Jälkipuhetta siskon näppikseltä

Vieraskynä-postaus sisareltani Dorsetista:

Jälkipuhetta Wessex-kävelyn tiimoilta

Olin jo jonkun aikaa kehuskellut siskolleni, kuinka hienoja kävelyreittejä alkaa ihan Friaryn takapihalta. Kevään rasitukset olivat jo sulaneet, ainoastaan polvien tienoilta kuuluva narina aamuisin portaita alas astuessa muistutti niistä. Ajatus noin viikon mittaisesta haikista lähitienoilla alkoi houkuttaa. Tällä kertaa minun piti paneutua vähän enemmän valmisteluihin. Vaikka niitä ei ollut paljon, silti kaikki tahtoi venyä viimetinkaan. Elämä yhteisössä on täyttä eikä henkilökohtaista vapaata paljon ole. Aikatauluista sopiminen oli ensimmäinen haaste. Olisin mielelläni lähtenyt matkaan vasta syyskuun alkupuolella, kun säät ovat vielä suotuisat, mutta yleinen lomakausi on ohi ja majapaikoissa väljyyttä. Mutta juuri niihin aikoihin odotimme uutta joukkoa vapaaehtoisia saapuvaksi Friaryyn. Syyskuun alussa vahti vaihtuu, vuoden täällä asuneet nuoret – tai nuorehkot ainakin – vaihtavat maisemia ja puoli tusinaa tuoreita kasvoja astuu tilalle. Koko syyskuu menee kouluttaessa ihmisiä töihinsä ja yhteisön tavoille. Minun tehtäväni on järjestää keittiöhygieniakurssi ja opettaa ruoanlaittoa. Siispä ajankohdaksi valikoitui ns. fallow week elokuussa, jolloin meillä ei ole vieraita ja minun on helpompi jättää työkuviot hetkeksi.

Olin sunnuntaikävelyilläni nähnyt Wessex Ridgewayn opasteita ja miettinyt, mihin polku mahtaa päättyä. Nettihaut kertoivat, että reitti päättyy rannikolle Lyme Regisiin, kaupunkiin, josta olen kuullut monesti, mutta jossa en ollut vielä käynyt. Siskoni taas oli vieraillut siellä edellisenä vuonna ja oli pitänyt paikasta. Matka linnuntietä ei ollut pitkä, mutta reitti mutkitteli sopivasti pitkin harjanteita – ja kuten myöhemmin totesimme – ylös alas rinteitä. Painettua reittiopasta en löytänyt paikallisista kirjakaupoista, vaikka niitä on kaiketi julkaistu parikin kappaletta. Netistä löytyi kattavan näköinen pdf-muodossa oleva opas, jossa yhtenä reitin rakentamisen rahoittajana näkyi olleen EU. Sivumennen sanottuna, kesäkuisen Brexit-järkytyksen laannuttua, aiheen ympärillä vallitsee täydellinen hiljaisuus ja tuntuu kuin kaikki yrittäisivät olla kuin äänestystulosta ei olisi olemassakaan. Ehkä se katoaa, kun siitä ei puhuta tai sitä ei ajatella?? Kyseisessä EU-rahoitteisessa oppaassa oli myös rohkaisevan pitkä lista reitillä olevia majoituspaikkoja, ja aloitin seuraavat valmisteluni.

Majoituspaikkalistaa tarkemmin katseltuani huomasin, että kaikki B&B:t eivät suinkaan sijaitse kätevästi reitillä niin kuin Caminolla. Monesti olisi tarpeen kävellä syrjään reitiltä useitakin maileja. Vapaapäivänäni aloin soitella sopivan kuuloisia paikkoja läpi. Tarkoitus oli aloittaa kävely lauantaina. Lista alkoi olla jo puolessavälissä eikä ollut vielä tärpännyt kertaakaan. Joku ei vastannut ollenkaan, tai vastasi viimein ja kertoi lopettaneensa bisnekset jo kauan sitten. Paikat, joista vastattiin, olivat olleet täynnä jo viikkoja, itse asiassa heti Brexitin jälkeisen punnan kurssin huonontumisen jälkeen. Monet vaihtoivat lomansa kotimaan kohteeseen. Ensimmäinen viikonloppu oli siis jo buukattu ja tiedoksi, että useimmat paikat ottavat varauksia vastaan vain koko viikonlopuksi, ei vain yhdeksi yöksi. Ehdotin siskolle Plan B:tä. Voisimme jäädä viikonlopun yli Friaryyn ja tehdä päiväretkiä täältä käsin. Olin ajatellut yhdistää muutamia kohteita retkeemme muutenkin, mutta nyt voisimme vierailla niissä aluksi ja sitten suunnata kohti rannikkoa maanantaina, kun jotkut lomailijat olisivat palanneet jo kotiinsa. Olen käyttänyt AirBnB:n palveluksia aiemmin, mutta vain isoissa kaupungeissa. Ihan vain kokeeksi katselin, olisiko reitin lähistöllä mitään tarjolla. Ja pari paikkaa löysinkin, joista otettiin yhteyttä ja luvattiin majoittaa meidät. Jälkimmäinen viikonloppu hoitui hotellihaulla ja jälleen kerran meille myytiin ihan viimeiset petipaikat Weymouthista. Sinne asti päästyämme totesimme, että ei se ihan markkinointikikka tainnut olla tällä kertaa, ihmisiä oli todella paljon.

