päästäni, mutta sen olisin kyllä voinut pitää, ulkopuolelta märkä sadetakin huppu tuntui päätä vasten kylmänkälpäkältä. Hanskani kastuivat nopeasti sormista, kun vettä piti pyyhkiä kasvoilta. Paremmat hanskat pääsevät ostoslistalle.

Toiseksi opin, että Azoreilla käyttämäni Columbian kengät eivät pidä vettä pitempiä aikoja. Eivät ne Goretexiä olekaan, mutta silti alkoi tuntua vähän keljulta varpaissa puolenvälin tienoilla. Mistä tulikin mieleen kolmas oppimani asia.

Ei sitten enää ikinä sukkahousuja jalkaan, kun kävelee enemmän kuin juhlissa taksista tai taksiin. Sinänsä lämpimän välikerroksen sukkaosan sauma alkoi melko pian urheilusukan sisällä muistuttaa olemassaolostaan, muttei sentään hiertänyt rakkoja. Muistan käyttää tästälähin poikien kielellä tykkejä, eli pitkiä kalsareita, jotka nekin pitää toki pukea huolella, ettei sitten nilkan kohdalle tule myttyä lahkeensuusta ja sukasta.

Neljänneksi opin, että kävellessä itselle mukatutuissa paikoissa, voi oikopoluista tulla kiertoteitä. Sinänsä pieni kiertolenkki ei tänä aamuna haitannut mitään, ehdin työpaikan pihaan juuri sillä minuutilla, jolloin Kammenpyörittäjän työvuoro loppui. Oli vain vähän noloa, etten hetkeen tiennyt mihin kohtaan Tikkakoskea oikaisuni toisi. Sateessa en viitsinyt kaivaa puhelinta taskusta vilkaistakseni karttaa,  omput kun eivät ole niitä parhaita uimareita.

Opin vielä lisääkin, tai oikeastaan mieleeni muistui, että nenäliina taskussa on kivempi kuin märkä sadetakin hiha nenänpyyhintään ja muutoin syvästi inhoamani lippikset eivät olisi hassumpia päähineitä sadesäällä, sillä hupunreunasta kasvoille valuva vesi on melkoisen märkää.

Huomasin senkin, että minulle toisto on mieluisampaa kuin uutuus. Kuuntelen aivan hyvillä mielin soittolistaani päivästä toiseen, jännitykseksi piisaa se, missä järjestykssä ne 37 kappaletta tällä kertaa tulevatkaan! Eikä minua lainkaan haittaa, että kävelen samoja kilometrejä kerta toisensa jälkeen nyt, kun harjoittelen Caminoa varten. Espanjassa sitten haluan, että kilometrit jäävät taakseni, enkä niihin enää palaa - paitsi jos kävelen Caminon joskus uudelleen.

Minulla on muuten siinä mielessä tarpeettoman hyvä muisti, että muistan mitä kappaleita olen missäkin päin maailmaa kuunnellut. Tietty Ultra Bran kappale liittyy hetkeen jolloin ajoimme sisään turkkilaiselle leirialueelle vuoden 2001 matkalla ja Huuhaa Innasen hupailu yhdistyy siihen, kun palautimme autoa Salt Lake Cityn lentokentälle. Nyt tuskin pystyn unohtamaan, mikä countrykappaleistani soi, kun eilen käännyin vanhainkodin portilta kohti kotia. Kumpa tästä olisi jotain hyötyä. Aion kyllä laajentaa kuuntelurepertuaariani, kenties jopa äänikirjojen puolelle, tai jospa lataisin laitteeseeni espanjan alkeiskurssin. Voisin oppia jotain hyödyllistä kävellessäni.

Kotiinpäästyäni opin vielä, että kevyet ulkoiluhousuni olivat polvesta alaspäin tippuvan märät ja ne painoivat kaksi kertaa tavallista enemmän. Samoin ilmeni, etä vesi oli päässyt lirisemään takinkauluksesta paidan olkapäille. Siispä äkkiä märät vaatteet pois päältä, jopa ennen kuin tallensin kävelyreitin iPadiin, lämmin suihku ja kuivat vaatteet päälle ja sitten olikin jo mukava olla! Tästä tulee hyvä sunnuntai. Lisään ehkä myöhemmin tähän kaljuun postakseen jotain kuvitusta, kunhan saan toivoakseni iKoneeni huomenna korjattuna takaisin.

200 kilometriä apostolinkyytiä!

Uudet kenkäni ja uusi pyöräni
Tällä viikolla olen viettänyt aikaa tienposkessa monta tuntia ja 200 harjoituskilometrin raja ylittyi. Olen nyt oppinut olemaan ajattelematta niin paljon käyttämääni aikaa, mutta kilometrien keräämiseen olen sangen ihastunut. Pari kertaa minulla oli hieman kiire aikataulu, eikä silloin ole kiva kävellä melkein verenmaku suussa. Etenkään, kun sisäänajaa uusia kenkiä.

