Jälkipuhetta siskon näppikseltä

Vieraskynä-postaus sisareltani Dorsetista:

Jälkipuhetta Wessex-kävelyn tiimoilta

Olin jo jonkun aikaa kehuskellut siskolleni, kuinka hienoja kävelyreittejä alkaa ihan Friaryn takapihalta. Kevään rasitukset olivat jo sulaneet, ainoastaan polvien tienoilta kuuluva narina aamuisin portaita alas astuessa muistutti niistä. Ajatus noin viikon mittaisesta haikista lähitienoilla alkoi houkuttaa. Tällä kertaa minun piti paneutua vähän enemmän valmisteluihin. Vaikka niitä ei ollut paljon, silti kaikki tahtoi venyä viimetinkaan. Elämä yhteisössä on täyttä eikä henkilökohtaista vapaata paljon ole. Aikatauluista sopiminen oli ensimmäinen haaste. Olisin mielelläni lähtenyt matkaan vasta syyskuun alkupuolella, kun säät ovat vielä suotuisat, mutta yleinen lomakausi on ohi ja majapaikoissa väljyyttä. Mutta juuri niihin aikoihin odotimme uutta joukkoa vapaaehtoisia saapuvaksi Friaryyn. Syyskuun alussa vahti vaihtuu, vuoden täällä asuneet nuoret – tai nuorehkot ainakin – vaihtavat maisemia ja puoli tusinaa tuoreita kasvoja astuu tilalle. Koko syyskuu menee kouluttaessa ihmisiä töihinsä ja yhteisön tavoille. Minun tehtäväni on järjestää keittiöhygieniakurssi ja opettaa ruoanlaittoa. Siispä ajankohdaksi valikoitui ns. fallow week elokuussa, jolloin meillä ei ole vieraita ja minun on helpompi jättää työkuviot hetkeksi.

Olin sunnuntaikävelyilläni nähnyt Wessex Ridgewayn opasteita ja miettinyt, mihin polku mahtaa päättyä. Nettihaut kertoivat, että reitti päättyy rannikolle Lyme Regisiin, kaupunkiin, josta olen kuullut monesti, mutta jossa en ollut vielä käynyt. Siskoni taas oli vieraillut siellä edellisenä vuonna ja oli pitänyt paikasta. Matka linnuntietä ei ollut pitkä, mutta reitti mutkitteli sopivasti pitkin harjanteita – ja kuten myöhemmin totesimme – ylös alas rinteitä. Painettua reittiopasta en löytänyt paikallisista kirjakaupoista, vaikka niitä on kaiketi julkaistu parikin kappaletta. Netistä löytyi kattavan näköinen pdf-muodossa oleva opas, jossa yhtenä reitin rakentamisen rahoittajana näkyi olleen EU. Sivumennen sanottuna, kesäkuisen Brexit-järkytyksen laannuttua, aiheen ympärillä vallitsee täydellinen hiljaisuus ja tuntuu kuin kaikki yrittäisivät olla kuin äänestystulosta ei olisi olemassakaan. Ehkä se katoaa, kun siitä ei puhuta tai sitä ei ajatella?? Kyseisessä EU-rahoitteisessa oppaassa oli myös rohkaisevan pitkä lista reitillä olevia majoituspaikkoja, ja aloitin seuraavat valmisteluni.