Varusteet olivat kutakuinkin samat kuin keväällä. Jätin vähän liian raskaan Fjällrävenin takin kotiin. Se ei vahattunakaan pitänyt vettä. Ostin kevyemmän vedenpitävän takin ja käärin se siskon tuomien sadehousujen kanssa rinkan alaosaan. Liikkeelle lähdin hupparin ja muutenkin ihan tavanomaisten vaatteiden kanssa. Crocksit vaihdoin Eccon kävelysandaaleihin. Caminolla kaipasin iltaisin enemmän tukea väsyneille jaloilleni, ja Crocksit olivat toivottoman löperöt. Tällä kertaa otin mukaani myös aurinkolasit, joille oli todella käyttöäkin, samoin lierihatulle ja aurinkovoiteelle.

Hyvistä päätöksistä huolimatta en ollut paljonkaan kävellyt caminon jälkeen ja pelkäsin, että pitkällä matkalla saavuttamani kunto olisi jo huvennut olemattomiin. Mutta ei se onneksi ollut. Kaiken kaikkiaan kävely tuntui sujuvan kevyemmin. Päivämatkat olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin caminolla, mutta käytimme niihin enemmän aikaa. Oli pakko kävellä tiiviisti yhdessä ja pähkäillä kartan kanssa, mihin suuntaan mennään seuraavaksi. Ylä- ja alamäkiä, pitkiä loivia nousuja, jyrkkiä kapuamisia ja mutaisten paikkojen ylityksiä oli yhtä paljon kuin keväälläkin. Uutta meille oli kavuta lukemattomien porttien yli, ali ja vierestä ja ylittää niittyjä, peltoja ja laitumia. Joka vuosi joku kävelijä jää lehmälauman jalkoihin, useimmiten koiran kanssa kulkenut. Ohjeena onkin pitää koira kiinni, mutta päästää irti, jos lehmät lähestyvät uteliaina. Meillä ei ollut koiraa, eikä sattuneesta syystä kissaakaan, mutta kiertelimme varovasti pitkin aidanvieriä reipasta vauhtia. Onneksi joka niityllä ei ollut eläimiä laiduntamassa.

Kesäisin aina avoinna olevat kirkot ja niiden pihamaat olivat oivallisia taukopaikkoja. Aina löytyi penkki sisältä tai ulkoa, jos ei muuta niin vanha kivinen hauta-arkku seinän vierellä. Rauhaa ja hiljaisuutta, varjoa ja usein vettä tai mehua oli tarjolla matkalaisille. Maisemat olivat suoraan Tolkienin Konnusta, suloisia pikkukyliä ja kukkuloita toisensa perään. Mieleni oli kevyt ja mietin, kuinka kaikki ne sadat kilometrit kevään caminolla painoivat, eivät vain fyysisesti vaan myös mielessä. Oli ihan sama, olivatko kilometrit ja päivät edessä tai takana, yhtä kaikki ne painoivat. Olen iloinen, että kävelin kaikki ne päivät ja kilometrit, mutta en ehkä halua tehdä sitä uudelleen. Uskon kuitenkin, että palaan vielä caminolle francesille, mutta sillä kertaa ei ole enää tarvetta kävellä koko matkaa tietyssä ajassa. Olen kiitollinen, että sisko otti minut mukaansa ja varmaan teemme kävelyretkiä yhdessä myöhemminkin. Sen verran hauskaa meillä on ollut!