Tuulikaapissamme on uusia asukkaita, Meindlin vaelluskenkäpari. Olin katsastanut valmiiksi, missä Jyväskylän kaupoissa merkkiä on myytävänä ja tieni vei Partioaittaan alkuviikosta. Olin aivan ummikko vaelluskenkäasioissa, katselin ensin vääriä kenkiäkin, kun myyjä tuli kysymään, millä asioilla liikun. Olin hyllyllä, jonka kengät näyttivät kyllä siltä, mitä etsin, mutta olivat kuulema "kevyttä kamaa". Toisella puolella hyllyä oli sitten oikeita vaelluskenkiä, joista aloin sovitteluoperaation. 

Kokeilin kahta erilaista kenkää, joista löytyi kokoani, tai oikeastaan sitä, minkä luulin olevan kokoani. Käytän yleensä kenkiä kokoa 37-38 ja laitoin ensin jalkaani kokoa 38 olevat Meindl Vakuum Lady GTX:t. On siinä kengillä hieno nimi. Koska mutkamäenlasku ei ole minulle paria kokeilua enempää tuttua, enkä ole luistellutkaan vuosikymmeniin, eivät mitkään jäykät, tukevat jalkineet olleet minulle tuttu juttu. Tuntui heti, että onpa tässä tönköt kengät, mutta ensimmäisillä askeleilla huomasin, että kengäthän kävelevät puolestani. Kokeilin jotain toista malliakin, muttei se tuntunut niin sopivalta. Myyjä ehdotti vielä puoli kokoa suurempaa kenkää kokeeksi mieluisasta mallista ja se oli sitten se oikea. 

Kävin pienen päänsisäisen moraalisen keskustelun itseni kanssa, että kiitänkö nyt asiantuntevasta palvelusta ja kävelen lenkkareissani ulos kaupasta tilaamaan kengät netistä. Olisin ehkä tehnyt niin, jollei minua olisi noteerattu kaupassa mitenkään, tai heikosti. Nyt lähdin mukanani tuliterä pari oikeita vaelluskenkiä, kaupanpäällisenä purkki mehiläisvahaa kenkien käsittelyyn ja pari proteiinipatukkaa. 

Kotiinpäästyäni otin kengistä nauhat pois saadakseni iltin kunnolla auki ja sivelin nahkaosiin reilusti hyväntuoksuista mehiläisvahaa, kuten kaupassa neuvottiin. Sen kerrottiin vievän nupukkimaisuuden pinnasta, mutta suojaavan nahkaa tehokkaasti. Nauhoitin kengät uudelleen ja kun töihinlähdön aika koitti, laitoin kengät jalkaani ja lähdin ensimmäiselle koematkalle. Olin ymmärtänyt, että vaelluskenkien sisäänajo on aikaa vievä prosessi, jossa ei kaikenaikaa välttämättä tunnu vain hyvältä. 

Kävelin työmatkani pienellä lisäkierroksella ja kieltämättä sen päivän osittain jäinen tienreuna ja uuden kengän erilainen tuntuma tekivät askeleistani varovaiset. Heti kun pääsi asvaltilta pois hiekalle, askel tuntui kevyeltä ja hyvältä. 10 km kävelyn jälkeen työpaikan pukuhuoneessa otin kyllä kengät mieluusti pois ja tunnustelin jalkojani. Nilkoissa tuntui väsymystä, etenkin tärvätyssä, joka on paksumpi, kuin toinen. Ei mitään rakkoja tai niiden alkujakaan ollut havaittavissa. Olin töissä myöhään yöhön ja illan mittaan jalat antoivat ymmärtää, että niitä väsytti, jalkapohjia suorastaan kiristi ja nilkat tuntuivat jäykiltä. Pyörittelin nilkkojani useaan otteeseen ja kuuntelin niiden narinaa rappusissa. Nukuin työvuorojen välisen minimilepoajan työpaikan lepohuoneessa ja kävelin kengillä kotiin aamuvuoron jälkeen.

Olipa aika karmea tunne laittaa kengät uudelleen jalkaan vuorokautta ensimmäisen käytön jälkeen, etenkin nilkkoihin sattui heti nauhoitusvaiheessa. En oikein vielä tiedä, kuinka tiukkaan minun pitäisi nauhoittaa varret. Ensimmäiset askeleen kotimatkaa antoivat ymmärtää, etten koskaan pääse perille, mutta niinpä vain askel vertyi ensimmäisellä kilometrillä. Kävelin kotiin suorinta reittiä lievän kiireen vuoksi ja jossain vaiheessa en enää ajatellut sattuuko jalkoihini. Tunnustelin varpaitani, joilla on riittävä tila liikkua, muttei jalkani liu'u kengässä. Pystyin kävelemään aivan tavallista vauhtiani ja askel alkoi tuntua sitä luontevammalta, mitä lähemmäs kotia tulin.

