Aftercamino päättyi ja kävelyretken valmistelu alkoi

Elpyminen caminosta eli aftercamino vei joitakin viikkoja, vaikkei sitä heti huomannut edes tapahtuvan. En edes huomannut sen olevan tarpeen, mutta kyllä se oli. Monenlaista tapahtui niin elimistössä (inhoan sanaa kroppa, enkä keksinyt nyt parempaa sanaakaan, ruumista en oikein tahdo elävästä ihmisestä puhuttaessa käyttää myöskään, vaihdan sanan jos älyän mikä olisi sopivampi) kuin henkisellä puolellakin, kun jokapäiväinen caminolla käveleminen loppui. 

Aluksi unielämä alkoi muuttua. Ensin kaikissa unissa tein mitä teinkin, mutta siinä sivussa kävelin. Sama kuin aktiivisen marjastuspäivän jälkeisenä yönä tekee unissaan mitä moninaisempia juttuja, mutta toisella kädellä kumminkin poimii marjoja. Sitten käveleminen jäi unista pois ja aloin nähdä minuksi tavallisia hauskoja unia ilman  sivutaaperrusta. Myös unentarve ajallisesti alkoi vähetä tavalliseen määrääni, aloin jälleen herätä aikaisin aamulla.

Ruokahalu palasi vähitellen ja nälkääkin tunnen välillä, jos ruokailuvälit venyvät pitkänpuoleisiksi. Mielitekoja on taas, mikä on ihan hyvä, kesä kun on täynnä kaikkea ihanaa syötävää. Nyt on vaikea enää uskoa, miten totaalisesti ruokahaluni katosi matkalla ja miten nopeasti se tapahtui. Ilmeisesti sillä ei ollut kuitenkaan caminolla jaksamisen kannalta mitään kamalia seuraamuksia. Luultavasti ne ihanat viileät kevätsäät (aika kultaa jne) vaikuttivat asiaan, helteessä etenkin juominen olisi paljon tärkeämpää.

Polvissani oli jonkun verran jäykkyyttä matkan jälkeen. Portugalin jäähdyttelyosuudella (oikeastaan lämmittelyosuudella, sillä siellä oli paljon Espanjaa lämpimämpää) lukuisten pitkien portaiden laskeutumisessa piti hieman kiemurrella. Niin kiertoliike kuin suoraan astuminenkin etenkin korkeissa askelmissa tuntui selvästi polvissa. Jonkun verran ne myös narisivat, mutta nyt se on jäänyt pois. Enpä tosin ole juuri katedraalien korkeita portaita tai vuoren rinteitä kiivennytkään viime viikkoina. 

En muistaakseni caminon aikana tai heti sen jälkeen sanonut kertaakaan, että ei ikinä enää. En muistaakseni ajatellutkaan sellaista. Mutta taisin ajatella, että ei pitkään aikaan. Ei tänä vuonna, ei nyt ainakaan tänä kesänä, herranen aika. 

Caminolle en ole lähdössä, mutta pienelle kävelymatkalle kuitenkin. Yksityiskohtia ei ole lyöty lukkoon vielä edes päivämäärien osalta, mutta noin kuukauden kuluttua pakkaan taas rinkkani ja lennän sisareni luokse Englantiin. Teemme siellä muutaman päivän kävelyretken. Retken pituus riippuu siitä, miten saamme aikataulumme sopimaan yhteen. Minullahan pitäisi olla aikaa aivan hulvattomasti käytettävissäni, mutta kyllä sitä kaikenlaisia reunaehtoja on kuitenkin huomioon otettavana.

Suuntana on maan eteläinen osa ja ainakin joitakin osuuksia Wessex Ridgeway Southista. Minua miellyttää erityisesti se, että reitti päättyy Lyme Regisiin, jossa viime vuonna kävin Kammenpyörittäjän ja Opiskelijan kanssa. Siellä on kaunis laituri, joka on tuttu kaunokirjallisista teoksista ja niihin pohjautuvista elokuvista ja tv-sarjoista. Viisastelevan sydämen päähenkilö Anne Elliott käveli laiturilla vesisateessa ja Ranskalaisen luutnantin naisenkin nähtiin siellä odottelevan rakastaan. 

Otin rinkkani jo esille, Kammenpyörittäjä  pesi sen perusteellisesti caminon jälkeen ja rinkka kuivui kaikessa rauhassa monta viikkoa. Siinä ei näy oikeastaan mitään käytön jälkiä, kaikki soljet ja remmit ovat kuin uudet, samoin vetoketjut toimivat hyvin ja kankaan väri on yhtä kirkas kuin ennen caminoa. Jatkuva auringonpaiste olisi voinut sitä haalistuttaa, mutta mitäpä me sellaisesta tiedämme. 

Mietin jo puolipäiväisesti mitä varusteita nyt otan mukaani, etenkin sitä miten vähän tavaroita pakkaan. Tähtään siihen, ettei rinkkani paina kuutta kiloa enempää. En ole kyllä ihan varma paljonko sen tyhjäpainokaan on. Täytyy punnita se heti tänään. Mieluiten juuri nyt, mutta muut vielä nukkuvat. Ehkä maltan odottaa enkä kolistele vielä.