Majoituspaikkalistaa tarkemmin katseltuani huomasin, että kaikki B&B:t eivät suinkaan sijaitse kätevästi reitillä niin kuin Caminolla. Monesti olisi tarpeen kävellä syrjään reitiltä useitakin maileja. Vapaapäivänäni aloin soitella sopivan kuuloisia paikkoja läpi. Tarkoitus oli aloittaa kävely lauantaina. Lista alkoi olla jo puolessavälissä eikä ollut vielä tärpännyt kertaakaan. Joku ei vastannut ollenkaan, tai vastasi viimein ja kertoi lopettaneensa bisnekset jo kauan sitten. Paikat, joista vastattiin, olivat olleet täynnä jo viikkoja, itse asiassa heti Brexitin jälkeisen punnan kurssin huonontumisen jälkeen. Monet vaihtoivat lomansa kotimaan kohteeseen. Ensimmäinen viikonloppu oli siis jo buukattu ja tiedoksi, että useimmat paikat ottavat varauksia vastaan vain koko viikonlopuksi, ei vain yhdeksi yöksi. Ehdotin siskolle Plan B:tä. Voisimme jäädä viikonlopun yli Friaryyn ja tehdä päiväretkiä täältä käsin. Olin ajatellut yhdistää muutamia kohteita retkeemme muutenkin, mutta nyt voisimme vierailla niissä aluksi ja sitten suunnata kohti rannikkoa maanantaina, kun jotkut lomailijat olisivat palanneet jo kotiinsa. Olen käyttänyt AirBnB:n palveluksia aiemmin, mutta vain isoissa kaupungeissa. Ihan vain kokeeksi katselin, olisiko reitin lähistöllä mitään tarjolla. Ja pari paikkaa löysinkin, joista otettiin yhteyttä ja luvattiin majoittaa meidät. Jälkimmäinen viikonloppu hoitui hotellihaulla ja jälleen kerran meille myytiin ihan viimeiset petipaikat Weymouthista. Sinne asti päästyämme totesimme, että ei se ihan markkinointikikka tainnut olla tällä kertaa, ihmisiä oli todella paljon.

Varusteet olivat kutakuinkin samat kuin keväällä. Jätin vähän liian raskaan Fjällrävenin takin kotiin. Se ei vahattunakaan pitänyt vettä. Ostin kevyemmän vedenpitävän takin ja käärin se siskon tuomien sadehousujen kanssa rinkan alaosaan. Liikkeelle lähdin hupparin ja muutenkin ihan tavanomaisten vaatteiden kanssa. Crocksit vaihdoin Eccon kävelysandaaleihin. Caminolla kaipasin iltaisin enemmän tukea väsyneille jaloilleni, ja Crocksit olivat toivottoman löperöt. Tällä kertaa otin mukaani myös aurinkolasit, joille oli todella käyttöäkin, samoin lierihatulle ja aurinkovoiteelle.

Hyvistä päätöksistä huolimatta en ollut paljonkaan kävellyt caminon jälkeen ja pelkäsin, että pitkällä matkalla saavuttamani kunto olisi jo huvennut olemattomiin. Mutta ei se onneksi ollut. Kaiken kaikkiaan kävely tuntui sujuvan kevyemmin. Päivämatkat olivat suunnilleen yhtä pitkiä kuin caminolla, mutta käytimme niihin enemmän aikaa. Oli pakko kävellä tiiviisti yhdessä ja pähkäillä kartan kanssa, mihin suuntaan mennään seuraavaksi. Ylä- ja alamäkiä, pitkiä loivia nousuja, jyrkkiä kapuamisia ja mutaisten paikkojen ylityksiä oli yhtä paljon kuin keväälläkin. Uutta meille oli kavuta lukemattomien porttien yli, ali ja vierestä ja ylittää niittyjä, peltoja ja laitumia. Joka vuosi joku kävelijä jää lehmälauman jalkoihin, useimmiten koiran kanssa kulkenut. Ohjeena onkin pitää koira kiinni, mutta päästää irti, jos lehmät lähestyvät uteliaina. Meillä ei ollut koiraa, eikä sattuneesta syystä kissaakaan, mutta kiertelimme varovasti pitkin aidanvieriä reipasta vauhtia. Onneksi joka niityllä ei ollut eläimiä laiduntamassa.