Nyt kengillä on kävelty työmatka edestakaisin kahteen kertaan, noin 40 km. Jälkimmäisellä kerralla menomatka oli jopa ripeä ja kevyt, iltapäivällä taas tuntui nilkoissa hieman tukalalta. Olisi mukava kuulla, kuinka pian vaelluskengät niin sanotusti antavat armoa ja kuinka paljon niiden voi antaa tuntua nilkoissa ikävältä.

Kävelymusiikiksi suosittelen erittäin suurella lämmöllä kaunista ja syvällistä lyriikkaa sisältävän Lady Antebellumin esittämää kappaletta Bartender.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Blueskaavalla jälleen - tehtiin kävelyretki kahteen kertaan


Sää vaihteli Azorien saariin kuuluvalla Sao Miguelilla nopeammin kuin ehti sanoa cavok (ceiling and visibility ok). Halusimme käydä yhdellä saaren korkeimmista huipuista, Serra Devassa-nimisellä kävelyreitillä. Siellä luvattiin olevan kraaterijärvi, joka olisi näkemisen arvoinen. Matkaa Ponta Delgadasta oli noin 30 km reitin alkuun ja olimme käyneet seudulla jo ensimmäisellä ajeluretkellä saaren länsiosassa. 


Ensimmäinen yritys huipulle oli perjantaina, jolloin sää oli epävakaisen oloinen jo alusta asti. Toivoimme kuitenkin selkenemistä ja lähdimme liikkeelle pienen aamuisen kaupunkikävelyn jälkeen. Kammenpyörittäjä oli löytänyt kauppahallin kuvausreissuillaan ja minäkin halusin päästä näkemään sen. Halli sijaitsi noin vartin kävelymatkan päässä ja aamuruuhkaisilla kaduilla saattoi nähdä, milloin lähestyimme hallia, kun vastaantulevilla alkoi olla erinäisiä ostoskasseja kädet täynnä. 

Hallissa oli keskellä suuri vihannes- ja hedelmäosasto ja reunoilla erilliset kala- ja lihaosastot. Väkeä oli perjantaiaamuna ennen yhdeksää melko paljon, muttei mitenkään tungokseksi asti. Olimme jo marketeissa huomioineet, mitä paikallista on saatavilla, mutta hallissa valikoimaa oli vielä paljon enemmän. 

Marketissa rypäleitä olisi pitänyt ostaa kilon satseina, hallissa onnistui pienten terttujen valinta ja ostimmekin pieniä tummia rypäleitä välipalaksi. Samoin hankimme muutamia paikallisia banaaneja, sekä meille aiemmin tuntemattoman annoonan ja yhden azorilaisen ananaksen. 



Lihaosasto oli vaikuttavan näköinen, monta kauppiasta möi hienonnäköisiä lihoja, etupäässä nautaa ja possua. Koko saarella emme nähneet yhden yhtä lammasta, mutten sano, etteikö niitäkin Sao Miguelilla olisi. Kalaosasto oli lievä pettymys. Suuria mustekaloja näimme ja tonnikalaa, sekä meille tuntemattomia suuria valkoisia kaloja. Mutta äyriäispuolta ja simpukoita oli hyvin vähän. Emme tienneet eikö niiden aika ollut juuri nyt, vai eikö niitä ylipäätään ole tarjolla siellä suunnalla maailmaa, vaikka merta riittääkin ympärillä. 



Hallireissun jälkeen hyppäsimme pököttiin ja ajoimme sisämaahan. Tuolloin osuimme aiemmin mainitun hylätyn hotellin pihaan. Emme vielä tienneet, että seuraavan mutkan takana oli ruuhkaisa näköalapaikka ja hotellin ympäristö näytti sumussa hyvin aavemaiselta. Minä olen tunnetusti vellihousu, enkä halunnut mennä hotellin sisälle. Kammenpyörittäjä kurkkasi vähän aulaan, muttei lähtenyt sen sisemmäksi, koska alahuuleni väpätti huolesta pihalla. Uskalsin kuitenkin mennä avoimen aulan läpi hotellin toiselle puolelle, josta avautui upeat maisemat, sen minkä matalalta pilveltä näki. 



Löysin hotellin nimen Hotel Monte Palace pienellä googlettelulla ja siitä löytyi paljon erilaisia Youtube-pätkiä ja kuten arvelimme, ilmasto-olosuhteet näyttivät olleen suurin syy sen hylkäämiseen.