Yllätyksiä ja pettymyksiä?

Vaikka lähtee tietentahtoen matkalle, jolla on tarkoitus pääasiassa kävellä, on sittenkin jonkunlainen yllätys, että sellaisella reissulla ei sitten oikeastaan tehdäkään muuta kuin kävellään. Ainakaan minä ja sisareni emme juuri muuhun taipuneet. Varmasti on niitäkin peregrinoja, joilla energiaa riittää lähteä päivän kävelyurakan jälkeen katsomaan kylää tai kaupunkia, nähtävyyksiä, mennä messuun tai jopa kulkea vaihtoehtoisia pitempiä reittejä sen lyhimmän sijaan. Useimmiten me emme.

Alussa olimme selvästi uupuneita ja kylmissämme jokaisen etapin jälkeen, sillä sää oli viileä ja märkä. Majoittumisen jälkeen oli nopeasti käytävä suihkussa ja mentävä lämmittelemään kaikkien saatavissa olevien peitteiden alle. Unihan siinä usein tuli ja iltapäivät ennen päivällistä sujuivat useimmiten torkkuen ja laiskasti jutellen. Siitä tuli tapa, jota noudatimme senkin jälkeen, kun sää oli jo parempi. Jonain päivänä huomasimme, että eihän meitä palelekaan kamalasti, eikä edes väsytä, mutta peittojen alla vain olimme. Siellä oli niin mukavaa.

Oli oikeastaan mielenkiintoista huomata miten kapeaksi maailma tuntui käyvän. Omat hyvinkin perustavaa laatua olevat tarpeet tulivat ykkösasiaksi. Kuppi kahvia, hetki nettiä, vessa, kuivat varusteet, polku edessä, päivän kilometrien väheneminen, ne kiinnostivat. Ei paljon mikään muu. Caminolla on mahdollisuus keskittyä itseensä, tehdä vain asioita omaksi hyväkseen. Sellaisesta tulee ensin hieman huono omatunto, mikä minä olen tässä tekemään vain minua miellyttäviä tai minulle välttämättömiä asioita, mutta sitten siihen tottuu ja sitä pitääkin kohta aivan luonnollisena. Tietysti täytyy ottaa huomioon muut ihmiset majoituksissa ja kahviloissa, olla avulias ja ystävällinen, poluilla ja teillä, mutta periaatteessa huolehtii vain itsestään, kaikki arkiset rutiinit ja velvollisuudet on riisuttu pois peregrinan niskasta ja hän kulkee vain omassa caminoputkessaan. Se on aika vapauttavaa.

Olen aiemminkin kertonut, että minulla ei ole yleensä koskaan tylsää ja etukäteen mietin joudunko kohtaamaan tylsyyttä viimeistään mesetalla tarpoessani. Ja miten käsittelen mahdollista tylsyyttä. En minä oikeastaan kohdannut tylsyyttä, minulle sopi oikein hyvin, että jokaisen päivän kaava on sama, herätys, tien päälle, majoittumaan, suihkuun, syömään, nukkumaan. Sitä olin tullut tekemään ja sitä tein. Ehkä jotain pieniä pitkästyneisyyden hetkiä oli, muttei varsinaista tylsyyttä. Näin ollen voin edelleen sanoa, ettei minulla ole koskaan tylsää.

Koska minulla ei ollut mitään fyysisiä vaivoja matkallani, eikä vastoinkäymisiä muutenkaan, en voi sanoa, miten sellaisista olisin selvinnyt. Mietin joskus onko siinä mitään mieltä, että ihmiset nilkuttivat suurissa tuskissaan, kun jalat olivat pahoilla rakoilla, tai polvet turvonneet, lonkat kovilla. Monella oli tietysti suuria taloudellisia satsauksia matkassaan, kun olivat tulleet Eurooppaan Aasiasta, USA:sta, Kanadasta tai Australiasta. Moni käytti usean vuoden lomansa tai olivat joutuneet ottamaan palkatonta vapaata voidakseen kävellä caminon. Silloin ei varmasti helpolla halua luovuttaa. Toivoo, että jospa nämä vaivat pian helpottavat, jospa kävely kohta alkaa sujua. Ja kyllä heitä näkyikin, joilla vaivat olivat helpottaneet tai ainakin he sanoivat niin, kun tiedustelimme vointia puolin ja toisin tavatessamme.