Kesäisin aina avoinna olevat kirkot ja niiden pihamaat olivat oivallisia taukopaikkoja. Aina löytyi penkki sisältä tai ulkoa, jos ei muuta niin vanha kivinen hauta-arkku seinän vierellä. Rauhaa ja hiljaisuutta, varjoa ja usein vettä tai mehua oli tarjolla matkalaisille. Maisemat olivat suoraan Tolkienin Konnusta, suloisia pikkukyliä ja kukkuloita toisensa perään. Mieleni oli kevyt ja mietin, kuinka kaikki ne sadat kilometrit kevään caminolla painoivat, eivät vain fyysisesti vaan myös mielessä. Oli ihan sama, olivatko kilometrit ja päivät edessä tai takana, yhtä kaikki ne painoivat. Olen iloinen, että kävelin kaikki ne päivät ja kilometrit, mutta en ehkä halua tehdä sitä uudelleen. Uskon kuitenkin, että palaan vielä caminolle francesille, mutta sillä kertaa ei ole enää tarvetta kävellä koko matkaa tietyssä ajassa. Olen kiitollinen, että sisko otti minut mukaansa ja varmaan teemme kävelyretkiä yhdessä myöhemminkin. Sen verran hauskaa meillä on ollut!

Nyt Campiksen Sisko kertoo mitä oikeasti tapahtui! Lue juttu, katso kuvat! Soita, jos olit itse paikalla!

Tässä vieraspostaus sisareltani, siitä miltä camino tuntui hänestä silloin ja nyt:

 

24.6.2016 Hilfield Friary, Dorset

Täällä Friaryssa on lähes koko ajan vieraita. Caminolta paluuni jälkeen olen saanut vastata lukemattomia kertoja sekä vieraiden että ”kotiväen” esittämään kysymykseen: ”Oh you have walked to Compostella (näin se useimmiten sanotaan), how cool is that! Now tell me, how was it!” Ja joka kerta mietin mitä sanoisin. Useimmiten sanon, että ”it was long and painful”. Vaikea uskoa edes itse, että pystyin siihen. Viimeisenä päivänä Santiagossa juttelin erään nunnan kanssa. Hänelle oli kerrottu, että caminon kävely on vähän kuin synnytys, pitkä ja tuskallinenkin ponnistus, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Heti caminon jälkeen ei välttämättä halua kuullakaan toisesta vaelluksesta, niin kuin ei juuri synnyttänyt nainen lämpene ajatukselle toisesta lapsesta. Mutta annas olla, muutama kuukausi menee eivätkä kivut ja vaivat enää muistu mieleen. Sitä yllättää itsensä muistelemassa kaikenlaisia matkalla kohtaamiaan hienoja juttuja ja ajatus uudesta vaelluksesta alkaa tuntua mahdolliselta.

Camino oli alunperinkin siskon juttu. Minä tulin mukaan mielelläni, mutta päätin heti alussa, että sisko saa päättää, miten edetään, kun hänen 50-vuotiscaminostaan on kyse. Hänellä myös riitti innostusta ottaa selvää asioista ja valmentaa minuakin. Minä opettelin uusia töitä vieraalla maalla, ja olin hyvin tyytyväinen, että sisko hoiti kaiken valmistelua vaativan. Vasta viimeisinä viikkoina ennen lähtöä selailin työkaverini löytämää camino-opasta ja sain jonkunlaista ideaa, mihin olin lähdössä. Tein tiiviisti töitä lähes lähtöpäiväämme asti. Hermostutti, että onko siskon kunto paljon parempi, joutuuko hän raahaamaan minua perässään kaikki sadat kilometrit. Olin kieltämättä helpottunut, kun hän astui junasta ja näytti ihan omalta itseltään eikä fitness-prinsessalta. Seuraavina päivinä teimme pieniä kävelyjä tässä lähistöllä, puuskutimme yhtä jalkaa ylämäkiä ja ajattelin, että eiköhän tässä selvitä. 