  
Sää ei näyttänyt kovin kaksiselta, muttei kuitenkaan satanut, joten etenimme suunnitelmamme mukaan. Lähdimme kävelyreitille, jonka pituudeksi oli kerrottu 4,4 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2 tuntia. Profiililtaan reitti olisi aluksi nousuvoittoinen, sitten tasaista ja paluu toista reittiä hieman loivemmalla laskulla. Polku lähti heti loivasti nousuun pienten harjujen välistä ja oli paikoittain sadeveden voimakkaasti uurtamaa. Tästä reitistä erityisesti varoitettiin sään suhteen ja olimmekin heti varuillamme, ettemme joutuisi liian huonoon keliin. 

ruksi merkissä kertoi, ettei tuonne suuntaan
Käveltyämme vartin verran tulimme aukealla paikalle, jossa tuuli tuntui yltyvän aivan yhtäkkisesti ja sen mukana meni vaakaan vettä, josta emme olleet varmoja oliko se varsinaisesti sadetta vai pilvien pohjissa olevaa kosteutta. Vedimme sadetakit yllemme ja jatkoimme matkaa. Edessä oleva huippu oli välillä nopeasti liikkuvien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi reikiä pilvessä, mikä antoi toivoa sään paranemisesta. Kuljimme melko jyrkästi nousevaa polkua yhä ylemmäs noin puolen tunnin ajan. Polku oli hyvin merkitty, joten siltä eksyminen ei ollut vaarana tässä vaiheessa. Kosteutta oli ilmassa ainakin 100 %:n verran ja tuuli erittäin kova. Kun tulimme reitin siihen kohtaan, jossa olisi pitänyt näkyä kraaterijärvi kaukana alhaalla, emme nähneet sitä kuin vilaukselta, kun pilvet kiitivät alapuolella ja paljastivat järven hetkeksi. Polku vei yhä ylemmäs harjanteelle, emmekä nähneet huippua lainkaan. 

tämä merkki tarkoitti oikeaa suuntaa
Siinä vaiheessa minulla meni pupu pöksyyn, kun olisi pitänyt lähteä yhä kapenevaa polkua harjannetta pitkin, kohti pilveen katoavaa huippua kovassa tuulessa ja muutaman metrin näkyvyydessä. Ehdin juuri sanoa Kammenpyörittäjälle, että tuonne en taida uskaltaa lähteä, koska ei näe kuinka syvät pudotukset polun molemmin puolin on. Hän ei tainnut kuulla minua siinä puhurissa, mutta hän kääntyi puoleeni ja sanoi, että nyt kyllä käännytään takaisin. 

sinne se polku katosi
Helpotuksesta huokaisten olin täsmälleen samaa mieltä ja lähdimme laskeutumaan rinteeseen tehtyä möykkelikköistä polkua takaisin. Onneksi ei ollut kovin liukasta kuitenkaan, emmekä ottaneet perstuntumaa maastoon. 


Reilun tunnin kävelyn jälkeen olimme taas autolla, parkkipaikalla ei satanut lainkaan, joten arvelimme olleemme niin tukevasti pilven sisällä, ettemme olleet varsinaisesti sateessa. Olimme jonkun verran märkiä muutoin kuin sadetakkia alta, muttemme kylmissämme. Kävimme ennen paluumatkaa vielä katsomassa pienen matalammalla olevan järven, jonka oli tien toisella puolella. Jäi hieman kaihertamaan mieltä, ettei kävelyretki onnistunut kunnolla ja päätimme yrittää uudelleen seuraavana, viimeisenä mahdollisena päivänä.

Uusintayritys lauantaina oli alkuvaiheissaan melko samanlainen. Kiersimme saaren länsipään mutkaisen ja mäkisen tien kautta aloituspaikkaan nähden tullessamme länsirannikon pienet kaupungit ja kylät. Nyt sää oli hieman paremmalta vaikuttava, huippu näkyi kokonaan lähtiessämme liikkeelle samasta paikasta, kuin edellisenä päivänä. Meidän edellämme reitille lähti toinen pariskunta, edellisenä päivänä emme nähneet ketään muita. 

Nyt ei tuullut niin kovasti ja saimme hyvän alun reitille. Tuttua polkua kiipesimme kohti huippua ja näimme melkein korkeimmalta kohdalta järven, joka edellisenä päivänä oli vain vilahtanut pilvien välistä. 


Nousu ei tuntunut lainkaan niin jyrkältä ja pitkältä nyt, kun sen teki toiseen kertaan. Puolessa tunnissa saavuimme sille kohtaa, mistä edelliskerralla käännyimme takaisin. Polku olikin puoliksi rinteen suojassa, eikä meidän olisi tarvinut uskaltautua kuin korkeintaan 50 metriä kulkea vaikka kyyryssä, että olisimme päässeet suojaiseen kohtaan ja reitti olisi alkanut laskeutua. Kun sitä ei pilven keskellä nähnyt lainkaan, ei uskallus riittänyt. 

ei se niin vaarallinen paikka ollutkaan
Menimme iloisin mielin senkin kohdan. Kammenpyörittäjä otti kuvia eri suuntiin ja hyvä, että ottikin, sillä parissa minuutissa pilvi peitti näkymät ja sade alkoi piiskata meitä. 