Heti kun päätös kävelyretkestä oli tehty, kävely palasi uniini. Viime yön unessani näimme sisareni kanssa karhun hyvinkin läheltä, mutta olimme suuren sammaleisen kallionlohkareen päällä turvassa. Olin huolissani alapuolellamme kävelleestä nuoresta tytöstä, mutta hänkin pääsi turvaan. Harmittelin unessa sitä, etten saanut karhusta kuvaa. Miten kiva sellaisesta olisi laittaa kuva blogiin, mietin. 

 Tänä sunnuntaina suosittelen kävelymusiikiksi Luke Bryanin kappaletta Do I.

Nyt Campiksen Sisko kertoo mitä oikeasti tapahtui! Lue juttu, katso kuvat! Soita, jos olit itse paikalla!

Tässä vieraspostaus sisareltani, siitä miltä camino tuntui hänestä silloin ja nyt:

 

24.6.2016 Hilfield Friary, Dorset

Täällä Friaryssa on lähes koko ajan vieraita. Caminolta paluuni jälkeen olen saanut vastata lukemattomia kertoja sekä vieraiden että ”kotiväen” esittämään kysymykseen: ”Oh you have walked to Compostella (näin se useimmiten sanotaan), how cool is that! Now tell me, how was it!” Ja joka kerta mietin mitä sanoisin. Useimmiten sanon, että ”it was long and painful”. Vaikea uskoa edes itse, että pystyin siihen. Viimeisenä päivänä Santiagossa juttelin erään nunnan kanssa. Hänelle oli kerrottu, että caminon kävely on vähän kuin synnytys, pitkä ja tuskallinenkin ponnistus, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Heti caminon jälkeen ei välttämättä halua kuullakaan toisesta vaelluksesta, niin kuin ei juuri synnyttänyt nainen lämpene ajatukselle toisesta lapsesta. Mutta annas olla, muutama kuukausi menee eivätkä kivut ja vaivat enää muistu mieleen. Sitä yllättää itsensä muistelemassa kaikenlaisia matkalla kohtaamiaan hienoja juttuja ja ajatus uudesta vaelluksesta alkaa tuntua mahdolliselta.

Camino oli alunperinkin siskon juttu. Minä tulin mukaan mielelläni, mutta päätin heti alussa, että sisko saa päättää, miten edetään, kun hänen 50-vuotiscaminostaan on kyse. Hänellä myös riitti innostusta ottaa selvää asioista ja valmentaa minuakin. Minä opettelin uusia töitä vieraalla maalla, ja olin hyvin tyytyväinen, että sisko hoiti kaiken valmistelua vaativan. Vasta viimeisinä viikkoina ennen lähtöä selailin työkaverini löytämää camino-opasta ja sain jonkunlaista ideaa, mihin olin lähdössä. Tein tiiviisti töitä lähes lähtöpäiväämme asti. Hermostutti, että onko siskon kunto paljon parempi, joutuuko hän raahaamaan minua perässään kaikki sadat kilometrit. Olin kieltämättä helpottunut, kun hän astui junasta ja näytti ihan omalta itseltään eikä fitness-prinsessalta. Seuraavina päivinä teimme pieniä kävelyjä tässä lähistöllä, puuskutimme yhtä jalkaa ylämäkiä ja ajattelin, että eiköhän tässä selvitä. 

Huokaisin helpotuksesta liian aikaisin. Jo muutaman ensimmäisen kävelypäivän aikana siskon kunto alkoi nousta vauhdilla ja lopulta siinä kävi juuri niin kuin pelkäsin. Hänen piti raahata minua kaikki ne sadat kilometrit perässään. Paranihan se kunto minullakin. Joidenkin viikkojen päästä ylämäet menivät samaa tahtia kuin tasaisetkin. Mutta kivut, ne eivät loppuneet. Kilometrit, päivät, viikot toisensa jälkeen katselin, kun sisko tasaiseen tahtiin käveli, kääntyi aika ajoin katsomaan taakseen. Kymmenisen kilometriä yleensä pysyin kyydissä, viidentoista kilometrin jälkeen en enää edes yrittänyt. Kehotin siskoa menemään edeltä. Päivän viimeiset kilometrit olivat aina pitkiä ja kipeitä. Kivut vaihtoivat paikkaa lonkista polviin ja jalkateriin, reisilihaksista varpaisiin. Rakkoja ei tullut, selkäongelmia ei ollut, onneksi. Mutta jomottavaa, pistelevää, vihlovaa kipua jaloissa, sitä riitti öisinkin. Aluksi uskoin, että kunhan tässä totutaan, niin kyllä se siitä. Parin viikon päästä alistuin ajatukseen, että tätä se on todennäköisesti loppuun asti. Caminon jälkeen kesti noin viikon verran, että kivut katosivat. Vieläkin polvet narisevat portaita alas mennessä enkä mielelläni enää polvistu, koska ylös pääseminen on vaikeaa. 