Huokaisin helpotuksesta liian aikaisin. Jo muutaman ensimmäisen kävelypäivän aikana siskon kunto alkoi nousta vauhdilla ja lopulta siinä kävi juuri niin kuin pelkäsin. Hänen piti raahata minua kaikki ne sadat kilometrit perässään. Paranihan se kunto minullakin. Joidenkin viikkojen päästä ylämäet menivät samaa tahtia kuin tasaisetkin. Mutta kivut, ne eivät loppuneet. Kilometrit, päivät, viikot toisensa jälkeen katselin, kun sisko tasaiseen tahtiin käveli, kääntyi aika ajoin katsomaan taakseen. Kymmenisen kilometriä yleensä pysyin kyydissä, viidentoista kilometrin jälkeen en enää edes yrittänyt. Kehotin siskoa menemään edeltä. Päivän viimeiset kilometrit olivat aina pitkiä ja kipeitä. Kivut vaihtoivat paikkaa lonkista polviin ja jalkateriin, reisilihaksista varpaisiin. Rakkoja ei tullut, selkäongelmia ei ollut, onneksi. Mutta jomottavaa, pistelevää, vihlovaa kipua jaloissa, sitä riitti öisinkin. Aluksi uskoin, että kunhan tässä totutaan, niin kyllä se siitä. Parin viikon päästä alistuin ajatukseen, että tätä se on todennäköisesti loppuun asti. Caminon jälkeen kesti noin viikon verran, että kivut katosivat. Vieläkin polvet narisevat portaita alas mennessä enkä mielelläni enää polvistu, koska ylös pääseminen on vaikeaa. 

”No mikä oli caminolla parasta?” No se, kun tultiin kylään ja löytyi kahvila, joka oli auki. Tilattiin maitokahvit, sai istua hetken, oli lämmintä. Tai kun suihkun jälkeen pääsi peiton alle hytisemään. Kivut vähitellen sulivat, televisiosta tuli pöhköjä ohjelmia, sisko julkaisi blogin, jota lukiessa usein nauroin vedet silmissä. Mitä, entä hienot maisemat? Arkkitehtuuri, kulttuuri, mitä kaikkea?? Olihan sitäkin toki. Nopeasti sellaisesta kuitenkin tulee arkista ja tavanomaista. Komeasta vuoresta kiinnostaa lähinnä se, mistä kohtaa se ylitetään. Parasta oli myös istua iltaisin yhdessä syömässä. Menu peregrino oli joka paikassa aika samanlainen, eikä ruoka ollut kovin kummoista. Mutta salaatti, pasta ja kylmä punaviini kuitenkin aina maistuivat. Hienoimpia hetkiä oli, kun edeltä mennyt sisko tuli vastaan kylän reunalla, kertoi että majapaikka on ihan lähellä ja otti rinkankin selästäni ja kantoi sen perille. Tai se kun löysin polun varresta viestin ja tikkarin.

”No mutta oliko siinä caminossa mitään uskonnollista sisältöä?” Hmm. Kyllä siinä oli, joskaan ei mitään sellaista mitä etukäteen kuvittelin. Huvitti huomata, että mukaan ottamiani rukousnauhoja en kertaakaan ottanut esille repusta. Sauvojen kanssa kävellessä ei tietenkään voi rukoushelmiä käyttää. Puolimatkasta sauvat hajosivat, mutta siinä vaiheessa en enää muistanut koko asiaa. Rukouselämäni kutistui hyvin pieneksi. Päivän viimeisiä kilometrejä kävellessä jaksoin vain toistaa sanoja: ”Anna voimaa kestää loppuun asti.” Muutaman kerran kävimme kirkossa. Anglokatolisessa yhteisössä elävänä en osannut odottaa, kuinka vieraalta espanjalainen, roomalaiskatolinen kirkko ja liturgia voivat tuntua. Kieltä ei ymmärrä, symboliikka ei ole tuttua, kirkkorakennukset ovat kylmiä ja kolkkoja. Minulle voimakkaita uskonnollisia kokemuksia olivat omien fyysisten rajojen kohtaaminen, jatkuvan kivun kestäminen, oman heikkouden tunnustaminen, nöyryyden harjoittaminen, sisaren avun ja huolenpidon vastaanottaminen.

Olen nyt kirjoittanut paljon kivusta. Ehkä sen takia, että se oli minulle uutta. Se oli läsnä melkein joka hetki caminon aikana, mutta siitä huolimatta jatkoin päivästä toiseen eikä mieleeni oikeastaan edes tullut, että olisin voinut lopettaa kesken kaiken. Voin palauttaa mieleeni satoja ja satoja yksityiskohtia, välähdyksiä matkan varrelta, näkymiä, ääniä, tuoksuja, ihmisiä, rakennuksia, polkuja, teitä, ennen kaikkea teitä, pilviä, puita, kiviä ja multaa, puroja ja putouksia, koiria, lehmiä, kissoja ja haikaroita, kahvikuppeja ja keltaisia nuolia. Sisaren tasainen askel ja tuulessa lepattava rinkan sadesuoja.