Taas sadetakit vaan päälle ja jatkoimme matkaa, sillä olimme ohittaneet korkeimman kohdan ja menimme jo alamäkeen. Polku oli useassa kohtaa uurtunut melkein metrin syviin kraatereihin ja meidän oli loikattava uurrosten ylitse. Niissä kohtaa minun oli laitettava neliveto päälle ja Kammenpyörittäjän kiskaistava minut ylitse toiselle puolelle, sillä olen arka hyppäämään. Samalla metodilla näytti edellämme kulkeva pariskuntakin menevän. He jäivät odottamaan siksi aikaa, että minäkin olin polun kulkukelpoisella osuudella taas, mikä oli huolehtivaista.



Jatkoimme lähes yhtämatkaa alas rinnettä aina järven rantaan asti. Siellä oli merkillinen kivimökki ja veteen menevä laiturinpohja tai joku muu rakennelma, jolle emme keksineet tarkoitusta. Mökki oli upeasti sammalten ja kasvien peitossa ja jotenkin jopa aavemaisen oloinen. 



Tähän kohtaan reittiä pääsi myös kapeaa tietä pitkin vuoren toiselta puolelta, olimme käyneet vain alle kilometrin päässä alkuviikon retkellä. Nyt jatkoimme polkua pitkin kohti reittimme alkupistettä. Tämä reitti ei sovi huonojalkaisille, sillä sadeveden tekoset tekivät polusta paikoin hyvinkin hankalan kulkea, kun puolta täytyi kaiken aikaa vaihtaa ja hyppiä kiveltä toiselle. Mutta minun tasapainolleni se vielä soveltui hyvin. 

Viimeisen kilometrin kuljimme jälleen tuttua reittiä, kun ympyräreitti sulkeutui ja näimme kohtuullisessa säässä, miten jyrkästi polku nousikaan korkeimpaan kohtaan. Jyrkkää osuutta on aina helpompi nousta kuin laskeutua, vaikka pulssi olisikin eri mieltä. 


Koko reitin kulkemiseen meni noin pari tuntia, sillä pysähtelimme katsomaan maisemia ja ottamaan kuvia tavallistakin enemmän. Olimme todella iloisia, että saimme reitin käytyä kokonaan ja tyytyväisiä, ettemme edellispäivänä saattaneet itseämme typerästi vaaraan. Mitä ei näe, ei kannata sohaista, ettei käy hullusti.

Jos olisin kuunnellut kävellessäni musiikkia, se olisi voinut olla tämä metka kappale, jonka Joe Nichols esittää. Sen nimi on ytimekkäästi Yeah ja se kertoo, mitä kaikkea ihminen tekeekään miellyttääkseen uutta tuttavuutta, jopa kuuntelee hipahtavaa musiikkia. Arvostan kovasti karaokehtavaa videota, vaikken eläissäni ole laulanut karaokea, edes yksin pimeässä.

torstai 23. lokakuuta 2014

Nostetaan pulssia ja kiivetään rinnettä - kolmas kävelyretki Azoreilla


Kolmanneksi kävelyretkeksi valitsimme Ponta Delgadan länsipuolella olevan Rocha da Relva-nimisen reitin. Se sijaitsi rannalla ja vei rinnettä alas kylään, jonne ei ole muuta tietä, kuin tämä nimenomainen polku, myöskään meriteitse kylään ei näyttänyt pääsevän, sillä meri oli melkoisen levoton iskiessään suuriin kivenlohkareisiin. Ehkä jossain kohtaa pääsi rantautumaan, mutta me emme sitä kohtaa huomanneet.


Reitin pituudeksi ilmoitettiin 4,7 km ja siihen kuluvaksi ajaksi 2h 30min. Profiilin mukaan alku olisi silkkaa laskua ja sitten vähän tasaista, lopuksi paluu samaa reittiä. Olin hieman huolissani, kuinka pitkä mäki olisi kyseessä, kun aika oli arvioitu noin pitkäksi. En minä ihan turhaan huolissani ollutkaan, kyllä siinä melkoinen pulssinnosto oli kyseessä. 

Olimme jo alkuviikosta ajaneet reitin alkupään vieritse, vielä siitä mitään tietämättä ja ihailleet merta näköalapaikalta. Nyt ohitimme tutun tien ja poikkesimme hiekkatielle, joka vei keskelle viljelyksiä ja maalaisasumuksia. Reitti lähti jonkunlaisen varastorakennuksen pihasta, mikäli ymmärsimme oikein, kyse oli alarinteen hankalakulkuisen kylän huoltotoimiin varattu rakennus. 

Aluksi reitti oli oikein leppoisa, hitaasti laskeutuva ylittäessään viimeiset pellot, ennen rantajyrkännettä. Olimme alkupisteessä noin 125 metrin korkeudella merestä ja siitä sitten pikkuhiljaa laskeuduimme kohti merta. Alun hiekkatie muuttui jossain vaiheessa kivetyksi poluksi ja jyrkkeni jyrkkenemistään. Siinä alkoivat jo varpaat hiipiä kohti kengän kärkiä ja huomioimme raapaisujäljet kivissä, arvelimme niiden olevan joko aasien tai hevosten kavioista. Merelle näkyi niin kauas kuin jaksoi katsoa, taaskaan ei näkynyt valaista pyrstöäkään. Aiemmin pilvinen sää muuttui aurinkoisemmaksi ja ajoittain suojainen rinnepolku oli suorastaan kuuma. 


