Tänään piti sanoa kuten Jens Voigt ikään, shut up legs! On 28 km aika pitkä matka pistellä apostolinkyydillä menemään, olipa hyvää tahtoa ja innostustakin kuinka paljon hyvänsä. Me kuitenkin kävelimme ja päästyämme pois sateesta hotellin lämpöön, alkoi elämä voittaa, etenkin oikein kuumien kylpyjen jälkeen. Kaikki päivät eivät ole niin mukavia, jotkut ovat tuskin lainkaan.
Huomisen suunnitelma on se, että etsimme aamulla ensin postitoimiston, lähetän pussillisen tavaroita kotiin. Seuraavaksi etsimme bussiaseman ja menemme jonkun matkaa julkisilla. Huominen etappi on tämänpäiväistäkin pidempi, eikä sen lyhentäminen loppupäästä onnistu, sillä viimeisellä 10 kilometrillä ei ole majoituksia, emmekä voi jäädä jälkeen ilman, että loppupäässä lentoliput alkavat kuumottaa.
Ei tämä niin vakavaa ole, että tämän vuoksi kannattaa itseään uuvuttaa, ei haittaisi, vaikka olisi hauskaakin. On sitä ollutkin, mutta nyt kaksi tosi pitkää etappia peräkkäin ei ollut hauskin juttu.
Päivän kohokoha olivat churrot, jotka söimme Vianassa. Pidimme siellä kunnon tauon. Istuimme paikallisten eläkeläisten suosimassa baarissa ja siemailimme kuumaa suklaata, varsinaista liquid energya.
EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.
Kahdeksannen kävelypäivän kunniaksi voisi hyvin kuunnella Alan Jacksonin kappaleen It Must Be Love. Tämä mennään upean lyriikkavideon voimin, mahtaa olla niin vanha veisu, ettei edes musiikkivideoita oltu vielä keksitty...