”No mikä oli caminolla parasta?” No se, kun tultiin kylään ja löytyi kahvila, joka oli auki. Tilattiin maitokahvit, sai istua hetken, oli lämmintä. Tai kun suihkun jälkeen pääsi peiton alle hytisemään. Kivut vähitellen sulivat, televisiosta tuli pöhköjä ohjelmia, sisko julkaisi blogin, jota lukiessa usein nauroin vedet silmissä. Mitä, entä hienot maisemat? Arkkitehtuuri, kulttuuri, mitä kaikkea?? Olihan sitäkin toki. Nopeasti sellaisesta kuitenkin tulee arkista ja tavanomaista. Komeasta vuoresta kiinnostaa lähinnä se, mistä kohtaa se ylitetään. Parasta oli myös istua iltaisin yhdessä syömässä. Menu peregrino oli joka paikassa aika samanlainen, eikä ruoka ollut kovin kummoista. Mutta salaatti, pasta ja kylmä punaviini kuitenkin aina maistuivat. Hienoimpia hetkiä oli, kun edeltä mennyt sisko tuli vastaan kylän reunalla, kertoi että majapaikka on ihan lähellä ja otti rinkankin selästäni ja kantoi sen perille. Tai se kun löysin polun varresta viestin ja tikkarin.

”No mutta oliko siinä caminossa mitään uskonnollista sisältöä?” Hmm. Kyllä siinä oli, joskaan ei mitään sellaista mitä etukäteen kuvittelin. Huvitti huomata, että mukaan ottamiani rukousnauhoja en kertaakaan ottanut esille repusta. Sauvojen kanssa kävellessä ei tietenkään voi rukoushelmiä käyttää. Puolimatkasta sauvat hajosivat, mutta siinä vaiheessa en enää muistanut koko asiaa. Rukouselämäni kutistui hyvin pieneksi. Päivän viimeisiä kilometrejä kävellessä jaksoin vain toistaa sanoja: ”Anna voimaa kestää loppuun asti.” Muutaman kerran kävimme kirkossa. Anglokatolisessa yhteisössä elävänä en osannut odottaa, kuinka vieraalta espanjalainen, roomalaiskatolinen kirkko ja liturgia voivat tuntua. Kieltä ei ymmärrä, symboliikka ei ole tuttua, kirkkorakennukset ovat kylmiä ja kolkkoja. Minulle voimakkaita uskonnollisia kokemuksia olivat omien fyysisten rajojen kohtaaminen, jatkuvan kivun kestäminen, oman heikkouden tunnustaminen, nöyryyden harjoittaminen, sisaren avun ja huolenpidon vastaanottaminen.

Olen nyt kirjoittanut paljon kivusta. Ehkä sen takia, että se oli minulle uutta. Se oli läsnä melkein joka hetki caminon aikana, mutta siitä huolimatta jatkoin päivästä toiseen eikä mieleeni oikeastaan edes tullut, että olisin voinut lopettaa kesken kaiken. Voin palauttaa mieleeni satoja ja satoja yksityiskohtia, välähdyksiä matkan varrelta, näkymiä, ääniä, tuoksuja, ihmisiä, rakennuksia, polkuja, teitä, ennen kaikkea teitä, pilviä, puita, kiviä ja multaa, puroja ja putouksia, koiria, lehmiä, kissoja ja haikaroita, kahvikuppeja ja keltaisia nuolia. Sisaren tasainen askel ja tuulessa lepattava rinkan sadesuoja.

Yllätyksiä ja pettymyksiä?

Vaikka lähtee tietentahtoen matkalle, jolla on tarkoitus pääasiassa kävellä, on sittenkin jonkunlainen yllätys, että sellaisella reissulla ei sitten oikeastaan tehdäkään muuta kuin kävellään. Ainakaan minä ja sisareni emme juuri muuhun taipuneet. Varmasti on niitäkin peregrinoja, joilla energiaa riittää lähteä päivän kävelyurakan jälkeen katsomaan kylää tai kaupunkia, nähtävyyksiä, mennä messuun tai jopa kulkea vaihtoehtoisia pitempiä reittejä sen lyhimmän sijaan. Useimmiten me emme.

Alussa olimme selvästi uupuneita ja kylmissämme jokaisen etapin jälkeen, sillä sää oli viileä ja märkä. Majoittumisen jälkeen oli nopeasti käytävä suihkussa ja mentävä lämmittelemään kaikkien saatavissa olevien peitteiden alle. Unihan siinä usein tuli ja iltapäivät ennen päivällistä sujuivat useimmiten torkkuen ja laiskasti jutellen. Siitä tuli tapa, jota noudatimme senkin jälkeen, kun sää oli jo parempi. Jonain päivänä huomasimme, että eihän meitä palelekaan kamalasti, eikä edes väsytä, mutta peittojen alla vain olimme. Siellä oli niin mukavaa.