Eniten minua hämmästytti se, miten caminon kävelemisen mittakaava muuttui kokemuksen aikana. Alkoi tuntua, että eihän tämä ole homma eikä mikään, kun tiellä edessä ja takana oli ihmisiä tekemässä juuri sitä samaa. Kun hekin siihen pystyivät, kun minäkin siihen pystyin, niin eihän tämä ollut niin kovin erikoista tai suurta. Kun pääsi perille, oli Santiago de Copostelan kaduilla satamäärin ihmisiä, jotka olivat juuri saaneet päätökseen saman asian, jotka itse olin tehnyt ja me kaikki olimme siitä selvinneet, kuka mitenkin, mutta perillä me olimme. Nyt kun joku ihmettelee, että tosiaanko kävelit satoja kilometrejä, niin ei oikein tiedä mitä sanoisi. Tulee mieleen vähätellä, että eihän se nyt niin kumma juttu ollut, sen kun kävelin vain. Outoa. Samaan aikaan tuntuu, että on tehnyt jotain suurta, mutta sitten kuitenkin ihan tavallista. Tuntuu, että olisi pitänyt kiivetä vuorille tai uida meren ylitse, että olisi tehnyt jotain oikein erikoista. Aivan pöhköä. Ei sillä ole merkitystä, teinkö jotain suurta tai pientä, erikoista tai tavallista. Kävelin caminon ja siinä se.

En oikeastaan osaakaan nimetä mitään, mikä olisi yllättänyt minut negatiivisesti tai mihin olisin pettynyt. Pikkujutut ovat jo unohtuneet, eikä mitään suurta hankaluutta osunut kohdalle. En kohdannut ikäviä ihmisiä, enkä turvattomuutta, tai vaaroja. Aivan lopussa, toiseksi viimeisenä päivänä, kun kävelimme Santiago de Compostelan lentokentän laitaa, polulla seisoskeli mies pitkässä takissaan. Hän ei näyttänyt peregrinolta varusteissaan ja hänen kätensä olivat klassisesti takin taskuissa juuri siten kuin potentiaalisella itsensäpaljastajalla, joka juuri aikoo levittää kalleutensa nähtäville. Oli aurinkoinen, lämmin päivä, yksi niistä harvoista, joita meidän caminollemme osui. Mietin, että nytkö meillekin esitellään tätä ilmeisen yleistä puolta kesäcaminosta, mutta ei. Mies vain seisoskeli tien poskessa ja kenties vilkaisi meitä. Ehkä hän odotteli jotain ja hänen mielestään oli vielä kylmä sää ja hän aivan viattomasti oli kääriytyneenä takkiinsa.

Viime vuonna tapahtuneen sieppauksen ja murhan jälkeen moni on ajatellut turvallisuuttaan caminolla aivan uudessa mittakaavassa. Niin minäkin etukäteen. Nyt huomasin jossain vaiheessa, jo monta viikkoa käveltyäni, etten ollut ajatellut aktiivisesti turvallisuusasioita ollenkaan. Ei ollut tarvinut, tavallinen perusvarovaisuus riitti hyvin. Missään vaiheessa ei ollut sellaista oloa, ettenkö ollut aivan turvassa. Meitä oli tietysti kaksi, joten senkin puolesta olimme toistemme peräänkatsojina. Me myös vahdimme toistemme tavaroita ollessamme tauolla. Moni näytti jättävän aika huolettomasti tavaroitaan esille kahviloissa mennessään vessaan, puhelinta, jopa lompakkoa pöydällä, rinkkaa avoimena. Sitä tuli aina pitäneeksi silmällä niitä, kunnes omistaja palasi paikalle. Yhtäkään kertaa ei ollut tilannetta, jossa olisi pitänyt miettiä, onko joku liikkeellä muilla kuin hyvillä aikeilla, mutta luonnollisesti en itse jättänyt omia tavaroitani esille vahtimatta.