Jyrkimmässä kohtaa meitä vastaan tuli ensin matkailijapariskunta, joka puuskutti kohtuullisesti, minkä panin tietysti merkille. Sitten meitä vastaan tuli nuori mies, joka ei hevosvoimillaan pröystäillyt, niitä oli tasan yksi. Kopukka kiipesi kivettyä polkua ihan mallikasta vauhtia ja tiukimpaan mutkaan nuorukainen vielä yllytti menopeliään hieman lisäämään tahtia, ettei jäisi sutimaan. 


Noin puolessa tunnissa laskeuduimme merenpinnan lähelle, muutaman metrin korkeudelle ja saavuimme Rocha da Relvan kylään, jonka mukaan reitti oli nimetty. 


paikallinen näkemys pönkästä ovella
Kylässä oli hiljaista ja pysähtynyttä, pieniä mökkejä ja viljelyksiä puristautuneina kapealle kaistaleelle meren ja pystysuoran seinämän välissä. Polku mutkitteli pihojen vieritse ja paikoin aivan rannassa, paikoin hieman korkeammalla. Mietimme, millaista olisi asua tai viettää kesiään tuollaisessa paikassa. Ainakin kunto olisi hyvä, jos pitäisi maitopurkkia hakeakseen kiivetä ja laskeutua polkua pitkin. Tai jos kunto ei olisi niin hyvä, niin muistin olisi syytä olla. 



Hieman ennen polun päätepistettä käännyimme takaisin ja pienen paussin jälkeen aloitimme nousun jyrkänteen päälle auton luokse. Kylän kissat saattelivat meitä muutamien mutkien ajan, eikä niillä näyttänyt olevan mitään hankaluuksia jyrkissä mutkissa. Vastaamme käveli mies sementtisäkki olallaan ja päättelimme, että remonttihommat kannattaa ajoittaa niin, että varmasti ehtii tehdä riittävän monta tarvikereissua rinnettä ylös ja alas. 



Nousu ei ottanut loppujen lopuksi sen enempää aikaa kuin laskeutuminenkaan, sillä tullessa piti kävellä hitaasti pysyäkseen pystyssä. Minun piti pari kertaa haukata happea paikallaan, mutta jaksoin kiivetä ihan kohtuullisen hyvin ja reipasta tahtia. Viimeinen kilometri oli suorastaan helppoa, kun nousu oli vain muutamaa prosenttia. 

Polulla ei ollut muutamaa kohtaa lukuunottamatta kaiteita ja maanvyörymäkohtia rinteessä näkyi, uudempia ja vanhempia. Polku oli paikoitellen sen verran kapea, että oli viisasta kulkea peräkkäin. Reitti siis vaati aiempia enemmän varovaisuutta, ettei päätynyt jyrkänteeltä alas, mutta mitenkään liian vaarallinen se ei ollut. Reppuselkäinen kulkija sai kyllä varoa, ettei pyyhkäissyt kääntyessään kaveriaan tieltä. 

Noin pari tuntia myöhemmin olimme autolla uudelleen, hikisinä tai ainakin melkoisen lämpiminä. Oli mukava nähdä eristäytynyt kylä ja jylhät maisemat. En välttämättä kuitenkaan haluaisi lähteä uudelleen samalle reitille, sillä kertakatselu riitti aivan mainiosti. 

tiistai 21. lokakuuta 2014

Tasamaan tallausta Furnas-järven ympäri


Toisena kävelyretkenä toteutimme Furnas-järven kiertämisen. Tämäkin paikka sijaitsi saaren itäpäässä, sinne oli ajomatkaa noin 40 km. Kaikki välimatkan olivat saarella niin pieniä, ettei minnekään ollut pitkä matka. Tuona päivänä sää oli epävakaisen näköinen Ponta Delgadassa, mutta lähdimme kuitenkin toiveikkaina matkaan, arvelimme sään ehtivän muuttua suuntaan jos toiseenkin ennen kuin olisimme valmiit kävelyyn. 

ensin näytti tältä
ja hetken päästä toiseen suuntaan tältä
Kävimme ensin katsomassa Furnasin kaupunkia, joka on rakennettu tulivuoren kraateriin, kuten melkein kaikki muukin saarella, niitä riittää Sao Miguelilla. Kuumat lähteet ovat nähtävyys ja niiden varaan on rakennettu kylpylöitä, joissa pääsee nauttimaan mineraalipitoisista hoidoista. 