Oli oikeastaan mielenkiintoista huomata miten kapeaksi maailma tuntui käyvän. Omat hyvinkin perustavaa laatua olevat tarpeet tulivat ykkösasiaksi. Kuppi kahvia, hetki nettiä, vessa, kuivat varusteet, polku edessä, päivän kilometrien väheneminen, ne kiinnostivat. Ei paljon mikään muu. Caminolla on mahdollisuus keskittyä itseensä, tehdä vain asioita omaksi hyväkseen. Sellaisesta tulee ensin hieman huono omatunto, mikä minä olen tässä tekemään vain minua miellyttäviä tai minulle välttämättömiä asioita, mutta sitten siihen tottuu ja sitä pitääkin kohta aivan luonnollisena. Tietysti täytyy ottaa huomioon muut ihmiset majoituksissa ja kahviloissa, olla avulias ja ystävällinen, poluilla ja teillä, mutta periaatteessa huolehtii vain itsestään, kaikki arkiset rutiinit ja velvollisuudet on riisuttu pois peregrinan niskasta ja hän kulkee vain omassa caminoputkessaan. Se on aika vapauttavaa.

Olen aiemminkin kertonut, että minulla ei ole yleensä koskaan tylsää ja etukäteen mietin joudunko kohtaamaan tylsyyttä viimeistään mesetalla tarpoessani. Ja miten käsittelen mahdollista tylsyyttä. En minä oikeastaan kohdannut tylsyyttä, minulle sopi oikein hyvin, että jokaisen päivän kaava on sama, herätys, tien päälle, majoittumaan, suihkuun, syömään, nukkumaan. Sitä olin tullut tekemään ja sitä tein. Ehkä jotain pieniä pitkästyneisyyden hetkiä oli, muttei varsinaista tylsyyttä. Näin ollen voin edelleen sanoa, ettei minulla ole koskaan tylsää.

Koska minulla ei ollut mitään fyysisiä vaivoja matkallani, eikä vastoinkäymisiä muutenkaan, en voi sanoa, miten sellaisista olisin selvinnyt. Mietin joskus onko siinä mitään mieltä, että ihmiset nilkuttivat suurissa tuskissaan, kun jalat olivat pahoilla rakoilla, tai polvet turvonneet, lonkat kovilla. Monella oli tietysti suuria taloudellisia satsauksia matkassaan, kun olivat tulleet Eurooppaan Aasiasta, USA:sta, Kanadasta tai Australiasta. Moni käytti usean vuoden lomansa tai olivat joutuneet ottamaan palkatonta vapaata voidakseen kävellä caminon. Silloin ei varmasti helpolla halua luovuttaa. Toivoo, että jospa nämä vaivat pian helpottavat, jospa kävely kohta alkaa sujua. Ja kyllä heitä näkyikin, joilla vaivat olivat helpottaneet tai ainakin he sanoivat niin, kun tiedustelimme vointia puolin ja toisin tavatessamme.

Eniten minua hämmästytti se, miten caminon kävelemisen mittakaava muuttui kokemuksen aikana. Alkoi tuntua, että eihän tämä ole homma eikä mikään, kun tiellä edessä ja takana oli ihmisiä tekemässä juuri sitä samaa. Kun hekin siihen pystyivät, kun minäkin siihen pystyin, niin eihän tämä ollut niin kovin erikoista tai suurta. Kun pääsi perille, oli Santiago de Copostelan kaduilla satamäärin ihmisiä, jotka olivat juuri saaneet päätökseen saman asian, jotka itse olin tehnyt ja me kaikki olimme siitä selvinneet, kuka mitenkin, mutta perillä me olimme. Nyt kun joku ihmettelee, että tosiaanko kävelit satoja kilometrejä, niin ei oikein tiedä mitä sanoisi. Tulee mieleen vähätellä, että eihän se nyt niin kumma juttu ollut, sen kun kävelin vain. Outoa. Samaan aikaan tuntuu, että on tehnyt jotain suurta, mutta sitten kuitenkin ihan tavallista. Tuntuu, että olisi pitänyt kiivetä vuorille tai uida meren ylitse, että olisi tehnyt jotain oikein erikoista. Aivan pöhköä. Ei sillä ole merkitystä, teinkö jotain suurta tai pientä, erikoista tai tavallista. Kävelin caminon ja siinä se.

En oikeastaan osaakaan nimetä mitään, mikä olisi yllättänyt minut negatiivisesti tai mihin olisin pettynyt. Pikkujutut ovat jo unohtuneet, eikä mitään suurta hankaluutta osunut kohdalle. En kohdannut ikäviä ihmisiä, enkä turvattomuutta, tai vaaroja. Aivan lopussa, toiseksi viimeisenä päivänä, kun kävelimme Santiago de Compostelan lentokentän laitaa, polulla seisoskeli mies pitkässä takissaan. Hän ei näyttänyt peregrinolta varusteissaan ja hänen kätensä olivat klassisesti takin taskuissa juuri siten kuin potentiaalisella itsensäpaljastajalla, joka juuri aikoo levittää kalleutensa nähtäville. Oli aurinkoinen, lämmin päivä, yksi niistä harvoista, joita meidän caminollemme osui. Mietin, että nytkö meillekin esitellään tätä ilmeisen yleistä puolta kesäcaminosta, mutta ei. Mies vain seisoskeli tien poskessa ja kenties vilkaisi meitä. Ehkä hän odotteli jotain ja hänen mielestään oli vielä kylmä sää ja hän aivan viattomasti oli kääriytyneenä takkiinsa.