Vieraskynäilyä Dorsetista

Sisareni kehui minua hyvähermoiseksi, sillä olen odottanut kiltisti toista vieraspostausta vain vuoden ja pyytänyt sitä vain kolme kertaa sinä aikana! Nyt jo sain sen ja tässä se tulee suoraan Dorsetista:

Apua, lähtöön on enää reilu kuukausi!

Piti hakea edellinen vieraskynäpostaus blogin alkupäästä yli vuoden takaa. En ollut uskoa silmiäni, kun näin päivämäärän (15.1.2015). Ihan vastahan se oli! Ja kuinka paljon on muuttunut sen jälkeen. Ei, en ole käyttänyt vuotta caminon valmisteluihin, vaikka silloin ilmiselvästi niin kuvittelin. Aina jää kaikki viimetinkaan. Vuosi sitten tein yhä tiheneviä vierailuja Hilfieldiin, fransiskaaniseen yhteisöön Dorsetissa. Keväällä muutin tänne epämääräiseksi ajaksi. Aloitin vapaaehtoistyöurani pienen kirja- ja lahjatavarakaupan hoitajana ja yhteisön siivoustyön koordinaattorina eli housekeeperinä. Siskon minulle lahjoittama aktiivisuusranneke osoitti, kuinka entinen tietokonekeskeinen elämäntapa vaihtui runsaaseen arkiliikuntaan. Aikaa varsinaiselle kävelyharjoittelulle ei sitten paljon aikaa jäänytkään, sunnuntain tai viikoittaisen vapaapäivän kävelyretkiä lukuun ottamatta. Alkuun olin todella väsynyt kaikesta ruumiillisesta työstä, lihaksia ja niveliä särki kaiken aikaa. Kunto kaiketi parani kuukausien mittaan ja muutama kilokin katosi huomaamatta ja säryt häipyivät. Sitten loppusyksystä minulle ehdotettiin työn vaihtamista.

Siivoustyö jäi ja olen nyt shop managerin lisäksi puolikas kitchen manager. Toinen puolikas ja läheinen työtoverini on Brother Kentigern, kuivan huumorintajuinen skotti, joka näyttää juuri sellaiselta kuin luostarin kellarinvartijat kaikissa elokuvissa.  Askelia kertyy arjessa paljon aiempaa vähemmän, kun työ edellyttää ruokalistasuunnittelua, reseptien valintaa, hintavertailuja, tavarantilauksia jne. Lisäksi päivittäinen askeltavoitteeni vähitellen kasvaa ja on nyt yli 12 000. Mainittakoon, että tyypillisenä siivouspäivänä askelia kertyi helposti 14-16 000. Eli takapakkia on tullut tässä suhteessa.

Oikeastaan camino alkoi tulla todelliseksi vasta tämän vuoden puolella, kun oli joulusta selvitty. Alkoi hieman huolettaa, kestääkö kunto. Lisäsin päivittäiseen ohjelmaani ylämäkikävelyn, jonka ehdin tehdä juuri lounaan ja kaupan avaamisen välissä, ainakin jos en satu olemaan tiskivuorossa. Kiipeän kaksikymmentä minuuttia jyrkähköä ylämäkeä laaksosta isolle tielle, joka täälläpäin maailmaa tarkoittaa kahta kaistaa. Koko kävelymatkani on tyypillistä englantilaista kapeaa ränniä, jossa autoa täytyy väistää kiipeämällä penkalle. Onneksi autoja on vähän. Tällainen tie, sunken lane, kulkee niittyjen välissä aika syvällä ja on käytännöllinen, kun siirretään lampaita tai lehmiä toisille laitumille. Keväällä sen reunustat ovat täynnä villiä valkosipulia ja syksyllä karhunvatukkaa. Paluumatka alamäkeen vie vartin. 