Reitin merkinnöistä tulee mieleeni vielä muutamia seikkoja. Suurimmaksi osaksi ne ovat erittäin hyviä. Monessa paikassa on aina seuraava merkki näkyvissä edellistä ohittaessa. Enimmäkseen merkit ovat keltaisia, spraymaalilla tehtyjä nuolia seinissä, kivissä, asvaltissa, aidoissa, liikennemerkkien varsissa tai taustoissa. Sitten on virallisempia pieniä simpukkakylttejä ja niiden kanssa nuolia, on katukiveyksissä olevia metallisia simpukkamerkkejä ja vanhempia puisia tienviittoja, joissa oikea suunta kerrotaan. Joillakin pitemmillä autioilla taipaleilla täytyi mennä aina niin suoraan kuin mahdollista, jos merkkiä ei näkynyt. Teiden risteyksissä merkin puuttuessa piti tulkita, että mikä näistä nyt menisi selvimmin suoraan. Märässä tienpinnassa yleensä näkyi se reitti, jolla oli eniten tai ylipäätään jalanjälkiä ja sauvojen merkkejä kurassa tai hiekassa, joten sitä reittiä sitten mentiin. Välillä täytyi hieman tuumia, että onkohan tämä oikea reitti. Mutta näitä kertoja oli aivan muutama ottaen huomioon, että ohitimme tuhansia tienristeyksiä ja mahdollisuuksia mennä vikaan. Yhtään kertaa emme varsinaisesti lähteneet väärään suuntaan. Joissakin kohdin peregrinot olivat tehneet seuraaville merkkejä maahan kivistä tai oksista, nuolen muotoon osoittamaan oikeaa suuntaa.

Oppaamme mukaan joissakin suuremmissa kaupungeissa olisi reitin seuraaminen hankalampaa ja välillä jopa suositeltiin julkisia tai taksia kaupungin halkaisemiseen. Me emme huomanneet yhtäkään sellaista kohtaa, jossa olisimme kaupungissa olleet eksymisvaarassa. Joskus nuolia oli kyllä maalattu selvästi jonkun muun kuin varsinaisen reitin ilmaisemisen tarkoituksessa, ohjaamaan väkeä johonkin yritykseen, kahvilaan, majoitukseen tai kauppaan. Mutta ne oppi kyllä pian erottamaan. Aivan selkeää harhaanjohtamista reitiltä emme onneksi kohdanneet, kuten viime vuotisessa tapauksessa ilmeisesti kävi, peregrina lähti väärien merkkien mukaan yksin kulkiessaan ja kohtasi elämänsä päätöksen. Sellaista ei oikein kestä ajatellakaan, eikä sitä kyllä ajatellutkaan aktiivisesti reitillä. Ainoastaan sinä yhtenä aamuna, kun kävelin yksin sumussa, mietin asiaa ja olin erittäin tarkkaavainen ympäristön suhteen. Vaikka me olimmekin liikkeellä hyvin hiljaisena aikana, oli kuitenkin joka ikisenä päivänä muita peregrinoja liikkeellä, yksin ei tarvinut taivaltaa kuin muutamia pieniä hetkiä.

Tim McGraw esittämä kappale Southern Girl on päivän countrymusiikkimme,
ottakaa tai jättäkää. 

No, miltä nyt tuntuu?

Sisarcaminomme päättyi reilu viikko sitten onnistuneeseen lähestymiseen Santiago de Compostelaan vartin etuajassa aivan aikataulun mukaisesti. Matkan saattaminen päätökseen juuri syntymäpäivänäni oli se tärkeä juttu, josta en ollut valmis tinkimään ihan helposti. Olisimme ehtineet perille 1-2 päivää aikaisemminkin, kiitos loikkien ja loppuvaiheen hyvän kävelyvireen, mutta maltoimme mielemme ja pysyimme aikataulussa. 

Edellisessä postauksessa kävin jo läpi varustelistaani ja siinä olikin kyllä aika paljon kommentoitavaa. Matkustan yleensäkin kevyesti, etenkin vaatteiden ja kosmetiikan osalta, mutta muutenkaan en tarvitse paljon omia, tuttuja tavaroita ympärilleni matkatessani. Ja sitä vähemmän, mitä enemmän matkustamiseen sisältyy kantamista. Caminollahan se on juuri sitä. 

Nyt ajattelin hieman koota ajatuksiani siitä, miltä camino tuntui päänsisäisesti. Perinteisen urheiluhaastattelukysymyksen mukaan, miltä nyt tuntuu? Marja-viiva-Liisamaisesti saatoin sanoa aluksi, että parhaani teen ja katsotaan sitten mihin se riittää. No riittihän se. Maaliin pääsin ja ihan riittävän voittajalta tuntui. Tuntuu edelleen. Mukana on muutama pieni kauneusvirhe kyyteihin turvautumisen muodossa. Jos olisi ollut yksin (ja olisin ollut yhtä hyvissä voimissa), olisin luultavasti puskenut kaiken kävellen, koska minulla ei ollut mitään vaivoja eikä jaksamisongelmiakaan. Tauko Leónissa teki hyvää, vaikka mieli olikin kävelyssä ja poltteli päästä jatkamaan matkaa. Joskus pysähtyminen on paikallaan, ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. 