Viime vuonna tapahtuneen sieppauksen ja murhan jälkeen moni on ajatellut turvallisuuttaan caminolla aivan uudessa mittakaavassa. Niin minäkin etukäteen. Nyt huomasin jossain vaiheessa, jo monta viikkoa käveltyäni, etten ollut ajatellut aktiivisesti turvallisuusasioita ollenkaan. Ei ollut tarvinut, tavallinen perusvarovaisuus riitti hyvin. Missään vaiheessa ei ollut sellaista oloa, ettenkö ollut aivan turvassa. Meitä oli tietysti kaksi, joten senkin puolesta olimme toistemme peräänkatsojina. Me myös vahdimme toistemme tavaroita ollessamme tauolla. Moni näytti jättävän aika huolettomasti tavaroitaan esille kahviloissa mennessään vessaan, puhelinta, jopa lompakkoa pöydällä, rinkkaa avoimena. Sitä tuli aina pitäneeksi silmällä niitä, kunnes omistaja palasi paikalle. Yhtäkään kertaa ei ollut tilannetta, jossa olisi pitänyt miettiä, onko joku liikkeellä muilla kuin hyvillä aikeilla, mutta luonnollisesti en itse jättänyt omia tavaroitani esille vahtimatta.

Reitin merkinnöistä tulee mieleeni vielä muutamia seikkoja. Suurimmaksi osaksi ne ovat erittäin hyviä. Monessa paikassa on aina seuraava merkki näkyvissä edellistä ohittaessa. Enimmäkseen merkit ovat keltaisia, spraymaalilla tehtyjä nuolia seinissä, kivissä, asvaltissa, aidoissa, liikennemerkkien varsissa tai taustoissa. Sitten on virallisempia pieniä simpukkakylttejä ja niiden kanssa nuolia, on katukiveyksissä olevia metallisia simpukkamerkkejä ja vanhempia puisia tienviittoja, joissa oikea suunta kerrotaan. Joillakin pitemmillä autioilla taipaleilla täytyi mennä aina niin suoraan kuin mahdollista, jos merkkiä ei näkynyt. Teiden risteyksissä merkin puuttuessa piti tulkita, että mikä näistä nyt menisi selvimmin suoraan. Märässä tienpinnassa yleensä näkyi se reitti, jolla oli eniten tai ylipäätään jalanjälkiä ja sauvojen merkkejä kurassa tai hiekassa, joten sitä reittiä sitten mentiin. Välillä täytyi hieman tuumia, että onkohan tämä oikea reitti. Mutta näitä kertoja oli aivan muutama ottaen huomioon, että ohitimme tuhansia tienristeyksiä ja mahdollisuuksia mennä vikaan. Yhtään kertaa emme varsinaisesti lähteneet väärään suuntaan. Joissakin kohdin peregrinot olivat tehneet seuraaville merkkejä maahan kivistä tai oksista, nuolen muotoon osoittamaan oikeaa suuntaa.

Oppaamme mukaan joissakin suuremmissa kaupungeissa olisi reitin seuraaminen hankalampaa ja välillä jopa suositeltiin julkisia tai taksia kaupungin halkaisemiseen. Me emme huomanneet yhtäkään sellaista kohtaa, jossa olisimme kaupungissa olleet eksymisvaarassa. Joskus nuolia oli kyllä maalattu selvästi jonkun muun kuin varsinaisen reitin ilmaisemisen tarkoituksessa, ohjaamaan väkeä johonkin yritykseen, kahvilaan, majoitukseen tai kauppaan. Mutta ne oppi kyllä pian erottamaan. Aivan selkeää harhaanjohtamista reitiltä emme onneksi kohdanneet, kuten viime vuotisessa tapauksessa ilmeisesti kävi, peregrina lähti väärien merkkien mukaan yksin kulkiessaan ja kohtasi elämänsä päätöksen. Sellaista ei oikein kestä ajatellakaan, eikä sitä kyllä ajatellutkaan aktiivisesti reitillä. Ainoastaan sinä yhtenä aamuna, kun kävelin yksin sumussa, mietin asiaa ja olin erittäin tarkkaavainen ympäristön suhteen. Vaikka me olimmekin liikkeellä hyvin hiljaisena aikana, oli kuitenkin joka ikisenä päivänä muita peregrinoja liikkeellä, yksin ei tarvinut taivaltaa kuin muutamia pieniä hetkiä.

Tim McGraw esittämä kappale Southern Girl on päivän countrymusiikkimme,
ottakaa tai jättäkää. 

Camino - The Epic Wayn protokollakeskuksen viikkopalaveri

Viikkopalaveri käynnistyi tavalliseen tapaan vartin myöhässä, aina riitti niitä, joilla ajantaju katoaa ja heitä piti hoputella pelipöytien ääreltä. Tänään oli juhlapäivä, sillä aamulla oli jaettu ylennyksiä. Miguel oli saanut vuoronesimiehen paikan, jota hän oli kytännyt jo yli vuoden. Aivan pikkuisen häntä kirvelsi se, että hän sai paikan nyt, kun se vapautui Michelleltä. Michelle oli nyt protokollapäällikkö, suoraan vastuussa kulmahuoneen miehelle, häntä jota ei juuri kukaan ollut nähnytkään. 