Varusteeni ovat hyvässä kunnossa kaikilta niiltä osin, joista siskoni on huolehtinut. Ja olihan minulla hyvät kengät ja takki ennestään. Parikin yhteisön jäsentä on tarjonnut minulle rinkkaansa lainaksi, mutta nyt kun matka lähestyy ja haluaisin tehdä testikävelyjä, ei kumpikaan muista, mihin ne ovat joutuneet. Olenkin alkanut katsella lähikaupunkien retkeilytarvikeliikkeistä omaa reppua. Siskon linkittämä camino-aiheinen blogi varustelistoineen täytyy nyt käydä läpi ja katsoa mitä muuta tarvitaan. 

Olen todella iloinen, että sisareni otti kutsuni vastaan ja tulee pääsiäisviikolla tänne Hilfieldiin ja pääsemme lähtemään täältä yhdessä. Kiirastorstain ja pitkän perjantain jälkeen meidät siunataan matkaan Pyhän Fransiskuksen kappelissa. Lontoossa majoitumme fransiskaanisisarten luo ja pääsiäissunnuntaina aamun valjetessa aloitamme matkamme messulla, ehkä Southwarkin tai St Paulin katedraalissa. Siitä sitten Liverpool Streetin asemalta kohti lentokenttää ja saman päivän aikana kävelymme alkupisteeseen.

Pyhiinvaelluksen uskonnollinen puoli on parivaljakossamme enempi minun heiniäni. En aio saarnata enkä käännyttää, en taitaisi edes osata sellaista. Mutta uskon, että kävelyymme mahtuu hiljaisia jaksoja, jolloin voin rukoilla. En ota mukaani mitään rukouskirjoja vaan pari rukousnauhaa. Minulla on sellaisia ollut jo pitkään, mutta en ole opetellut niitä käyttämään. Nyt sellaiseen olisi aikaa. Siinä eteenpäin tallustaessa ja hikoillessa voin opetella ulkoa Ave Mariaa ja Salve Reginaa sekä meditoida niitä erilaisia ruusukkorukouksen salaisuuksia, iloisia, valoisia, murheellisia ja kunniakkaita. Lisäksi on vielä erityinen rukous, jota kutsutaan fransiskaanikruunuksi. Sen avulla meditoidaan Neitsyt Marian elämän iloisia kohtia. Tämä kaikki on minulle ei-roomalaiskatoliselle verrattain uutta asiaa, mutta mielestäni sopii pyhiinvaellusmatkalle hyvin. Jospa vielä pääsisin pyhäpäivisin ehtoolliselle, niin siinä sitä jo olisikin uskonnollista rituaalia ihan tarpeeksi.  

Vieraskynäilyä

Sisareni lupautui kirjoittamaan vieraskynäpostauksen siitä, miltä ajatus yhteisestä caminosta tuntuu hänestä. Tässä se tulee, kuvat ovat hänen ottamiaan viime matkaltaan Englantiin.

"Minulla on monta ystävää ja tuttavaa, jotka ovat kävelleet pyhiinvaellusreittiä Santiago de Compostelaan. Jotkut ovat taittaneet matkaa lomillaan, vähän kerrallaan, usean vuoden aikana. Toiset ovat vuorotteluvapaan aikana kävelleet kuukauden, enemmänkin. Monelle se on ollut jonkinlainen siirtymäriitti, pitkä kävelyretriitti ennen astumista toiseen avioliittoon tai uuteen ammattiin. Keski-ikäisiä ovat kaikki tuntemani caminon kulkijat, ja usea lähtee taipaleelle juuri 50-vuotispäivänsä lähestyessä. Itselläni kyseinen päivä meni jo pari vuotta sitten. Kuulun niihin ihmisiin, joille uskonto on elämisen lähtökohta ja perusta. Monet uskontoon liittyvät rituaalit kiehtovat, ja pyhiinvaellus on ilman muuta yksi sellainen rituaali. Se voisi viedä Roomaan, Trondheimiin, Jerusalemiin tai vaikka Hattulan kirkon vaiheille. Jaakontie on klassinen valinta ja merkittävä siitäkin syystä, että se nykyään yhdistää niin monia ihmisiä, uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta.