Ensimmäinen käännekohta tapahtui jo aiemmin, kun juttelimme alkumatkan tuttavien, tanskalaisen pariskunnan kanssa. He palauttivat mieleeni hyggen käsitteen. Tunsin jonkunlaisen henkisen hyökyaallon käyvän lävitseni siinä espanjalaista mustamakkaraa syödessäni ja siihen liittyi hieman nolostustakin. Olin tainnut piiskata sisartani hieman liikaakin, kiirehtiä ja hoputtaa. Pidin liikaa lukua minun caminostani, vaikka hänellä oli  hänen caminonsa. En muista pariskunnan rouvan nimeä, mies taisi olla nimeltään Ole. Heitä on kiittäminen siitä, että aloin ottaa hieman rennommin lopun matkan. Ei se tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi hieman harmissani loikatuista pätkistä, mutta ymmärrän, ettei harmistukselle ole tarvetta, eikä edes syytä. 

Kun tekee jotain ensimmäistä kertaa, on tietysti aluksi noviisi. Voi lukea muitten kokemuksia, tai kuulla kertomuksia. Ne lukee ja kuulee, mutta ne ovat sanoja vain siihen asti, että omat jalat ovat nilkkoja myöten savessa. Silloin syttyy lamppu pään päällä, että ai jaa, tältä tuntuu kun vie mennessään koko mesetan kenkiensä pohjassa. Se on ärsyttävää, mutta totta. Aivan teknisetkin asiat on vaikea mieltää (ja uskoa) ennen kuin ne oikeasti kohtaa, saati henkimaailman jutut. Se on kuitenkin ihan luonnollista. Sitten kun aloittaa uuden asian, vähitellen pääsee kärryille siitä, mistä on kyse. Käsitykset muuttuvat, luulot oikenevat, pelot jossain asioissa häviävät ja toisissa kasvavat. Vähän sama juttu kuin ensikertalainen ottaa koiran. Voi lukea kaikki maailman koiraoppaat, mutta vasta kun se karvakasa on kotona, alkaa totuus paljastua. Ehkä se onkin avain siihen, että ihminen uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Kun ei tiedä, mihin ryhtyy.

Caminolla rutiineihin luiskahtaminen vei noin viikon. Siinä ajassa ehti muodostua päivärutiini ja alun järkytys kaikesta uudesta ja siitä, että tämä tosiaan alkaa joka aamu uudelleen ehti hieman laskeutua. Minä en pysty kertomaan miltä olisi tuntunut taivaltaa vaivojen kanssa, rakkojen tai kipujen. Aivan kauhistutti katsoa ihmisten varpaita, kuinka niitä oli teipattu yhteen ja rakkolaastareita liimailtiin ja irroteltiin. Minulle ei tullut yhden yhtä rakkoa, joten minun on turha elvistellä, että kyllä ne kestää ja voihan sitä kävellä kipeilläkin jaloilla. En tiedä olisinko voinut kävellä sellaisilla, joita näin pahimmillaan. Tai jos olisi ollut koko ajan muita kipuja. Minun oli helppo kävellä, kun ainoa "vaiva" oli se, että jalkaterät väsyivät päivittäin loppumatkasta, kengät tuntuivat aamua ahtaammilta. 

Kun tekee samaa rutiininomaista asiaa pitkään, on aikaa ajatella. Kyllä minä ajattelinkin, kaikenlaista. Vietimme sisareni kanssa pisimmän yhtäjaksoisen kahdenkeskisen ajan koskaan, eikä se välttämättä (suurella todennäköisyydellä) enää toistu. Juttelimme paljon lapsuudestamme, perheestämme, sellaisesta mitä en ole ajatellut vuosiin. Paljon kuljimme aivan hiljaa, mitä arvostin suuresti. En halua puhua koko aikaa, kenenkään kanssa. Välillä kuljimme vähän eri matkaa, minä usein saavuin hieman aikaisemmin perille ja välillä ehdin järjestää majoituksen valmiiksi, mikä oli sisarelleni mukavaa, etenkin huonolla säällä. 