Yhteenvetopalaverissa käytiin läpi tilastoja, kenen hahmot olivat päässeet perille, missä kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Kotimatkoja seurattiin ainakin Espanjan rajojen sisäpuolella ja tarvittaessa laitettiin muutamia oikaisuja, jos caminolla oli ollut ylenmäärin hankaluuksia, tai pistettiin pari kapulaa rattaisiin, jos kaikki oli caminolla sujunut liian hyvin. Kukaan pääsiäisen tienoilta liikkeelle lähteneistä ei ollut hyödyntänyt unessa näytettyä vilausta pelistä, kaikki olivat jatkaneet lampaina perille asti. Ei edes Campis, vaikka hänen unessaan oli ollut aika paljon vinkkejä. 

Säätiloihin oltiin yleisesti ottaen tyytyväisiä ja tämän kevään uutuus rajoitus no rain in Galicia oli osoittautunut hitiksi. Tosin jotain oli mennyt serverillä sekaisin, sillä torstaina oli kumminkin alkanut sataa. Huollolla oli nykyään kahden vuorokauden vasteaika, he katsoisivat asiaa, kun ehtisivät. Michelle laittoi itselleen muistiin, että sääongelmiin piti vasteaikaa laskea vuorokauteen. Hänen pitäisi ajaa se läpi kulmahuoneessa, se olkoon hänen ensimmäinen sormenjälkensä Peliin protokollapäällikkönä. 

Yksi palaverin mukavimpia kohtia oli se, kun laskettiin montako caminoromanssia oli saatu aikaan menneellä viikolla. Ainakin yksi punatukkainen tyttö oli löytänyt tummasilmäisen nuorukaisen ja heidät oli nähty yhdessä katedraalissa. Hahmojen pelaajat tarjoaisivat kylmät vino tintot lounaalla kaikille. Erotilastoihin merkittiin jenkkipariskunta, mies oli lähtenyt kotiin Pamplonasta, ei kuulema välittänyt hittojakaan minne vaimo meni. Nainen jatkoi matkaa nyt yksin ja oli juuri saapumassa Burgosiin. Näytti pärjäävän hyvin, itse asiassa paremmin. Good for her.

Sairaustilastoissa näkyi selkeä seesteinen vaihe, ei vatsatautiepidemioita, flunssaakin Galiciaan ehtineiden parissa hyvin vähän. Logronon jalkavaivaklinikka oli ylityöllistetty, sieltä oli tullut valituksia. Apteekkiliitto sen sijaan kiitti hyvin menneestä huhtikuusta, rakkolaastareita oli myyty ennätysmäärä. Särkylääkkeitäkin oli saatu kaupiteltua hyvin. Firman työntekijöille tarjottiin 5 % alennusta kaikista sidontatarvikkeista toukokuun ajan. 

Silloin Michelle muisti sen, mikä oli ollut koko ajan mielen reunalla. Hän oli unohtanut kokonaan laittaa vaivoja Campikselle ja Siskolle! Se oli se alun pääsiäishässäkkä ja sitten satoi koko ajan. Hänen oli tarkoitus laittaa Campikselle kunnon rakot vasempaan jalkaan, niin että hahmo joutuisi miettimään pystyisikö jatkamaan ja Siskolle hän oli jo laittanut luonnoksiin aaltoilevan ripulin. Kummatkin vaivat olivat enää enteriä vailla. 

Se Madridin viikonloppu sekoitti hänen päänsä ja se kiiltelevä sormus sormessa. Jos joku alainen tekisi moisen mokan, hän joutuisi pelaamaan amerikkalaisia ainakin kuukaudeksi. Täytyi miettiä, voisiko vielä tehdä jonkun jälkiliikkeen. Joskus onnistui vaikuttaa hahmoon vielä parin viikonkin ajan, etenkin jos tämä oli vielä henkisesti kovin kiinni kokemuksessaan. Enää ei voinut saada aikaan kuin jotain lievempiä ongelmia, kuten ajoittaista unettomuutta tai öisiä lihaskramppeja, mutta kannatti yrittää, parempi se kuin ei mitään. 

Palaveri päättyi siihen, että cavapullot tyhjennettiin ja viimeiset kihlajaisjuoman tipat siemaistiin. Iltapäivällä saapuisi oikein suuri ryhmä italialaisia ja heidät oli nyt kokeilunomaisesti päätetty jakaa eri pelaajille. Yleensä yksi huolehti koko ryhmästä, mutta jaolla saataisiin aikaan ehkä mukavaa säpinää. Bilbaon asemalta kuului jo isoääninen pölötys, ryhmä oli tullut. Äkkiä pelipöytiin!

Vaikkei tämä mitenkään asiaan kuulukaan niin tämän synkähkön kappaleen laulaa Brantley Gilbert, Bottoms Up. 

No, miltä nyt tuntuu?