pulppuaa ja purskahtelee
Päivän kävelyreitin alku ja loppu sijaitsi kaupungin laitamalla, mutta me aloitimme reitin vasta järven rannasta, jossa myöskin on kuumia pulppuavia lähteitä, joista osa sylkee tulikuumaa mutaa. Reunalta löytyi iso parkkipaikka ja hienot vessatilat, paikka on suosittua ulkoilualuetta. Kyltti kielsi leiriytymisen, muttei se näyttänyt kaikki matkailijoita häiritsevän, teltanpurkutoimet olivat juuri menossa, kun saavuimme paikalle. Satoi vettä jonkun verran, mutta vedimme sadetakit päällemme ja lähdimme matkaan. 

kannattaa pysyä pitkospuilla
Furnas-järvi on vihreä väriltään, eikä se johdu pelkästään ympäröivän metsän heijastuksesta. Vesi on selvästi vihreää ja sameaakin. Emme vielä tässä vaiheessa niin paljon kiinnittäneet asiaan huomiota, vaan katselimme vain ympärillemme, sillä nähtävää riitti tälläkin reitillä yllinkyllin. Polku oli aivan rannan tuntumassa, eikä nousuja tai laskuja ollut muutamia metrejä enempää. Tätä reittiä etenkin kuivaan aikaan (mikäli sellaista saarella on) on helposti kuljettavissa pienten lastenkin ja rattaiden kanssa. 





Matka järven ympäri oli noin 7-8 km pitkä, en ole ihan varma, sillä opaslehdykkämme tiedot olivat hieman viitteellisiä. En saanut selkoa, oliko reitin pituudeksi ilmoitettu 10 km laskettu kaupungista vai rannasta suoraan. Eipä sillä suuresti ollut väliä, sää oli mukavan lämmin, sadekin melkein lakkasi ja oli mukava kävellä happirikkaassa ilmassa. Noin puolivälissä, parkkipaikan vastakkaisella rannalla oli suuri visitor center, jonne menimme tutustumaan. Siellä saimmekin paljon tietoa Furnas-järvestä ja sen tilasta. 


Vihreä väri ei ole vulkaanista perää, ei kaunista eikä eksoottista, vaan saastumisen seurausta. Saastuminen taas on seurausta maataloudesta ja etenkin karjataloudesta. Liha- ja maitokarjaa, lehmiä on saarella jokapuolella, lehmä näytti olevan ylivoimasesti yleisin eläin Sao Miguelilla. Koska järvet ovat vulkaanisia jäännöksiä, niiden reunamatkin ovat kaukaloita, jotka keräävät kaiken, runsaan sadeveden syövereihinsä. Järvet rehevöityvät ja eroosio tuo maata rinteiltä järviin niin, että ne mataloituvat ja menettävät elinvoimaansa. Kalojen istutukset, etenkin suurten karppien, ovat myös lisänneet järvien pahoinvointia. Suuret, pohjamudissa viihtyvät kalat mylläävät järvenpohjia ja sekoittavat vettä kaiken aikaa.


Furnas-järveä on alettu pelastaa vuodesta 2007 alkaen ja meille kerrottiin, että jotain on jo saatu aikaiseksi. Vierailukeskuksessa työskentelevä nainen kertoi, miten hän nuorempana kyllä ui kotijärvessään ja sieltä kalastettiinkin, mutta nyt nämä toimet on kielletty veden huonon laadun vuoksi. Kalojen poiskerääminen ja veden uudistuminen sitä kautta on ilmeisen mahdotonta, mutta maatalouden päästöille on onnistuttu tekemään jonkun verran. Samoin eroosion vaikutuksia torjutaan laskupuroihin rakennetuilla esteillä ja suodattimilla. Rantoja ennallistetaan istutuksilla ja veden laatua tarkkaillaan. Jollei näitä kaikkia toimia tehtäisi, paljolti vapaaehtoisvoimin, järven kohtalo olisi muuttua suoksi aikojen saatossa. 

tämä rantamökki kelpaisi meille
luostarista munkit ovat lähteneet
Keskuksen sisäänpääsumaksu oli vapaaehtoinen, maksoimme sen mielellämme ja ostimme paikallista hunajaa. Kaikki pienen puodin tuotteista saadut varat käytetään Furnas-järven pelastamiseen. Loppumatkaa kävellessämme tuumimme, että aika iso homma heillä on käsissään. Jos kaikki mitä järvelle ja muillekin monista saaren järvistä on tapahtumassa, olisi vain luonnon omaa aikaansaannosta, olisi ehkä turha yrittää estää muutosta. Koska ihminen kuitenkin on kiistatta aiheuttanut suuren osan näistä muutoksista huonompaan on perustellumpaa puuhastella tällaisen urakan parissa. Toivomme sille menestystä ja jos vielä palaamme Azoreille, käymme katsomassa minkä väristä Furnasin vesi silloin on ja joko siellä voi taas uida. 