En kuunnellut musiikkia kävellessäni kuin kerran, sinä päivänä jolloin kävelimme koko päivän eri matkaa. Oli hyvä seurata ympäristöä, liikennettä, muita kulkijoita, pitää tilannetietoisuutta yllä. Iltaisin toisinaan kuuntelin voimakappaleitani, joista tekin olette saaneet nauttia kävelycountryvideoitten kautta. Enimmäkseen siis olin hiljaa ja ajatukseni vaeltelivat siellä täällä. Minulla ei ollut mitään huolia eikä murheita käsiteltävänäni, ei suuria asioita, joita halusin jättää taakseni tai muuttaa. Siksi minun oli helppo vain kävellä ja antaa matkan huveta. Minulla oli myös erityisen mukava matkan päätös tiedossa, kun Kammenpyörittäjä oli tulossa minua vastaan ja pääsisin heti ikävästäni. 

Matkalla kohtasimme monta mieleenjäänyttä ihmistä, mutta keneenkään en tutustunut niin paljon, että olisin vaihtanut yhteystietoja. Tämäkin pieni kanssakäyminen johtui sosiaalisemmasta sisarestani, minä olisin voinut hyvin kulkea matkan sanomatta mitään kenellekään, paitsi kiitos ja anteeksi. Ehkä liioittelen vähän. Muistan monta ihmistä nimeltä ja vielä enemmän kengistään tai repuistaan, sitä kun katselee ihmisiä lähinnä takaapäin. Monen monta kävelytyyliä jäi mieleeni ja montaa ihmistä tervehdin aina, kun satuimme samaan kahvilaan. Silti olin caminosivullinen, niin kuin olen sivullinen aina kaikessa muussakin kuin aivan omassa lähipiirissäni. Se on omavalintainen paikkani maailmassa, eikä se muuttunut caminollakaan miksikään.

Jos joku kysyy minulta nyt miksi läksin, ei minulla ole siihen edelleenkään muuta vastausta kuin se, että halusin. Minulla oli mahdollisuus ja käytin sen. Matkani tarkoitus ei ole avautunut minulle vielä muulta kuin aivan fyysiseltä tasolta, kokeilin pystynkö ja pystyin. Sen tiedän, että elämäni tärkeät asiat ja ihmiset ovat vielä tärkeämpiä minulle nyt, kun olin irrallani tavallisesta elämästäni tovin. Tiedän, että haluan olla vastaisuudessa heille enemmän läsnä, avuksi, iloksi ja hyödyksi. Humble And Kind. Mikäli uusia ulottuvuuksia ilmenee, saatan niistä kertoa, saatan pitää ne itselläni. 

Jos joku kysyy minulta lähtisinkö uudelleen, en tiedä siihenkään vastausta. Kävellä haluan, pitkiäkin matkoja ja ehkä yksinkin, tai Kammenpyörittäjän kanssa, jos hän suostuisi. Mutta tällä erää luulen Camino Francesin ainakin kokonaisuutena olevan kertakokemus. Mutta voin olla väärässäkin. Hyvä kokemus se kuitenkin oli. Märkä, kurainen, viileä, pitkä, puuduttava, hyvä.

Jos joku kysyy minulta kannaattaako caminolle lähteä, noin ylipäätään tai kannattaako kysyjän lähteä, niin vastaan ettei se ole lainkaan kannattavuuskysymys. Jos minä sen kävelin, niin luultavasti lähes jokainen kysymyksen esittänytkin siihen pystyisi. Järkikysymyskään se ei ole, ei oikein voi kysyä onko järkeä lähteä caminolle. Erityisen järjettömältä se tuntuu alkuvaiheessa, kun ei vielä ole päässyt rutiiniin. Jos joku ihminen haluaa lähteä caminolle ja hänellä on siihen mahdollisuus, niin suosittelenko häntä lähtemään? Kyllä minä suosittelen. Eihän sole ku kävellä! <sarkasmia.

Olette jaksaneet (kenties) lukea näin pitkälle vain sen toivossa, että tiedossa olisi lisää kävelycountrya ja sitähän on. Tämänhetkinen ykkösartistini, henkinen oppi-isäni ja guruni (just kiddin') Tim McGraw lauleloi nyt teille yhdessä Faith Hillin kanssa veisun nimeltä Meanwhile Back At Mama's.