Sisarcaminomme päättyi reilu viikko sitten onnistuneeseen lähestymiseen Santiago de Compostelaan vartin etuajassa aivan aikataulun mukaisesti. Matkan saattaminen päätökseen juuri syntymäpäivänäni oli se tärkeä juttu, josta en ollut valmis tinkimään ihan helposti. Olisimme ehtineet perille 1-2 päivää aikaisemminkin, kiitos loikkien ja loppuvaiheen hyvän kävelyvireen, mutta maltoimme mielemme ja pysyimme aikataulussa. 

Edellisessä postauksessa kävin jo läpi varustelistaani ja siinä olikin kyllä aika paljon kommentoitavaa. Matkustan yleensäkin kevyesti, etenkin vaatteiden ja kosmetiikan osalta, mutta muutenkaan en tarvitse paljon omia, tuttuja tavaroita ympärilleni matkatessani. Ja sitä vähemmän, mitä enemmän matkustamiseen sisältyy kantamista. Caminollahan se on juuri sitä. 

Nyt ajattelin hieman koota ajatuksiani siitä, miltä camino tuntui päänsisäisesti. Perinteisen urheiluhaastattelukysymyksen mukaan, miltä nyt tuntuu? Marja-viiva-Liisamaisesti saatoin sanoa aluksi, että parhaani teen ja katsotaan sitten mihin se riittää. No riittihän se. Maaliin pääsin ja ihan riittävän voittajalta tuntui. Tuntuu edelleen. Mukana on muutama pieni kauneusvirhe kyyteihin turvautumisen muodossa. Jos olisi ollut yksin (ja olisin ollut yhtä hyvissä voimissa), olisin luultavasti puskenut kaiken kävellen, koska minulla ei ollut mitään vaivoja eikä jaksamisongelmiakaan. Tauko Leónissa teki hyvää, vaikka mieli olikin kävelyssä ja poltteli päästä jatkamaan matkaa. Joskus pysähtyminen on paikallaan, ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. 

Ensimmäinen käännekohta tapahtui jo aiemmin, kun juttelimme alkumatkan tuttavien, tanskalaisen pariskunnan kanssa. He palauttivat mieleeni hyggen käsitteen. Tunsin jonkunlaisen henkisen hyökyaallon käyvän lävitseni siinä espanjalaista mustamakkaraa syödessäni ja siihen liittyi hieman nolostustakin. Olin tainnut piiskata sisartani hieman liikaakin, kiirehtiä ja hoputtaa. Pidin liikaa lukua minun caminostani, vaikka hänellä oli  hänen caminonsa. En muista pariskunnan rouvan nimeä, mies taisi olla nimeltään Ole. Heitä on kiittäminen siitä, että aloin ottaa hieman rennommin lopun matkan. Ei se tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi hieman harmissani loikatuista pätkistä, mutta ymmärrän, ettei harmistukselle ole tarvetta, eikä edes syytä. 

Kun tekee jotain ensimmäistä kertaa, on tietysti aluksi noviisi. Voi lukea muitten kokemuksia, tai kuulla kertomuksia. Ne lukee ja kuulee, mutta ne ovat sanoja vain siihen asti, että omat jalat ovat nilkkoja myöten savessa. Silloin syttyy lamppu pään päällä, että ai jaa, tältä tuntuu kun vie mennessään koko mesetan kenkiensä pohjassa. Se on ärsyttävää, mutta totta. Aivan teknisetkin asiat on vaikea mieltää (ja uskoa) ennen kuin ne oikeasti kohtaa, saati henkimaailman jutut. Se on kuitenkin ihan luonnollista. Sitten kun aloittaa uuden asian, vähitellen pääsee kärryille siitä, mistä on kyse. Käsitykset muuttuvat, luulot oikenevat, pelot jossain asioissa häviävät ja toisissa kasvavat. Vähän sama juttu kuin ensikertalainen ottaa koiran. Voi lukea kaikki maailman koiraoppaat, mutta vasta kun se karvakasa on kotona, alkaa totuus paljastua. Ehkä se onkin avain siihen, että ihminen uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Kun ei tiedä, mihin ryhtyy.

Caminolla rutiineihin luiskahtaminen vei noin viikon. Siinä ajassa ehti muodostua päivärutiini ja alun järkytys kaikesta uudesta ja siitä, että tämä tosiaan alkaa joka aamu uudelleen ehti hieman laskeutua. Minä en pysty kertomaan miltä olisi tuntunut taivaltaa vaivojen kanssa, rakkojen tai kipujen. Aivan kauhistutti katsoa ihmisten varpaita, kuinka niitä oli teipattu yhteen ja rakkolaastareita liimailtiin ja irroteltiin. Minulle ei tullut yhden yhtä rakkoa, joten minun on turha elvistellä, että kyllä ne kestää ja voihan sitä kävellä kipeilläkin jaloilla. En tiedä olisinko voinut kävellä sellaisilla, joita näin pahimmillaan. Tai jos olisi ollut koko ajan muita kipuja. Minun oli helppo kävellä, kun ainoa "vaiva" oli se, että jalkaterät väsyivät päivittäin loppumatkasta, kengät tuntuivat aamua ahtaammilta. 