Olipa matka 8 tai 10 kilometriä, se tuntui lyhyelta helpon maaston ja vaihtuvien maisemien vuoksi, vierailu keskukseen oli mukava paussi ja sateen loppuminen kruunasi retken. Ikävä kyllä emme päässeet näkemään, miten ruokaa valmistetaan kuumien lähteiden äärelle tehdyissä poteissa. Sinne on tehty jonkunlaisia vuorattuja kuoppia, jonne lasketaan tietynlainen pata, jossa ruoka valmistuu omia aikojaan luonnonkuumuudella. Paikalla järjestetään kyläjuhlia, joissa patoja nostetaan ja lasketaan maan uumeniin ja hommaan liittyy paljon taputtamista ja tanssia. Nyt ei ollut juuri sellaisten pitojen aika, vaikka joissakin kuopissa ilmeisesti olikin kenties nyhtöpossua valmistumassa.

Matkan kulinaarista seikkailuista voi lukea Campasimpukka-blogista.




maanantai 20. lokakuuta 2014

Luulot pois ja punaa poskiin - ensimmäinen kävelyretki Azoreilla


Kammenpyörittäjä oli tutkaillut etukäteen Sao Miguelin saaren kävelyreitistöä ja ehdotti muutamien kävelyretkien tekemistä viikon matkamme aikana. Koska olin juuri kotona tehnyt joltisenkin numeron uudesta intohimostani, ei minulla juuri ollut rääpyä sanoa, etteipä paljon kävelyt nappaa. Enkä niin ajatellutkaan, vaan oikein mielelläni lähdin katsastamaan saarta myös jalkapelissä. 

Meillä oli paikallisesta turisti-infosta saatuja kävelyreittien karttoja ja ensimmäiseksi niistä valitsimme reitin, joka sijaitsi tukikohtakaupungistamme itään. Aloitimme päivän hotellin mikroskooppisen pienillä nakeilla, kohtuullisella kahvilla ja sämpylöillä ennen kuin pakkauduimme ultrakevennettyyn sitruunaamme, Peugeotiin jossa ei ollut sitten niin mitään hienouksia. Ohops, otanpa heti puheeni takaisin, olihan siinä ilmastointi!


Ennen kävelyosuutta kävimme katsomassa saaren itäosia ja näimme upeita maisemia, muttei yhtään valasta, ei edes pyrstöä. Sää oli todella vaihteleva, välillä pilvet ottivat mäkien harjoihin kiinni, välillä paistoi aurinko. Pysähdyimme muutamille hienoille picknic-paikoille, joissa oli upeita istutuksia ja paljon grillaus- ja evästelypaikkoja. 




Kävelyreitillä oli monimutkainen nimi, Faial da Terra Salto do Prego ja sen valttikortti oli upeaksi luvattu vesiputous. Reitin pituudeksi kerrottiin 4,7 km ja siihen menisi aikaa 1h 30 min. Profiilin mukaan alkuun vähän noustaisiin, sitten olisi tasaisempaa ja lopuksi laskeuduttaisiin takaisin. Kuulosti helpolta. Sää oli oikein mainio, lämmintä noin 20 astetta ja aurinko paistoi. Pysäköimme automme reitin alkuun kadun varteen ja sitten vain menoksi. 


Ympyräreitin alku oli todella rivakka nousu melkein trooppisessa metsässä, jossa ei kasvilajeja puuttunut. Polku oli melko helppokulkuinen, ellei nousumetrejä otettu huomioon. Pysähtelimme katsomaan rehevää kasvustoa ja tuumimaan, mitä kasvit mahtoivat olla. Reitti kulki ensin puron vartta, sitten nousimme aina vain ylemmäs ja puron solinan äänet jäivät kauas alas. Minusta tuntui, että matkaa oli paljon enemmän vesiputoukselle, kuin kartassa oli luvattu, mutta kyllä se taisi pitää paikkansa ihan kohtuudella. 

Putous oli hieno ja sen äärellä varjossa oli mukava hengähtää, ennen paluumatkaa, johon siihenkin liittyi monta nousumetriä. Kymmenkunta muuta tallustajaa tuli reitillä vastaan ja kyllä heitäkin ylämäessä hengästytti. 


Loppulaskeutuminen kulki eri kautta ja näimme aika pittoreskin kylän, joka oli osittain asuttu, osittain tyhjillään. Kylään vei todella jyrkkä ja mutkainen kapea mukulakivikatu, jota aivan kieli keskellä suuta sai kävellä alas. Mukavampi olikin tehdä nousumetrit metsäpolkua, luulen. 


Saimme kulutettua kaikkine pysähtelyineen ja pällistelyineen reittiin vähän alle kaksi tuntia. Muutama penkki matkan varrella ei olisi ollut hassumpi juttu, mutta saattoi sitä puunrungolla tai kivenmurikallakin hengähtää.


Tällaisia marjoja Kammenpyörittäjä ei saanut maistaa, en antanut lupaa.


Näitä hän sen sijaan ei edes halunnut maistaa.


Viimeinen laskeutuminen lähtöpaikkaan oli aika huikaseva.


Matkan ravintolakokemuksista voi halutessaan lukea Campasimpukan postauksista.