Kun sisko tekstasi vinkin uudesta blogistaan, kävin heti vilkaisemassa ja ensin kiinnitin huomioni siihen aktiivisuusrannekkeeseen. Olin itsekin miettinyt sellaisen hankkimista, mutta en tiennyt, olisiko se hyödyllinen tällaiselle tavikselle, jonka urheilut ovat vain pikkuisen enemmän kuin ei yhtään mitään. ”Hyvä, että sisko testaa ja sitten, jos se osoittautuu kelpohärpäkkeeksi, minäkin voin investoida ja kysyä vielä siskolta käyttöohjeita”, ajattelin. Kun sitten jatkoin blogin seuraamista saadakseni tietää, kuinka ranneke toimii, aloin olla varsin vaikuttunut siitä, kuinka hyvin se kannusti siskoa ulos ja kävelemään pitkiä matkoja. Tämähän voisi toimia minullakin. Sisko hoivasi hellästi kenkäpariaan ja minäkin muistin, että en ollut rasvannut omia vaelluskenkiäni. Olin ostanut ne loppukesästä juuri ennen kuin lähdin viideksi viikoksi Englantiin. Määränpääni oli Dorset, ja ihanat kävelymaastot lähtivät heti majapaikan ulko-ovelta. Kopsuttelin dorsetilaiset mudat kenkien pohjasta ja huomasin, että kas, nämähän on Meindlit, niin kuin siskollakin. Kaapista löytyivät myös kävelysauvat, joita olin ulkoiluttanut edellisen kerran yli vuosi aiemmin. Parin kävelylenkin jälkeen uskaltauduin viestittämään siskolle, että olen alkanut taas kävellä hänen bloginsa kannustamana.

Sisko pohti, kävelisikö yksin vai jonkun seurassa. Yksi kohta erityisesti jäi mieleeni. ”Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.” Ahaa, meitä on siis useampikin. Olisin voinut kirjoittaa tuon kohdan itse. Tästä piirteestä saan aika ajoin moitteita rakkaalta aviopuolisoltani. Yritän sanoa, että hei, älä ota henkilökohtaisesti, minä vain olen tämmöinen enkä osaa muuta. Saman piirteen huomaan omissa lapsissanikin. Jos minä joskus haluaisin kävellä caminoa, niin juuri siskon kanssa. Mutta en kyllä kehtaa ehdottaa, kun hän on jo päättänyt kävellä yksin.

Olen aikuisella iällä vaihtanut ammattia. Olen kotitalousopettaja ja tulevien kotitalousopettajien kouluttaja. Muistan, kuinka joskus ennen Campasimpukan syntyä sisko kysyi jotain ohjetta kalkkunan täyttämisestä tai vastaavasta. Vuosiin hän ei ole enää tarvinnut neuvojani, vaan on ruoka-asioissa paljon asiantuntevampi kuin minä. Työnikin on muuttunut teoreettisemmaksi. Osat ovat vaihtuneet ja nyt se olen minä, joka katselee vinkkejä siskon blogista ja kysyin neuvoakin. Samalla kun sain vastauksia kysymyksiini, vaihdettiin kävelykuulumisia. Ajattelin mielessäni, että jos nyt kumminkin sisko kysyisi, lähtisinkö hänen mukaansa caminolle, niin voisin vastata myöntävästi. Meni minuutti ja sieltä se kysymys tuli! Kylläpä tulin iloiseksi! Emme ole aikuisena tehneet oikeastaan mitään yhdessä. Unissani yhä edelleen pelastan pikkusiskoa tulipaloista ja vuoren jyrkänteiltä. Ja kutsun tytärtäni sisareni nimellä.

Vietin joululomaa siellä Dorsetissa ja pari pitkää kävelyä pitkin kapeita maalaisteitä mahtui ohjelmaan. Kelitkin suosivat. Välillä paistoi kalpean lempeä talviaurinko ja sadekuurot olivat maltillisia. Palaan sinne helmikuussa ja voin kirjoittaa kävelyretkistäni lisää, ja lähettää kuvia lumikellojen koristamista tienpientareista."