Kun tekee samaa rutiininomaista asiaa pitkään, on aikaa ajatella. Kyllä minä ajattelinkin, kaikenlaista. Vietimme sisareni kanssa pisimmän yhtäjaksoisen kahdenkeskisen ajan koskaan, eikä se välttämättä (suurella todennäköisyydellä) enää toistu. Juttelimme paljon lapsuudestamme, perheestämme, sellaisesta mitä en ole ajatellut vuosiin. Paljon kuljimme aivan hiljaa, mitä arvostin suuresti. En halua puhua koko aikaa, kenenkään kanssa. Välillä kuljimme vähän eri matkaa, minä usein saavuin hieman aikaisemmin perille ja välillä ehdin järjestää majoituksen valmiiksi, mikä oli sisarelleni mukavaa, etenkin huonolla säällä. 

En kuunnellut musiikkia kävellessäni kuin kerran, sinä päivänä jolloin kävelimme koko päivän eri matkaa. Oli hyvä seurata ympäristöä, liikennettä, muita kulkijoita, pitää tilannetietoisuutta yllä. Iltaisin toisinaan kuuntelin voimakappaleitani, joista tekin olette saaneet nauttia kävelycountryvideoitten kautta. Enimmäkseen siis olin hiljaa ja ajatukseni vaeltelivat siellä täällä. Minulla ei ollut mitään huolia eikä murheita käsiteltävänäni, ei suuria asioita, joita halusin jättää taakseni tai muuttaa. Siksi minun oli helppo vain kävellä ja antaa matkan huveta. Minulla oli myös erityisen mukava matkan päätös tiedossa, kun Kammenpyörittäjä oli tulossa minua vastaan ja pääsisin heti ikävästäni. 

Matkalla kohtasimme monta mieleenjäänyttä ihmistä, mutta keneenkään en tutustunut niin paljon, että olisin vaihtanut yhteystietoja. Tämäkin pieni kanssakäyminen johtui sosiaalisemmasta sisarestani, minä olisin voinut hyvin kulkea matkan sanomatta mitään kenellekään, paitsi kiitos ja anteeksi. Ehkä liioittelen vähän. Muistan monta ihmistä nimeltä ja vielä enemmän kengistään tai repuistaan, sitä kun katselee ihmisiä lähinnä takaapäin. Monen monta kävelytyyliä jäi mieleeni ja montaa ihmistä tervehdin aina, kun satuimme samaan kahvilaan. Silti olin caminosivullinen, niin kuin olen sivullinen aina kaikessa muussakin kuin aivan omassa lähipiirissäni. Se on omavalintainen paikkani maailmassa, eikä se muuttunut caminollakaan miksikään.

Jos joku kysyy minulta nyt miksi läksin, ei minulla ole siihen edelleenkään muuta vastausta kuin se, että halusin. Minulla oli mahdollisuus ja käytin sen. Matkani tarkoitus ei ole avautunut minulle vielä muulta kuin aivan fyysiseltä tasolta, kokeilin pystynkö ja pystyin. Sen tiedän, että elämäni tärkeät asiat ja ihmiset ovat vielä tärkeämpiä minulle nyt, kun olin irrallani tavallisesta elämästäni tovin. Tiedän, että haluan olla vastaisuudessa heille enemmän läsnä, avuksi, iloksi ja hyödyksi. Humble And Kind. Mikäli uusia ulottuvuuksia ilmenee, saatan niistä kertoa, saatan pitää ne itselläni. 

Jos joku kysyy minulta lähtisinkö uudelleen, en tiedä siihenkään vastausta. Kävellä haluan, pitkiäkin matkoja ja ehkä yksinkin, tai Kammenpyörittäjän kanssa, jos hän suostuisi. Mutta tällä erää luulen Camino Francesin ainakin kokonaisuutena olevan kertakokemus. Mutta voin olla väärässäkin. Hyvä kokemus se kuitenkin oli. Märkä, kurainen, viileä, pitkä, puuduttava, hyvä.

Jos joku kysyy minulta kannaattaako caminolle lähteä, noin ylipäätään tai kannattaako kysyjän lähteä, niin vastaan ettei se ole lainkaan kannattavuuskysymys. Jos minä sen kävelin, niin luultavasti lähes jokainen kysymyksen esittänytkin siihen pystyisi. Järkikysymyskään se ei ole, ei oikein voi kysyä onko järkeä lähteä caminolle. Erityisen järjettömältä se tuntuu alkuvaiheessa, kun ei vielä ole päässyt rutiiniin. Jos joku ihminen haluaa lähteä caminolle ja hänellä on siihen mahdollisuus, niin suosittelenko häntä lähtemään? Kyllä minä suosittelen. Eihän sole ku kävellä! <sarkasmia.

Olette jaksaneet (kenties) lukea näin pitkälle vain sen toivossa, että tiedossa olisi lisää kävelycountrya ja sitähän on. Tämänhetkinen ykkösartistini, henkinen oppi-isäni ja guruni (just kiddin') Tim McGraw lauleloi nyt teille yhdessä Faith Hillin kanssa veisun nimeltä Meanwhile Back At Mama's.